Anteeksiantamisen kivuliaisuus

Keskustelin tällä viikolla Facebookissa tuttuni seinällä Hussein Al-Taeen vuosien takaisista kirjoituksista. Tällä viikolla mies otti hatun pois päästä ja pyysi vilpittömästi anteeksi sanomisiaan. Jaoimme tuttuni kanssa eri näkemyksen anteeksipyynnöstä ja siitä, riittääkö se. Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan tätä asiaa enemmänkin. Kuinka pitkään kannamme mukanamme virheitä, joita olemme tehneet? Mitä vaaditaan, että virheet saa kuitatuiksi vai onko asioita, joita ei yksinkertaisesti saa anteeksi? Ja kuka saa ja ei saa anteeksi? Millä perustein?

Kun katson omaa menneisyyttäni ja niitä mielipiteitä, joita minulla on ollut, sekä tekoja, joita olen tehnyt, en suinkaan ole ylpeä niistä. Olen haukkunut ihmistä homoksi, tehnyt pilaa etnisyydellä, heitellyt vitsejä rajanaapureistamme, vaatinut sossun luukulla olevia töihin, nauranut vegaaneille ja sanonut kasvissyöjiä ituhipeiksi, ollut koulukiusaaja ja kolauttanut olkiani kielten opiskeluille, koska Suomessa puhutaan suomea. Ja mitä tulee naisurheiluun, ei se ole urheilua, eikä naista tulisi päästää rattiin.  

Voin sanoa, etten koe mitään suurta ylpeyttä kirjoittaessani näitä asioita tänne. Päinvastoin! Mietin, miten on edes mahdollista, että olen suustani päästänyt moisia asioita tai edes ajatellut noin. Häpeän tunne on välitön ja koen valtavaa syyllisyyttä. Tiedän, että osalle teistä nämä asiat saattavat tulla yllätyksinä, osa varmastikin kokee piston myös omassa sydämessään. Jos haluat syyllistää minua, tee se, mutta toivon, että luet kuitenkin tämän kirjoituksen loppuun asti. Kiitos!

En pysty swaippaamaan tekojani pois saman lailla kuin Tinderissä pystyn heittelemään ihmisiä vasemmalle ja oikealle. Tehty mikä tehty. Se, mitä pystyn kuitenkin nyt tekemään, on pyytää anteeksi sanomisiani ja tekemisiäni. 

Anteeksi. 

Mutta väkisin mieleeni hiipii ajatus, riittääkö se? Riittääkö minun, Husseinin tai sinun, joka olet myös saattanut sortunut virheisiin, anteeksipyytäminen?

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven

Niin, miksi olin ennen sellainen kuin olin? Vaikka, kuinka haluaisin ottaa täyden vastuun sanomisistani, niin en voi olla muistuttamatta ympäristön vaikutusta minuun. Suurin osa aiemmin luettelemistani asioista oli aivan normaaleja asioita niissä ympäristöissä ja kaveriporukoissa, joissa vartuin. Ei kaikki tietenkään, mutta suurin osa. 

Katsoin taannoin Areenasta dokumentin, jossa pureuduttiin intialaisten poikien käsitykseen miehen roolista ja mallista heidän yhteiskunnassansa. Dokumentissa olleiden nuorten, alle 10-vuotiaiden poikien mielestä oli täysin oikeutettua ja tavanomaista kouria naista. Eivät he nähneet siinä mitään väärää. Ympäristö oli opettanut heidät tietynlaiseen normistoon ja käyttäytymiseen. Saman lailla kuin ympäristö oli sallinut minunkin kohdallani erilaiset ajatukset ja mielipiteet.

En sano, että yksikään sanomiseni olisi kuitenkaan hyväksyttävää. On hyvä vain ymmärtää, mikä merkitys ympäristöllä on meidän tapaamme toimia ja ajatella.

Omalla kohdallani muuttaessa Jyväskylään, moni asia muuttui. Aloitin korkeakouluopinnot ja sain uusia ystäviä. Uusi ympäristö ja ihmiset ympärilläni kyseenalaistivat uudella tapaa aikaisemmin opittuja mielenmallejani ja ajatuksiani. Sain aivan uudenlaista ajateltavaa. Maailma ei ollutkaan niin mustavalkoinen. Lähdin 22-vuotiaana yksin Inter-Rail -reissulle, koska halusin kohdata omia ennakkoluulojani. Muutamia vuosia myöhemmin pakkasin rinkan uudelleen ja lähdin kiertämään maailmaa 4,5 kuukaudeksi. Opin ymmärtämään, mistä omat mielipiteeni olivat aikaisemmin tulleet ja mihin ne pohjautuivat. Opin myös ymmärtämään ihmisyyden ytimessä olevaa erehtyväisyyttä ja keskeneräisyyttä. 

Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua

Tuntuisi kamalalta aamulla herätä ja joku sanoisi minulle, että olen nyt ihmisenä valmis. Mielipiteeni ovat vieläkin naiiveja, kärkkäitä ja useimmiten vailla vankempaa pohjaa. Tiedostan, että tiedän todella vähän loppupeleissä elämästä tai asioista. Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän olen oppinut ymmärtämään omaa tietämättömyyttäni ja keskeneräisyyttä. Tieto siitä, että 90-vuotias mummuni oppii vielä uusia asioita, on lohduttavaa.

Ihmiselämään kuuluu virheet. Meistä jokainen on jollain tapaa mokannut. Osa suuremmin, osa pienemmin. Toiset enemmissä määrin kuin toiset. Yhtä ja samaa me kaikki olemme, inhimillisiä olentoja. Kyky myöntää omat virheensä on minulle merkitsevä tekijä. Ihminen, joka ymmärtää omien tekojensa ja sanojensa vääryyden sekä on valmis muuttumaan, on asia, jota meidän tulisi arvostaa. Eikö meissä kaikissa ole kasvun mahdollisuus? 

Kyse on myöskin eteenpäin menemisestä, ei menneisyyteen jäämisestä. Menneeseen on tosin helppo jäädä, mutta se ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu eikä edes mahdollisuus. Olisi varmastikin kaikille meille helpompaa, jos syntyisimme kokonaisina ja valmiina, ilman mitään säröjä tai teräviä kulmia. Näin ei kuitenkaan ole. Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua.

