Ensimmäinen viikko uudessa hotellissa – siis kodissa

Täällä sitä ollaan! Helsingin kattojen yllä, Jätkäsaaren hotelli Clarionissa. Onhan tämä nyt posketon juttu. Ei ole aamua, jolloin en olisi nauranut ääneen tälle. 

Huoneestani, siis kodistani, aukeaa hulppeat näkymät merelle ja kaupungille. Niin kaunista katseltavaa. Odotan innolla, kuinka vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu. Kuulemma ainakin kesäaikaan auringonnousut ovat olleet silmiä hiveleviä.        

Moni onkin kysellyt, miten on lähtenyt elämä käyntiin uudessa osoitteessa. Ajattelin avata ensimmäisen viikon fiiliksiä vähän teille, sekä teroittaa itselleni tulevan vuoden merkitystä. Pahoittelut, en vielä ole ennättänyt kuvaamaan kotiani, mutta eiköhän vuoden aikana saada paljon kuvamateriaalia myös jakoon teille.

Kiitos siis kysymystä, hyvin pyyhkii. Tai enemmän kuin hyvin. Muuttoa edeltävänä päivänä olin hiukan hermostunut. Mielessäni pyöri, mihin olin oikein lähtenyt mukaan. Mitä vähemmän kuitenkin pyörittelin asiaa mielessäni, sitä parempi. Antaa ajan näyttää, mihin sitä tuli lähdettyä mukaan.

Muutto itsessään oli todella helppo, kiitos Niemen muuttajien, jotka tulivat auttamaan kasvieni kanssa. Näyttäisi sille, että ainoastaan yksi kasvi 40 sai jonkin asteen paleltumia. 

Ensimmäisen kerran, kun avasin uuden kotini oven, olin innostuksesta kankeana. Asuntoni on mieletön. Pimeästä vuodenajasta huolimatta valo oikein pursuaa ovista ja ikkunoista sisään. Jopa illalla pärjää liikkua sängystä kylppäriin ilman valoja sekä kompurointeja. Uskoisin, että kesäaikaan valokatkaisijat saattavat jäädä unholaan toviksi.

Tilava yksiöni täyttyi hetkessä huonekasveistani, vaikkakin neliöitä tuli reippaasti lisää. Kaikki 40 kasvia löysivät aika lailla saman tien paikkansa uudessa lokaatiossa. Viherkasvien ohella otin entisestä kodistani mukaan joitain tärkeitä muistoesineitä, keittiötarvikkeita, vaatteita ja hygieniakamoja. Karsin kaiken ylimääräisen ja jätin loput varastoon. ”Se, mitä ei ole, sitä ei tarvita.” 

Huoneeni varustetaso on normaalia hotellihuonetta hiukan korotetumpi. Minibaarin tilalle tuotiin normaalin kokoinen jääkaappi sekä mikro. Muuten huone on kuin mikä tahansa muukin Clarionin huoneista. Toki tarpeiden ilmaantuessa, laajennamme varustetasoa, jos tilanne vaatii sitä.

Hotellihuoneesta kodiksi

Minulle ja Clarionin väelle on ollut alusta lähtien tärkeintä, että huone tuntuisi ja näyttäisi mahdollisimman paljon kodille. Ja sitä se on nyt jo! Ystäväni kävi yövierailulla luonani ja hän tokaisi, että tämähän on kuin koti, eikä hotellihuone. Lähdin alusta lähtien sillä fiiliksellä mukaan, että Jätkäsaareen lähdetään asumaan, niin kuin asuisin missä tahansa muuallakin. Toki turha sitä on kieltää, että saisin missä tahansa muualla huonesiivouksen ja aamupalan osana vuokraa. Perusajatuksena kuitenkin, että elämä jatkuu mahdollisimman normaalina lokaatiosta huolimatta: jalat maassa ja pää pilvissä.

Sitten kahteen kuumimpaan kysymykseen: Ei, en ole kyllästynyt aamupalaan enkä odota hotellikuolemaa. Kiitos kuitenkin kysymästä. Aamupala on herättänyt monissa ihailua sekä asiaan kuuluvaa pientä vinoilua. Hotelliaamupalaan kyllästyminen kuulostaa omaan korvaani hiukan omituiselta. En tiedä, kuinka erilaisia aamupalavariaatioita on niillä ihmisillä, jotka naljailevat hotelliaamupalasta. Se, että tarjolla on kattava ja monipuolinen tarjonta, ei tarkoita sitä, että joka aamu lautaseni olisi kukkuroillaan munakkaita ja nauravia nakkeja. Lautaseltani löytyy lähes poikkeuksetta tismalleen niitä samoja asioita, joita Vallilan itsepalveluaamiainen tarjosi minulle kahden vuoden ajan. Kyse on enempi mahdollisuudesta nauttia erilaisia variaatioita aamupalasta, kuin pakosta lahdata lautanen täyteen kaikkea. Toki olen hairahtanut muutamaan otteeseen lettuihin sekä kauracappucinoon.

Hotelliaamupalaan liittyen, heitin Instagramissa ajatuksen ilmoille, että olisin vuoden ilman pekonia. Tämä jos joku aiheutti osassa ihmetystä: ”Hyvänen aika, nyt nautit elämästä!! Unohdat tuollaiset vuosi ilman pekonia -kampanjat. Ei sitä joka vuosi pääse hotelliin asumaan.” Toinen seuraaja ihmetteli logiikkaani: ”Kun kerran on pekonia tarjolla, mikset söisi sitä ja vielä, kun ilmaiseksi saa.” Se, että elintasoni nousee hetkellisesti, ei tarkoita, että olisin oikeutettu nauttimaan oikein urakalla elämästä, unohtaen omat arvoni ja vastuun. Hotellielämästä voi nauttia muutenkin kuin maksimoimalla omat mielihyvänsä. 

Tiedän, että rakastan pekonia, mutta samaan aikaan tiedostan lihantuotannon aiheuttamat haitat ilmastolle. Tiedostaen yritän luopua tuosta punaisen lihan tuomasta mielihyvästä ja siirtyä ympäristöä vähemmän kuormittavimpiin vaihtoehtoihin.  Lihansyönnin vähentämisen jälkeen, toivon, että pääsisin käsiksi lentotottumuksiini ja sen tuottamaan mielihyvään.

Hotellikuolema on ymmärrettävä huolenaihe monella, jotka ovat esimerkiksi työkseen joutuneet tai päässeet viettämään paljon aikaa hotelleissa. Olen kiertänyt aikoinaan Suomea ristiin rastiin neljän kuukauden ajan, yöpyen aina eri hotellissa. Hotellikuolematermi liitetään yleensä väliaikaiseen asumiseen. Itse koen, että tällä kertaa, kun kohde on kiinteä ja kyseessä on kuitenkin koti, vältytään hotellikuolemalta. 

Ensimmäinen viikko on pitänyt sisällään saunomista, saunomista ja saunomista. Ai että, kuinka nautin joka päiväisestä saunavuorosta. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun viima ja pakkanen pääsevät livahtamaan ihon alle alta aikayksikön. Olen huomattavasti enempi innoissani saunasta kuin aamupalasta.

Saunan ohella mieltä on lämmittänyt myös talon oma väki. Hetket, jolloin on ollut tylsää, on voinut vain mennä alakerran Living roomin baaritiskille vaihtamaan päivän kuulumisia ja juomaan kupin kuumaa. En muista milloin viimeksi näin moni ihminen on viikon aikana kysynyt, mitä sinulle kuuluu? Sekä ei ole vielä ollut päivää ilman lämmintä halausta. Ihan parasta!

Bucket list

Instagramissa sain ehdotuksen, että minunhan tulisi tehdä bucket list tulevalle vuodelle. Todellakin pitää tehdä! Loistava idea, kiitos siitä. Kyselin heti sen perään storyn puolella ehdotuksia listaan ja niitähän tuli.

Tässä tulee #YearInClarion -hotellivuoden bucket list:

  • Syö aamiainen sänkyyn kannettuna huonepalvelusta
  • Toimi hotellihuoneen siivoojana
  • Vietä 24 tuntia putkeen hotellissa
  • Käy kylpytakissa ja -tossuissa aamupalalla
  • Puhu yli kymmenen eri kansalaisuuden kanssa
  • Päädy toiseen hotellihuoneeseen jatkoille
  • Järjestä bileet seuraajille
  • Ole vuosi ilman pekonia aamupalalla
  • Vietä kasvisruokakuukausi hotellissa
  • Järjestä allasbileet
  • Leiki piilosta hotellissa
  • Opi tekemään cappuccino
  • Piilota, eri kerroksiin jotain hotellin asukkaille
  • Tee kepponen henkilökunnalle
  • Valmista hotellin ravintolassa soijamakaronilaatikkoa sekä lämmitä pakastepizza ravintolan uunissa
  • Tee TET-harjoittelu hotellin vastaanotossa
  • Opettele talon henkilökunnan nimet ulkoa
  • Toimi pikkolona hetki

Mitä mieltä olette listasta? Tulisiko lisätä jotain vielä?

Jos muuten haluatte tulla testaamaan minun kotihotellia, niin koodilla PESOJOONAS saat -15% päivän hinnasta. Varaus tulee vain tehdä suoraan hotellin myyntipalvelusta soittamalla tai sähköpostilla. Tarjous on voimassa 31.7. asti. Lisäinfoa löydät Clarionin nettivisuilta. Tervetuloa naapuriin!


