Muutan hotelliin vuodeksi – #YearInClarion

Kyllä, luit oikein: MUUTAN HOTELLIIN! Aivan kreisi juttu. Oltiin noin kuukausi sitten Ping Helsingin järkkäämässä illassa hotelli Clarionissa ja tervetulomaljan yhteydessä Clarionin henkilökunta ilmoitti hakevansa yhtä tyyppiä asumaan hotelliinsa vuodeksi. Kokonaiseksi vuodeksi. Aamukahvilla Henriikka tokaisi välittömästi: ”Se olet sinä!”

Naurahdin Henriikalle ja sanoin, että älähän nyt. Kuka haluaa asua vuoden hotellissa? KUKA? Heh, naurattaa, kun kelailen näin jälkikäteen tätä. Ilmeisesti minä olen paras ihminen vastaamaan tuohon kysymykseen, kuka.

Syitä on tuhansia: taulu-tv, merinäköala, aamupala, uusi kaupungin osa tutkittavaksi, valtavat ikkunat, ikuinen pääsy saunaan, uteliaisuus, kokeilunhalu, näyttämisen halu, päästä osaksi kehittämään palvelumuotoilua, asiakassuhteen luominen ja kehittäminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, tarinat, mahdollisuus kehittyä sisällöntuottajana… Tai ylipäätänsä mahdollisuudet, joita yksi hotellihuone voi pitää sisällään. Ehkä tuohon lauseeseen kiteytyi motiivini hakea asumaan vuodeksi hotelliin. Jostain syystä en kyseenalaistanut päätöstä hakea mukaan lainkaan. Olisiko pitänyt, aika näyttää sen.

Koko projekti kuulosti tarpeeksi poskettomalta ja ajankohta tuntui olevan juuri passeli minulle. Minulla tuli kaksi vuotta täyteen omistusasunnossani asumista ja neliöt alkoivat tuntua ahtaaksi minulle. Sain myöskin asuntoni rempattua juuri sellaiseksi kuin sen halusinkin ja luonteelleni tyypillisesti, kun joku valmistuu, on aika jatkaa matkaa. Olin jo tovin etsinyt uutta, isompaa asuntoa itselleni ja kasveilleni. Etsinnässä oli asunto isoilla ikkunnoilla. Clarion tarjosi täydelliset puitteet näille haaveille. Toki isosta keittiöstäni luopuminen on kompromissi, jonka joudun tekemään.

Tällä hetkellä fiilis on todella odottavainen: joko pääsisi muuttamaan? Clarionin jengi on ollut tosi ystävällistä ja tuntuu, että he ovat suurella sydämellä mukana tässä. Kyse ei ole pelkästä hotellin markkinointitempauksesta. He ilmoittivat heti ensi alkuun, että haluavat myös mahdollistaa minun kehittymisen sisällöntuottajana ja puhujana, sekä aidosti haluavat minun tuntevan oloni kotoisaksi. Arvostan, kun ihmiset kohtaavat toisensa ihmisinä, eivätkä lukuina. Tämän filosofian pohjalta on hyvä lähteä ponnistamaan yhteistä matkaamme.

Tuleva vuosi tulee varmastikin pitämään rutkasti sisällään erilaista sisältöä hotellielämästä. Voisin Instagramin puolella kysellä teiltä ajatuksia tästä projektista enempi ja vastailla teitä askarruttaviin kysymyksiin jossain vaiheessa. Miltä kuulostaa? Naurattaa jo valmiiksi, millaisia kysymyksiä teiltä mahtaa tulla, sillä aika harvoin mietin asioita kovinkaan pitkälle, joten uskoisin teiltä tulevan oivaltavia näkemyksiä: ”Oletko miettinyt tätä…”
Nyt tunnen oloni todella onnelliseksi ja onnekkaaksi. Tuntuu, että tällä hetkellä elämän joka osa-alueella menee lujaa ja todella vaaleanpunaisesti. Sen takia pysähdyinkin tänään hetkeksi miettimään sitä perustaa, joka vuosien ajan on rakentunut alleni. Otin viisi vuotta sitten ankkuri-tatuoinnin nilkkaani, muistuttamaan minua siitä, että vaikka kuinka pää olisi pilvissä, jalat on hyvä pitää tukevasti maassa. Muistaa mitkä asiat elämässä oikeasti ovat tärkeitä.
Kuvat:  Nordic Choice Hotels

Vuosi 2019 – On aika piirtää suuntaviitat

Sitä vääjäämättä alkaa kelailemaan jo tässä vaiheessa joulukuuta, että mitä ensi vuosi voisi tuoda tullessaan. Havahduin siis siihen, että työsuhteeni loppuu vuoden vikana päivänä ja jatkosta ei ole vielä ole varmuutta. Toki tämä tilanne on ollut tiedossa jo kuukauden päivät, mutta tuttuun ja totuttuun tapaan, moni asia jää liiankin usein viime tinkaan.
Olen tietoisesti sivuuttanut eri mahdollisuuksien pläräämisen ja uusien alkujen miettimisen. Kieltäydyin yhdestä isommasta duuniprojektista, joka olisi alkanut jo joulukuussa ja jatkunut keväälle. Tämä olisi tarkoittanut työputken jatkumista projektista toiseen ilman breikkejä. Olin päättänyt, että haluan lomailla jonkin verran tammikuussa ja olen ylpeä, että pystyn seisomaan tämän päätöksen takana, vaikkakin se tarkoitti yhden upean mahdollisuuden sivuuttamista.
Olen työskennellyt nyt putkeen toukokuusta asti kovalla intensiteetillä, vähentäen kylläkin vauhdissa töiden kuormaa. Huomaan, kuinka kaipaan isojen rutistusten jälkeen omaa aikaa ja tilaa, jotta pystyn näkemään selkeämmin, mitä haluan tulevaisuudelta. Pieniä orastavia alkuja on jo mielessä, juuri sellaisia, jotka kourivat hitusen mahanpohjasta. Mitään ei ole kuitenkaan lyöty lukkoon, sillä haluan toden teolla keskittyä tämän hetkisiin duuneihin.
Jokseenkin tilanne voisi olla pelottava. Työttömyys ja asuntolaina eivät kuulosta kaikista turvallisimmalta yhtälöltä, varsinkaan, kun olen nykyään yel-velvollinenkin, joka karsii sosiaalietuuksiani. Moni voisi kauhistella tilannettani. Itse koen suurta vapauden tunnetta. Vapautta miettiä, mitä minä haluan. Toki olen etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn olemaan työelämästä tarpeen tullen pois säästöjeni avittamana. Tässä vaiheessa viimeistään tehdyn työn merkitys kirkastuu. Kova työ mahdollistaa totaalisen vapauden työelämästä, jos niin haluan.
Jos joku on varmaa, niin haluan ensi vuodelta enemmän lava-aikaa, aikaa ilmaista itseäni. Rakastan esiintymistä, mutta samaan aikaan tykkään mahdollistaa toisille asioita. Tämä vuosi meni pitkälti taustajoukoissa, joten olkoon ensi vuosi ehkä sen suhteen erilainen.
Toivon myös ensi vuodelle enempi aikaa ajattelulle. Parin viikon takainen perjantai-illan lenkkisauna yhdistettynä Suomen kuvalehteen on yhä lämmin hohkaisu mielen päälläni. Hetki, jolloin kehossani oli hyvä ja levollinen olo, joka mahdollisti täydellisen läsnäolon. En laittaisi pahakseni, jos laskisin vauhtia ja hölläisin menoa, saadakseni noita hetkiä lisää arkeeni.
Ennen kaikkea haluan oppia itsestäni lisää ensi vuonna. Tämä vuosi reppureissuineen ja ihastumisineen on antanut paljon. Tosi paljon itseasiassa. Olen niin kiitollinen (onnellinen ja siunattu) näistä tuntemuksista, joita maailma ja ympäröivät ihmiset antavat. Toivottavasti pääsen antamaan takaisin samalla mitalla. Vuosi 2019, on aika piirtää suuntaviitat!

