Matkustaminen Andamaaneille – missä ja mitä?

Huh heijaa ja hellettä! Jos mielesi halajaa pitkiä koskemattomia rantaviivoja, yksinkertaista arkea sekä maukkaita pannareita, Etelä-Andamaanit ovat sinua varten! Nivottiin yhdessä reissukumppanini Muttosen Eevan kanssa yhteen blogikirjoitukseen asioita, jotka voivat auttaa teikäläisen matkasuunnitelmien tekemistä Havelockin saarelle, Intiaan.

VIISUMI

Otetaan heti alkuun käsittelyyn tarvittavat maahantuloluvat. Bengalinlahdella sijaitsevat Andamaanit ja Nikobaarit –saarirykelmä on Intian omistuksessa, joten kaikilta saarille matkustajilta vaaditaan Intian viisumi. Viisumihommat voi hoitaa kotimaasta käsin lähetystön kautta tai kätevämmin täyttämällä e-viisumihakemuksen. Turistiviisumin hinta oli noin 42 euroa (2018). Lisäksi Andamaaneille pääsyyn vaaditaan erillinen matkustuslupa, jonka saa simppelisti täyttämällä lomakkeen Port Blairin lentokentällä. Tämä erillinen lupa on maksuton ja sitä tulee näyttää esimerkiksi majoituksiin kirjautuessa sekä lauttalippuja ostaessa.

SAAPUMINEN


Saapuessasi Andamaaneille, saavut ensimmäiseksi saariryhmän pääkaupunkiin Port Blairiin. Tulo tapahtuu joko meriteitse tai lentäen. Lennot Port Blairiin saapuvat Chennain tai Kalkutan kautta. 
Andamaanien vierailluin saari on Havelock, jonka mekin otimme suunnaksemme. Havelockin lisäksi majoitusmahdollisuuksia löytyy ainakin Long Islandilta ja Neil Islandilta. Saarille kulku tapahtuu pääsääntöisesti lauttaliikenteellä. Port Blairista kulkee julkinen lautta (kesto 2,5h) muutaman kerran päivässä ja hinta vaihtelee 400-650 rupian välillä. Lisäksi yksityiset firmat (Makruzz ja Costal Cruise) tarjoavat nopeamman vaihtoehdon (kesto 1,5h) hulppeampaan mutta vielä sopuhintaan, 1200-1600 rupia. Pikalauttoihin pystyy varamaan/ostamaan lippuja etukäteen, kun taas julkisten lauttojen lipunmyynti aukeaa kolme päivää ennen lähtöä ja ostaminen tapahtuu ainoastaan satamasta.

Itse lippujen ostamishetki on kuin olisi Tokmannin avajaisissa jonottamassa ilmaista ämpäriä. Menimme Port Blairin satamaan varhain aamusta, hiukan ennen viittä jonottamaan lipunmyynnin aukeamista. Lipunmyynti avataan 5:15 ja ennen tätä portille oli kertynyt jo pitkä liuta lippujen havittelijoita. Porttien auetessa meno muuttui villiksi. Totinen juoksukilpailu kohti lipunmyyntiä oli alkanut.
Lippuja Havelockin saarelle on tarjolla päivittäin vain rajoitettu määrä. Naiset ja miehet jonottavat lauttalippuja erikseen, mikä helpottaa lippujen saamista, jos seurassasi on nainen. Miesten jono on täysin mahdoton: Aikuiset ihmiset etuilevat törkeästi ja vaikka kuinka sanot asiasta, ketään ei kiinnosta.

RANNAT

Havelockin saari jakautuu eri kyliin, jotka kaikki ovat pieniä ja lähellä toisiaan. Suosituin ranta on Beach No. 3, joka muuttuu Beach No. 5 etelään päin mentäessä. Suurin osa resorteista löytyy myös näiltä kahdelta rannalta. 
Paikalliset turistit suosivat, Aasian kauneimpien rantojen listalle rankattua, Beach No. 7 (Ratha Nagar), joka on näkemisen arvoinen paikka, sekä Elephant Beachia auringonottoon ja vesiurheiluun. Huhujen mukaan Beach No. 7:ltä vasemmalle on mahdollisuus päätyä uimaan kilpikonnien kanssa.