Vuosi 2018 – Rakkautta ja piikkilankaa

Voi pojat ja tytöt, tässä sitä taas ollaan. Viikko uutta vuotta alla ja tuntuu, että kyseiset päivät ovat olleet tietyllä tapaa elämäni onnellisimpia hetkiä. Onnea on toki ollut jo 30 vuotta elämässäni, kylläkin eri tavoin. Tällä kertaa tavalla, jollaista ei ole ennen ollut.
 

Moni asia loksahti paikoilleen vuoden vikoina viikkoina. ”Jos joku, niin sinä olet onnellisten tähtien alla”, sanoi ystäväni tänään minulle. Muistuttaen kylläkin, että itsestään se ei ole tapahtunut.   

Vuodenvaihde on usein hyvää aikaa ottaa katsetta menneeseen ja kelata, miten elämä on kuljettanut, jolloin oppii myös ymmärtämään paremmin nykyhetkeä. Sielun kameran välillä ollessa täynnä, tänäkin vuonna mukana on onneksi kulkenut digitaalinen versio kamerasta. Tuon kameran filmirullaan on ikuistunut moni hetki. Hetkiä, joihin on helppo sukeltaa näin tammikuun pimeinä iltoina.

Kävin kuluneen vuoden kuvia läpi ja ajattelin jakaa niitä myös teille pienten tarinoiden kera. Kaikin puolin vuosi oli niin kuin Uniklubi aikoinaan lauloi: rakkautta ja piikkilankaa.

Tammikuu

* Viime vuonna vuosi vaihtui Jordanian taivaan alla. Alkuvuoden muistikuvissa on lähinnä loputon väsymys. Burnoutin ja lievän masennuksen jälkirippeitä karisteltiin pois vielä tammikuussakin.    Jordanian yksi unohtumattomimmista hetkistä oli yöpyminen teltassa Wadi Rumin aavikolla, sillä tammikuinen Jordania tarjosi auringonsäteiden lisäksi pakkaslukemia.   

* Jordanian jälkeen reissuseurueeseemme liittyi Sri Lankassa vanha tuttuni, Kyle. Tai siis nuorihan hän on kuin mikäkin. Tutustuttiin Kylen kanssa viitisen vuotta sitten Fidzillä, jonka jälkeen ollaan reissattu yhdessä useampi tuhat kilometriä.   

* Perkele, voitettiin Venla-pysti Docventures-jengin kanssa. Pokaali vuodessa pitää mielen virkeänä.

Helmikuu


* Kymmenen päivää ilman puhelinta, kelloa ja peiliä. Noista asioista koostui Intian Andamaanit, jonneka matka jatkui Sri Lankalta. Nuo päivät auttoivat tuomaan minut tähän hetkeen. Muistan vieläkin sen hetken, kun silmäni pompsahtivat täyteen pyöreyteen viikon paaston jälkeen. Mielen päällä olleet painolastit huuhtoutuvat Intian valtamereen yhdessä paikallisten tuominen uhrilahjojen kanssa.

* Jos Sri Lanka oli jälleennäkemisen riemua, sitä tarjoili myös Thaimaa. Gilillä, vuonna 2013, kännissä ja läpällä ostetut liput Vietnamiin saksalaisen lääkärin kanssa johti ystävyyteen, joka on kantanut tähän päivään asti. Tina Sche… (nimi, jota tuskin saksalainen itsekään osaa tavuttaa oikein) ilmoitti perhelomastaan Ko Koh Khaon saarella, joten päätin muuttaa reissusuunnitelmia nähdäkseni häntä ja hänen perhettään.

Tinan kanssa juteltiin elämän eri vaiheista ja mahdollisuuksista:

”Ne ovat kuin liplattavat aallot valtameressä. Niitä tulee jatkuvasti, eri kokoisina ja muotoisina. Sitä niin tietää, että aalto toisensa jälkeen, niitä tulee lisää ja lisää. Alkaa epäilemään menikö se oikea aalto jo, tai entä jos seuraava aalto toisikin tullessaan jotain parempaa tai mielenkiintoisempaa. Jatkuvaa puntaroimista ja pientä epävarmuutta. Mahdollisuuksien paljoutta. Yhteen aaltoon kun tarttuu, tulee vain luottaa, että se vie eteenpäin, sen matkaa, mitä on tarvetta, jonka jälkeen voi tarttua toiseen aaltoon. Hyväksyä, ettei mikään ole pysyvää.”

Maaliskuu


* Kaksi sanaa: KOLMEKYMPPISET ( Blogisuositus: Lapseton, naimaton ja 30 vuotta)!

Takaraivossani on vieläkin vahvasti muistikuva 25-vuotispäivästäni. Heräsin silloin yksin singaporelaisen puistonpenkiltä elämäni darrassa. Silloin mietin, tällaistako elämä on tässä iässä: yksinolemista. Ei, sitä tunnetta en halunnut kokea enää toiste. Päätin ottaa maaliskuussa suunnaksi Uuden-Seelannin, kylläkin Malesian Suomen suurlähetystön kautta. Pallon toisella puolen odotti hyvät ystäväni Sisko ja Ville, sekä camper van, reppana.   

* Voi itkut ja naurut sentään mikä maaliskuu. Ystävien ja läheisten syntymäpäivätervehdys, benji-hyppy, Keisari Aarnio äänikirjana ja jallu-shotit. Uudessa-Seelannissa oltiin ystävyyden ytimessä. Sitä vieläkin pidättää itkua, kun kelailee noita hetkiä. Kiitos tyypit!   

* Niin ja mitä tuli Suomen suurlähetystöön Malesiassa, muistakaa tarkistaa passin voimassaoloaika ennen reissuun lähtöä. Moni asia on selvinnyt elämässä puhumalla, vanhalla passilla matkustaminen ei.

Huhtikuu

* Uuden-Seelannin vikoina päivinä tokaisin itselleni, että kaikki on nyt hyvin ja olen valmis lähtemään himaan. Samassa hetkessä oivalsin, että eikö juuri tuolloin tulisi nauttia siitä hyvästä olosta ja pysyä paikoillaan, eikä joka kerta juosta kohti uusia tuulia.    Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Ehkä tämä monologi on enempi muistutus itselleni siitä, miten eri tavoin voilla olla ja nauttia elämästä. Liian helposti tarttuu ympäristön luomiin malleihin ja alkaa solvaamaan itseään asioista, jotka eivät mene noiden kuviteltujen ja olemassa olevien normien mukaan.

*Kotiinpaluu suoraan Tampereelle oli reissu sekin. En ole koskaan tuskaillut pitkien reissujen jäljiltä kotiin tulemista. Ymmärrän, kyllä tuskan parahdukseni, joka saattaa ihmisillä iskeä, kun pitkään reissussa hengailun jälkeen tekee paluun kotikonnuille, jossa moni asia on samalailla kuin ennen reissuun lähtemistä. Itse vältän kotiinpaluusta aiheutuvan masennuksen vuoraamalla itseni läheisillä ystävillä ja asioilla, joita olen ikävöinyt reissun päällä.

Toukokuu

* Olen siitä onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa töideni suhteen, että työnantajani haluaa tukea kokonaisvaltaisesti minua ja kehitystäni. Ensisijaisesti he miettivät minun tulevaisuuttani ja yhteen sovittavat sen yrityksen tavoitteiden kanssa. Toki se on molemmin puolista pallottelua, mutta harvalla varmastikaan on tällaista työnantajaa, jonka kanssa voi käydä tällaisia keskusteluja. Palasin toukokuussa sorvin ääreen uuden tittelin kanssa, monimediatuottajana. Kysyin pomoltani ensimmäisenä, mitä se tarkoittaa. Hän sanoi, että se selviää varmasti vuoden loppuun mennessä minulle.  

Aloin kirjoittamaan uuden TV-ohjelman konseptipaperia, toki yhdessä huipputyyppien kanssa. Tiedättekö, kun on asioita, joita et tiedä osaavasi tai et jostain syystä halua tunnustaa sitä itsellesi. Yleensä ympärillä olevat ihmiset huomaavat sen saman tien, ja he ovat ne, jotka kohottavat ja kannattelevat sinua. Tällaiseen ajatukseen jos havahdut lähimmäistesi parissa, pidä lujasti kiinni. Näitä keloja pyörittelin melkein koko kesän ajan.

Kesäkuu

* Kesäkuussa pääsin järjestämään ystävilleni ja perheelleni viralliset 30-vuotisjuhlat. Halusin järjestää ne, missäs muuallakaan kuin Korpilahdella. Karsea pelko perseen alla, että tuleeko kukaan paikalle. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kesän viikonloppuina jengi matkustaa keskelle ei mitään (tai keskelle kaikkea) Keski-Suomeen. Paikalle saapui yli 50 tyyppiä. YLI VIISIKYMMENTÄ! Elän tuon päivän voimalla seuraavat 30 vuotta.  

Elämän suurimpia rikkauksia on ehdottomasti ystävät. Kuulostaa tosi kliseiselle ja imelälle, mutta seison tuon vaaleanpunaisen hattaranvärisen sanonnan takana. Jos edes puolet noista ihmisistä ilmaantuu 60-vuotisjuhliini Malagaan, tiedän onnistuneeni elämässäni.

