Räntäinen rakkauspäiväkirja – Intohimoa etsimässä

intohimo

Intohimo, mihin oikein menit?

Ja tehdään alkuun pieni tarkennus, päiväkirja. Intohimo toista kohtaan ei ole kadonnut. Se on enempikin ollut kurkkusalaatin tavoin purkissa säilöttynä, odottamassa toisen näkemistä taas. Puhun intohimosta tekemistä kohtaan. Työtä, harrastusta tai arjen rutiineja. Sitä samanlaista poltetta, mitä toisella on tanssin parissa. Kipinöitä ja öljyttyjä lantioita.

Näen hänen silmistään, kuinka hän odottaa lavalle pääsyä jo. Toteuttamaan itseään. Paljastamaan jotain arvokasta itsestään meille muille. En voi kuin ihailla toisen suhtautumista omaa intohimoaan kohtaan. Se arvokkuus, jolla hän puhuu omasta ammatistaan. Se, miten palo ohjaa arvojen lailla päätöksiin.

Muistan itsekin ne ajat, jolloin sisäinen palo ohjasi tekemistä. En silloin ymmärtänyt sen olevan tietynlainen lahja. Tai lainassa oleva tunne. Niin kuin Ärrän VHS:t. Pidin aika itsestäänselvyytenä, että kyllähän jokaisella meillä on intohimo, jota pääsee toteuttamaan. Ihanan naiivi ajatus ja niin saatanan väärässä. Voisinpa elää tuota ideologiaa todeksi, intohimolla.

Intohimo, pesojoonas

Intohimo oli osa identiteettiäni pitkään. Aika iso palanen vieläpä. Se toi persoonastani positiivisia piirteitä esiin ja koin sen olevan juurikin voimavara omana itsenäni olemisessa. Vahvuus siinä missä laskutaitokin. Ihmiset oppivat näkemään minut intohimoisena itsensä toteuttajana, tai näin koen itse. Vähän niin kuin näemme tanssijat ja taiteilijat oman intohimonsa toteuttajina.

Elämä on tällä hetkellä töiden ja harrastusten osalta ollut viime vuodet sellaista käden lämpöistä. Ihanan turvallista ja tasaista. Riittävää. Juuri sellaista, millaista elämä suurilta osin on. 

Samalla haaveilen pienestä puraisusta toisen intohimoa. Juku soikoon, ajatuskin ottaa mahan pohjasta. Hetkellinen jännityksen tunne valtaa kehoni. Mikä voisi laittaa mieleni värähtelemään hetkellisesti ylärekisterissä? Sujahtamaan flow-tilasta toiseen, kevyessä pöhinässä.

Vielä jokunen vuosi sitten tuskailin ja kaivoin aktiivisesti esiin tätä kuuluisaa intohimon kohdetta, ilman tulosta. Arvotin intohimoisen puurtamisen ja unelmien tavoittelun korkealle. Jätin tavallisuuden kaiken tämän ”motivation monday” vöyhötyksen varjoon. Elämä koostuu kuitenkin suurilta osin tavallisista arkisista hetkistä, jonka sisäistämisessä piilee viisaus. Hetkessä elämisen viisaus. Toisinaan tulee liikaa elettyä tulevaisuutta, sitten kun. Tavoitellaan jotain, mistä ei edes tiedetä, vaikka kaikki oleellinen on tässä. 

Vaikka kuinka uskottelen, että kaikki oleellinen löytyy tästä, on minulla silti kaipuu intohimon äärelle. Asiat, joita tällä hetken teen ovat toki mielekkäitä. Pirun arvokasta, että saan tehdä asioita, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, toisinaan kehittymään, samaan palautetta ja olemaan osa jotain yhteisöä. Kaikki nämä ovat tärkeitä elementtejä täyttääksemme psykologisia perustarpeitamme. Mielekkyys on jo itsessään saavutus. Tätä yritän muistuttaa itselleni. Mielekkyys ei tosin kuvaa identiteettiäni tai tuo persoonaani ehkä parhaiten esiin. Vai olenko lukittautunut ajattelemaan itseni tietynlaisena, muuttumattomana persoonana.

Ehkä osittain.

Suhtautuminen johonkin asiaan rakkaudella on eri asia kuin mielekkyydellä. Intohimon parissa ollaan usein paljaana ja herkkänä. Ehkä naiivina. Intohimo saa sykkimään ja uhrautumaan, joka kuulostaa ihanan sankarilliselle. Ehkä kaipaan oman elämän sankarina olemista. Suuria teatterilavoja ja yleisöä. Aplodeja ja ilotulituksia. Kumarruksia ja syvän punaisia ruusuja.

Hetken huumaa.

Intohimo, pesojoonas

Onnekseni pääsen nauttimaan toisen intohimon seuraamisesta, vaikka sekin on koronan myötä laitettu ahtaalle. Ihaillen hänen suhtautumistaan työtään kohtaan ja jatkan unelmointia. Se väreily tulee vastaan vielä joku päivä.

Tästä pääset muihin päiväkirjamerkintöihin.