Muut rannat ovatkin aika koskemattomia ja aktiviteettitarjonnasta vapaita, joten aurinkoa saa ottaa kaikessa rauhassa ilman häiriötekijöitä, tosin länsimainen turisti saattaa olla paikallisille kuvanoton arvoinen kohde.

MAJOITTUMINEN

Havelockilta löytyy runsas valikoima eri tasoisia majoitusvaihtoehtoja ja uusia nousee kuin sieniä sateella. Sesongin aikaan saari täyttyy melkein täysin paikallisista turisteista, jolloin majapaikan saaminen voi olla haastavaa, muttei mahdotonta. Suositeltavaa on varata yöpyminen etukäteen yöksi tai kahdeksi, jolloin varmistat katon pään päälle ensimmäisiksi öiksi. 
Saaren budjettimatkalaisten resortteja ei kuitenkaan välttämättä löydy netin tarjonnasta, joten majoitusvaihtoehtoja on todellisuudessa enemmän ja monipuolisemmin saatavilla kuin miltä aluksi näyttää. Tuttu tyyli, ovelta ovelle, on ehkä paras vaihtoehto mieluisimman majapaikan löytämiseksi. Halvin bungalow, jonka löysimme Ikilomalla-blogin kautta oli Green Imperial (Beach No. 3), jossa yhden yö saa 900 rupian hintaan. Saaren kalleimmat sänkypaikat kipuavat yli 10 000 rupiaan yöltä.

LIIKKUMINEN

Saarella on toimiva joukkoliikenne, kyllä luit oikein. Siitä huolimatta, että Havelockilta löytyy tasan kaksi tietä, niin bussilla pääsee liikkumaan saaren läpi, rannalta toiselle. Julkisen liikenteen lisäksi saarella liikkumista helpottaa tuk tuk –kuskit.
Skootterin vuokraaminen on edullista, päivävuokra kustantaa 400-500 rupia ja siihen bensakulut, 160 rupiaa, päälle (2 litraa pököttiä riittää ajamaan saaren päästä päähän, mikä oli kuulemma tarpeeksi meidän päivän kiertelytarpeisiin). Saaren pystyy ottamaan myös helposti haltuun vuokraamalla polkupyörän tai jopa kävellen.

SYÖMINEN


Melkeinpä jokaisesti resortista löytyy oma ravintolansa. Ruokatarjonta on laaja, paikallisesta intialaisesta ruoasta aina klassikko pasta carbonaraan. Oma ravintolasuosikkimme löytyi majoituksemme vierestä, Full Moon Cafe. Full Moonin ruokalista on kattava ja melkeinpä ihan mitä vain tilatessa, yllättyi positiivisesti. Jos mielesi halajaa laadukasta, espresso-pohjaista, kahvia, suositeltavaa on avata piikki kyseiseen ravintolaan. Paikka tarjoaa myöskin jonkin asteisen Wi-fin pientä maksua vastaan sekä saaren (ainoana kenties) veden täyttöpisteen.

Jos viinahammasta meinaa kolottaa, vain osassa saaren ravintoloissa on tarjolla alkoholituotteita ja niidenkin kattaus muistuttaa lähinnä konnevetiläisen uimahallin wiener-hyllyä. Havelockin kartasta löytyy Wine shop -merkintä, mutta paikallisten mukaan, kauppaa ei enää saarelta löydy. Turha siis odottaa rannalla hikoillessa jääkylmiä Bintangeja tai bucketteja kaupittelevia paikallisia.

AKTIVITEETIT

Saaren aktiviteetit pyörivät pääosin meren ympärillä: Sukellusta, snorklausta ja muuta vesiurheilua on tarjolla sitä kaipaaville. Elephant Beach on aktiviteettitarjonnaltaan saaren laajin. Biitsin tavoittaa joko vesitaksilla tai jalan viidakkopolkua pitkin (noin 45min suunta). Viidakkopolku on suosittelemisen arvoinen, kylläkin omaan trekkaukseen toi lisähaastetta edellisen yön rankkasateiden pehmentämä maa. Yleensä biitsien läheisyydestä on saatavilla vähintäänkin pientä snäkkiä ja kookosvettä. On hyvä varautua omalla vedellä, sillä muovijätteen määrää halutaan säännöstellä, onneksi!