Heinäkuu

* Jos jotain rakastan kesässä, on se festarit. Kelatkaa, että viime kesänä Suomen festarilavoilla nähtiin sekä TikTak että Nylon Beat. Siis vuonna 2018 Suomipopin pääesiintyjät olivat juuri nuo nuoruuden idolini.   

Heh, alkoi naurattamaan myös Suomipoppien lippuepisodi. Snapchat-seuraajani muistavat tarinan. Ehkä pitäisi ottaa äidistäni oppia ja ostaa lippu heti seuraavana maanantaina ensi vuoden festareille. 

* Heinäkuussa pamautettiin myös oikein urakalla tunteiden valtatielle. Häät ovat monesti olleet itselleni kova paikka. Vaikka kuinka paljon nautin lähimmäisteni rakkaudesta ja onnesta, on silti paikoitellen vaikea katsoa tuota kaikkea vierestä uskotellen itselleni, että vielä joku päivä on minun vuoroni. Tiedän, että toisten onni ei ole minulta pois ja tuota mantraa toistan itselleni. Onnea vielä rakkauden kyyhkyläiset, Paju ja Chris.

Elokuu

* Lyö täysin tyhjää. Mitä oikein tapahtui elokuussa? Muuta kuin, että perustin oman yrityksen ja Flow (asukuvien juhla-aikaa), sekä lihaa ja perunaa. Kiitos Popeda.

Syyskuu

* Syyskuussa starttasi Docventuresin 6.tuotantokausi. Tällä kaudella käsiteltiin paljon sellaisia teemoja, joista itse olen erityisen kiinnostunut ja innostunut. Miesten tunteet, sukupuolten välinen tasa-arvo, valta ja mainonnan eettisyys. Olen suunnattoman ylpeä siitä keskustelusta, jota saimme aikaiseksi. Etenkin ilmastonmuutosta koskettava artikkelimme herätti vihdoinkin uudenlaisen keskustelun: Päättäjät, ohjatkaa meitä!

Lokakuu

* Lokakuu nimensä mukaisesti toi lokaa niskoihin. Yksinäisyydentunne ja yksineläminen alkoivat ahdistamaan. Miksi minä en ansaitse parisuhdetta, miksi muut ovat niin etuoikeutettuja, saadakseen vierelleen jonkun. Onko parisuhde ylipäätään päämäärä elämässä ja mitä sinkkuna oleminen nykypäivänä edes tarkoittaa?  

Ah pah, miten paljon raskaita kysymyksiä ja yhden iänkaikkisen aihealueen parissa vielä.

Marraskuu

* Nyt paukkuu ja kovaa, nimittäin tunnelukot. Ihmettelin yhdessä vaiheessa, miksi hengittäminen ja etenkin haukotus tuntuivat niin raskailta. Kipuilin muutaman päivän hengitysvaikeuksieni kanssa, kunnes yhtenä iltana rysähdin kesken ruoanlaitoin keittiön lattialleni. Itselleen rehellisenä oleminen on karsea työmaa. Sitä helposti uskottelee itselleen asioita tai sivuuttaa ne kokonaan. Varsinkin jos kyseessä on kipeät avoinna olevat haavat, joita tulisi alkaa käsitellä itsensä kanssa, sitä mielellään siirtää niitä huomiseksi. Toisinaan kroppa kuitenkin päättää ottaa tilanteesta otteen, pakottaen käsittelemään asiat siinä hetkessä juuri sellaisina kuin ne ovat.  

* Marraskuu osoittautui kaikesta harmaudesta ja ahdistuksesta huolimatta, yhdeksi vuoden tärkeimmäksi kuukaudeksi. Vuosituhannen ihastus johdatti itseni sellaisiin keskusteluihin ystävieni kanssa, joihin en ollut ennen päässyt. En muista milloin olisin itkenyt ystävieni kanssa näin paljoa, mitä nyt itkin. Toki pääsin kosketukseen itseni kanssa myös aivan uudella tapaa. 

Joulukuu

* Joulukuu oli monella tapaa aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Enemmän kuin hyvin. Palaset loksahtelivat niin työelämässä kuin vapaa-ajalla paikoilleen. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olen toden teolla onnellinen kokonaisvaltaisesti. Itse asiassa tosi onnellinen. En sano, että olisin ollut jotenkin vajavainen tätä ennen. Enemminkin sanoisin, että sain elämääni jotain sellaista, mistä en edes tiennyt. Kuullut vain tarinoita ja luonut mielikuvan sen tiimoilta.   

* Karsea ikävä ja rakastetuksi tuleminen olivat täysin uusia asioita pohdittavana. Tällä hetkellä on sellainen tunne, että tuleva vuosi jatkuu näiden kahden asian ympärillä.

* Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni joulun pois perheeni parista. Kaipasin jotain vaihtelua jouluun ja joulun perinteisiin, jotka ovat näyttäytyneet enempi yltäkylläisyytenä. Otimme ystävieni kanssa suunnaksi San Sebastianin. Ah!

Jokainen vuosi on kyllä niin omanlaisensa. Tietynlaisia odotuksia on hyvä asettaa, jos sille tuntuu, mutta tärkeintä on ottaa vuosi vastaan sellaisena kuin se tulee. On asioita, joihin pystyy vaikuttamaan ja asioita, joihin ei pysty. Itse suosin keskittymään niihin, joihin pystyn vaikuttamaan.  

Uusi vuosi on myös aikaa, kun luvataan ja asetetaan jos jonkinlaisia tavoitteita. Uusia alkuja ja muutoksia. Suuria ja pieniä suuntaviittoja elämälle. Vuoden vaihteen ehdoton plussa on, että sitä huomaamatta alkaa tarkastelemaan ja reflektoimaan mennyttä, sekä ottaa katsetta tulevaan.

Tavoitteiden asettamista tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miksi haluaa tavoitella itselle asettamiaan tavoitteita. Mikä tekee tavoitteista merkityksellisiä tai mitkä asiat ovat itselleen merkityksellisiä? Tavoitteiden saavuttamista tärkeämpää on se matka, joka kuljetaan, ja kyllä kuulostin juuri Lauri Tähkältä. Liiallinen tavoitteiden tuijottaminen voi nimittäin kääntyä itseään vastaan. Onnellisuuden tavoittelun sijaan, miettisin, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, jolloin onni tulee sivutuotteena.   

Jos katson mennyttä vuotta taaksepäin, suurimpia saavutuksiani ovat ihmiset ympärilläni. Kolmekymppisilläni Korpilahdella huomasin, mihin kaikki elämässäni kulminoituu. Jos jotain toivon tulevalta vuodelta, on se ystävien ja läheisten kanssa vietetty yhteinen aika. En pysty alleviivaamaan tarpeeksi ympärillä olevien ihmisten tärkeyttä, ovat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Kiitos vuosi 2018.

Millaisia toiveita tai tavoitteita sinulla on tulevalle vuodelle?

P.s. Jos on päässyt unohtumaan Rakkautta ja piikkilankaa, tässä linkki kyseiseen teokseen.

Elämässä eteenpäin meneminen

Kipuilin joskus aikoinaan siitä, kuinka yhteiskunta odottaa tietynlaista marssijärjestystä elämässä: koulu, työelämä, naimisiin ja lapset sekä eläkeputki. Tiedätte varmasti itsekin mistä puhun, kun mainitsen nuo asiat. 

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin hahmottamaan, että elämä koostuu eri vaiheista, joista juurikin nuo monesti toteutuvat tuossa järjestyksessä, mutta se, että niitä vaaditaan, on haihtunut ilmoille ja karissut pois. Syyn etsiminen ulkopuolelta on aina helppoa ja, yleensä vielä mainoslausein puettuna, vaivatonta. Toki normien jatkuva kyseenalaistaminen on työlästä, jolloin on vain helpompaa ottaa asiat vastaan sellaisinaan.
Kukaan ei ole koskaan tullut suoraan vaatimaan tuon marssijärjestyksen mukaan menemistä, muuta kuin ehkä itse. Elämäni koostuu enempi erilaisista vaiheista ja jaksoista, joiden pituudet vaihtelevat kuukausista vuosiin, toisinaan jotkut vaiheet ovat elämän mittaisia.
Mutulla heitettynä, tuntuu kuin elämän eri vaiheiden pituus olisi lyhentynyt muuttuneen maailman mukana. Viikoista kuukausiin, ehkä vuoteen. Mahdollisuuksien avaruus on täynnä asioita, joihin haluaisi tarttua. Kertakäyttökulttuuri ja yritysmaailmasta tuttu kokeilevakulttuuri ovat hivuttautuneet osaksi elämääni, työelämän ulkopuolelle. Pysyvyys elämässä tuntui joskus taakalta. Nykyään haikailen kiintopisteiden perään, jotka ikijään tavoin horjumatta pysyisivät paikoillaan.
Tiedostan jälleen kerran, että tämä vaihe elämässä, jota juuri nyt elän, on ohimenevää. Näitä samoja tunteita, jotka iltaisin ja etenkin sunnuntaisin valtaa mieleni, olen kokenut monet kerrat. Haistan jo uudet tuulet. Samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän. Miksi?! Miksi en voi vaan nauttia siitä, kun kaikki on hyvin ja valmista? Hetken levollisuus ei tekisi pahaa laisinkaan. Tuntuu kuin pakottaisin jatkuvasti itseni menemään elämässä eteenpäin. 
Pysähtyminen.
Muistan viimeksi reppureissullani, kun tunsin oloni levolliseksi ja tietyllä tapaa saanut sen, mitä reissusta lähdin hakemaan, oli ensimmäinen ajatukseni: ”Nyt olen valmis kotiin”. Ei suinkaan, että nyt nautin tästä hetkestä. Hetkestä, jolloin kaikki on hyvin, ilman sen suurempia tavoiteita tai suorittamista. 
Miten oikein nauttia suvantovaiheista elämässä, kun sielu tuntuu olevan vilkkaamman puoleinen?
Ehkä turhaan soimin itseäni tässä asiassa. Ehkä elämän vaiheilut ja sen tuomat kasvukivut kuuluvat osaksi elämänkokemattomuuttani. Tulisi vain hyväksyä tunteiden vuoristorata ja keskeneräisyys. Ja ehkä se tärkein, mikään kun ei ole loppulista.
Jälleen kerran uuden vaiheen hahmottaminen elämään tuntuu jännittävältä. Mitä seuraava vaihe tuo tullessaan, on vaikea sanoa.