Anteeksiantaminen on kivuliasta, mutta ennen kaikkea jalo ja tärkeä taito, jota emme saa unohtaa. Haastakaamme itseämme tämän suhteen, kysymällä vaikka, mitä olen valmis antamaan anteeksi. Missä menee omat rajani anteeksiantamisen suhteen, ja onko niitä rajoja mahdollista laajentaa?

Toivon saavani anteeksi asiat, joita olen tietämättömänä nuorena miehenä sanonut ja tehnyt menneisyydessäni.

Kuvat Yaël Sarioa


31 päivää ilman lihaa – taistojen taisto

31 päivää ilman lihaa. Moni varmastikin naureskelee, kuinka helpottunut olen lihattoman maaliskuun loppumisesta. Voin sanoa, ettei ollut helpoin projekti. Toki suuria ponnisteluja en joutunut kuukauden aikana tekemään, sillä Clarionin aamupala ja illallismenu tarjoilivat valmiita kasvisvaihtoehtoja suoraan nenän eteeni. Henkinen puoli oli sitäkin raskaampi. Ehdottomuus kun ei sovi luonteelleni.

Ajatus lihattomasta kuukaudesta tuli yhdeltä seuraajaltani, kun kyselin vinkkejä hotellivuoteni bucket-listalle. Tykästyin heti ideasta: Matka lihankorvikkeiden ja vihanneksien maailmaan alkakoon! Kylläkin matka oli alkanut jo vuosi sitten, kun siirryin ”paketti sika-nautajauhelihaa per ilta” lihansyönnistä pois, kohti kasvipohjaisempia ratkaisuja. Täysin lihasta ja eläinperäisistä tuotteista en kuitenkaan ole halunnut luopua, enkä koe sille edes tarvetta.  

Kasviskuukaudessa ei pelkästään ollut kyse lihattomuudesta, vaan pääsin myös tarkastelemaan, miten Clarionissa pystyttäisiin huomioimaan paremmin kasvisruokailijat ja vegaanit sekä tarjoamaan hotellivieraille ekologisempia vaihtoehtoja. Pääsen siis vuoden ajan kehittämään Clarionin palveluita yhdessä teidän seuraajien kanssa. Kiitos kaikista kasvis- ja vegaanivinkeistä, joita sain ison kasan Instagramissa.

Vastuullisuus ja vastuulliset teot ovat osa Clarionin We Care-ohjelmaa, jonka tavoitteena on jalkauttaa heidän arvojaan osaksi hotellielämystä. Clarionin keittiöväki ottikin hyvin vastaan ajatuksen tarkastella aamupala-, lounas sekä illallistarjontaa kriittisesti ja ennen kaikkea lihattomasti. Tämän tyyppinen yhteistyöprojekti mahdollistaa sen, että kuluttajien toiveita ja ääntä kuullaan paremmin, sekä yritykset pystyvät palvelemaan kuluttajien tarpeita paremmin. Odotan innolla miten kehitysideat muuttuvat konkreettisiksi teoiksi vuoden aikana.

Lihantuotannon räjähdysmäinen kasvu

Suomalainen syö lihaa yli 80 kiloa vuodessa. Määrä kuulostaa hurjalle, varsinkin, kun vuonna 2000 lihaa syötiin noin 70 kiloa ja 1950 lihaa kulutettiin ainoastaan 29 kiloa. Kasvu on ollut hurjan nopeaa ja suunta on vain ylöspäin, siitäkin huolimatta, että kasvissyöjien määrä on lisääntynyt viime vuosien aikana. Miten ihmeessä lihansyönti on räjähtänyt käsiin? 

Ruoka aiheuttaa noin viidesosan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä päästöistä, joka on yhtä paljon kuin liikenne. 90% ruoan päästöistä syntyy alkutuotannossa. Pakkaukset ja kuljetus tuottaa vain 10% päästöistä. Jotta luvuissa päästään vielä syvemmälle, maatalous, eläintuotanto etenkin, kuluttaa 70% kaikesta ihmisen ottamasta vedestä. Suurin osa näistä luvuista oli itselleni uutta luettavaa ja pohdiskeltavaa. Luvut ovat hurjia, etenkin lihankulutuksen määrä, sen päästöt ja sen kasvu Suomessa.

Mistä oikein johtuu, että lihan syöminen on näin suuressa roolissa yhteiskunnassamme? Mihin kasvisten syöminen on oikein ajan kuluessa jäänyt? Kasvisruokapäivän ehdottaminen kouluihin tai armeijaan sai setämiehet nousemaan barrikadeille. Miksi? Onko lihalla näin suuri merkitys identiteettiimme? Koemmeko, että lihansyönti antaa enemmän mielihyvää kuin kasvisten? Mihin katosi lihan arvokkuus? Ruoka ja etenkin liha aiheuttavat paljon kysymyksiä ja ihmetystä itsessäni. Tuntuu, että keskustelu lihan ympärillä käydään tunteiden vallassa, eikä järjen.

Syömisen tulee olla nautinto

Kuukauden lihattomuus laittoi itseni miettimään omia kulutustottumuksiani. Valintoja, joita teen päivittäin ruoan suhteen. Monissa ravintoloissa, kun avaa ruokalistan, joutuu saman tien kasvisruokailijana puolittamaan vaihtoehtojen määrän. Joissakin tapauksissa enemmän kuin puolet vaihtoehdoista sisältää lihaa, joten valintojen maailma sen kuin vain kutistuu. Kaupan hyllyille on alkanut hyvää vauhtia lisääntymään erilaiset kasvisvaihtoehdot. Tästä kiitos kuluttajille ja markkinataloudelle.

Niin kuin aikaisemmin jo mainitsinkin, kasvisruokailijoiden ja vegaanien määrä on kasvanut viime vuosina, hitaasti, mutta varmasti. Kasvisruokavaliota pidetään kuitenkin yhä monessa paikkaa erikoisruokavaliona. Lihattomuutta joutuu selittelemään, kun taas lihansyöntiä pidetään itsestäänselvyytenä, joka tuntuu ihmeelliseltä. Kyse on varmastikin identiteetistämme, jossa lihalla on suuri rooli, varsinkin miehillä. Onhan jotkut miehet tehneet jopa sopimuksen pupujen kanssa: ”mä olen tehnyt sopimuksen pupujen kanssa, että mä en syö niiden ruokaa ja ne ei syö mun.”

