Tämän hetken yksi mielenkiintoisimmista asioista on vuorovesi. Olen nyt viikon ajan ihmetellyt sen kulkua. Aamulla 6:30 kun asetan joogamattoni rantaviivalle, odotan sen tuloa. Käyn aamupalalla ja paluumatkalla tarkistan, jokohan nousuvesi olisi alkanut.  Aaltojen liplatus on varma merkki, että rantaviiva alkaa hiljalleen nousta, on aika käynnistää päivä. 

Asetan pyyhkeeni useiden metrin päähän rantaviivasta. Rasvaan ihoni ja asetun aloilleni. Tunti tunnilta nousuvesi hiipii lähemmäksi ja lähemmäksi. Kellon kääntyessä yli puolen päivän, tunnen, kuinka merivesi koskettaa ensimmäistä kertaa varpaitani. On aika lähteä lounaalle.

Nautittuani lounaan, nousuvesi on saavuttanut huippunsa. Merivesi on kivunnut kymmenien metrien päästä luokseni. Siinä me olemme, vieri vieren.

Laskeskelen aaltoja. Joka seitsemäs aalto näyttäisi olevan edeltäjiään suurempi. Jos johonkin pystyn luottamaan, niin aaltojen tuloon. Toisen aallon pamahtaessa rantaviivaan, toinen on jo nousemaisillaan. Sama toistuu ja toistuu. 

Hetken päivää olemme rinnakkain. Katsomme toisiamme, tunnemme toisemme. Meren suuruus hiljentää mieleni. Kuinka suuri ja valtava meri onkaan tai pitäisikö ajatella, kuinka pieni minä olen? Oli kummin oli, meri antaa perspektiiviä: Omat onnen hetket ja surun kyyneleet ovat vain pieni tippa vettä lumpeen lehdellä, kun miettii valtamerta ja siinä tapahtuvia liikkeitä.

Viereisen sukellusresortin poikien tyhjentäessä White Shark -veneestä viimeisiä kaasupullojaan, alkaa meri ottamaan etäisyyttä minusta. Aurinko hiipii palmujen taakse piiloon. Aikamme on koittanut, päivä on kääntynyt illan puoleen. On aika hyvästien, mutta vain hetkeksi.

Auringon poistuttua, taivaan valtaa puolikuu. Laskuvesi on vienyt rantaviivan mukanaan kymmenienmetrien päähän. Aaltojen kohina on vain muisto keskipäivän kahvihetkestä. Tilalle on tullut ravuista lähtevä narskunta.

Tähtitaivaan alla sitä miettii, mihin kaikki se vesi määrä aina katoaa yön ajaksi?