MUUTA

Havelockilta löytyy yksi pankkiautomaatti ”keskustasta”. Jos haluat pelata varman päälle, tuo käteistä mukanasi. Korttimaksu käy osassa paikoista, esimerkiksi edellä mainitussa Full Moon Cafessa, sekä ainakin joillakin sukellusyrityksillä, kuten Dive Indialla. 
Saarelta löytyy postin lisäksi hieronta- ja pyykkipalveluita sekä poliisilaitos. Turvattomuuden tunnetta emme itse kokeneet. Tuntui turvalliselta jättää arvotavaratkin rannalle uimaan mentäessä.
Malaria lääkitys suositeltava.


Saavutin sen, mitä lähdin hakemaan – rauhan!

On helmikuu 2017 ja aurinko ei ole näyttäytynyt hetkeen. Loska on vallannut Hämeentien. Herätyskello näyttää 6:50 ja ulkona on pilkopimeää. Taas yksi tasaisen harmaa päivä tiedossa ja mielessä on vain työpäivän loppuminen ja jokapäiväinen soitto Tampereelle. 

Ollessani 7 ratikassa neljän ruuhkassa, huomaan, kuinka vastaantulevien autojen valot vain välkkyvät silmissäni. Kaikki muu ympärillä on tumman usvan peitossa. Mielessäni on lause ”sitten kun”. Sitten kun tämä tarpominen loppuu, otan ja lähden. Lähden ja poistun tästä oravanpyörästä, johon olen itseni lukinnut.
Tarpominen on muuten hyvä sana kuvaamaan tuota helmikuista arkea.  Kuin tervassa olisi kävellyt. Tuolloin mielessäni siinsi kuva huolettomasta ja ajattomasta hetkestä, jossain kaukana lämpöisessä. Kuva hiekkarannasta, jossa simpukat ja kivet muodostavat rantaviivaan poukkoilevan helminauhan. Paikassa, jossa saan vain olla olematta ja tekemättä mitään. Kaukana pois siitä hetkestä ja paikasta, jossa nyt olin.

”Sitten kun.”
Otti viikon päivät havahtua bungalowin rappusilla ajatukseen, että olin juuri tuossa kuvassa, jonka olin helmikuussa mieleeni kuvittanut. ”Sitten kun” oli tässä ja nyt. 
Seitsemän päivän ajan olen vain tuijottanut kaukaisuuteen. Tuijottanut ja tuijottanut. En edes tarkalleen ottaen tiedä mihin olen tuijottanut, mutta katseeni on visusti ollut jossain. Mieleni on ensimmäistä kertaa toviin raukea ja vapaa. 
Arki Andamaaneilla muodostui tietoisestikin hyvin yksinkertaiseksi. Kaikista ravintoloista, joita lähettyviltä löytyy, olemme valinneet yhden, jonka ruokalistan olemme suorittaneet loppuun. Päivät ovat alkaneet auringonnousun tuoman sarastuksen aikaan ja päättyneet tovi auringonlaskun jälkeen. En muista, että olisin ikipäivänä mennyt seitsemän aikaan nukkumaan kotona Suomessa, täällä harvasen ilta. Enkä kyllä muista, milloin viimeksi olisin ollut ennen aamu seitsemää joogaamassakaan.

Päivät ovat kokonaisuudessaan pyörineet ruokailujen ympärillä. Muuta ohjelmaa ei oikein ole ollut, ei ole ollut tarvetta. Kerran kylläkin vuokrasimme puoleksi päivää skootterit ja kävimme saaren toisella puolen. Siinä kaikki. Elämä on tällä hetkellä juuri niin yksinkertaista kuin sen voi vaan kuvitella olevan. 
Vaikka Jordania ja Sri Lanka olivat molemmat mahtavia paikkoja, täynnä aarteita ja mahdollisuuksia kokea mitä upeimpia hetkiä, joita olisi pystynyt ikuistamaan täydellisiksi Instagram-kuviksi ja hauskoiksi Snapchat tarinoiksi, en vain ollut täysin valmis sille kaikelle. En pystynyt heittäytymään täysin tilanteille ja nauttimaan niistä hetkistä niin kuin olisin halunnut. Mieli kaipasi lepoa.