Ehdottomuus on asia, joka itseäni ärsyttää. Johtuu varmastikin heikosta mielestäni. Pisimmillään olen pystynyt olemaan karkkilakossa viikon ajan, ja muistan, kuinka vietettyäni tipatonta tammikuuta, retkahdin kuun viimeisenä päivänä. Tällä kertaa sinnittelin viimeiseen asti. Juoksin kylläkin aprillipäivänä pitkin Jätkäsaarta etsien auki olevaa sushi-ravintolaa. Uskokaa tai älkää, kaikki kolme sushi-paikkaa olivat kiinni. Ehkä universumi ja vegaanit yrittivät viimeiseen asti kertoa minulle jotain, mutta taivuin ja otin metron Kamppiin.

Tärkeä huomio kuukauden aikana oli lihattomuuden sijaan siirtyä vähentämään lihan määrää lautasella. Siihen jokainen meistä pystyy. Ajatus siitä, että joutuisi luopumaan jostain on myös naurettava. Kasviruokien laatu ja määrä ovat menneet rutkasti eteenpäin, joten olisi myöskin hyvä päivittää omat mielikuvat kasviruoista tähän päivään. Maistamalla ja kokeilemalla pääsee jo pitkälle.

Uskon, että lihattomuudesta tulee paljon miellyttävämpää minulle, kun suon lihapäivän jos toisenkin itselleni viikossa. Syömisen tulee kuitenkin olla nautinnollista, eikä kärvistelyä. Nautinnosta kannattaa pitää kiinni, mutta se, miten nautintoja saa, on hyvä tarkastella kriittisemmin. Ehkä jatkan kokeiluani huhtikuun ajan ja otan lihapäivät osaksi viikkoa.

Mitä ajatuksia sapuska ja lihattomuus teissä herättää?

PS. Jos muuten haluatte tulla testaamaan kotihotelliani Clarionia, koodilla PESOJOONAS saat -15% päivän hinnasta. Varaus tulee vain tehdä suoraan hotellin myyntipalvelusta soittamalla tai sähköpostilla. Tarjous on voimassa 31.7. asti. Lisäinfoa löydät Clarionin nettivisuilta. Tervetuloa naapuriin!


Homo tai hetero, asia ei kuulu sinulle!

Luin viikonloppuna Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen liittyen Alman Gay Timesin haastatteluun, josta kotimaan lehdistö myöskin uutisoi. ”Alma kertoo ensimmäistä kertaa haastattelussa homoudestaan – koska haluaa olla tyttöystävänsä kanssa aivan kuin kaikki muutkin.” Kyllä, valtakunnan yhdelle suurimmalle mediatalolle ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on vieläkin uutisaihe.

Mielipidekirjoitus tosin oli hyvä näkemys ja keskustelun avaus, josta haluaisin kanssa jatkaa.

”Tiettyjen suomalaisten laulajien mielitiettyjen sukupuolta on pohdittu useampi vuosikymmen. On odotettu, milloin artistit tulevat kaapista. On mietitty, “mikseivät he voi jo myöntää, kun kaikki sen tietävät”. Tällainen kansallinen spekulaatio on halpamaista, mutta yhtä lailla ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää”, kirjoittaa Anni Kössi.

Ymmärrän osittain kirjoittajan yskän ja hänen mielipidekirjoituksensa oli hyvää herättelyä ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Miksi vielä vuonna 2019 ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tulee uutisoida tai puhua kaapista ulos tulemisesta, varsinkaan jos ihminen itse ei ole kokenut olevansa missään kaapissa. Toki tämä on merkki, että tasa-arvotyötä on vielä tehtävä sekä aiheesta pitää puhua lisää, jotta ihmisten asenteisiin pystytään vaikuttamaan.

”Artistin on tietenkin helppo vedota yksityisyyteen; tähden yksityiselämä ei kuulu faneille eikä varsinkaan lehdistölle, joten hänellä on oikeus pysyä hiljaa. Näin tehdessään artisti kuitenkin vain vahvistaa stigmaa, oli hänen seksuaalinen suuntautumisensa mikä hyvänsä.”

Tästä olen kirjoittajan kanssa kylläkin eri mieltä. Ei, ei, ei! Kyse on juurikin yksityisyydestä ja sen kunnioittamisesta, ei stigman vahvistamisesta. Yksityisyys on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokainen itse määrittää sen rajat, ei kukaan ulkopuolinen. En aivan ymmärrä, miksi vastuuta tulisi siirtää yksittäisille artisteille syyttävän sormen kanssa? Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsee julkisesti kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan tuntemattomille ihmisille?

Koen, että kirjoittajan mielipide tämän asian suhteen on hitusen laiska, yksi ulotteinen ja ennen kaikkea syyttävä. Toisten ihmisten, oli kyseessä artisti, työkaveri tai ystävä, yksityisyyden kunnioittaminen, tulee olla ensisijaista. Ihmisten yksityisyydellä on turha ratsastaa tasa-arvon nimissä. Tasa-arvotyö ei voi pohjautua erityisasemassa olevien yksilöiden yksityisyyden rajoittamiseen. Siis niiden ihmisten, joilla on valtaa vaikuttaa mediassa. On kuitenkin kunnioitettavaa, jos esimerkiksi artistit tekevät tasa-arvotyötä musiikin ohella tai musiikilla. Se ei kuitenkaan tee artistista huonompaa, jos hän päättää keskittyä musiikkiin, ilman sen suurempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Onko homon hommaa huudella omaa seksuaalisuuttaan?

Mielipidekirjoituksessa mainittiin myös, että mykkyydellä (ei tuoda omaa seksuaalista suuntautumista esiin) tähdet ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää. En tiedä pohjautuuko kirjoittajan mielipide osittain Alman haastatteluun vai onko se hänen oma mielipiteensä. Asia ei suinkaan ole noin mustavalkoinen, ja jopa ärsyttää, kuinka mutkia vedetään suoriksi sanomalla noin. Ärtymykseni kertoo varmastikin enemmän minusta kuin kirjoittajasta.