Onko parisuhde päämäärä elämässä?

Kävin taannoin puhumassa Mahadura ja Özberkanissa sinkkuudesta yhdessä Henriikka Rönkkösen kanssa. Jos jonkun alan asiantuntijaksi voisin itseäni tituulerata, olisi se varmasti sinkkuus: Kuinka pysyä sinkkumarkkinoilla ja välttää parisuhteet? Vastaan mielellään tähän teemaan koskeviin puhujapyyntöihin ja luentoihin. En ole siis koskaan seurustellut. Ja tässä vaiheessa normaalisti alkaisin selittelemään, että miksi en. Nykyään en koe velvollisuudekseni selitellä sinkkuuttani. Eihän kukaan selittele parisuhteessa oloaankaan.

Jatkuvat päivittelyt sinkkuudestani ovat männä vuosina aiheuttaneet ahdistusta rinnassani ja kiristystä hampaissani. ”Noh, kyllä sinäkin vielä sen oikean löydät” ja jatkuvat kyselyt parisuhdetilanteestani ovat asioita, jotka väistämättä kertovat riittämättömyydestäni. Siitä kuinka en ole kokonainen, siinä pisteessä, johonka elämässä tulisi tähdätä. Parisuhde kun tuntuu olevan päämäärä elämässä.

En väitä, ettenkö olisi rukoillut ja toivonut joulupukilta seurustelukumppania. Kirjautunut erilaisille deitti-saiteille siinä uskossa, että sieltä se oikea löytyy. Olen kävellyt sinkkukori kädessä lihatiskiä edestakaisin ja naurattanut häissä pöytäseurueessani olleita sinkkuja, jotka oli laitettu plaseerauksessa kaikki samaan pöytään. Minua on jopa pyydetty mukaan Ensi treffit alttarilla castingiin. Kuulemma voisi olla juuri se oikea paikka minulle löytää kumppani.

Jos katsomme ympärillemme, sinkkuus ei näyttäydy oikein muuna, kuin tilastoina ja seuranhakupalveluina, ja molemmissa tapauksissa sinkkuudesta yritetään jollain tapaa päästä eroon. Miksi sinkkuna olemisen konnotaatio menee pakkasen puolelle? Miksi se koetaan leimaavana tai keskenräisyytenä?

En ole koskaan säälinyt itseäni sinkkuna, onneksi. Toki olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun muut löytävät vierelleen sen toisen. Nykyään olen ymmärtänyt, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan enempi ajattelussani. Parisuhteettomuus ei tee minusta yhtään sen huonompaa, haaleampaa, puolikkaampaa kuin se, että olisin parisuhteessa. Ei saakeli saa tehdä. Sinkkuuteen liitetään myös yksinäisyyttä. Huvittaa, kun tietää monen kokevan avioliitossakin yksinäisyyttä. Ei kai yksinäisyys katso parisuhdestatusta?

Tarinat, joita kuulemme ja näemme sinkuista ovat kapeita. Vaikka Bridget Jones on suuri sankarini, on siinä hahmossa paljon ongelmallisuutta, joka vahvistaa sinkkuuteen liittyviä leimoja, kuten jatkuvaa tarvetta deittailla ja metsästää sitä oikeaa. Itse ainakin kaipaan parisuhteettomuuteen lisää variaatioita ja tarinoita. Olisi hienoa lukea sinkusta perheenisästä, joka on esimerkiksi adoptoinut lapsen yksin. Kuulla kuinka menestyneen sinkun vierellä löytyy ystävä tai perheenjäsen, joka on mahdollistanut menestyksen. Kuulla, kuinka yksin asuvan arki on yhtä tavoiteltavaa kuin kultahäitäkin viettävän.

Toki toivon, että sunnuntaiaamuisin viereltäni löytyisi joku, jota saisin rapsuttaa. Olisi se joku, jolle pystyisin kertomaan, miten töissä on mennyt ja heikon hetken tullen nojautua lämpimään ja lohduttavaan kainaloon.

Turha tätä on kiistää. Se, että onko se enempi opittua, yhteiskunnan normeihin vastaamista, on eri asia. Tuleeko noita tunteita nimenomaan saada puolisolta, eikö ystävä riitä. Niin, miksen pysty täyttämään tarpeitani ystävieni kanssa. Tässä on suurin oivallukseni, jonka olen vuosien saatossa saanut parisuhteettomuuteeni. Tietyllä tapaa olen tuon oivalluksen jälkeen kokenut rauhaa sisälläni. Ymmärtänyt, että ainakin ystävieni edessä riitän juuri tällaisena ja he antavat minulle juuri niitä asioita, joita jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee elämäänsä. Ja se riittää minulle, ainakin tällä hetkellä.