Reissatessa olen oppinut kuuntelamaan enemmän itseäni ja tekemään reissaamisesta enemmän omannäköisempää, kuin sitä, mitä sen ”tulisi olla”. Andamaanit olisi tarjonnut jos jonkinlaista aktiviteettia: sukeltelua riutoilla, elefanttien syöttämistä, uimista kilpikonnien kanssa ja pyöräretkiä. Millekään näistä ei ollut tarvetta, tällä kertaa. Hetken mietin, että kadunko kuukauden päästä, kun en tehnyt kaikkea tuota, vaikka se olisi ollut tarjolla. Tuskinpa. En usko, että olisin saanut noista hetkistä muuta kuin täydellisiä Instagram-kuvia, jotka olisivat hukkuneet feediini ajan myötä. 
Nyt kun mietin tuota helmikuista hetkeä, kun ostin lennot maailmalle, olen yhtä hymyä. Selvisin! Saavutin sen, mitä lähdin reissulta hakemaan – rauhan.

Hukutammeko itsemme roskaan?


Ahdistus on ensimmäinen tunne, jonka tunnistan itsessäni. Ahdistus muuttuu hiljalleen vihaksi. Ohi meneväksi sellaiseksi. Hetken aikaa olen tunnoton. Olo on tyhjä ja  voimaton. Mietin tätä kaikkea. Kysyn itseltäni: Mitä tässä voi enää tehdä? 
Tiedän, että ihmiset eivät tahallaan ole tyhmiä. Ei ole olemassa tyhmiä ihmisiä. On vain ihmisiä, jotka tietävät vähemmän kuin toiset. Hetken haukon vielä henkeä ennen kuin jatkan kirjoittamista. Ymmärrän, että tietämättömyys ajaa ihmisiä tekemään asioita, joita me emme pysty tai halua ymmärtää.
Nuorempana hiekkarantojen parasta antia oli keräillä aaltojen huuhtomia simpukoita pieneen pussiin ja pakata ne visusti matkalaukun pohjalle tuliaisiksi. Kuukausia myöhemmin noita Kanarian saarilta tuotuja aarteita pystyi ihmettelemään marraskuun pimeinä pakkaspäivinä. Kuunnella kuinka meri kohisi simpukoissa ja pussin sisältä levisi etelän lämmön tuoma tuoksu.
Näistä ajoista on vain tovi aikaa mutta moni asia on muuttunut. Viikon ajan olen simpukoiden sijaan poiminut rannalle huuhtoutuneita roskia: hammasharjoja, sandaaleja, muovipulloja, tyhjiä sipsipusseja, pillejä, korkkeja, naruja, paitoja.


Ensimmäisen kerran roskan määrä yllätti itseni pari vuotta sitten kun Balilla sadekauden aikaan traktoreilla kolattiin roskia pois rannoilta. Kyllä, luit ihan oikein. Meillä Suomessa lumiauroja käynnistellään tulevia lumimyrskyjä varten, Balilla roskien keräämistä.

Tiesin siis mitä odottaa tälläkin kertaa, kun lähdin metsästämään sitä täydellistä hiekkarantaa, jossa puoliksi kallellaan olevat palmupuut notkuvat meren päällä ja merivesi kimaltelee turkoosin kirkkaana. Jotenkin sitä oli sulkenut silmänsä Suomessa kaikelle tälle, sillä oloni on aika tyhjä, kun katselen rannoilla lojuvia roskia. Toivonkipinä on aika heikko.

Andamaaneilla, Havelockin saarella tilanne roskien suhteen on vielä jokseenkin huolestuttava. Saarella asuu noin 10 000 asukasta ja pääelinkeino on turismi. Saarella ei käytännössä ole kunnollista roskahuoltoa. Kaikki tavara, mikä saarelle tuodaan tai tänne huuhtoutuu, päätyy myös saarelle. Hallitus ei tarjoa paikallisille asukkaille tai yrittäjille mahdollisuutta kuskata lajiteltuja roskia pois saarelta. Joskus joku ohikulkeva lautta saattaa ottaa lasipulloja mukaansa mutta siinä kaikki.
On siis aivan samantekevää kerätä rannoilta roskia pois, kun niiden päätepysäkki löytyy viereiseltä rannalta. Vaikka saarella ei tuotettaisiin lainkaan jätettä, tulee jäte aaltojen mukana saarelle. Tilanne on täysin absurdi, kun miettii, että meillä kierrätetään nykyään pehmeät ja kovat muovit erikseen sekä zero waste -elämäntyyli nostaa päätään jo kalliolaisista puskista. Täällä tälle kaikelle ei edes anneta mahdollisuutta.