Onko tosiaan niin, että on homon hommaa esitellä omaa seksuaalisuuttaan julkisesti? Yhtä lailla asian pointtaaminen on merkki siitä, että homoudessa on jotain erikoista, koska se tulee erikseen sanoittaa ja nostaa esiin. Joskus hiljaisuus voi antaa kokemuksen tunteen siitä, ettei koe olevansa ulkopuolinen tai erilainen. Ei tarvitse selitellä seksuaalisuuttaan, niin kuin ei heterotkaan sitä tee, jolloin huomio keskittyy olennaiseen, ei seksuaaliseen suuntautumiseen. Itse en ainakaan halua, että minua määritellään seksuaalisen suuntautumiseni mukaan.

En halua tehdä omasta seksuaalisesta suuntautumisestani sen suurempaa numeroa kanavissani. Jos se jotenkin näyttäytyy, on se täysin sivuosassa oleva asia. En suostu vastaamaan, jos joku kysyy, olenko homo vai hetero. Asia kun ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Se ei myöskään määritä minua ihmisenä, ystävänä tai sisällöntuottajana. Se ei tee minusta erilaista, mielenkiintoista tai mitään muutakaan. Se ei tarkoita, että häpeäisin tai peittelisin sitä. Kaikki siihen liittyvä on minun ja kumppanini asia. Me päätämme mitä ja minkä verran siitä kerromme ja kenelle. Koen, että tämä on minun tapani normalisoida bi- ja homoseksuaalisuutta. Elää elämää niin kuin kuka tahansa heterokin elää.

En myöskään koe, että olen yhdellekään tuntemattomalle ihmiselle velvollinen olemaan esikuva tai rikkomaan minkäänlaisia lasikattoja. Velvollisuuden tunne ei ole se, mikä saa minut tekemään asioita, varsinkaan sellaisia, mitä ulkopuoliset määrittelevät minulle. Se, miksi kirjoitan tätä kirjoitusta, kumpuaa itsestäni. Kirjoitan pitkälti itsekkäistä syistä ja jos joku saa inspiraatiota, rohkaisua tai lohtua jutuistani, on se ekstraa minulle.

Stigmasta eroon pääseminen

Jos halutaan poistaa stigmaa ja normalisoida homoseksuaalisuutta, tulisi mielestäni eri medioissa näyttää monipuolisempaa kuvastoa seksuaalivähemmistöistä yhtä normaaliin tapaan kuin heteroseksuaaleista. Monesti homoseksuaalisuus näytetään hyvinkin stereotyyppisenä. Sama kuin lihavat ihmiset näyttäytyvät tikkaria imeskelevinä höpsön hauskoina hahmoina monissa elokuvissa ja TV-ohjelmissa. Eivät suinkaan älykkäinä tai terävinä toimitusjohtajina tai sankareina. Saman tyyppistä stereotypioiden vahvistamista on havaittavissa myös seksuaalivähemmistöjen kanssa. Onneksi näiden asioiden suhteen on menty jo paljonkin eteenpäin, mutta vielä riittää työnsarkaa.

Esimerkiksi, miksi unelmanien poikamies ei voisi päivittyä 2010-luvulle ja hakea sukupuoleen katsomatta kumppania. Miksi ensitreffejä ei ole järjestetty maistraatissa kahden samaa sukupuolta olevan kanssa? Milloin Pihlajakadulle astelee biseksuaali, jonka seksuaalisia himoja ei tarvitsisi ylikorostaa? Voisiko saippuasarjoista löytyä sateenkaariperhettä? Milloin Suomeen rantautuu The Bi Life? Miksei prinsessa Ruususen viereltä voisi löytyä toista prinsessaa? Mitä jos James Bondin ”tyttönä” nähtäisiinkin ”pojan kloppi”. Varsinkin fiktiivissä tuotoksissa, joissa yksityisyydellä ei tarvitse leikitellä, voisi kuvasto olla huomattavasti monipuolisempaa.

Olemme varmasti yhtä mieltä mielipidekirjoituksen kirjoittajan Annin kanssa, että mediaan kaivataan monipuolisempaa kuvastoa ilmentämään vähemmistöjä. Me tarvitaan enemmän keskustelua ja kärkkäitä mielipiteitä tästä aiheesta. Tämän ohella tarvitaan myös hiljaisuutta, joka antaa ihmisille tilaa olla ja hengittää, ilman, että omaa seksuaalista suuntautumista tulee käsitellä tai antaa sen määritellä ketään. Se mitä me ei tarvita, on syyttävää sormea.

PS. Haluan vielä korostaa, kuinka monisyinen asia stigman poistaminen on. Se ei poistu ainoastaan monipuolistamalla mediaa, vaan siihen vaikuttaa moni asia, kuten lainsäädäntö. Huomaan omissa ajatuksissani välillä myös pieniä ristiriitoja, jotka johtuvat varmastikin juuri tuosta monimutkaisuudesta ja sen vaikeasta hahmottamisesta.

Kuvat Anni Korhonen


Olisko teillä hetki aikaa puhua miesten tunteista?

Pääsin ensimmäisten joukossa katsomaan Reissumiehen Hyvä mies -dokumentin, joka on ottanut somessa hyvin tuulta alleen. Sisältövaroitus: Dokkari on porautaa syvälle ihon alle, joten suosittelen ottamaan muutaman nessun lähettyville, jos meinaat katsoa sen (video löytyy kirjoituksen lopusta). Dokumentissa käsitellään miehiä ja heidän tunteitaan. Siinä haastateltavana olevat henkilöt kertovat heidän elämänsä tärkeimmästä miehestä ja suhteestaan häneen.

Voisi kuvitella, että kampanja on rohkea, kun ”näinä” aikoina nostetaan esille miehet, etenkin keski-ikäiset valkoiset cis miss tis miehet, jotka näyttäytyvät mediassa pitkälti pahoina, vallan kahvassa olevina keskivartalolihavina juntteina, joidenka aikakausi alkaa olemaan taputeltuna. Ehkä Hyvä mies -dokkarissa on sitten hitusen rohkeutta, mutta samaan aikaan tuntuu tyhmälle, että miehistä puhuminen on rohkeaa ja sitä joutuu erikseen selittelemään.

