Osa 1. Sunnuntai, ei darraa, mielessä paskat sanonnat
Rakas päiväkirja, sitä niin ihmettelee, miksi helkkarissa ihmiset toitottavat vanhoja kuluneita fraaseja rakkaudesta, joita nyt kuuluu vain sanoa lohduttavan kuuloisella äänellä. Ihan kuin sitä lohdutusta joku pyytäisi. ”Kyllä sä tiedät, kun se oikea tulee vastaan. Sen vain tuntee.” Kyseessä on vissiin universaali tunnetila, kun se kerran voidaan yleistää sanonnaksi?
Miltä sen tunteen tulisi sitten tuntua?
Ihmettelen, että miten helvetissä sen tunteen voi tietää, jos sitä ei ole koskaan opeteltu tunnistamaan. Tunnistamaan sitä hetkeä, kun se OIKEA astuu eteesi. Huoh, se oikea. Tai jos tuota tunnetta on opeteltu, ovatko opit kaivettu amerikkalaisista saippuasarjoista. Muistuttaisin, että Forresterin Ridge on tainnut tavata aika monta kertaa sen oikean. Kuka on siis se oikea?
Jos tunteita ei opetella tai sanoiteta, olisi sama kuin luulisimme, että kuurokin oppisi kuulemaan, kun tarpeeksi kovaa huudetaan. Samanlaillahan me ollaan opittu, miltä ilo näyttää, miltä suru tai alemmuus tuntuvat. Jostain syystä rakkaudentunne on itselleni vielä aika häilyvän hähmäinen. Opin vihantunteenkin vasta reilu vuosi sitten.
Sitä miettiin, olenko kenties jo törmännyt siihen ”oikeaan”, mutten tunnistanut sitä tunnetta rakkaudeksi? Tuntuu lohduttomalta, kun ei tiedä sitä ja moni ympärillä oleva näyttää tietävän tuon tunteen tai ainakin luulee tietävänsä, kunnes tapahtuu Forresterit.
Onneksi Internet osaa auttaa monen asian suhteen, ehkä se osaa kertoa tähänkin asiaan vastauksen:
Google… Mistä tietää löytäneensä sen oikean?
”Vasta vietettyään enemmän aikaa hänen kanssaan.”
” Sen tietää siitä, ettei tarvi enää pohdiskella, että oisko tää se oikea.”
” Perhoset lentelee vatsassa, kun oikean kohtaat.”
”Tiesin, että olimme rakastuneita. Oivallus tuli, kun muutimme yhteen. Paikka oli aina sotkuinen.”
”Se, että se selviää ajan kanssa. justiinsa tuoss olen erimieltä. SEN HUOMAA HETI; tuon haluan huutaa, huomaaa heti, jos nyt on vaikka pari kolme kertaa netissä kirjoitettu ja tavataan.”
Kiitos Internet, pärjään näillä.
Toinen ällön siirappinen jenkkielokuvistan tuttu lausahdus ”se vie jalat alta”, nostattaa verenpaineen korkealle, SAMANTIEN.
_LÄHTEÄ_JALAT_ALTA
Huvittavaa (tai ehkä surkuhupaisaa), että olen sattumoisin tatuoinut nilkkaani ankkurin. En kylläkään osoittamaan mieltä tätä kliseetä kohtaan, vaan juurikin muistuttamaan siitä, kuka minä olen – tapahtui mitä tahansa. Nyt sitten tulisikin lähteä jalat alta, kun se oikea pamahtaa ovelle.
Joka kerta, kun joku sanoo, ettei oikein lähtenyt jalat alta, tekisi mieli kampata ja sanoa, että tätäkö tarkoitit. Kelatkaa, että elokuvat ja tv-sarjat ovat luoneet käsitteen rakkauteen, että jalat lähtevät alta. Siis se hetki, kun karseassa kiireessä vesisateen runtelemana törmäät kahvikuppikädessä, parsan palanen hampaiden välissä nurkan takana tulevaan Mr. Bigiin. Sitten katseenne vain kohtaavat ja jalkasi lähtevät alta, ei niinkään kirjaimellisesti. Samantien unohtuu kaikki muu ympärillä. Jopa ohimenevä bussi, johon sinulla oli kiire, kurvaa ohitsenne, koska jalkasi ovat lähteneet alta.
En väitä, etteikö nuo romantisoidut elokuvakohtaukset käy toteen jollakulla. Mietin vain, miten meille, joiden nilkkaan on ankkurit tatuoitu sekä kyynisyys elokuvien tuottamia mielikuvia kohtaan sykkii ohimossa, oikein käy?