Kirjoitukseni saattaa kuulostaa osittain selittelevältä: Jos kerran olen sinkkuuden kanssa sujut, miksi huutelen tästä ääneen täällä. Kyse on siitä, kuinka ympäröivä maailma puhuu parisuhteettomuudesta suhteessa parisuhteeseen. Sanat luovat todellisuutta ja itse ainakin haluan olla luomassa sellaista huomista, jossa on enemmän kuin okei, nauttia omasta vapauden tunteesta ja olostaan, ilman, että tarvitsee potea riittämättömyyden tunnetta, kun ei ole sitä toista vierellä tai sormusta sormessa.

Olkoon tämä oodi meille sinkuille, saatana.

PS. Jenni Janakka on kirjoittanut osuvasti tästä samasta aiheesta. Mitä muuta sinkku tekee kuin deittailee?


Tradenomista TV-tuottajaksi – Kuinka löytää oma juttu?

Tällä viikolla havahduin jälleen kerran oman elämäni ihmeellisyyteen. Tai siis siihen, että mitäs hittoa sitä oikein tuleekaan päivät pitkät tehtyä. Maanantaina julkaistiin meidän uusin TV-ohjelmamme, FOMO. Olen jotenkin saanut sohittua itseni mukaan konseptoimaan ja tuottamaan YLE:n uusinta, aika helkkarin massiivista TV-tuotantoa. MITEN IHMEESSÄ, kysynpähän vaan.
Olen koulutukseltani tradenomi. Liiketalouden ”ammattilainen”. Huomatkaa heittomerkit. En tajua, miksi pienennän monesti itseäni. OLEN LIIKETALOUDEN AMMATTILAINEN. Valmistuin vuonna 2013 tietäen, että kaupanalan hommat eivät kiinnosta pätkääkään. Otin hatkat ja lähdin kiertämään maailmaa.
Reissun päällä ajatus kirkastui selkeäksi: Haluan lähteä tekemään työtä nuorten työllisyyden ja itsetunnon rakentamisen parissa. Kuin tilauksesta, Facebook-seinälleni ilmaantui avoin työpaikkailmoitus juontaja-fasilitaattorista koulukiertueelle. Nappasin kynän käteen ja piirsin työhakemukseni ja sain kutsun työhaastatteluun. Oli aika palata Suomeen.
Kiersin parin vuoden ajan oppilaitoksia kertomassa omaa tarinaani ja rohkaisemassa nuoria löytämään oma kutsumuksensa ja ottamaan pieniä askeleita kohti sitä. Kiertueen ajan reflektoin paljon omaa, ei niin perinteistä mutta samaan aikaan niin yleistä kasvukipuja täynnä olevaa työuraani. ”Mikä minusta tulee isona? Siinä on yksi huonoimmista kyssäreistä mitä on. ”Mitä sitä tekisi seuraavaksi?” on minun ehdotukseni sen tilalle. Ja ehdottaisin myös ura-sanan boikottiin laittamisen.
Aikansa kutakin. Yli 200 kouluvierailua ja kymmeniä tuhansia kohtaamisia pariin vuoteen riitti tällä erää Suomi-turneeta. Jatkoin kylläkin tuota tarinaa sosiaalisessa mediassa kotisohvaltani käsin. Samaan aikaan aloitin duunit konsulttina yhdessä Suomen parhaimpien tutkijoiden ja filosofien kanssa. Naurattaa vieläkin ajatus meikästä keskellä filosofeja. ”Ollakko vai eikö olla?” Olen käytännön miehiä ja ajatus tutkimustiedosta ja ”joutavan päiväisistä kysymyksistä” ei ole koskaan kuulostanut seksikkäältä korvaani. Nykyään arvostan tutkittua tietoa ja fiksuja ajattelijoita todella paljon, kiitos entisten kollegoideni.
Oman elämän filosofina oleminen alkoi parin vuoden jälkeen jälleen kerran tuntua nähdylle ja oli aika tarttua uusiin haasteisiin. Sain unelmien työtarjouksen tubettajana. Tarina kuitenkin sai harmillisen päätöksen ja oli aika hakea vauhtia psykologin vastaanotolta. En ole vieläkään täysin palautunut tuosta ahdistuksen mankelista. Oppirahat on kuitenkin maksettu ja ymmärretty, mistä oikein oli kyse.
Olen aina hoitanut työni pieteetillä ja pitänyt huolen siitä, että jälki on hyvää. Se on enempi periaatejuttu minulle, suorastaan kunnia. Ottaisi luonteen päälle tehdä vasemmalla kädellä hommia. Nykyinen työni on nimenomaan tämän periaatteen tuotosta. Sain nimittäin soiton tämän hetkiseltä kollegaltani, että tulisinko työhaastatteluun. Vastailin ympäripyöreitä: ”pitää miettiä”. Pitää miettiä?! Tilannehan oli, että olin juuri irtisanonut itseni ja ilon löytäminen elämääni oli palkaton päiväduunini. En tiedä miksi ihmeessä yritin esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Ehkä kyse oli lisäajan hankkimisesta. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut Gimmeyawalletista tai katsonut jaksoakaan Docventuresia, saatika Madventuresia. Naurattaa joka kerta työpaikalla, kun käy ilmi, etten ole katsonut jaksoakaan Rikun ja Tunnan kruununjalokiveä, Madventuresia. 
Tietyllä tapaa ympäri sulkeutui, kun saavuin Rikun ja Tunnan luotsaamaan yritykseen some-kersantiksi. Vuonna 2011 (hujakoilla ainakin) juonsin nimittäin tapahtumaa, jossa Riku oli puhumassa. Silloin sain Rikulta allekirjoituksen heidän uusimpaan kirjaansa saatetekstillä: Kohti ulkoavaruutta! Mitä ikinä se lause tarkoittaakaan, sitä kohti on menty.