Anyway, aihe on tärkeä, koskettava ja ennen kaikkea ajankohtainen, sillä mieleeni herää heti kysymys: Mites me nuoret miehet? Mitä meille kuuluu? Viime aikoina olemme näyttäytyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa lähinnä negatiivisessa valossa ja ongelmakeskeisenä. #MeToo, syrjäytyminen, lapsettomuus, väkivaltaisuus, patriarkkaisuus. Kaikki erittäin tärkeitä aiheita, enkä halua lainkaan vesittää noita keskusteluja. Päinvastoin, haluan tuoda näiden tärkeiden aiheiden rinnalle myöskin erilaisen tulokulman, jota nimenomaan Hyvä mies -dokkari edustaa.

Tilastojen valossa näissä edellä mainituissa aihealueissa me miehet näyttäydymme seuraavanlaisesti:

• Syrjäytyneitä nuoria on 15–29-vuotiaiden ikäluokasta noin 5%, joista kaksi kolmasosaa on miehiä (Lähde THL)
• 18–24-vuotiaiden miesten ikäryhmästä työtä vailla on 11 600 (Lähde Tilastokeskus)
• Teini-iässä huostaan otetuista pojista työttömänä tai eläkkeellä on joka neljäs (Lähde THL)
• Työttömien sinkkumiesten määrä on noin 24% kaikista työttömistä (Lähde Tilastokeskus)
• Kaikkiaan joka viides mies on vielä 30-vuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (Lähde THL)
• Toimeentulotukea saa useampi yksinasuva mies kuin nainen (Lähde THL)
• Noin joka kolmas nainen on kertonut kokeneensa väkivaltaa parisuhteessa (Lähde: Ensi- ja turvakotien liitto)
• 24–44-vuotiasista miehistä 70% on kokenut väkivaltaa tai uhkailua 15 vuotta täytettyään (Lähde Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa, Markku Heiskanen & Elina Ruuskanen)
• Reilusti yli puolet (61 %) henkirikoksista on miesten keskinäistä väkivaltaa (Lähde THL)
• Joka kolmas nainen ja joka kuudes mies oli kokenut seksuaalista häirintää (2012) (Lähde Wikipedia)
• Suomessa oli vuonna 2015 yhteensä 159 532 yksinasuvaa 16-35-vuotiasta miestä (Lähde Tilastokeskus)
• Joka kolmas miehistä on lapsettomia (2012), vain noin 3-6% lapsettomista haluaa jäädä ilman lapsia (Lähde Yle) 

Tässä vain muutama nosto niistä tilastoista, joita on voinut bongailla uutisista viime aikoina. On kuitenkin asia, joka ei tilastoissa näy, eikä media ole sitä nostanut kovinkaan hanakasti esiin. Asia, jonka Hyvä mies -dokkari tuo erinomaisesti silmillemme. Nimittäin yhden tabuistamme, miesten tunteet.

Joten, olisiko teillä hetki aikaa puhua nuorista miehistä ja tunteistamme

Miesten tunteista puhuminen on haastavaa tai näin ainakin itse koen sen olevan. Jo pelkkä ajatus miesten tunteiden puhumisesta tuo palan kurkkuuni. Ajatus omien tunteiden puhumisesta on pelottavaa. Uskon sen tuntuvan sukupuolesta riippumatta monelle meistä samalle. Eroavaisuutena vain vallitseva normi: naiset ovat herkkiä ja tunteikkaita, miehet juroja ja vahvoja.

Mitä puhuttavaa miesten tunteista muka olisi? Perinteiseen miehisyyteen kun ei kuulu hauraus, pehmeys ja haavoittuvaisuus, vaan kovuus, puhumattomuus ja yksin pärjääminen. Nämä kuvastavat paremminkin suomalaista miestä. Tämä on suurilta osin perintö sota-ajoilta, mitä olemme kantaneet mukanamme yli sukupolvien, isältä pojalle. Olisiko vihdoinkin aika luopua tästä taakasta ja avata uusia turvallisia tiloja miesten tunteille?

Jos mietin omaa suhdettani elämäni tärkeimpään mieheen, isääni, näen paljon hänessä tuota perintöä, jonka hän on saanut taas omalta isältään. Suhteeni isääni perustuu pitkälti tekoihin, ei sanoihin. Hän on aina kuljettanut minua pelireissuille, kannustanut ja opettanut lentopallossa. Kuluttanut satoja ja satoja tunteja minuun, jotta olen pääsyt pelaamaan minulle tärkeää lajia. Hän on myös opettanut verkkojen vesille laittamisen, halkojen hakkaamisen ja lampun vaihtamisen. Kalan perkaamisen, työn tekemisen mentaliteetin sekä monen monta muuta tärkeää arkista taitoa. Teot ovat olleet hänen tapansa osoittaa välittäminen.

Katsoessani isääni, huomaan meissä paljon yhtäläisyyksiä. Ja en suinkaan tarkoita meidän melkein identtistä ulkonäköjämme, vaan sen tietynlaisen rauhallisuuden, pehmeyden ja avoimuuden, jonka olen tiedostamatta oppinut häneltä. Avoimuuden sille, että kaikki otetaan mukaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Rauhallisuuden tilanteessa kuin tilanteessa. Ja pehmeyden, joka viestii helposti lähestyttävyyttä. Ei hän koskaan ole näistä arvoista ääneen minulle puhunut, olen vain imenyt ne häneltä. Emme ole myöskään näistä koskaan puhuneet. ”Eihän suomalainen mies puhu eikä pussaa” on yleinen mantra, jonka taakse on joko pystytty piiloutumaan tai sinne on työnnetty. 

Väitän, että monet isäsuhteet ovat pitkälti sanattomia. Ne pohjautuvat enempi tekoihin, jolloin miesten maailma näyttäytyy niiden kautta eikä sanojen. Tuntuu kuin tunteet tulisi pitää sisällään ja tarpeen tullen, ne voi käydä purkamassa saunan takana halkoja hakatessa. Kuulostaako tutulle? En suinkaan osoita syyttävällä sormella omaa enkä naapurin isääni. Kyse on rakenteista: sanoissa ja sanonnoissa, normeissa, ajatusmaailmassa, perhepolitiikassa, häpeän tunteesta ja perinnöstä. Asioista, jotka ovat ajan saatossa muovautuneet osaksi käyttäytymistämme ja ajattelumallejamme.