Tradenomista TV-tuottajaksi – Kuinka löytää oma juttu?

Tällä viikolla havahduin jälleen kerran oman elämäni ihmeellisyyteen. Tai siis siihen, että mitäs hittoa sitä oikein tuleekaan päivät pitkät tehtyä. Maanantaina julkaistiin meidän uusin TV-ohjelmamme, FOMO. Olen jotenkin saanut sohittua itseni mukaan konseptoimaan ja tuottamaan YLE:n uusinta, aika helkkarin massiivista TV-tuotantoa. MITEN IHMEESSÄ, kysynpähän vaan.
Olen koulutukseltani tradenomi. Liiketalouden ”ammattilainen”. Huomatkaa heittomerkit. En tajua, miksi pienennän monesti itseäni. OLEN LIIKETALOUDEN AMMATTILAINEN. Valmistuin vuonna 2013 tietäen, että kaupanalan hommat eivät kiinnosta pätkääkään. Otin hatkat ja lähdin kiertämään maailmaa.
Reissun päällä ajatus kirkastui selkeäksi: Haluan lähteä tekemään työtä nuorten työllisyyden ja itsetunnon rakentamisen parissa. Kuin tilauksesta, Facebook-seinälleni ilmaantui avoin työpaikkailmoitus juontaja-fasilitaattorista koulukiertueelle. Nappasin kynän käteen ja piirsin työhakemukseni ja sain kutsun työhaastatteluun. Oli aika palata Suomeen.
Kiersin parin vuoden ajan oppilaitoksia kertomassa omaa tarinaani ja rohkaisemassa nuoria löytämään oma kutsumuksensa ja ottamaan pieniä askeleita kohti sitä. Kiertueen ajan reflektoin paljon omaa, ei niin perinteistä mutta samaan aikaan niin yleistä kasvukipuja täynnä olevaa työuraani. ”Mikä minusta tulee isona? Siinä on yksi huonoimmista kyssäreistä mitä on. ”Mitä sitä tekisi seuraavaksi?” on minun ehdotukseni sen tilalle. Ja ehdottaisin myös ura-sanan boikottiin laittamisen.
Aikansa kutakin. Yli 200 kouluvierailua ja kymmeniä tuhansia kohtaamisia pariin vuoteen riitti tällä erää Suomi-turneeta. Jatkoin kylläkin tuota tarinaa sosiaalisessa mediassa kotisohvaltani käsin. Samaan aikaan aloitin duunit konsulttina yhdessä Suomen parhaimpien tutkijoiden ja filosofien kanssa. Naurattaa vieläkin ajatus meikästä keskellä filosofeja. ”Ollakko vai eikö olla?” Olen käytännön miehiä ja ajatus tutkimustiedosta ja ”joutavan päiväisistä kysymyksistä” ei ole koskaan kuulostanut seksikkäältä korvaani. Nykyään arvostan tutkittua tietoa ja fiksuja ajattelijoita todella paljon, kiitos entisten kollegoideni.
Oman elämän filosofina oleminen alkoi parin vuoden jälkeen jälleen kerran tuntua nähdylle ja oli aika tarttua uusiin haasteisiin. Sain unelmien työtarjouksen tubettajana. Tarina kuitenkin sai harmillisen päätöksen ja oli aika hakea vauhtia psykologin vastaanotolta. En ole vieläkään täysin palautunut tuosta ahdistuksen mankelista. Oppirahat on kuitenkin maksettu ja ymmärretty, mistä oikein oli kyse.
Olen aina hoitanut työni pieteetillä ja pitänyt huolen siitä, että jälki on hyvää. Se on enempi periaatejuttu minulle, suorastaan kunnia. Ottaisi luonteen päälle tehdä vasemmalla kädellä hommia. Nykyinen työni on nimenomaan tämän periaatteen tuotosta. Sain nimittäin soiton tämän hetkiseltä kollegaltani, että tulisinko työhaastatteluun. Vastailin ympäripyöreitä: ”pitää miettiä”. Pitää miettiä?! Tilannehan oli, että olin juuri irtisanonut itseni ja ilon löytäminen elämääni oli palkaton päiväduunini. En tiedä miksi ihmeessä yritin esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Ehkä kyse oli lisäajan hankkimisesta. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut Gimmeyawalletista tai katsonut jaksoakaan Docventuresia, saatika Madventuresia. Naurattaa joka kerta työpaikalla, kun käy ilmi, etten ole katsonut jaksoakaan Rikun ja Tunnan kruununjalokiveä, Madventuresia. 
Tietyllä tapaa ympäri sulkeutui, kun saavuin Rikun ja Tunnan luotsaamaan yritykseen some-kersantiksi. Vuonna 2011 (hujakoilla ainakin) juonsin nimittäin tapahtumaa, jossa Riku oli puhumassa. Silloin sain Rikulta allekirjoituksen heidän uusimpaan kirjaansa saatetekstillä: Kohti ulkoavaruutta! Mitä ikinä se lause tarkoittaakaan, sitä kohti on menty.
On älytön, jopa utopinen ajatus, että työskentelen Suomen ehdottomasti parhaassa tuotantoyhtiössä tuottajana alan huippujen keskellä. Tässä vaiheessa on myös hyvä kertoa, etten ole Helsinkiin muutettuani omistanut TV ja teen työkseni televisiota. Story of my life!
Viime keväänä, kun palasin Aasian reissulta, päädyin aika altayksikön konseptoimaan meidän uusinta TV-ohjelmaa, FOMOa, joka tulee tosiaan ulos 6.11. alkaen. Muistan sen hetken, kun eteeni lyötiin tyhjä A4 ja ohjeena oli kirjoittaa auki paras mahdollinen arvaus tulevasta ohjelmasta. Ja siis kerrataan vielä: KIRJOITTAA TV-OHJELMAN KONSEPTIPAPERI. Huvittaa, että niistä yhteisistä ajatuksista ja ideoista tulee kohta totta, kun ne päätyvät TV-ruudulle satojen tuhansien ihmisten nenän eteen.
Miten tradenomista tuli sitten monimediatuottaja? Pirun hyvä kyssäri. Tietyllä tapaa miksi ei olisi tullut. Kun katson taaksepäin, niin olen konseptoinut liikeideoita koulun penkillä todeksi. Luonut lähi- ja luomukauppakonseptin, pyörittänyt ravintolaa kahden kesän ajan ja toiminut vuoden ajan osuuskuntamme toimitusjohtajana opetellen vision, mission ja arvojen merkitystä. Tämän ohessa olen päämäärätietoisesti haastanut itseäni tarinankertojana ja esiintyjänä. Ollut utelias sosiaalisen median suhteen ja surffanut Snapchat-aallonharjalla. Ymmärtänyt ihmissuhteiden merkityksen ja opetellut tiimitaitoja. Päässyt kasvamaan alan huippujen parissa. Tärkeimpiä oppeja on ehdottomasti ollut ympäristön vaikutus. Jos olet tilan fiksuin, olet väärässä paikkaa.
Asioista tulee liian helposti itsestäänselvyyksiä. Unohtuu täysin lähtöpiste ja jo kuljettu matka. Sitä pitää normaalina, että tällaisia juttujahan kaikki nyt vain tekevät, ilman että miettii, mitäs vittua. Kirjoitin ja ohjasin tällä viikolla ensimmäisen TV-mainosvideon. KYLLÄ! Kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta teos kuitenkin, joka päätyy sinunkin verorahoillasi pyöritettävän TV-yhtiön kanaville. Tuskin olisin tehnyt sitä ilman ympärillä olevia ihmisiä, jotka luottavat ja kannattelevat minua. Eihän näitä hommia yksin tehdä, se on hyvä muistaa! Se on tämän lajin, elämän hienous.
Nyt kun katson tätä hetkeä, paljon on tullut tehtyä. Aika helvetinmoinen matka on talsittu Korpilahden S-Marketin hyllyjen välistä tähän päivään. Jos tulisi kiteyttää neljään kohtaan omat vinkit oman jutun löytämiseen, olisi ne intohimot, arvot, verkostot ja päämäärätietoisuus.
Mitkä tekemisen muodot kiinnostavat sinua? Millaiset asiat saavat viisarin värähtämään? Kaikkihan me tykätään jostain. Missä ympäristöissä omia kiinnostuksen kohteita voisi soveltaa ja hyödyntää? 
Ole uskollinen itsellesi. Minkä asioiden takana olet valmis seisomaan. Arvoristiriitoja on aina, se on hyvä hyväksyä. Arvot ovat aina ohjanneet omia valintojani. Status ja palkka ovat toissijaisia tekijöitä. Sen kerran, kun sokaistuin näille kahdelle ulkoiselle motivaatiotekijälle, löysin itseni umpikujasta. Rehellisyys itseä kohtaan tärkeää.
Muista aina kätellä ja esitellä itsesi uusille tuttavuuksille. Koskaan et tiedä milloin tapaat heidät uudestaan, tai millon he soittavat sinulle, pyytääkseen työhaastatteluun. Siltojen polttelu ei kannata. Tosi kiusallista oli aikoinaan mennä Korpilahden yläkouluun vierailulle, kun kohtasin opinto-ohjaajani, jolle auoin pahemman kerran päätäni koulunpenkillä aikoinaan. Noh, ainakin tuo kohtaaminen opetti nöyryyttä. 
Kaikki ei tapahdu tässä ja nyt heti! Pikavoittoja harvoin tulee. Klisee ”jostain on hyvä aloittaa” pitää pirun hyvin paikkansa. On tärkeää muistaa päämäärätietoisuus. Mitä kohti sitä ollaankaan menossa. Suunnitelmat toki muuttuvat ja elävät aina, hyväksy se, mutta älä luovuta liian kepein perustein tai ensimmäinen vastoinkäymisen tullessa vastaan. Kun paska osuu tuulettimeen, on vain hyvä muistaa laittaa suu kiinni ja jatkaa kovaa duunia (toki on sisukasta luovuttaa, kun sille oikeasti tuntuu). 
Ja jos et vielä tiedä, mitä haluaisit tehdä ”isona”, niin tee jotain. On yhtä arvokasta tietää, mistä ei ainakaan tykkää kuin tunnistaa omat kiinnostuksen kohteet. Joskus asioiden poissulkeminen on helpompaa. Kaikilla meillä ei välttämättä ole kutsumusta, joten älä tukahduta kutsumuksen löytämättömyydellä itseäsi, vaan pyri kohti mielekkäämpää arkea.
Paita ja housut R-Collection (tuotteet saatu)
Kengät Dr. Martens