On älytön, jopa utopinen ajatus, että työskentelen Suomen ehdottomasti parhaassa tuotantoyhtiössä tuottajana alan huippujen keskellä. Tässä vaiheessa on myös hyvä kertoa, etten ole Helsinkiin muutettuani omistanut TV ja teen työkseni televisiota. Story of my life!
Viime keväänä, kun palasin Aasian reissulta, päädyin aika altayksikön konseptoimaan meidän uusinta TV-ohjelmaa, FOMOa, joka tulee tosiaan ulos 6.11. alkaen. Muistan sen hetken, kun eteeni lyötiin tyhjä A4 ja ohjeena oli kirjoittaa auki paras mahdollinen arvaus tulevasta ohjelmasta. Ja siis kerrataan vielä: KIRJOITTAA TV-OHJELMAN KONSEPTIPAPERI. Huvittaa, että niistä yhteisistä ajatuksista ja ideoista tulee kohta totta, kun ne päätyvät TV-ruudulle satojen tuhansien ihmisten nenän eteen.
Miten tradenomista tuli sitten monimediatuottaja? Pirun hyvä kyssäri. Tietyllä tapaa miksi ei olisi tullut. Kun katson taaksepäin, niin olen konseptoinut liikeideoita koulun penkillä todeksi. Luonut lähi- ja luomukauppakonseptin, pyörittänyt ravintolaa kahden kesän ajan ja toiminut vuoden ajan osuuskuntamme toimitusjohtajana opetellen vision, mission ja arvojen merkitystä. Tämän ohessa olen päämäärätietoisesti haastanut itseäni tarinankertojana ja esiintyjänä. Ollut utelias sosiaalisen median suhteen ja surffanut Snapchat-aallonharjalla. Ymmärtänyt ihmissuhteiden merkityksen ja opetellut tiimitaitoja. Päässyt kasvamaan alan huippujen parissa. Tärkeimpiä oppeja on ehdottomasti ollut ympäristön vaikutus. Jos olet tilan fiksuin, olet väärässä paikkaa.
Asioista tulee liian helposti itsestäänselvyyksiä. Unohtuu täysin lähtöpiste ja jo kuljettu matka. Sitä pitää normaalina, että tällaisia juttujahan kaikki nyt vain tekevät, ilman että miettii, mitäs vittua. Kirjoitin ja ohjasin tällä viikolla ensimmäisen TV-mainosvideon. KYLLÄ! Kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta teos kuitenkin, joka päätyy sinunkin verorahoillasi pyöritettävän TV-yhtiön kanaville. Tuskin olisin tehnyt sitä ilman ympärillä olevia ihmisiä, jotka luottavat ja kannattelevat minua. Eihän näitä hommia yksin tehdä, se on hyvä muistaa! Se on tämän lajin, elämän hienous.
Nyt kun katson tätä hetkeä, paljon on tullut tehtyä. Aika helvetinmoinen matka on talsittu Korpilahden S-Marketin hyllyjen välistä tähän päivään. Jos tulisi kiteyttää neljään kohtaan omat vinkit oman jutun löytämiseen, olisi ne intohimot, arvot, verkostot ja päämäärätietoisuus.
Mitkä tekemisen muodot kiinnostavat sinua? Millaiset asiat saavat viisarin värähtämään? Kaikkihan me tykätään jostain. Missä ympäristöissä omia kiinnostuksen kohteita voisi soveltaa ja hyödyntää? 
Ole uskollinen itsellesi. Minkä asioiden takana olet valmis seisomaan. Arvoristiriitoja on aina, se on hyvä hyväksyä. Arvot ovat aina ohjanneet omia valintojani. Status ja palkka ovat toissijaisia tekijöitä. Sen kerran, kun sokaistuin näille kahdelle ulkoiselle motivaatiotekijälle, löysin itseni umpikujasta. Rehellisyys itseä kohtaan tärkeää.
Muista aina kätellä ja esitellä itsesi uusille tuttavuuksille. Koskaan et tiedä milloin tapaat heidät uudestaan, tai millon he soittavat sinulle, pyytääkseen työhaastatteluun. Siltojen polttelu ei kannata. Tosi kiusallista oli aikoinaan mennä Korpilahden yläkouluun vierailulle, kun kohtasin opinto-ohjaajani, jolle auoin pahemman kerran päätäni koulunpenkillä aikoinaan. Noh, ainakin tuo kohtaaminen opetti nöyryyttä. 
Kaikki ei tapahdu tässä ja nyt heti! Pikavoittoja harvoin tulee. Klisee ”jostain on hyvä aloittaa” pitää pirun hyvin paikkansa. On tärkeää muistaa päämäärätietoisuus. Mitä kohti sitä ollaankaan menossa. Suunnitelmat toki muuttuvat ja elävät aina, hyväksy se, mutta älä luovuta liian kepein perustein tai ensimmäinen vastoinkäymisen tullessa vastaan. Kun paska osuu tuulettimeen, on vain hyvä muistaa laittaa suu kiinni ja jatkaa kovaa duunia (toki on sisukasta luovuttaa, kun sille oikeasti tuntuu). 
Ja jos et vielä tiedä, mitä haluaisit tehdä ”isona”, niin tee jotain. On yhtä arvokasta tietää, mistä ei ainakaan tykkää kuin tunnistaa omat kiinnostuksen kohteet. Joskus asioiden poissulkeminen on helpompaa. Kaikilla meillä ei välttämättä ole kutsumusta, joten älä tukahduta kutsumuksen löytämättömyydellä itseäsi, vaan pyri kohti mielekkäämpää arkea.
Paita ja housut R-Collection (tuotteet saatu)
Kengät Dr. Martens