Miesten tunteista puhumiselle aika harvoin annetaan tilaa ja jos annetaan, käännetään se enempi vitsin puolelle. Vaikenemisen kulttuuri on vahva. On jokseenkin häpeällistä puhua vaikeista tunteista ääneen. “Kaikki pitää kestää ja turhista ei valiteta.“ Miltä maailma näyttäisikään jos pojat eivät olisikaan poikia, ja asioita ei tarvitsisi kestää kuin mies. Tai mies voisi olla hiiri ja samaan aika vahva ja tunteikas ystävä, puoliso, työkaveri tai isä. Näyttäisikö tilastot enää samoilta? Tietty asiat ovat monimutkaisia ja miesten tunteista puhuminen ei kaikkea ratkaise. Mutta se on varmasti osa syy tilastoihin ja siihen, että me miehet olemme Sisäministeriön mukaan yksi Suomen sisäisistä turvallisuusuhista.

Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, kuinka miesten tunteista voidaan jatkossa puhua ja kuinka puhumme miehistä. #Hyvämies -kampanja on pilkahdus tulevaisuudesta, jossa miehillä on tunteet, jotka saavat kuulua ja tulla nähdyksi päivänvalossa, ei pelkästään valomerkin jälkeen. Kampanjassa on selkeä ydinviesti ja kehotus: Kerro se hänelle!  

Olet tärkeä. Kiitos, että olet siinä, isä.

 

Tinder – Olemmeko pinnallisuuden kynsissä?

Vuosi sitten avauduin ensimmäisen kerran Snapchatissä seuranhaun pinnallisuudesta ja ajattelemattomuudesta. Se oli myöskin ensimmäisen kerta, kun sain kriittisiä kommentteja sisältöihini liittyen. Ehkä näkemyksissäni tai tavassa tuoda se esiin, oltiin menty tietyn rajan yli tai sitten se osui arkaan kohtaan. Kävin eilen vierailulla Uuden-Seelannin kansallismuseossa, Te Papassa. Nykytaiteen osastolla oli näyttely, joka osui ja upposi minuun. ”Share the Love” nimeä kantava teos oli kerännyt tuhansia ja tuhansia seuranhakukuvia eri sosiaalisen median alustoilta. Kuvat kertoivat karua todellisuutta: paljasta pintaa, keimailua, tissejä, pakaroita, selfieitä. Juuri niitä asioita, joita itsekin nostin esiin vuosi sitten.  

Nostan saman kysymyksen esiin, jonka esitin jo vuosi sitten: Milloin seuranhausta, eli elämänkumppanin löytämisestä, on tullut näin pinnallista? Vai enkö näe noiden kuvien taakse, näe sitä syvyyttä, joka ihmisissä on? Tai tuleeko nähdä edes syvemmälle?

Ihmettelen, mitä tekemistä vatsalihaksilla, pyöreillä pakaroilla, pituus toiveilla, titteleillä, kalliiden vaatteiden esittelyillä tai kasvottomilla kroppakuvilla on seuranhaun kanssa? Ymmärrän kyllä, jos haetaan pelkkää fyysistä suhdetta, jolloin toinen nähdään objektina ja seksuaalisten halujen tyydyttäjänä. Siltikin koen, että tässä mennään osittain mainosten ja pornon luomien mielikuvien ja fantasioiden varassa, joka sekin on aivan fine juttu, joka on hyvä vain tiedostaa. Voiko kuitenkaan olla mahdollista, että niin moni noista paljasta pintaa näyttävistä ihmisistä, hakee ainoastaan vain fyysistä läheisyyttä, hetken huumaa?  

Kuvia katsellessani huomaan, kuinka en sovi tuohon muottiin. Hetken mietin, että olisipa minullakin kaikki kuusi vatsalihasta, joita kuvata. Itsevarma katse, joka riittäisi huuman saamiseksi sekä vahvat käsivarret, jotka viestivät turvaa. Mitä jos minulla olisikin nuo kaikki edellä mainitut? Mitä sitten tapahtuisi? Mitä se muuttaisi? Entä jos sekään ei riitä?   

Ahdistun hetkeksi. Työnnän ajatukseni sivummalle. En halua jatkaa pidemmälle.   

Muutan mieleni ja palaan ajatuksen kulkuuni. Tuohan on suorastaan vaarallista ajatella, että tulee olla näyttävät lihakset ja tulinen katse. Jos en omaisi tervettä itsetuntoa enkä luottaisi siihen, mitä olen, olisin heikoilla. Tuo voisi olla nimenomaan se ainoa malli, johonka minun tulee mahtua. Moni varmastikin tiedostaa, ettei asian laita ole noin. ”Terve järkihän sen sanoo!” Terve järki on kuitenkin eri asia, kuin se, miten tunnemme tai tulkitsemme todellisuutta. Mielikuvilla luomme todellisuutta.   

Tuleeko meidän tosiaan luoda kova ja näyttävä ulkokuori, joka kestää takaiskuja, antaen kuitenkin meille tykkäyksiä ja huomiota? Entä jos ulkokuori murenee? Entä jos haluaisikin avata sisintään ja näyttää kuka oikeasti on? Ei, ei! Se kuulostaa aivan liian suurelle riskille, kun katsoo kanssakilpailijoiden kuvia.    

Elämmekö nykyään pitkälti pelkän pintapuolen varassa deittiseuraa hakiessamme? Kysymys on hyvin kärjistävä. Tiedän sen itsekin. Ymmärrän hyvin, että useimmiten ihastumme ulkoiseen olemukseen ensimmäisenä. Onhan se meidän ”kävelevä käyntikorttimme”. Nykyinen mielikuva seuranhausta on ainakin saanut itseni varovaiseksi. En tiedä teistä, mutta koen seuranhaun olevan kilpavarustelua, jossa pärjäävät ne, jotka uskaltavat nostaa hieman paidan helmaansa ja näyttää Calvin Kleininsa.  

