Siinä vaiheessa kun jäljellä on enää nukkua auton takapenkillä, aletaan puhua asiaa. Kylläkin ihmeen kaupalla jostain ilmaantui vielä yksi mahdollisuus saada yösija koko porukalle. Lähdettiin ajelemaan National Parkista kohti Wellingtonia ilman, että saatiin buukattua hostelliyötä meille. Otettiin Uuteen-Seelantiin Kilroylta valmispaketti, johon kuului 15 yötä YHA hostelleissa sekä autot. Ollaankin tykätty buukkailla eka meidän YHA hostelliyöt alta pois. Wellingtonin YHA oli täynnä, joten suunnitelmissa oli kysellä ovelta ovelle menetelmällä punkkia meille.

Saavuttuamme Wellingtoniin, maan pääkaupunkiin, kulttuurin kehtoon, todettiin, että kirkolla taitaa olla jonkunmoiset festarit, joten kaikki hostellit ja hotellit ainakin 20km säteellä on täynnä. Yö autossa festarikansan seassa olisi ollut täysin meikän juttu, mutta kun ollaan isommalla porukalla matkassa niin muutaman pään mukaan ei voida täysin mennä. Löydettiinkin ihmeenkaupalla kolmen tunnin etsintöjen jälkeen leirikeskus, josta saatiin punkat jokaiselle. Tai oikeestaan jokaiselle olisi ollut vaikka oma huone, sen verran hehtaareja oli tiluksen omistajalla. Kyseinen leirikeskus oli toiminut 2. maailmansodassa kenttäsairaalana, jonka jälkeen se oli hetken tyhjillään ennen kuin aluetta alettiin kunnostamaan kaupalliseen käyttöön.

No mutta yö taivas alla siirtyi seuraavaan kertaan.

Wellington on tähän mennessä ollut ehdoton suosikki kaikista kaupungeista missä ollaan reissun aikana vierailtu. Arkkitehtuuri, katukulttuuri, katumuoti ja luonto ovat aivan omaa luokkaansa täällä. Oon täysin myyty tälle kaupungille. Tässä kaupungissa on jotain jännää, sekoitus kaikkea: Camden, Monaco, Turku, Frisco, Berliini… Jokaisesta jotain. Halusinkin tasoitella edellisen päivän menetettyjä festareita kiertelemällä Wellingtonin katuja itsekseni. Nauttia välillä omasta seurasta. Jengillä on hyvä matkustaa kun pääsee jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Välillä on hyvä kuitenkin ottaa omaa aikaa ja tilaa. Nauttia vain omasta seurasta ja seurailla mitä ympärillä tapahtuu. Nauttimisen hinnaksi tulikin lähemmäksi toistasataa euroa ja muutama lisäkilo rinkkaan.

Nyt ollaan matkalla kohti etelä-saarta ja Takakaa, lähelle Abel Tasmanin kansallispuistoa. Kristus sentään näitä mutkia täällä. Luoja ei tainnut tosiaankaan suoda viivotinta kiiwiläisille insinööreille. Osa mutkista on täysiä U-käännökisiä ja navigaattorin vihreäviiva on kaiken aikaa serpentiinillä. Nopeusrajoituksena toimii tuttu ja turvallinen 100km/h. Jotain aivan mieletöntä tämä vuoristossa ajeleminen. Huomenna selviää millaisia maisemia ollaan yön pikkutunneilla ajeltu. Viikkojen aikana on ollut mahtava kuulla toistaan parempia kuulumisia Suomesta. Terveiset Lahteen, Jyväskylään ja Säynätsaloon, onnea just teille!

Elämisen parhautta.