Tunnen eläväni!

Silmäkulmani ovat kostuneet viikon aikana jo niin moneen kertaan, etten ole enää pysynyt laskuissakaan mukana. Ratikassa, työpaikalla, keittiössä kokatessani, taksin takapenkillä. Tunnen jumittuneen palan kurkussani ja puren hampaita yhteen. Havahdun tuijottavani kaukaisuuteen. Hengitykseni on raskas mutta tasainen. Ilmassa on herkkyyttä ja melankolisuutta.
Tunnistan herkkyyden. Ehkä se on kaipuuta läheisyyteen. Tai sitten se on vain yleinen tunne epäoikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa, joka koskettaa ja riipaisee ihon alta. Toisinaan kylläkin mietin, johtuuko herkkyyteni tällä hetkellä jostain sellaisesta, mistä jään paitsi. Voiko elämässä saada kaikkea? Ei tietenkään voi, mutta onko jokin asia, mikä alitajunnassani on ja joka kaihoaa mieltäni. Voiko olla, etten vaan saa sanoitetuksi sitä itselleni, jolloin se on vain hähmäinen ajatus jossain kaukaisuudessa.
Tai sitten yksinkertaisesti luonnon ja ihmisten kauneus on se juttu, joka tällä hetkellä saa sydämeni sykkimään kiivaammin ja silmäkulmani kostumaan. Maria Veitolan äänikirja, tuntemattomien ihmisten hymyt ja hyvien huomenien toivotukset, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja postikortin kilahtaminen postiluukusta eteiseen. Piirre, josta erityisesti tykkään itsessäni, on herkkyys. Pienetkin asiat tuppaavat aiheuttaa suuriakin maanjäristyksen kaltaisia tuntemuksia kehossani. 
Syksy on tuonut tietynlaisen melankolisuuden elämääni. Hyvällä tapaa, näin ainakin haluan ajatella. En muista milloin olisin liikuttunut näin paljoa erilaisista asioista, mitä nyt olen viimeisten viikkojen aikana. Miesten tunteista puhuminen nousi Docventuresissa esille viime viikolla. Aihe, joka saa kerta toisensa jälkeen silmäkulmani kostumaan, samoin nyt, kun kirjoitan tätä kirjoitusta. Olen hirmu ylpeä Rikusta ja Tunnasta, kuinka vilpittömän aidosti he puhuivat tunteistaan niin suorassa TV-lähetyksessä kuin koko viikon ajan toimistolla. Herkkyys on ollut läsnä jokaisessa keskustelussamme ja huomaan, kuinka olen kantanut sitä mukanani ratikassa, taksin takapenkillä kuin keittiöveitsi kädessäni kokatessani.
”Tunnen eläväni!” Tämän kirjoitin muistiin yhtenä hetkenä, kun kyyneleet valtasi poskipääni. Sitä todella tunnen tällä hetkellä.
Kuvat: Joonas Linkola 

Kesä 2018 kuvina

Syyskuun ensimmäinen päivä. Veljeni syntymäpäivä ja ulkona sataa vettä. On aika kaivaa villasukat kaapin perukoilta ja lisätä kauppalistalle kynttilät. Syksyn tulo on hyvä muistutus siitä, kuinka aika ja elämä menevät omalla painollaan eteenpäin. On lohdullista ajatella, että halusimme tai emme, elämä menee aina kohti huomista, kohti jotain uutta. 
Katselin tänään aamusta puhelimen kuvarullaa: muistoja, hetkiä ja tunteita. Kylläkin vain murto-osa muistoista on tallentunut kameranlinssiin. Loput sielunkameraan. Sitä niin helposti unohtuu se matka, jonka olemme tulleet tähän päivään. Vaikkakaan aamuisella kuvapläjäyksellä ei mennä Antiikin Rooman aikoihin, vaan menneisiin kuukausiin, olen täysin unohtanut, kuinka tapahtumarikas kesä olikaan. 
Alkuvuosi meni reissatessa maailmalla ja mennyt kesä festaroidessa. Tuleva syksy onkin sitten oma lukunsa: kaksi TV-ohjelmaa hanskattavana, joista toinen on vielä hyshys hommia, mutta ai saatana soikoon, että olen fiiliksissäni siitä. Tämän lisäksi tulisi jälleen kerran miettiä, että mitähän sitä tekisi seuraavaksi. Ehkä uuden reissun lukkoon lyömistä, oppimistavoitteita tai uuden asunnon etsimistä. Kenties. Tai sitten jotain aivan muuta. Jouluna ollaan varmasti fiksumpia, mutta fiilistellään sitä ennen vielä mennyttä kesää, ystäviä ja elämää!

Kuva Minni Väärä

Kuva Minni Väärä

Kuva Viena Kangas

Kuva Dorit Salutskij

Kuva Minni Väärä
Kuva Arttu Mustonen
Kuva Arttu Mustonen

Kuva  Kristoffer Östman

Kuva Joonas Linkola

Mitä jos minua ei huomatakaan?

”Hän on verkon toisella puolen. Päätä pidempänä kuin me muut. Pelin päätyttyä, jaamme yhteisen pukuhuoneen heidän kanssaan. Joukkueemme heittelevät ivallisia vitsejä puolin ja toisin. Osa vastustajan pelaajista on kova äänisiä. Yritän jäädä taka-alalle. Sitten hän tulee esittelemään itsensä. Vaihdamme lankapuhelinnumeromme. Mietin, miksi ihmeessä hän soittaisi minulle. Menee viikko ja puhelin soi.”

”Hän kävelee täpötäyden bussin käytävää eteenpäin. Tiedän, ettei bussin takaosassa ole kuin muutama vapaa paikka ja yksi on minun vieressäni. Tunnen hänet, hän tuskin muistaa minua ja miksi ihmeessä muistaisi, onhan hän aikuinen ja tunnettu kylällä ja minä nuori lukiolainen. Hän pysähtyy kohdallani. ”Onko tässä vapaa paikka?””

”Sanon hänelle, että minun on pakko mennä ulos. Hän seuraa minua ja kysyy, miksi halusin mennä ulos. Päästän ilmat pihalle eli pieraisen näyttävästi. Enempää ei tarvinnut selitellä.”

”Tiedän hänet somesta. Hänellä on iso kasa seuraajia. Olisi upeaa tutustua hänen kaltaiseen tyyppiin, mutten löydä syytä sille, että hän haluaisi tutustua minuun. Olemme samoissa juhlissa. Hän tulee kohti minua ja esittäytyy. Hän esittäytyy minulle.”

”Pullia, tietysti vien niitä työhaastatteluun. Ojennan pullapussin hänelle ja sanon, ”keitähän kahveet nuori mies”. Menee pari viikkoa ja hän pyytää käymään toimistolla uudestaan. Pullat tekivät tehtävänsä.”

”Apua, hän on jalkakäytävän toisella puolen. Mitä sanon hänelle kun törmäämme keskivaiheella. Mieti Joonas jotain, jotain mitä sanoa. Ihan mitä vaan. Sitten kohtaamme. Hän hymyilee minulle. Vaihdamme muutaman sanan ja hän sanoo, nähdään ensi viikolla taas.”