Rehellisyys – hengitysvaikeuksien kautta voittoon

Valittelin Snapchatin puolella, kun henki ei meinaa kulkea tai, että hengittäminen tekee tiukkaa. Tiedättekö, kun yrittää haukotella, mutta haukotus ei vain koskaan tule ulos. Tuntuu, että kurkun päässä on nyrkin kokoinen kivi, joka estää hengityksen kulun. Kroppani on muutenkin aika jumissa. On tullut treenattua kovaa, töissä haipakkata ja ajatukset pyörivät milloin missäkin.  

Kävin hierojallakin rusauttelemassa rintakehääni, tuloksetta. Kaivoin vuosien takaiset venyttelyohjelmat esiin, jospa niistä olisi hyötyä. Ei, ei niistä ollut tähän kipuun sen suurempaa vaikutusta.  

Keho ja mieli pelaavat yks yhteen. Näin uskon. Se, mitä mieli ei välttämättä vielä tiedä, tietää keho sen. Ja sama toisinpäin. Kai kyse on nimenomaan kokonaisvaltaisuudesta. Mielen huoltaminen jää usein kehonhuollon jalkoihin. Kroppa on paljon konkreettisempi asia, joten kai sitä on helpompi tarttua johonkin fyysiseen, käsin kosketeltavaan, kuin abstraktiin tunteeseen.


Onko mitään tärkeämpää kuin rehellisyys itseään kohtaan? Kiitos sille ystävälle, joka tämän kysymyksen heitti minulle. Aloin kelaamaan tuota kysymystä. Niin, olenko täysin rehellinen tässä hetkessä itselleni.  

Vaihdoin nuorempana Barbiet autoihin, lopetin tanssin, yritin opetella kuuntelemaan Apulantaa ja Metallicaa, otin vastaan ”unelmien” duunin tubettajana, vain koska en uskaltanut olla rehellinen itselleni, oma aito itseni. Kuuntelin mieluummin mitä ulkopuolelta sanottiin tai odotettiin. Toimin sen mukaisesti, saaden hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.  

Kaikki nämä kuvailemani tilanteet ovat vuosien saatossa opettaneet rehellisyydestä. Jokaisella kertaa olen jäänyt kiinni itselleni näistä valinnoista ja teoista, jotka ovat kaikkea muuta kuin minua. On niin paljon helpompi kierrellä ja kaarrella, välttää kohtaamasta niitä aitoja tunteita, joista ei heti alkuun ota selvää.

Rehellisyys, kai se on välillä sitä, kun ostaisi sian säkissä: varmuutta lopputulemasta ei ole. Mutta samaan aikaan tietää tasan tarkkaan, mitä saa, kun on rehellinen itselleen.  

En tiedä mistä kaikki sai alkunsa tällä kertaa, enkä tiedä onko sillä mitään väliäkään. Sen hetken, tai tässä tapauksessa tunteen, tunteminen ja ääneen sanominen, avasi kehostani jonkun suuremmankin padon. Hetkessä hartiani asettuivat viisi senttiä alemmaksi, rintakehäni taipui takaisin kaarelle ja ennen kaikkea silmäni kirkastuivat. Kylläkin tunnin itkemisen jälkeen. En muista milloin viimeksi olen kokenut jotain noin voimaannuttavaa.  

Mitä ikinä tapahtuikaan, huomasin jälleen kerran yrittäneeni juksata itseäni. Kiitos kropalle, joka sai minut kiinni rysän päältä.  

Rehellisyys – ennen kaikkea.


Isäksi tuleminen

Sanon sen nyt ensimmäistä kertaa ääneen. Sitä ennen vedän kuitenkin vielä syvään henkeä ja puhallan kaiken ilman suun kautta rauhassa ulos. En suinkaan sulje silmiäni, asian ääneen sanominen ei pelota minua. Enemmänkin hämmentää.  

Isyys ja isäksi tuleminen.

Isäksi tuleminen – asia, josta unelmoin tällä hetkellä. Huomaan, kuinka silmäkulmani kostuvat. Puren huultani.  

Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys

Ystäväni kysyi minulta illan pimeinä tunteina yhden viinilasillisen jälkeen, mistä oikein unelmoin. En miettinyt hetkeäkään, kun sanoin sen ääneen. ”Isäksi tulemisesta”. Lipsahtiko se vahingossa vai mistä alitajunnan keskushautomosta se tuli. En kylläkään epäröinyt sanomisiani. Yllätyinkö, ehkä vähän.  

Muistan kuunnelleeni alkuvuodesta Jani Toivolan haastattelun isyydestä. Se oli itseasiassa ensimmäinen kerta hetkeen, kun kuulin puhuttavan isyydestä. Tai sitten en ole vain kiinnittänyt huomiota asiaan, joka EI KOSKE MINUA.   Pysähdyin. Isyys. Isäksi tuleminen. Mitä se edes on ja mitä se tarkoittaa? Minustako isä?  

Olin matkalla Koh Kho Khaon saarelta takaisin Khao Lakiin, kun korvanapeissani Jani kertoi tarinaansa isäksi tulemisesta. Olin juuri viettänyt neljä päivää saksalaisen ystäväpariskuntani kanssa, joilla oli 2-vuotias lapsi mukanaan. Toki puhuimme heidän elämänmuutoksesta, jonka he kävivät läpi lapsen saatuaan, mutta emme niinkään puhuneet minun ajatuksistani tai suhteestani lapsettomuuteen tai lapsien hankkimiseen. Päinvastoin, ystäväni yritti olla tuomatta lasta jokaisen mojiton väliin.  

Kenellä on oikeus tulla isäksi?

Siihen kiteytyi ajatukseni tuosta haastattelusta. Sinkkuna sitä helposti sivuuttaa ajatuksen perheenlisäyksestä. ”Tarvitaanhan perheen perustamiseen kaksi ihmistä” ja kyllähän me tiedetään, mikä on ydinperhe. Onkin ollut helppo heittää vitsiksi ajatus lapsista ja niiden saamisesta tai hankkimisesta (mikä on edes oikea termi?). Eihän minulla ole oikeutta omaan perheeseen, näin ajattelen. Biologisista syistä en voi synnyttää lasta tähän maailmaan ja adoptio kuulostaa enempi pariskuntien jutulta, joten kummilapset ovat olleet ne sinkkumiehen ”omat lapset”.  

Kuulostaako tutulta, kohtalon toverit?

Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys

Olen katsonut tosi kapeiden lasien läpi isyyttä ja isäksi tulemista. Syynä varmasti ovat opitut mallit. Nyt kun mietin asiaa, ehkä isänä oleminen on minulle välittämistä, vastuuta, kasvamista, rakkauden jakamista ja etenkin rakkauden laajentamista, suojelemista sekä jatkuvan menettämisen pelon ja huonon omantunnon kanssa tasapainottelua. Toki on varmasti sata ja yksi muutakin tapaa oppia rakkaudesta, vastuunottamisesta ja välittämisestä. Itseäni kiehtoo kuitenkin ajatus siitä, kuinka pienestä lapsesta alkaa kasvamaan seuraavan polven Pesonen, johonka kaikki rakkaus ja läsnäolo keskittyvät. Halua nähdä itseni toisessa. Antaa toiselle kaikki.

