Uusi startti – Tilaa uteliaisuudelle, kiitos!

Siitä on reilu kaksi vuotta, kun viimeksi kirjoittelin tänne. Kirjoitin ihastumisesta. Siitä tunteesta, joka valtaa helposti minut. Tunteesta, joka nostaa sykkeen ylös ja saa punan poskelle. Katse hapuilee ja ajatus takkuilee. Tästä ihastumisessa on monesti kyse.

Tuo tunne on ollut tällä hetkellä kadoksissa jo tovin. Tai muistan kyllä ihastumiseni kuukausien takaa. Nimenomaan kuukausien takaa. En eilistä enkä viime viikkoista. Olen pohtinut viime aikoina, miksen ole tuntenut samoin kuin kaksi vuotta sitten koin. Miksen koe ihastumista enää arkisiin asioihin tai ihmisiin niin herkästi?

Elämässä on tapahtunut paljon. Kasvua ja kipuilua. Helsinki on jättänyt jälkensä minuun. Vuosia on tullut lisää mittariin. Ensimmäiset anti-age-voiteet ovat ostettuina ja All Inclusive -pakettimatkoja katseltu. Perjantai-iltoja vietetty Vain Elämään parissa. En halua sanoa, että olen kyynistynyt tai kovettunut. Olen ehkä menettänyt hitusen sinisilmäisyyttä ja uteliaisuutta. Tiedostan tämän. Se on myöskin syy siihen, miksi haluan palata takaisin blogin äärelle. Sen avulla aikoinani sain ajatuksia kirkkaammiksi ja yksinkertaisemmiksi. Ehkä kirjoittaminen avaa tämänkin hetkisiä kiemuroita auki ja vapauttaa mieltäni. Toivon kirjoittamisen myös haastavan omaa ajatteluani ja arvojani.

Se tuleeko tekstiä tänne päivittäin tai edes viikottain, selviää myöhemmin. Se on varmaa, että olen pitkästä aikaa innoissani tästä.

Tervetuloa!


Elämä – täällä sitä ollaan!

Tervetuloa takaisin J.Pesonen. Elämä on alkanut rytmittyä pikku hiljaa ja orastavia rutiineja on havaittavissa. Kyllä, rutiineja. Arkivihollisiani, joita olen maailmalle aina paennut  ja omilla tempauksillani estänyt saapumasta kylään. Olen huomannut tykästyneeni kylläkin salaa rutiineihin. Asioihin, joilla on tapana toistua arjessani. Sunnuntaiset pyykkitupahetket, maanantaiset hikijumpat ja joka aamuiset rahkapirtelöt. Kivoja hetkiä jokainen. Helsinki on ollut yhtää kivaa hetkeä muutenkin. Kylläkin kotiseuturakkaus paistaa Pasilan asemalle asti ja monesti ajatukset karkaavat kotikonnuille. Uudet tuttavuudet, joita on muuten tullut tusinakaupalla vastaan ja saa jatkossakin tulla, ovat tehneet kaupungista hitusen kodikkaamman, mitä se ei ehkä ole vielä minulle ollut. Mikä sitten tekee kodin? Sitä ystäväni kysyi minulta tänään. Joku leimivastaus olisi, että sydän. Njääh. En lähde sille linjalle. Lähden syvemmälle. Minulle kodin tekee se, että uskallan olla. Seinät ympärilläni antavat tunteen sille, että uskallan olla paljaana itseni edessä. Avata hetkeksi itseni maailmalle ja todeta, että tässä minä olen. Koti on minä. Ehkä kodittomuuden tunne johtuu siitä, että haen vielä muotoani tässä uudessa ympäristössä. Ympäristössä, jossa pelisäännöt, -kaverit ja -kenttä ovat vielä tuntemattomia minulle.  Ennen kuin opin tämän pelin, nautin arkivihollisistani – rutiineista.