Tässä on vain pieni osa niistä tarinoista, jolloin ystävyys on alkanut, ja jotka ovat jatkuneet vuosien ajan tähän päivään asti. Juhlistin viime viikonloppuna 30-vuotissyntymäpäiviäni, jotka kylläkin olivat jo maaliskuussa, ollessani reissun päällä Uudessa-Seelannissa. Päätin, että järjestän oikein kunnon juhlat, sillä en ole juhlinut syntymäpäiviäni sitten… Kymmeneen vuoteen. Muutenkaan en ole ollut villillä bailaustuulella aikoihin, vaan alkanut hölläilemään viikonloppuiltoina, jotta on jaksanut painaa viikot duunissa ja treeneissä.   

Syntymäpäiviäni suunnitellessa, pohdin ääneen ystävilleni, että entä jos sinne ei tulekkaan ketään. Olen nimittäin kerran järjestänyt juhlat, jonne saapui vain yksi ihminen. YKSI IHMINEN. Tietyllä tapaa tuo tapahtuma on kaivertunut mieleeni ja paikoitellen sitä kokee vieläkin yksinäisyyden hetkiä. Hetkiä, jolloin ulkopuolisuudentunne valtaa mielen ja sitä pelkää hylätyksi tulemista. Aika inhimillisiä tunteita, varmastikin. Vaikkakin tiedän hyvin, että ympärilläni on paljon ystäviä, jotka välittävät minusta, en silti voi olla sivuuttamatta yksinäisyydentunnetta, joka silloin tällöin käy luonani. 

Kuva: Joonas Pesonen
Kuva: Joonas Pesonen

Pelkokerrointani nosti myös päätös järjestää juhlat kotipaikkakunnallani Korpilahdella. Miten ihmeessä ihmiset jaksaisivat tulla sinne asti? Niin, miten ihmeessä te kaikki jaksoitte tulla? En olisi ikipäivänä uskonut, että yli 50 tyyppiä saapuisi syntymäpäivilleni Keski-Suomeen, Suomen henkiseen pääkaupunkiin Korpilahdelle. Vain kourallinen vieraista tuli alle puolen tunnin ajomatkan päästä, loput ympäri Suomea ja yksi jopa Baskimaasta asti.   

Näin juhlien jälkeen pohdin niitä hetkiä, jolloin olen tutustunut näihin tyyppeihin. Mitä jos nämä ihmiset eivät olisikaan huomanneet minua? Entä jos hän olisi valinnut toisen penkkirivin bussista tai en olisi saanut sitä työpaikkaa. Mitä jos en olisi tyhjentänyt peräreikääni antaamuksella tai emme olisi kohdanneet liikennevaloissa.

Sitä väistämättä miettii, kuinka olisikaan käynyt noille alun tarinoille. Ystävyys kun on aina kahden kauppaa. Jossittelulle en kuitenkaan anna sijaa, mutta viikonloppu oli hyvä muistutus siitä, kuinka onnekas sitä onkaan, kun on tullut nähdyksi.

Osan paikallaolleiden kanssa emme ole olleet aktiivisesti yhteyksissä hetkiin. Uskon, ettei se haittaa tai paina mieltämme. Toki sitä olisi mahtavaa viettää jokaisen kanssa enempi aikaa, mutta realiteetit ja valinnat ovat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Itse koen, että juuri näiden ystävien kanssa sitä on vuosien saatossa muodostunut vahva luottamus. Tunne siitä, että toinen on. On siis olemassa ja seisoo vierelläni, kun sille on tarve. Luottamuksen ansiosta suhde kestää ne hiljaisetkin hetket. Juuri ne hetket, kun ei joka viikko tai vuosi vaihdeta kuulumisia. Mutta ollaan jo sen verran jaettu yhteistä elämää, että ollaan saatu muodostettua silta toistemme luo ajasta ja paikasta riippumatta. Pystytään palaamaan toistemme luo, vaikka viime kerrasta olisi vierähtänyt jo tovi. Sitä on ystävyys parhaimmillaan.  

Naurattaa vieläkin se tarinoiden määrä, jonka pystyi kuulemaan synttäreilläni. Paikalla oli niin monesta eri elämänvaiheesta ihmisiä. Ystävien kirjo on asia, josta olen ylpeä. Erilaisuus, se on rikkaus, joka on muovanut minua ja jättänyt jäljen.  

Jos jotain oikein paljon toivon tulevaisuudelta, on se tarinat. Niitä toivon tulevan lisää ja paljon.

Kuva Joonas Pesonen

Loppuun vielä eläköön huuto ystävyydelle. Eläköön!