Miksi sitten haen seuraa sosiaalisen median kautta, jos tämä nostaa minussa karvat pystyyn? Some on luonnollinen osa elämääni ja etenkin vapaa-aikaani. Paikka, jossa keskustelen ystävieni kanssa, jaan elämästäni hetkiä, viihdytän ja koulutan itseäni sekä keskustelen tuntemattomien ihmisten kanssa. Internetti ja sinne ladatut sovellukset antavat loputtomat mahdollisuudet tutustua uusiin ihmisiin ajasta ja paikasta riippumatta. Olen toki käynyt lavatansseilla ja voin sanoa, etten ole eläissäni kokenut niin paljon pelkoa ja pakokauhua: Mitä jos joku tulee pyytää tanssimaan? Olen kierrellyt supermarketin käytäviä ees sun taan sinkkukori kädessä muita ”kohtalon tovereita” etsiessä. Ystäväpiirissäni ei ole joka viikko illan istujaisia, joissa voisi tutustua uusiin ihmisiin. Tuntemattoman ihmisen pysäyttäminen kadulla tuntuu karmivalle ajatukselle. Mistä muualta sitten lähteä seuraa etsimään? Sinkkuristeilyt? Ilmoitus kaupan seinälle? Reality-ohjelmat, noh, onhan sitäkin tullut harkittua ja mukaankin pyydetty. Monet vaihtoehdot eivät tunnu itselleni niin luonnollisille kuin sosiaalinen media.  

Voin olla väärässä, korjatkaa jos näin on, mutta mielestäni kumppanin löytäminen on toisen ihmisen näkemistä aitona ja vapaana. Vapaana rajoitteista ja normeista. Aitona omana itsenään siitäkin huolimatta, että voi sattua. Se jos jokin on rohkeaa ja ihailtavaa. Tätä on kuitenkin vaikea hahmottaa  noista itseään paljastavista seuranhakukuvista.   Toivon, että älykkyydestä tulisi uusi musta seuranhakumarkkinoilla. Olisin erittäin tyytyväinen, jos tissivakojen sijaan vastaan astelisi nainen kirja kädessä. Eikä edes tarvitsisi kuvaa varten asetella huulia törrölle eikä hiuspompulaa tiukalle. Riittää vain, kun kuvassa olisi pelkästään hän, ilman suojamuureja ja naamareita. Tiedän, se vaatii paljon nykyään. En itsekään uskalla laittaa itseäni likoon juuri sellaisena kuin haluaisin.   

P.S. Kelatkaa nyt hetki, jos jengi hakisi IRL seuraa samalailla kuin somessa. Kelatkaa! Niimpä.


Lentämisen kieltäminen – itsekästä ajattelua?

Kun Beckhamit matkustavat yksityiskoneella Lappiin, jengi on aivan pähkinöissään siitä, kuinka siistiä on, että huippujulkkikset tulevat Suomeen muutamaksi päivää. Auta armias, jos bloggaaja tai vloggaaja lentää kuukauden sisällä kahdesti etelän lämpöön, nousee kauhea haloo. ”Eikö tuo ajattele yhtään luontoa!” Onhan tämä tietyllä tapaa ymmärrettävää. Harva meistä pystyy samaistumaan Beckhamien arkeen, kun taas ”tavallisten” suomalaisten mielipidevaikuttajien elämään on paljon helpompi tarttua niin hyvässä kuin pahassa.

Itse olen tällä hetkellä 17 000 kilometrin päässä kotoa (kyseenalaiset vaatteet päällä) ja voin sanoa, etten ole taittanut matkaani kanootilla. Tällä kirjoituksella en halua puolustella lentämistä, päinvastoin. Aamukahvilla Henriikka kiteyttikin omassa blogikirjoituksessaan aika lailla kaiken sen, minkä itsekin allekirjoitan. Kiitos Henriikalle avauksesta. Tämän seurauksena haluankin jatkaa Henriikan kirjoitusta ja tuoda eri näkökulman esiin. Näkökulman, jota emme välttämättä ole tulleet ajatelleeksi, ja jota on myös hyvä funtsia. Oma näkemykseni tosin on kovin suppea tässä asiassa ja tämä onkin hyvä muistaa tätä lukiessa.

Maailma, jossa elämme, on todella kompleksinen. Syy-seuraus –suhteita on vaikea ennustaa varmaksi ja tämän ymmärtäminen tai myöntäminen tuntuu olevan haastavaa meille. Kaikkea meidän ympärillä olevaa ja elämää ylipäätänsä tulisi miettiä systeemeinä. Tietyt valinnat ja teot, joita nyt teemme, tulevat vaikuttamaan meihin monin eri tavoin tulevaisuudessa, riippuen toki monien muidenkin ihmisten valinnoista ja teoista. Yksi asia johtaa toiseen ja niin edelleen. Ei ole siis yhdentekevää, minkä polun tänään valitsen.

2000-luvun alussa, kun digitalisaatio alkoi vallata Suomea, metsäteollisuus oli helisemässä. Paperitehtaita suljettiin, kun fyysiset asiat, kuten paperi, muuttuivat digitaaliseen muotoon. Povattiin paperiteollisuuden loppua. Tuolloin harva osasi kuvitella, että 15 vuoden päästä ihmiset tilaavat kotimatkallaan kenkiä linja-autosta käsin suoraan Saksasta kotiovelle kuljetettuina. ”Miksi ihmeessä, joku menisi kirjastoon Internettiin ja tilaisi sieltä kenkiä kotiinsa ilman, että sovittaa niitä?” Juuri tuolta se olisi kuulostanut vuonna 2000. Maailma oli hyvin erilainen paikka tuolloin.

Teknologian nopea kehitys mahdollistaa, että kuka tahansa meistä pystyy tänä päivänä tilaamaan muutamalla klikkauksella säkillisen kenkiä kotiovelleen. Jokainen kenkiä tilannut tietää, että kengät toimitetaan kartonkilaatikoissa. Kartonkilaatikot valmistetaan puumassasta. Kuka olisi uskonut laman aikana, kun paperikoneita suljettiin ja myytiin Kiinaan, että tulee vielä se päivä, kun näitä koneita käynnistellään uudestaan kartongin valmistukseen.

Tässä on yksi hyvä esimerkki (isossa kuvassa) siitä, kuinka syy-seuraus –suhteita on mahdoton ennustaa nykyään. Systeemiä on vaikea hahmottaa, kun sen lonkerot ovat haarautuneet ja haarautuneet tuhansiin ja tuhansiin eri suuntiin.