Ajatus yhden luonnonihmeen varjelemisesta ja kasvattamisesta kuulostaa suorastaan arjen supersankaruudelta (kirjataan myös tämä ylös ja saa käyttää mahdollisesti tulevaisuudessa muistuttamaan lapsen saamisen hienoudesta ja lapsiarjen romantisoimisesta). Vanhemmaksi tuleminen varmasti opettaa myös itsekkyydestä ja siitä luopumisesta. Toki korostan, että kaikkea näitä asioita voi varmastikin oppia ja tuntea ilman lastakin. En koe, että vanhemmuus itsessään on elämässä päämäärä. Enhän edes tiedä, mitä se todellisuudessa on ja jos käy niin, etten koskaan voi tulla isäksi, olisi surullista ajatella, etten koskaan saavuttanut päämäärääni tai että olisin puolikas.

Mutta totta helvetissä sitä miettii, milloin on minun vuoroni.

Väistämättäkin sitä miettii itsekkäästi, milloin on MINUN vuoroni. Kolmella sisaruksellani on lapsia kohta päiväkodillinen. Ystävieni lasten nimien muistamisen suhteen olen luovuttanut jo, yritän lähinnä skarpata sukupuolten ja iän kanssa (lähinnä päiväkoti- vai koulukysymyksiä ajatellen). Ennen laskin ystäviäni, joilla oli jo lapsia, nykyään lapsettomien ystävien määrä tuntuu jännemmältä. Uutisotsikoista harvoin silmiin pamahtaa lapsettomuus tai sinkkuihmisten onni ja onnellisuus. Parisuhteet ja perheet ovat kuin päämäärä elämässä. Pakostihan sitä alkaa itsekin miettimään, milloin tässä pelissä sitten pääsee seuraavalle levelille.

Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys

Mutta miksi juuri nyt. Niin, miksi juuri nyt mietin lapsettomuutta ja isäksi tulemista. Miksi haluan isäksi? Mikä ajattelussani on muuttunut ja mikä on aiheuttanut muutoksen? Ikä? Yhteiskunnan luomat paineet? Halu isoihin muutoksiin elämässä? Kasvaminen aikuisuuteen?  

Kaikki nämä kuulostavat tekosyiltä. Tai ainakin osittain. Onhan vitsissäkin yleensä puolitotuutta. Lapsen suusta kai se koko totuus tulisi, mutta tässä tapauksessa siihen on huono tukeutua.  

En usko, että kyseessä on kuitenkaan mikään eksistentiaalinen kriisi. Ehkä vain haen näin torstai-illan ratoksi olemassaololleni merkitystä. Asia, jota jokainen meistä varmasti miettii, ainakin viimeistään Tanssii tähtien kanssa kauden loputtua.  


Tunnen eläväni!

Silmäkulmani ovat kostuneet viikon aikana jo niin moneen kertaan, etten ole enää pysynyt laskuissakaan mukana. Ratikassa, työpaikalla, keittiössä kokatessani, taksin takapenkillä. Tunnen jumittuneen palan kurkussani ja puren hampaita yhteen. Havahdun tuijottavani kaukaisuuteen. Hengitykseni on raskas mutta tasainen. Ilmassa on herkkyyttä ja melankolisuutta.
Tunnistan herkkyyden. Ehkä se on kaipuuta läheisyyteen. Tai sitten se on vain yleinen tunne epäoikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa, joka koskettaa ja riipaisee ihon alta. Toisinaan kylläkin mietin, johtuuko herkkyyteni tällä hetkellä jostain sellaisesta, mistä jään paitsi. Voiko elämässä saada kaikkea? Ei tietenkään voi, mutta onko jokin asia, mikä alitajunnassani on ja joka kaihoaa mieltäni. Voiko olla, etten vaan saa sanoitetuksi sitä itselleni, jolloin se on vain hähmäinen ajatus jossain kaukaisuudessa.
Tai sitten yksinkertaisesti luonnon ja ihmisten kauneus on se juttu, joka tällä hetkellä saa sydämeni sykkimään kiivaammin ja silmäkulmani kostumaan. Maria Veitolan äänikirja, tuntemattomien ihmisten hymyt ja hyvien huomenien toivotukset, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja postikortin kilahtaminen postiluukusta eteiseen. Piirre, josta erityisesti tykkään itsessäni, on herkkyys. Pienetkin asiat tuppaavat aiheuttaa suuriakin maanjäristyksen kaltaisia tuntemuksia kehossani. 
Syksy on tuonut tietynlaisen melankolisuuden elämääni. Hyvällä tapaa, näin ainakin haluan ajatella. En muista milloin olisin liikuttunut näin paljoa erilaisista asioista, mitä nyt olen viimeisten viikkojen aikana. Miesten tunteista puhuminen nousi Docventuresissa esille viime viikolla. Aihe, joka saa kerta toisensa jälkeen silmäkulmani kostumaan, samoin nyt, kun kirjoitan tätä kirjoitusta. Olen hirmu ylpeä Rikusta ja Tunnasta, kuinka vilpittömän aidosti he puhuivat tunteistaan niin suorassa TV-lähetyksessä kuin koko viikon ajan toimistolla. Herkkyys on ollut läsnä jokaisessa keskustelussamme ja huomaan, kuinka olen kantanut sitä mukanani ratikassa, taksin takapenkillä kuin keittiöveitsi kädessäni kokatessani.
”Tunnen eläväni!” Tämän kirjoitin muistiin yhtenä hetkenä, kun kyyneleet valtasi poskipääni. Sitä todella tunnen tällä hetkellä.
Kuvat: Joonas Linkola 

Tein DNA-testin – Mistä olen kotoisin?

Sain Momondolta lahjaksi DNA-testin, jonka avulla pystyy selvittämään, mistä päin maailmaa sitä oikein kukin tulee ja mistä minä olen kotoisin. Kiehtova ajatus, että kuppiin sylkemällä voit löytää sukulaisia, joista et ollut aikaisemmin edes kuullutkaan tai opit ymmärtämään paremmin omaa taustaasi. Tieto lisää ymmärrystä. Näin ainakin itse ajattelen.

Pohdin tovin motiivejani ryhtyä tähän. Ehkä testin avulla voisin hakea vahvistusta omille tarinoilleni, joita olen kertonut itselleni jo 30 vuoden ajan. Siis siitä, mistä tulen ja kuka olen. Ehkä testi voisi todentaa arvojani tai näyttää oman ymmärrykseni rajoitteita. Pohdin, onko sillä edes väliä, olenko 100% suomalainen vai en? Muuttuuko kaikki vai muuttuuko sittenkään mikään, testin tehtyäni?

Mielenkiintoisinta testin tekemisessä oli nimenomaan käydä näitä edellä mainittuja kysymyksiä läpi. Oletin, ettei testin tulokset niinkään tule yllättämään minua tai jos tulee, en usko sen vaikuttavan omaan identiteettiini niinkään. Suomalaisuus kun ei katso ihonväriä, uskontoa, syntymätodistusta, kielioppia tai ylipäätään mitään todistelua. Itselleni suomalaisuus on enempikin se, mitä löytyy ympäriltä, miten ajattelemme toisistamme ja miten katsomme maailmaa. Suomalaisuuden määritelmä on täysi mahdottomuus, onhan meitä täällä jo noin 5,5 miljoonaa ja jokaisella varmasti oma näkemyksensä. Ehkä toiveissa oli ennemminkin saada jotain eksoottista verta syntyperääni.

Mietin testiä tehdessäni, mitä uutta voisin oppia itsestäni. Äkkiseltään ei tullut mieleen mitään suurta. Koen olevani, kiitos matkustamisen, avarakatseinen ihminen, joka suvaitsee erilaisuutta ja vaalii tasa-arvoa. Mutta missä määrin oikein? Kuinka rajoittunut olen tai toisin sanoen, missä menee esimerkiksi suvaitsevaisuuteni rajat? Monesti sitä suurentelee omia olettamuksiaan itsestään ja yliarvio kykyjään, kuten Mikael Jungner osoitti vastikään. Tutkijat kutsuvat tätä ylivertaisuusvinoumaksi. Jokainen meistä tuntuu olevan keskimääräistä parempi kuski liikenteessä. Tilastollisesti tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa. Aloinkin pohtimaan omien arvojeni todenmukaisuutta ja rajoitteisuutta. 
Mitään sen syvempää analyysia en kuitenkaan saanut aikaiseksi tässä casessa. On todella haastavaa ajatella omia ennakkoluuloja. Ne tulisi ennemminkin kohdata. Jonkun toiminnan kautta, kuten tällaisten testien. Ehkä jos testituloksissa olisi ollut jotain radikaalia, olisi sitä voinut kohdata jotain odottamatonta omassa ajattelussa. Omien ennakkoluulojen ja rajoitteiden kohtaaminen onkin hyvin opettavaista. Samaan aikaan raastavaa. ”Enhän minä ajattele noin!”.

Millaisia ennakkoluuloja te olette kohdanneet omassa ajattelussanne ja toiminnassanne? Onko teillä heittää jotain harjoitteita, joiden avulla pystyisi tunnistamaan omia ennakkoluuloja? Heitähän kommentilla jos on.

Mitä unelmia kannattaa tavoitella?

”Sä voit saavuttaa ihan mitä vaan, kunhan uskot sun
unelmiis.”, ”Dream BIG!” ”If you can dream it, you can do
it!”