#Olisinpatiennyt – Terveiset nuoruuteen

Valmistuin 11 vuotta sitten Pihtiputaan lukiosta ylioppilaaksi. Kaulassa komeili Helsingin Stockmannilta ostettu Burberryn kravaatti, jonka sain isosiskoltani valmistujaislahjaksi. Kravaatti oli kalleinta, mitä olin koskaan aikaisemmin ostanut vaatekaupoista. Sen viesti oli selkeä: olla cool. Toisin sanoen, kravaatti toimi statussymbolina, olihan paikka ansaittava jollain tapaa. 
Oi noita aikoja, jolloin mielen päällä oli tuhat kysymystä, joihin ei meinannut vastauksia löytyä, ei sitten millään. Oltiin astumassa uuden äärelle, kohti aikuisuutta. Juuri niitä asioita, joista haaveiltiin lukion penkillä: ”Sitten kun…” Samaan aikaan yksi iso aikakausi oli lopuillaan. Aikakausi, joka pitää sisällään monen monta ensikertaa. Ehkä nuoruuden suola onkin juuri tuossa neitseellisyydessä. Se tekee juuri tuosta aikakaudesta niin kauniin, hauraan ja kiehtovan, mutta samalla niin kivuliaan. Kaikki tunteet olivat niin totta ja todellisia. Elettiin hetkessä. Tulevaisuus näyttäytyi usvaisena, asiana, joka tulee, kun on tullakseen. 
Olisinpa tiennyt. Niin, mitä olisinkaan halunnut tietää 19-vuotiaana? 
Mitä jos en pärjää? Tai löydä sitä oikeaa?
Miksi nuorissa on tulevaisuus? Miksei heissä ole nykyhetkeäkin?  
Miksi tytöt menevät vessaan aina yhdessä?
Miksi vaikeita tunteita ei voinut vaan huutaa ulos itsestä? Miksi pahaolo ei voinut olla tunne muiden joukossa?
Mikä erottaa oikean väärästä?
Mitä jos en haluakaan kasvaa aikuiseksi?
Onko vanilja jäätelö vai maku muiden joukossa?
Miksi musiikista ja liikunnasta annetaan arvosanoja?
Miksi ihmeessä minun olisi pitänyt tietää 18-vuotiaana mikä musta tulee isona, kun näyttää vahvasti sille, ettei aikuiset itsekään tiedä sitä?
Miksi asuntolaina kuulosti ikuisuudelta?
Miksi?
Ja kuka helvetti minä olen?
Tosi asia on se, etten vieläkään tiedä vastauksia moninkaan näistä kysymyksistä. Tietyllä tapaa mikään ei ole muuttunut 11 vuoden aikana, mutta samaan aikaan aika lailla kaikki on muuttunut. Luotto siihen, että elämä kantaa, on aivan eri tasolla tänään kuin tuolloin. Tiedän, etten tule löytämään välttämättä koskaan vastauksia noihin kysymyksiin ja se on fine minulle. Tietynlainen rauha on tullut elämään. Toki kasvukipuja on vieläkin. Nyt vain osaan ehkä paremmin ymmärtää niitä ja tunnistaa ne kivut. Toki se mistä kasvukivut ja sen tuomat tunteet tulevat, ovat mysteeri aina paikoitellen vieläkin.
Olisinpa siis tiennyt 10 vuotta sitten, että pohdin edelleen samoja kysymyksiä, joihin olen luullut löytäväni vastaukset jo moneen otteeseen. Kysymykset, joihin ei välttämättä ole yhtä ja pysyvää vastausta, vaan työ tulee tehdä aina vaan uudestaan ja uudestaan. 
Elämä – en tiennytkään, että minua odotti aivan muut asiat, joista en edes osannut kuvitella neitseellisenä 19-vuotiaana valmistujaisissani. Luulin löytäväni itseni valkoisen Mersun ratista, menestyneenä ja onnellisena. Burberryn kraga kaulassa ja tukka hyppyrillä. Sainkin jotain aivan muuta. Ehkä 10 vuoden päästä ihmettelen jälleen kerran elämää ja sanon itselleni, olisinpa tiennyt.

Jos ei ole heilaa helluntaina, ei ole koko kesänä

Kesä ja etenkin kesähesa on täällä. Sanotaan, että kesä on mielentila ja sitä se onkin. Toki viikon  kestäneillä aurinkoisilla ihon rillauskeleillä on oma roolinsa tässä mielentilassa. Kesän viralliseen aloitukseen kuuluu tiätty mäntysuopa ja mattojen pesuu, sekä pitkin päivää yhdestä oluesta toiseen olueeseen siirtyminen.

Aiempina vuosina olen pitänyt reilun kuukauden mittaisen kesäloman, mutta tänä vuonna se jää välistä. Sitä pohtii, että meneekö kesä aivan ohi, kun heinäkuun helteillä tulee istuttua toimistolla näyttöpäätteen edessä päivästä toiseen. Saanko rustetusrajoja ja entäs ne extempore illanistujaiset puistossa? Mitä näille nyt tapahtuu?


Reissussa oppineena, haluan tasapainottaa työn ja vapaa-ajan välistä suhdetta. Työ on aika suuressa roolissa meidän arjessamme, sillä käytämmehän vähintäänkin kolmasosan hereillä oloajastamme työntekemiseen. Päätinkin yhteisymmärryksessä työnantajani kanssa siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon, joka mahdollistaa pidennetyt viikonloput ja antaa enemmän aikaa minulle, itselleni. Teen pääsääntöisesti maanantaista torstaihin duunia ja tarpeen tullen myös muina aikoinakin. Jo pelkkä ajatus kolmen päivän vapaapäivistä vapauttaa mieltäni. Vapaus on nimittäin yksi voimakkaimmista tunteista, joita kaipaan jatkuvasti elämässäni, joten tämä järjestely sopii kuin nakutettu minulle.
Kolmen päivän vapaat ja liikkuva avokonttori varmasti mahdollistavat rusketusrajojen esittelyn elokuussa, näin tahdon uskoa. Tuleva kesä kutkuttaa jo sopivasti takaraivossa. En ole vielä ennättänyt katsoa kesän suunnitelmia, muuta kuin RUISROCK! Haaveissa olisi liftausreissu Hankoon ja neitsyysreissu Sodankylän elokuvafestareille. Niin, ja onhan kesäkuussa omat 30-vuotissynttäritkin sekä häät ja loppukesästä yhdet ristiäiset. Tämän viikon pikavisiitti Nuuksiossa yllätti itseni positiivisesti, joten enköhän löydä itseni Nuuksion sienimehtistäkin viimeistään syksyllä.

Viikonloppu oli kerrassaan onnistunut. Aikataulutonta hengailua, yhdessäoloa, tanssia, kuohuvaa ja paljon Madonnaa. Kaiken tämän lopputuloksena onkin helluntain kunniaksi hoivattu kevyttä päänsärkyä.

Mitä tulee heilattomaan helluntaihin, en usko jonoon juhannuksena, saatika koko kesää piinaavaan heilattomuuteen. Yksi viesti Whatsapissa sen todistakoon vääräksi, jos on todistaakseen.

Ps. Mitä suunnitelmia kantsii olla kesäksi? Kaikki vinkit otetaan vastaan. Laita kommenttia täällä tai sitten Instagramissa @pesojoonas.


Lapseton, naimaton ja 30 vuotta

Vuonna 2014, kun kiertelin 2.asteen kouluja, kohtasin yhden päämääräisen nuoren tytön. Hänen unelmansa oli johtaa Stockman konsernia vielä joku päivä. ”Pahinta, mitä mulle voisi tapahtua nyt, olisi etten pääsisi ensimmäisellä yrittämällä sisään kauppakorkeakouluun opiskelemaan. Ura Stockmanin toimitusjohtajana tyssäisi siihen pisteeseen.” Näin nuori naisen alku totesi minulle.