Ehkä sitä pitää uskoa, ettei tatuointini ole uniikki ja sillä toisellakin on ankkuri nilkassaan. Ehkä se on se hetki, kun tiedän sen toisen olevan se oikea. Niin, ehkä se oikea ei välttämättä tunnu siltä oikealta aina, vaan näyttää sille.
Ihan huippu teksti taas!!
Jäin miettimään tota ”sen tietää kun kohtaa sen oikean”. Joo, kaikki sanoo, et asiat vaan loksahtaa paikalleen, kun tapaa ”sen oikean”, mut entäs jos on vaan niin kyynistynyt, ettei halua nähdä tilanteita/ ihmisiä noin? Entä jos ”se oikea” on vaan heitetty kylmästi ”hyvä tyyppi”-lokeroon ja vedetty vielä friendzonet tiukasti väliin?
En usko, et on olemassa yhtä ja ainoota oikeeta. Uskon siihen, et on oikeita ihmisiä oikeeseen aikaan, ja vääriä ihmisiä väärään aikaan. Ja niiltä ihmisiltä opitaan aina jotain. Joskus ne opitut asiat tajuaa vasta vuosien päästä, osan merkitys valkenee heti. Tietysti, joku ihminen voi ilmestyä elämään just täydellisellä hetkellä ja sen kanssa eletään sitten elämän loppuun asti, mut ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä tää elämän ja ihmisten arvaamattomuus on se, mikä saa jengin metsästämään sitä oikeaa hullun lailla. Halutaan se Hollywoodin rakkaushömppä koristamaan omaa elämää, ja sitten petytään ja erotaan kun homma ei mennyt niinkun elokuvissa.
Kadotin pointin jo ajat sitten, mut menkööt se pitkän viikon piikkiin!
Kiitos ihan huippu hyvästä blogista, tätä on iloa lukea.
Onko väärin ajatella, ettei sitä oikeaa ole olemassakaan. Tai niinpäin, että on olemassa monta oikeaa. Kuinka usein sitäkin kuulee, kun ihminen eron partaalla ja sen jälkeen sanoo, ettei se toinen ollutkaan oikea. Kuinka helppoa on erota ja koittaa onneaan seuraavan kanssa, joka saattaa taas olla "väärä".
On jotenkin pelottavaa olla suhteessa, missä itse sokeana ajattelee kaiken olevan hyvin, kunnes saakin tietää, että toinen vain koko ajan etsii jotain "parempaa". Enkö mä riitäkään? Mitä tein väärin? Se sattuu, on hyväksikäytetty olo. Ja kun tämä ei tapahdu vain kerran, vaan useasti. Kuinka siinä silloin pitäisi uskoa, että se oikea on olemassa jossain. Tai uskoa siihen, että itse on oikea jollekin?
Ehken mäkään ole koskaan oikeasti ollut rakastanut. Eikä kukaan ole koskaan oikeasti rakastanut mua. Mutta kokeeko sitä rakkautta sitten ikinä, jos aina odottelee sen oikean saapuvan? Jos sen oikean on jo kohdannut, mutta ei kestä sitä, että sillä oikeallakin on joskus huonoja päiviä. Jos luopuu siitä oikeasta, koska lakkaamatta etsii jotain "oikeampaa". Vai osaako ihminen pysähtyä ja olla armollinen itselleen ja toiselle, antaa toisen olla inhimillinen ja epätäydellinen, koska on sitä itsekin.
Ja kun jalat lähtee alta, pitäisikö sen toisen kannatella? Siitäkö on kyse? Eikö se ole aika iso vastuu antaa toiselle siitä, kun hänen takiaan en pysy enää pystyssä. Mieluummin kannattelen itse itseäni. Odotan sitä, kun kukaan ei vie multa jalkoja alta, enkä mäkään keneltäkään. Kun molemmat ollaan yhtä vahvoja pitämään ensin itsemme pystyssä. Kaadutaan sitten yhdessä.
Hei hou ja sori multa mennyt kommentit ohi. Älyttömän hyvää pohdintaa ja erilaisia tulokulmia ja kenties kokemuksia asian tiimoilta. Aloin kelaamaan, että tää on varmaan sellainen asia minkä suhteen mieli voi ja saa muuttua monesti. Toki kaihdan vähän määrittelyä, se oikea. Mutta joo, kiitos näistä keloista.