Viimeisimmän parisuhdekirjoittelun jälkeen sain teiltä kysymyksiä liittyen etäsuhteeseen: Etäsuhde – mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Yritän parhaani mukaan vastailla teidän lähettämiinne kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joita en ollut edes miettinyt, sillä ne ovat olleet tietyllä tapaa itsestäänselvyyksiä etäsuhteen alettua, mutta nyt kun näitä kysymyksiä on hetken pompotellut mielen päällä, niin eihän ne tietenkään ole. 

Itse koen, ettei etäsuhde ole sen erikoisempi tai ainutlaatuisempi kuin se ”tavallinen suhdekaan”. Toki tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhde, jossa olen. Suurimpana erona on etäisyyden tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Sanon tämän sen takia ääneen, että jokainen suhde muodostuu aina omalla tavallaan ja toimii myös sen mukaan, myös etäsuhde. Itselleni etäsuhde on tietyllä tapaa ”normaali” muoto parisuhteelle, kun kokemusta muusta ei ole.

Ystäväpiirissäni on myös suhteita, jotka eivät niinkään ole etäsuhteita, vaikkakin yhteisen ajan löytäminen, esimerkiksi töiden takia, on yhtä kortilla kuin minun ja Yaelin. Sen takia en koe omaa suhdettani mitenkään erikoisena tai, että etäsuhde vaatisi jotenkin enemmän ponnistelua. Jokainen suhde, muotoon katsomatta, vaatii ponnistelua, puhumista, huomioimista ja hoivaamista. Ja varmasti paljon muutakin. 

Laittakaa kommenttiboksiin myös omia ajatuksianne etäsuhteilusta!

Miten arki pyörii ja miten se on muuttunut suhteen aikana?

Arkemme oli hyvin erilaista ensimmäiset kaksi kuukautta, kun olimme oksitosiinihöyryissämme samassa kaupungissa, Helsingissä. Tiesimme sen ajanjakson päättyvän joulukuun alussa toisen muuttaessa takaisin Amsterdamiin. Saimme silloin pienen pienen käsityksen siitä, millaista osa arjestamme voisi olla tulevaisuudessa, kun asuisimme samassa kaupungissa: yhteisiä illallisia, hitaiden tanssimista, pyykin pesemistä ja tiskien järjestämistä. Näiden muistojen avulla jaksan maalata tulevaisuuteen näyn yhteisestä arjesta saman katon alla. Tämä on tärkeässä roolissa, kun ihmiset kysyvät, miten jaksan etäsuhdetta. 

Sovimme ennen etäsuhdetta, että puhumme niin paljon kuin mahdollista. Toki puhuimme jo sitäkin ennen paljon, sillä kieli- ja kulttuurierot voivat helposti jättää avoimia kysymyksiä mielen päälle. Soittelimme ensimmäiset pari kuukautta joka päivä, ainakin kerran juuri ennen nukkumaan menemistä. Se oli varmastikin hyvä tapa tuohon alkuun. Nykyään emme soittele ihan joka päivä, sillä itse koen sen välillä kuormittavaksi tekijäksi. Rakastan nimittäin vetäytymistä omiin ajatuksiin ja se on ollut myös etäsuhteen yksi hyvä puoli, on saanut olosuhteiden pakosta tilaa ympärille.

Sitten yksi ällön vaaleanpunainen juttu tähän väliin, joka myöskin tuo meidät lähemmäksi toisiamme niinä aamuina, kun olemme eri kaupungeissa. Yael nimittäin lähettää joka aamu yhden biisin minulle kuunneltavaksi. Siis joka aamu! Kappaleita on yhteensä melkein jo 200 kerättynä Spotify-listalle. Yleensä laulu kertoo jostain tunteesta tai muistosta. Toisinaan biisi on vain fiilikseen sopiva tai tuo hyvän startin aamun. Mutta biisiäkin suurempi juttu on tuossa ajatuksessa. Posketon juttu, että toinen ajattelee juuri sinua ja kertoo sen myös sanoin tai teoin! Ja juuri nämä pienet suuret teot ja niiden takana olevat ajatukset, ihastuttavat minua Yaelissa.

Helsinki elää tulevaisuutta Amsterdamiin nähden, kylläkin vain tunnin verran. Onneksi aikaero ei ole tuon enempää. Tuo tuntikin tuottaa toisinaan haasteita, kun päivärytmi on meillä erilainen. Yael lopettaa työt usein illalla 21-22 aikoihin eli Suomen aikaa 22-23, kun taas minä tykkään aloittaa aamut jo 7-8 välillä, joka tarkoittaa aikaista nukkumaanmenoa.

Kuinka usein näemme?

Yritämme nähdä kerran kuukaudessa vähintään 5-7 päivän ajan. Pelkkien viikonloppujen takia kumpikaan meistä ei halua lennellä. Kesällä lomien aikaan näimme pidempiäkin ajanjaksoja ja keväällä Yaelilla oli myös kuukauden työkeikka Suomessa. Jos hyvä tuuri käy, hänellä saattaa olla lisää työkeikkoja Helsingissä. Sormet ristiin, että kaikki menee putkeen!

