Rakas päivis, goedemorgen ja vohvelikeksit!

Sitä aina välillä miettii, miten sitä omaa rakkautta voisi toiselle osoittaa. Muuta kuin sanoin, läsnäololla ja kosketuksella. Siis niillä kuuluisilla teoilla, joista paljon puhutaan. Niillä pienillä arkisilla asioilla: vessapeilikirjoituksilla, sukkapyykillä, mansikkajäätelöllä ja tatuoimalla toisen nimi pakaraan. Mitä kaikkea näitä nyt löytyykään.

Itsellä on paikoitellen sellainen laiska ajattelutapa, että kyllä ne rakkaudenosoitukset tulevat arjessa kuin itsestään.

Simsala pim ja heiluttaa vain taikasauvaa.

Taikasauvaa heiluttamalla varmasti osa arjen rakkaudenosoituksista ilmaantuu, mutta sen verran suomalainen yhteiskunta on osoittanut, ettei mikään tule ilmaiseksi. Rakkaus vaatii työtä, etenkin huomioon ottaminen. Olisi niin paljon iisimpää tehdä niitä asioita toiselle, mistä itsekin tykkää. Jatkaa omien tapojen vaalimista ja toivoa, että toinen oppii rakastamaan pähkinäallergiasta huolimatta hasselpähkinäjäätelöstä.

En epäile lainkaa, etteikö hän rakastaisi minua.

Tiedätkö miksi?

Noh, minäpä kerron. Tämä on sitten tosi ällöromanttinen tarina, joten sokeria satelee.

Menimme eilen rannalle nauttimaan kesäsäästä. Den Helderistä löytyy upea usean kilometrin mittainen hiekkaranta. Dyynien reunustamaa rantaviivaa jatkuu silmiin kantamattomiin. Ranta on myös monin paikoin koskematon. Muutama ravintola ja saniteettitilat löytyvät, muttei onneksi Bulgarian Sunny Beachin kaltaista aurinkotuolihelvettiä kaupustelijoineen.

Viisi vuotta sitten en olisi miettinyt hetkeäkään varjoisan paikan etsimistä. Olisin käärinyt uimashortit rullalle pakaroiden väliin ja nauttinut ihon kärtsäämisestä. Toista se on tänä päivänä, kun tietämys on lisääntynyt ja taistelu ikääntymisen tuomia reaaliteettejä vastaan on alkanut. Sanoin Yaelille, että valitettavasti pohjoisen valkoinen ihoni ei kestä tätä paahdetta, joten joudun etsimään itselleni varjoisan paikan. Heti tuon sanottuani, tajusin, että varjon löytäminen on sula mahdottomuus tuolla rannalla. Tilannekuvaa hahmottamaan, kuvitelkaa itsenne pohjanmaalaiselle viljapellolle, josta ei löydy kuin alavaamaata ilman puustoa. Yritäppä siinä sitten löytää varjoa itsellesi.

Tässä vaiheessa taivaalta tippuivat jumalat Eros, Amor ja Yagila. Kreikan, Rooman ja Den Helderin suuruudet. Voitko kuvitella, kaikki kolme samassa lähetyksessä. Hetken kuvittelin katsovani Ps. I Love You ja Cast Away elokuvien sekoitusta, kun Yael alkoi rakentamaan majaa meille oksista, narun pätkistä, kaisloista ja rantapyyhkeestä. Itsehän olin kuin mikäkin pulassa oleva Disneyn prinssi, odottamassa valkoisella ratsulla saapuvaa prinsessaa.

Reilun tunnin ajan hän väkersi majapaikkaa meille. Kaivoi ja kaivoi hiekkaa pois. Kyhäili heinistä jatkoa narun pätkille ja teki reikiä rantapyyhkeeseen. Kaikki tämä, ettei minun tarvitsisi polttaa ihoani. Kaikki tämä, että minä tuntisin oloni turvalliseksi ja mukavaksi. Kaikki tämä, että me voisimme olla yhdessä rannalla. Kaikki tämä, että minä.

Kaikki tämä minua varten.

Jos jokin oli rakkautta, niin joka ikinen kourallinen tuota hiekkaa, jonka hän kaivoi pois majastamme. Tuntuu hurjalle ottaa vastaan kaikki tämä. Miten ylipäätään tällainen määrä rakkautta tulisi ottaa vastaan? Miksi juuri minä saan kokea kaiken tämän? Miksi ei esimerkiksi kaikki ne ystäväni, jotka haikailevat rakkauden perään, voisi saada edes osaa tästä? Miksi en voi vain ottaa kaikkea tätä vastaan, ilman että sotken ystäväni tähän?

NAUTI JOONAS, OTA MALLIA HÄNESTÄ JA RAKASTA.

Hän toden teolla rakastaa minua. Ja minä häntä. Ehkä ensi kerralla onkin minun vuoroni rakentaa meille maja, tosin hiekan sijaan lumesta.

PS. Kesälomareissuista ja majoista Helsingissä, lue myös kesälomavinkit Helsinkiin.