En syytä missään tapauksessa paikallisia ihmisiä tästä. En! Eihän kukaan Suomessakaan kymmenen vuotta sitten syyttänyt ravintolassa vieressä istuvaa ihmistä hänen sytyttäessään tupakkaa. Oli hyväksyttävää altistuttaa ympärillä olevat tupakansavulle ja sen tuomille haitoille. Ravintoloista tuli savuttomia vasta, kun laki kielsi sen. Vasta tämän seurauksena sisällä tupakoimisesta tuli naurettavan kuuloinen ajatus. Lakien yksi tehtävä on nimenomaan ohjata ihmisten käyttäytymistä. 
Ihmettelen suuresti miksi tälle roskaamiselle ei tehdä loppua, vaikka tiedämme, että vuoteen 2050 mennessä merestä tulee löytymään enemmän muovia kuin kaloja.

Sitä ei haluaisi luopua toivosta, että omat lapset pääsisivät keräilemään simpukoita vielä joku päivä näille rannoille. 

Vieri vesi vieri

Tämän hetken yksi mielenkiintoisimmista asioista on vuorovesi. Olen nyt viikon ajan ihmetellyt sen kulkua. Aamulla 6:30 kun asetan joogamattoni rantaviivalle, odotan sen tuloa. Käyn aamupalalla ja paluumatkalla tarkistan, jokohan nousuvesi olisi alkanut.  Aaltojen liplatus on varma merkki, että rantaviiva alkaa hiljalleen nousta, on aika käynnistää päivä. 

Asetan pyyhkeeni useiden metrin päähän rantaviivasta. Rasvaan ihoni ja asetun aloilleni. Tunti tunnilta nousuvesi hiipii lähemmäksi ja lähemmäksi. Kellon kääntyessä yli puolen päivän, tunnen, kuinka merivesi koskettaa ensimmäistä kertaa varpaitani. On aika lähteä lounaalle.
Nautittuani lounaan, nousuvesi on saavuttanut huippunsa. Merivesi on kivunnut kymmenien metrien päästä luokseni. Siinä me olemme, vieri vieren.

Laskeskelen aaltoja. Joka seitsemäs aalto näyttäisi olevan edeltäjiään suurempi. Jos johonkin pystyn luottamaan, niin aaltojen tuloon. Toisen aallon pamahtaessa rantaviivaan, toinen on jo nousemaisillaan. Sama toistuu ja toistuu. 
Hetken päivää olemme rinnakkain. Katsomme toisiamme, tunnemme toisemme. Meren suuruus hiljentää mieleni. Kuinka suuri ja valtava meri onkaan tai pitäisikö ajatella, kuinka pieni minä olen? Oli kummin oli, meri antaa perspektiiviä: Omat onnen hetket ja surun kyyneleet ovat vain pieni tippa vettä lumpeen lehdellä, kun miettii valtamerta ja siinä tapahtuvia liikkeitä.
Viereisen sukellusresortin poikien tyhjentäessä White Shark -veneestä viimeisiä kaasupullojaan, alkaa meri ottamaan etäisyyttä minusta. Aurinko hiipii palmujen taakse piiloon. Aikamme on koittanut, päivä on kääntynyt illan puoleen. On aika hyvästien, mutta vain hetkeksi.

Auringon poistuttua, taivaan valtaa puolikuu. Laskuvesi on vienyt rantaviivan mukanaan kymmenienmetrien päähän. Aaltojen kohina on vain muisto keskipäivän kahvihetkestä. Tilalle on tullut ravuista lähtevä narskunta.
Tähtitaivaan alla sitä miettii, mihin kaikki se vesi määrä aina katoaa yön ajaksi?