Kauniita lauseita, eikö vain? Samaan aikaan, hitusen
vaarallisia. En vielä viitisen vuotta sitten olisi uskonut sanovani tätä
ääneen. Kiersinhän kuitenkin ympäri Suomea rohkaisemassa nuoria omien unelmien pariin.
Ja kannustan vieläkin. Go for it, jos se tuntuu susta hyvälle. Koen, että elämäm koulu on antanut hitusen perspektiiviä, jalat
ovat laskeutuneet maahan, pää jäänyt pilviin. Onko se sitten kyynisyyttä tai elämän
realiteettien ymmärtämistä, itse päätät.
Onko tosiaan mahdollista, että kaikki unelmat ovat
saavutettavissa olevia, kunhan vain uskoo itseensä ja unelmiinsa, sekä tekee
kovasti töitä sen eteen? Vai onko hyvä kurkoittaa tähtiin ja päätyä kuuhun. Mitkä unelmat ovat tavoittelemisen arvoisia ja mitkä
eivät? Missä vaiheessa on hyvä olla ajattelematta naiivin sinisilmäisesti, että
kaikki on mahdollista? Mikä on unelmoinnin rooli elämässämme?


Mulla on ollut pienestä pitäen unelmana päästä tekemään omaa
TV-ohjelmaa. Henkka Hyppönen, Heikki Paasonen ja Jaana Pelkonen ovat olleet
isoja esikuvia. Vasta vuosi sitten uskalsin sanoa unelmani ääneen. Ja jo alkoi
tapahtumaan: Pääsin kuin varkain tekemään Docventuresia ja seuraamaan eturivin
paikalta, kuinka palkittua, laadukasta ja ammattitaitoista ohjelmaa tuotetaan.
Viikko sitten tein kovan päätöksen, kun kieltäydyin
TV-ohjelmasta, johonka minua pyydettiin mukaan yhdeksi päähenkilöksi. Kameran etupuolelle. Samaan
syssyyn olisin päässyt kolmeksi kuukaudeksi Aasian lämpöön, sillä ohjelma tullaan
kuvaamaan Indonesiassa.

Miksi ihmeessä en tarttunut unelmaani?

Tein tämän videon reilu vuosi sitten, kun irtisanouduin
unelmien duunista. Päätös oli silloin vaikea, mutta ehdottomasti oikea. Edelleenkin
naurahdan, kun mietin, miten sokaistuin noin pahasti unelmien edessä. En edes tajunnut
pysähtyä kysyäkseni itseltäni, onko tämä minun unelmaani vai jonkun muun. Se ei
ollut unelmani. Se oli aivan jotain muuta: oman statuksen pöhöttämistä. Onkin ollut opettavaista huomata unelmien taakse, miksi unelmoin tästä asiasta.
TV-ohjelman tekeminen on vieläkin unelmani. Uskon vahvasti, että se on oma unelmani. Ohjelma, josta
kieltäydyin, ei ehkä ollut minua varten. Ehkä se oli jonkun toisen unelma
ohjelma. Ehkä ajoitus oli väärä. Ehkä joku muu asia painoi vaakakupissa tällä kertaa enemmän.

Katsoinko asiaa liian kriittisesti, kun
kieltäydyin. Eikö pääasia olisi ollut päästä televisioon? Hinnalla millä
hyvänsä.



Viisi vuotta sitten olisin sanonut ehdottomasti kyllä. Ja
niin olin tälläkin kertaa sanomassa, kunnes pohdin asiaa hyvien ystävieni kanssa. Vaakakupissa painoi tällä kertaa muut asiat. Ehkä kyse olisi ollut
enempikin pikavoitosta. Olen kuitenkin vasta vuoden verran tehnyt
päämäärätietoisesti työtä sen eteen, että pääsisin televisioon toteuttamaan
itseäni. En luota pikavoittojen kestävyyteen. Arvostan pitkäjänteisyyttä,
systemaattista ja päämäärätietoista työtä. Asioita, joita tämän hetkinen
työympäristö mahdollistaa ja opettaa minulle.

Oikean ympäristön ja ihmisten löytäminen ympärilleen onkin
tärkeintä unelmien tavoittelussa. Ilman niitä, harva unelma ei edes kuule
päivänvaloa tai näkee edes toivon kipinää. On paska
puhetta, että minä olen itse pahin este unelmieni tavoittelussa. Samaa paskaa
on myöskin ajatus siitä, että olemme oman onnemme seppiä. Ympäristön vaikutus
on valtava, jos et usko minua, usko filosofia, Frank Martelaa. Olemme
suhteessa aina muihin.
Eri ympäristöt tuottavat erilaisia lopputuloksia. Olen siitä
etuoikeutetussa asemassa, että pystyn ja saan valita, missä ympäristössä haluan
kasvattaa omaa unelmaani. Tehdä päämäärätietoisesti työtä sen eteen ja katsoa,
kantavatko siivet. Voihan olla, että unelma TV-ohjelmasta osoittautuu jälleen
kerran mielikuvaksi, joka vie psykologin vastaanotolle, sillä toisinaan unelmien
sokea tavoittelu voi johtaa näköalattomuuteen. Pusketaan eteenpäin väkisin ja
ruoskitaan itseään, koska unelmat ovat tehty toteutettaviksi. Tai voi hyvinkin olla, että elän unelmaani parin vuoden päästä.

Aika näyttää mitä tapahtuu. Tasaisin väliajoin on hyvä pysähtyä miettimään, mitkä asiat elämässä ovat tavoittelemisen arvoisia ja
mitkä eivät. Ja miksi. Miksi edes tavoittelen näitä asioita. Olemme siitä etuoikeutetussa asemassa, että pystymme unelmoimaan. Niin käyttäkäämme tätä lahjaa. Positiiviset ajattelu johtavat helpommin positiivisiin asioihin.


#Pieniätekoja – Miten vähentää muovin määrää?

Kyselin aikaisemmin Snapchatin puolella vinkkejä muovittomampaan arkeen. Ajatus tästä lähti liikenteeseen, kun huomasin taluttavani tiuhaan tahtiin täyttä roskapussia roskakatokseen heitettäväksi. Roskaa vain tuli ja tuli. Jotenkin sitä on vain elänyt siinä kuplassa, että roskaa nyt kuuluu vain tulla. Ja näinhän asian laita onkin, mutta missä määrin. 

Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, ymmärrän olevani aika noviisi kierrättäjä. Olin ennen siinä uskossa, että olen keskivertoa parempi kierrättäjä ja tietoisempi kuluttaja kuin muut. Monesti luulemme vähän liikoja itsestämme, niin tälläkin kertaa. Yllätyin kuinka haastavaa on olla tietoinen kuluttaja. Toisinaan luulet tietäväsi mikä on oikein ja mikä ei, kunnes joku kertoo uusimmista tutkimustuloksista ja omat käsityksesi oikeasta muuttuvat hetkessä vääriksi. Hyvä esimerkki on biohajoavat pussit. Luulin niiden olevan todellinen ekoteko, mutta hetken googlettelun jälkeen, kyseessä onkin vain onnistunut viherpesu yrityksiltä. Toki biohajoavat muovipussit ovat ekologisempi vaihtoehto kuin perinteinen muovipussi, mutta siltikin saatanasta seuraava
Sainkin Snapchatissä muutamia erittäin hyviä vinkkejä muovittomampaan elämään, kiitos niistä. Suurempi viestimäärä kuitenkin koski tietämättömyyttä: ”Tätä samaa mietin, miten pystyisin omalta osaltani vähentämään muovin määrää?” Samaistuin moneen teistä. Aika untuvikkoja tunnumme moni olevan tämän asian suhteen. Samaan aikaan uutisissa kerrottiin lohdutonta sanomaa: Suomalaiset ovat Euroopan laiskimpia kierrättäjiä! Tässä vaiheessa viimeistään tunsin piston sydämessäni.

Jostain ja joskus eli nyt ja tästä hetkestä, on aika aloittaa tämä savotta muovittomammasta arjesta. Mutta mitä tekoja voin sitten tehdä omassa pienessä yksiössäni jätteen minimoimiseen? Aloin tutkimaan omia kulutustottumuksia ja pakotin itseni kiinnittämään huomiota omaan roskakoriini, mitä kaikkea sieltä oikein löytyy. Mistä roskat tulevat ja ovatko ne tarpeellisia. Muutos kuin muutos lähtee aina liikenteeseen tiedostamisesta. Joskus tieto saattaa tulla ulkoapäin, toisinaan oivaltaminen vaatii aikaa, tilaa ja ärsykkeitä. Itselleni ehkä suurin juttu oli nimenomaan kyseenalaistaa ne omat tavat toimia ja ajatella. Aika paljon arjessamme on sellaisia pieniä turhakkeita, asioita, joita vain käytämme sen takia, että ne tuovat helpoutta ja mukavuutta arkeemme.
Kulutustottumuksien muuttamisen ytimessä on kuluttamisen vähentäminen. Neljä kuukautta 14 kiloisen rinkan kanssa kun matkusti, huomasi kuinka vähällä sitä oikeastaan pärjääkään. Miksi ihmeessä haalin sitten tavaroita nurkkiini? Miksi häkkivarastoni on pullollaan tavaraa, joita tuskin käytän? Luin joskus Suomen Kuvalehdestä, että suurin osa, olisko ollut noin 80% asioista, joita omistamme, eivät ole aktiivisessa käytössämme. Kelatkaa, omistetaan järkyttävä määrä tavaraa vain omistamisen ilosta, emmekä edes käytä niitä. Miksi? Miksi kaapistani löytyy kolme erilaista farkkutakkia? Miksi omistan yhdeksän kahvikuppia, 30 paria sukkia, 4 aurinkolasit… Kyse ei ole tarpeista, vaan haluista.
Muutoksien kannattaa alkuun olla aika pieniä, niin ainakin itse koen. Helposti arkeen sovitettavissa olevia. Ymmärrettäviä ja vähän energiaa vieviä. Ajattelin jakaa teille omat arkiset pienet muutokset, joilla itse olen pystynyt vähentämään rutkasti muovin ja roskan määrää omassa kotitaloudessani. 
Ruokakassi -palvelu
Yksi suurimmista muoviroskan vähentäjistä on ollut Anton&Antonin ruokakassi-palvelu. Kassiin on mitoitettu tismalleen kaikki tarvittava määrä raaka-aineita, mitä tarvitsen kolmen päivän ruokien tekemiseen. Hedelmät ja vihannekset ovat useimmiten ilman muoveja, joka tuntuu olevan mahdottomuus lähi-Alepassa vierailuun verrattuna. Ruokahävikin määrä minimoituu, kun kassista löytyy juuri sopiva määrä safka-aineksia. 
Kauppakassissa tulee aika harvoin paksussa muovissa olevia lihatuotteita, jotka ainakin itselläni täyttivät hetkessä roskiksen. Toki olen myöskin vähentänyt lihan kulutusta, jolloin muovin määrä on luonnollisesti vähentynyt kun tilalle on tullut kasviksia ja juureksia.