Olin tuolloin 26-vuotias, lapseton sinkku, jonka kirjat olivat Korpilahdella vanhempiensa luona. Olin vuotta aikaisemmin valmistunut liiketalouden ammattilaiseksi, tietäen, ettei se ollut minun juttuni. Kerrottuani tämän nuorelle, hän kauhistui. ”Okei, tuo olisi pahinta mitä mulle voisi tapahtua. Olla lapseton sinkku, joka ei tiedä mitä tekee isona. Kamalaa!”. Hän siis puhui minun elämästäni. Elämästäni, josta nautin täysin rinnoin. Pääsinhän ensimmäistä kertaa työkseni matkustamaan ympäri Suomea neljän kuukauden ajan. Esiintymään ja kohtaamaan nuoria. Innostamaan ja rohkaisemaan heitä. Sain asua viikonloput kotona vanhempieni luona ja arkipäivät hotelleissa. Ympäriltäni löytyi iso kasa välittäviä ja luotettavia ystäviä. Olin täysin vapaa. Ainoa velvollisuuteni oli työni, jota rakastin.

Nyt olen 30-vuotias, edelleen lapseton sinkku, jolla ei ole mitään hajua mitä tekee isona. Kirjat olen saanut jo siirrettyä omaan kotiini, kylläkin postin meinasin vielä siirtää vanhemmilleni reissun ajaksi. Pakkasin jälleen kerran elämäni lihalaatikoihin ja sulloin omaisuuteni vintille. Otin ja lähdin unelmaduuneista, nähdäkseni maailmaa. Näyttäisi, että kamala ei enää riittäisi kuvaamaan tarpeeksi tilannettani. Järkyttävää! Elämäni ei vieläkään ole sitä, mitä moni meistä ehkä sen kuvitteli olevan 17-vuotiaana.

En aio selitellä sen enempää elämäntilannettani itselleni, enkä muille. Miksi ihmeessä tekisin niin? Enhän selittele veljenikään, jolla on 4 lasta ja omakotitalo, elämäntilannetta itselleni tai vaadi häneltä selityksiä. Monesti puhutaan, että yhteiskunta odottaa meiltä tiettyyn ikään mennessä tiettyjä asioita, punaista talo ja perunamaata. Pah! Itse ainakin vielä viisi vuotta sitten tuudittauduin tuohon selitykseen. Osoittamaan yhteiskuntaan. Kuvittelin olevani anarkisti yhteiskuntaa kohtaa olemalla sinkku ja lapseton, levoton
sielu. Sitten tajusin jotain. Huomasin, selitteleväni asiaa ensisijaisesti itselleni, en kenellekään muulle. Tiedän, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että yhteiskunta odottaa meiltä tiettyjä asioita. Loppupeleissä kuitenkin itse päätämme, haluammeko alistua tuolle ajatukselle vai emme.

En elä tällaista elämää sen takia, että haluan olla anarkisti ja taistella yhteiskunnan normeja vastaan. Elämä on juuri sellaista, miksi olen sen halunnut tulevan. Toki kaikkiin asioihin en itse ole pystynyt vaikuttamaan, mutta koen, että se on osa elämää. Pienet säröt tai rosoisuus ovat iän myötä löytäneet paikkansa elämässäni.

Miltä nyt tuntuu olla 30-vuotias? 

Tuskin yhtään sen erilaisemmalta kuin eilenkään, ollessani 29-vuotias. Se, mikä on muuttunut tai tulee muuttumaan, on muutoksien nopeus. Suurimmat kasvukivut ovat takanapäin. Monet asiat ovat koettu jo ensimmäistä kertaa, joten varmuus tuo tietynlaista tasapainoa arkeen. Turha hapuilu on jäänyt vähemmälle. Rauha, sen olen monen asian suhteen saavuttanut. Sisäinen rauha on ehdottomasti ollut vanhenemisen hienous ja paras puoli. Lempeys itseä kohtaan on asia, josta en edes tiennyt 10 vuotta sitten.

Asiat, jotka kuvittelin tekeväni tai saavuttamani tähän ikään mennessä, ovat joko muuttuneet moneen kertaan tai ne ovat muuttaneet muotoaan. Suurimman osan noista asioista olen kuitenkin toteuttanut, elänyt todeksi. Olen oppinut luopumaan monista asioista sekä unelmoimaan uusista jutuista, jotka tulevat aidosti minusta, eivätkä yhteiskunnasta. On ollut lohdullista huomata, kuinka elämä on mennyt eteenpäin siitä huolimatta, etten ole naimisissa, uraputkessa tai kolmen lapsen isä. Toki unelmoin noista asioista vielä, niiden aika vain on myöhemmin.

Vielä vuosia takaperin kelailin, millä muulla tavoin elämä olisi voinut kulkea tähän päivään, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja. Tänä päivänä sille ei ole enää tarvetta. Ne asiat, jotka olisivat voineet mennä toisin, voivat tapahtua huomenna tai viiden vuoden päästä. On turhamaista sitoa tietyt asiat ikään tai tiettyihin virstanpylväisiin. ”Ennen kuin astun työelämään, haluan tehdä maailmanympärysmatkan.” ”Haluan ostaa asunnon, kun olen 25-vuotias.” ”Enää 40-vuotiaana en voi mennä ammattikouluun opiskelemaan uutta ammattia itselleni.” Miksi asioita ei voi tehdä silloin, kun ne tuntuvat oikeille tai niiden aika on oikea. Elämää voi elää juuri niin hassusti, omaperäisesti tai normaalisti kuin itse haluaa. Tärkeää on vain tietää, mitä haluaa ja miksi haluaa.

Elämä, se on niin kauniin keskeneräistä – ja tulee aina olemaan. Valmista siitä ei tule. Olen huojentunut, kun aikoinaan ymmärsin tämän. Toinen iso oppi, jonka sain entiseltä pomoltani, liittyy eteenpäin menemiseen. Tapahtui mitä tahansa, elämä menee aina eteenpäin. ”Jos yhtään Joonas huojentaa mieltä, niin poistuttuasi huoneesta, elämä jatkuu yhä huoneessa.” Elämä menee aina eteenpäin ja me sen mukana. Turha pelko siitä, että jämähtäisimme tai menisimme taaksepäin, on turhaa. Tuon sisäistäminen on
vapauttanut kaistaa omassa ajattelussani. Tuonut lohtua ja uskoa, että asiat järjestyvät – aina.

Mitkä asiat muuttuvat, kun täyttää 30 vuotta?

Tähän on helppo vastata. On aika opetella kirjoittamaan kaiken maailman lomakkeisiin uudet numerot – 30.