Meillä on ollut tapana aina sopia seuraava näkeminen ennen toisen lähtemistä. Parhaimmissa tapauksissa olemme ostaneet lentoliputkin jo valmiiksi. Tätä voin suositella, sillä on huomattavasti helpompi erota, kun tietää, milloin näkee toisen seuraavan kerran. Epäselvien työkuvioiden takia emme pystyneet ensimmäistä kertaa lyömään lukkoon seuraavaa kertaa, jolloin näemme toisemme. Ja voin sanoa, se tuntui.

Käytännön vinkki: me ostamme lennot aina puoliksi, jolloin kulut ovat aina yhteisiä ja menot menevät tasan. Tämä toimii meillä tosin hyvin, sillä itse koen sen oikeudenmukaiseksi ja Yael taas saa hyvän syyn luopua omista periaatteistaan. 

Miten saadaan etäsuhde toimimaan?

Tämä vaatii yhteistä halua ja tahtoa. Siitähän se on pitkälti kiinni. Toki kyllähän tätä jumpataan jatkuvasti, niin kuin suhteita pitääkin jumpata. Yksi oleellinen tekijä meillä on arjen pienet yllätykset ja muistamiset, joissa näkyy nimenomaan ajatus ja ”vaiva”. Emojin lähettäminen on kiva juttu, mutta sen lisäksi molemmat meistä arvostaa, kun johonkin pieneen juttuun on käytetty aikaa. On se sitten postikortin lähettäminen, post it-lappujen piilottaminen toisen luo, kirppikseltä paidan ostaminen toiselle… Yllättävän pienillä asioilla voi viestiä omia tunteitaan suurestikin.

Kun yhteistä aikaa on vähän, on se sitäkin tärkeämpää meille. Silloin laitamme kaiken läsnäolon toisiimme. Se on parasta! Sitä oppii arvostamaan yhteistä aikaa aivan eri tavalla, kun näkee harvemmin. Ehkä tällä yritän sanoa, että parempi keskittyä etäsuhteen positiivisiin puoliin kuin negatiivisiin. Silloin fokus pysyy asioissa, joita meillä on ja jotka ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi eropäivinä olemme sopineet, ettemme puhu lähtemisestä vaan yhdessä olemisesta. Pieni muutos ajatteluun, jolla on suuri vaikutus. 

Miten käsittelet ikävää ja muita tunteita?

Tunteiden käsittely… Olisi varmastikin helpompaa opetella piin likiarvo tuhannen desimaalin tarkkuudella kuin oppia käsittelemään tunteita. Tunteiden käsittelyyn on onneksi auttanut ystävien oikeat kysymykset. On paljon helpompi löytää vastauksia, kun on oikeat kysymykset mielessä. 

Ikävä on tunne, joka on läsnä päivästä toiseen. Toisella välillä voimakkaammin kuin toisella. Joskus koen huonoa omaatuntoa, kun en koe suurta ikävää toista kohtaan. Kuulostaa tyhmälle syyllistää itse itseään, varsinkin kun ikävän tunne on aina subjektiivista. Voihan se pieni ikävä olla toisen mittakaavassa suurtakin. 

Koen myös, että ikävän tunne on enempikin myönteinen asia. Sehän vain vahvistaa tunnesidettä toiseen, muistuttaa toisen olemassaolosta ja hänen tärkeydestään. Turhaan ei kannata murehtia ikävän tunnetta, vaan nähdä se voimavarana.

Nykyään rajattomien nettiyhteyksien ja älypuhelimien ansiosta toiseen saa aika lailla yhteyden ajasta ja paikasta riippumatta. Fyysinen läsnäolo on ehkä se, mitä eniten ikävöi toisessa. Parasta onkin, kun sattumalta kaivat vaatekaapista neuleen, johon on jäänyt toisen tuoksu. Sen lähemmäksi ei pääse toista ikävän keskellä.

Onko tämä etäsuhde kaiken sen arvoista? Tuleeko tätä kyseenalaistettua?

Ehkä oleellinen asia tässä kysymysasettelussa ei ole nimenomaan etäsuhteessa, vaan siinä, onko tämä suhde kaiken tämän arvoista. Ollaan sitten etänä tai ei, on tämä kysymys varmastikin läsnä tai ainakin se on hyvä kysyä itseltään ja toiselta säännöllisesti. Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut etäsuhdetta. Päinvastoin, olen nähnyt sen enempi mahdollisuutena tutustua parisuhde-elämään ja luoda oman näköistä suhdetta. Toki meillä on lähtökohtana ollut, että suhteen yksi vaihde tulee olemaan etäsuhde. 

Näen, että yleisesti meillä on aika vahva näkemys parisuhteesta ja sen muodosta, joka on aika perinteinen. Tähän perinteiseen malliin peilaamme useasti omaa suhdettamme. Vertailu ei ole kylläkään kannattavaa, sillä suhteet ja ihmiset ovat aina omanlaisiaan. Oleellisempaa onkin sanoittaa yhdessä ääneen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi se oma suhde. Luoda omat säännöt ja tavat toimia. Kyseenalaistaa varsinkin yleisestä keskustelua oikeanlaisesta parisuhteesta ja siitä opittuja malleja.

Mites heippojen sanominen?

On paskaa.