Palasaippua ja -hoitoaine
Löysin Uudesta-Seelannista tuliaisena itselleni palashampoota ja -hoitoainetta sekä kasvojenpesuun sopivan palasaippuan. Aivan killereitä! Tuotteet ovat luonnonkosmetiikkaa, eikä niistä myöskään löydy mikromuoveja. Palashampoo toimii myös sheivausvaahtona, jolloinka en tarvitse enää erikseen Gilletten partavaahtoa kainaloideni ajelemiseen. Paladeodorantteja on kanssa tullut vastaan, mutta ajatus deodorantista, joka ei ole suojattuna, tuntuu vielä jotenkin ällölle ja epähygieeniselle. Ehkä tulevaisuudessa siirryn siihen. Näiden palojen avulla roskapussista ei enää löydy isoja ja paksua muovia olevia puteleita. Keltakaa, kuinka kertakäyttöisiä nekin putelit ovat.
Turhakkeet
Korvatopsit ovat hyvä esimerkki tuotteesta, joka on täysin tarpeeton, kertakäyttöinen tavara, jonka pystyy korvaamaan korvapumpulla, joita löytyy apteekista. Toki korvapumppu on muovinen mutta sen käyttöikä on kestävämmällä pohjalla kuin korvapuikkojen. Kyse on pienestä käyttöesineestä, joka ei suoranaisesti roskapussia täytä, mutta tämän kaltaisista yksittäisista kertakäyttötuotteista luopuminen vähentää pitkässä juoksussa paskan määrää roskiksessa. Naamanpesuvanut menevät samaan kastiin, kertokäyttöveitset, -haarukat, -mukit yms ovat kaikki korvattavassi olevia asioita. You name it! Löydät varmasti lisää näitä kotoasi.

Ketsotuotteet
Rätit, tiskiharjat, kauppakassit, hedelmäpussit… Onhan näitä. Listaa voisi jatkaa varmasti pidemmällekin. Sitä pohtii miksei sitä ole aikaisemmin siirtynyt kestotuotteiden pariin? Onko kertakäyttökulttuuri tullut niin vahvasti osaksi käyttäytymistäni, etten edes huomaa tätä? Tai sitten kyse on jälleen kerran laiskuudesta.
Kestohedelmäpussien metsästäminen ottikin oman aikansa. Helsingissä Anne’s Past  Present -kaupasta löytyy blogimaailmasta tuttuja verkkokasseja, jotka kelpaavat hedelmille ja vihanneksille myös. Kestokassin avulla olen pystynyt luopumaan täysin kaupan pienistä muovipusseista, joita tuli vähintäänkin viisi kappaletta per reissu himaan. Täysin turhaa roskaa!
Huuhteluaine
Olen luullut, että huuhteluaine olisi jotenkin oleellinen osa pyykipesua kunnes tarpeeksi moni on kertonut sen olevan ainoastaan tuomassa kivaa hentoa suomalaisen koivumetsän tuoksua ja pehmeyttä vaatteisiin. Miksen voisi elää ilman tuota tuoksua ja mennä lähimetsään haistelemaan ja halailemaan koivuja? Pyykinpesunesteen vaihdoin muovipullosta takaisin pyykinpesujauheeseen, joka on pakattuna pahviin. Pieni muutos mutta jälleen kerran yksi purkki vähemmän kierrätettäväksi. 
Vaikka huuhteluaineettomuus ei nyt sinällään ole mikään iso ekoteko, niin tässäkin ajatuksena juuri se, että tarvitsemmeko kaikkia näitä ”arjen luksustuotteita”, vai voisimmeko yksinkertaistaa elämäämme ja ”tyytyä” vähempään. 
Lihan vähentäminen
Yksi yllättä, tai no ei se enää niin yllätävä ole, muovin kasaaja on lihatuotteiden pakkausmateriaalit. Vedin valehtelematta vielä vuosi sitten viisi pakettia jauhelihaa viikossa. Ihan vain jauhelihan ilosta. En edes ajatellut silloin kuinka paljon jauhelihapakkaukset täyttivät roskalaatikkoani. Nyt en ole enää vuoteen ostanut jauhelihaa ja kaskummaa, roskis ei ole enää täyttynyt samaan tahtiin. Muutenkin olen yrittänyt siirtyä enemmissä määrin kasvisperäisten tuotteiden maailmaan, jolloinka esimerkiksi tofusta tuleva roskanmäärä on huomattavasti pienempi kuin kanasuikaleista tuleva. Toki jos ostaa lihat lihatiskiltä, on pakkausmateriaalin määrä vähäistä.

Aika pieniä juttujahan nämä ovat, mutta jostain sitä on lähdettä liikenteeseen. Välillä turhauttaa oikein urakalla, kun olen kaupassa käyttänyt minuutti tolkulla aikaa muovittomien vaihtoehtojen löytämiseen ja yhdessä hetkessä nappaan kassahihnalle hetken mielijohteesta muutaman makeisen muovikääreessä. Sitä hetkellisesti miettii, että onko tässä hevon #€%& mitään järkeä. Kunnes muistaa olla armollinen itseään kohtaan. Muutos on hitaampaan kuin nopeaa.
Itse olen aloittanut näistä esimerkeistä oman roskalaatikkoni remontin. Toki suurin tekijä on ollut havatuminen tilanteeseen ja asioiden tiedostaminen, jolloin on alkanut pohtimaan kaupassa omia valintoja. Seuraavana remonttiin menee itse roska- ja biojätebussit, jotka muuttuvat muovista paperiin. Semisti ällöttää ajatus paperisesta biojätekassista, mutta uskon, etten kuole siihen.
Tiedostamiseen liittyen, suosittelen kuuntelemaan HS Aamusauna podcastin, joka avasi itselleni käsitystä suomalaisesta jätehuollosta. En ole ajatellutkaan, että välillä muovi voisikin olla parempi vaihtoehto kuin monikerroksiset pakkaukset, joissa on usempaa eri raaka-ainetta. Hyvänä esimerkkinä tästä Slurpin muoviin pakatut kahvit, jotka ovat ekologisempia kuin moni muu kahvihyllyllä oleva pakkaus.
Kerron itselleni jatkuvasti mantraa, että pienistä teoista ja muutoksista syntyy vuosien saatossa isoja ja vaikuttavia virtauksia. Ehkä semi naivi ajatus, mutta jostain se on tässäkin lähdettävä liikenteeseen. Jotenka, #Pieniätekoja!
Millaisia muutoksia sulla on ollut muovittomamman arjen pariin? Olisi nasta kuulla lisää vinkkejä. Kommentoi tai postaa Instagramiin #pieniätekoja millaisia ratkaisuja sä olet tehnyt muovin vähentämisen suhteen.

P.S. Sanon tämän itse ääneen, jonka moni kriittinen lukija (oikeutetustikin) saattaa sanoa. Todellisuudessa yhdelläkään kestorätillä tai -kassilla ei ole mitään merkitystä iso kuvassa, kun olen matkustellut kolmasosan vuodesta maailmalla. Lentojen aiheuttamat päästöt ovat valtavat verrattuina muovin aiheuttamiin. Ehkä tätä kirjoitusta voisi tarkastella enempi kierrättämisen näkövinkkelistä kuin ilmastonmuutoksen, jotka toki molemmat liittyvät vahvasti toisiinsa. 
P.S.2 Ennen viikossa saattoi tulla parikin roskapussia sekajätettä ja pussi biojätettä. Nykyään biojäte vaihtuu kerta viikkoon jo pelkästään hajun vuoksi ja sekajäteastia tulee vaihdettua kerta viikkoon kanssa. Muutosta on siis tapahtunut 2 kuukauden aikana jo.
P.S.3 Vielä vikana, tsiigaa Instasta @nollahukka! Täynnä arjen vinkkejä muovittomampaan elämään.

Kuvat: Viena K