Lentämistä ja etenkin sen ekologisuuttaa on alettu kyseenalaistamaan, vihdoinkin! Kylläkin hyvin mustavalkoisesti: lentäminen tulisi lopettaa. Lentämisen kieltäminen on itse asiassa hyvinkin itsekästä ja ajattelematonta. Juurikin sen takia, ettemme näe paljaalla silmällä kaikkia sen vaikutuksia ja sitä, kuinka pitkälle sen vaikutukset ulottuvat. Näemme sen, mikä koskettaa meitä: ilmastonmuutoksen. Enkä vähättele, etteikö ilmastonmuutos olisi se tärkein aihe ajatella. Totta kai on! Lentämistä ja sen vaikutuksia kuitenkin tulisi ajatella systeeminä, niin kuin paperikoneitakin: yksi asia vaikuttaa miljoonaan muuhunkin asiaan ja voimme vain arvailla lopputulosta kaikkien, joita se koskettaa, osalta.

Myönnän, että case lentäminen systeeminä, on itselleni aivan liian iso kokonaisuus ymmärrettäväksi. Tiedän, että lentokentältä koneet lähtevät taivaalle ja tulevat alas, tax-freestä saa ostettua halpoja hajuvesiä sekä eBaysta tulevat ostokseni saapuvat lentokoneella Suomeen muutamassa päivässä. Se, mitä emme välttämättä aina näe, on kaikki se infra, joka siellä taustalta löytyy ja joka esimerkiksi työllistää tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Emme välttämättä näe, että niiden 17 miljoonan matkustajan, jotka vuosittain saapuvat lentäen Suomeen, ansiosta kittiläläinen yrittäjäperhe saa elantonsa. Emme välttämättä ole tulleet miettineeksi, että esimerkiksi lentokentän valmistuminen mahdollisti vuoden 1952 olympialaiset Helsinkiin. Jonka seurauksena keksittiin lonkero ja jos oikein muistan, niin Coca Colakin tuli silloin Suomeen. Olympialaisten saaminen taas on ollut kulttuurillisesti merkittävä asia Suomelle. Toki kaikilla näilläkin esimerkeillä on kääntöpuolensa ja yksikään niistä ei välttämättä ole tarpeellinen asia arjessamme. Mutta sait varmaan ajatuksen juoksusta kiinni: lentäminen vaikuttaa suoraan tai välillisesti miljooniin suomalaisiin ja heidän arkeensa.

Tiedostan, kuinka vähän loppupeleissä tiedänkään lentämisen vaikutuksista, niin hyvistä kuin pahoista. Sen tiedän, että tämän tyyppinen elämäntapa, jota itse elän, on kestämätön luonnolle. Lentokilometrejä tulee vuodessa karsea määrä. Niin iso, etten edes kehtaa sanoa sitä ääneen enkä laskeakaan. On helpompi lakaista luvut maton alle ja kantaa huonoa omaatuntoa kuin huudella julkisesti kilometrimääriä, jotka jokainen minua seuraavaa varmastikin tietää jo. Toki se olisi väärin ja vastuutonta.

Matkustamisen ja ylipäätään kuluttamisen kääntöpuoli on raha ja ihmisten elinkeino. Ihmiset, jotka sanovat, että lentäminen pitäisi kieltää, tulisi itse matkustaa (vaikka sitten junalla tai lautalla) esimerkiksi Aasiaan ja nähdä, mistä miljoonien ihmisten elinkeino koostuu. Siinä vaiheessa, kun rajoitetaan turismia, eli tässä tapauksessa lentämisen tuomaa mahdollisuutta ihmisten nopeaan liikuttamiseen, otetaan myöskin monelta ihmiseltä pois mahdollisuus elinkeinon harjoittamiseen.

Tiedän, että elämää pallon päällä tulee elää luonnon ehdoilla. Ilman luontoa tuskin täällä talsittaisiinkaan. Tämä on kuitenkin yksi asia, joka meidän tulee ratkaista, jos meinaamme lopettaa lentämisen kaukomaihin. Vaikka me olisimme kykeneväisiä elämään ilman lentämistä, sen vaikutuksien alla on ihmisiä, jotka eivät kestäisi sitä. Kuka silloin kantaa vastuun?

Systeemi, jonka olemme vuosien saatossa luoneet, on ajanut meidät tähän tilanteeseen. Sen purkaminen tuntuu mahdottomalta. Sen järkevöittäminen kestävämmäksi kuulostaa mahdolliselta.

Itselläni ratkaisuehdotukset ovat vähissä. Huvittaa sanoa tuo ääneen. Hyvähän se on huudella asiasta, kun ei ole suoria ratkaisuehdotuksia tarjota ja sähköpostista löytyy jo seuraavan lennon liput. Kyse on kuitenkin enempi poliittisesti päätöksenteosta kuin yksittäisen ihmisen valinnoista. Toki yksittäisen ihmisen valinnoilla voidaan saada aikaan poliittista liikehdintää (#Tahdon2013). Jokaisen panos on tärkeä, mutta turha kieltää, että oma panokseni olisi yhtä painava kuin istuvan ministerin.

Yksi hyvä ehdotus, jonka olen kuullut, on lyhyiden, alle 3 tunnin, lentojen kieltäminen lailla. Kannatan! Pitää kylläkin muistaa, että tämän jälkeen Zalandolta tilaamani kengät eivät välttämättä enää saavu saman viikon aikana kotiovelleni. Kenkien hinta saattaa nousta rahtikulujen muututtua. Kittiläläinen yrittäjäperhe saattaa joutua irtisanomaan yhden työntekijän vähentyneiden turistimäärien takia. Jälleen kerran ollaan pisteessä, jossa on mahdotonta arvioida tällaisen muutoksen todellisia vaikutuksia.

Myönnän, että olen vasta viimeisen vuoden aikana herännyt ilmastonmuutokseen oikein kunnolla. Kiitos siitä kuuluu ystävilleni, jotka ovat vuosien ajan jaksaneet huomautella minua aiheesta sekä lisätä tiedon jyväsiä. Tietämättömyys, totutut tavat sekä mukavuudenhalu ovat asioita, jotka ovat uomauttaneet oman ajatteluni. Tietynlainen elämäntapa on myöskin houkutellut minua. Kukapa nyt ei tykkäisi seikkailijoista, jotka ovat nähneet maailmaa.

Tietoisuus on kuitenkin muutoksen ensimmäinen askel. Asioista ääneen puhuminen herättää keskustelua, joiden seurauksena pystymme laajentamaan omaa tietoisuuttamme. Pelkällä tietoisuudella ei kuitenkaan ilmastonmuutosta pysäytetä. Se vaatii kipeitä toimenpiteitä. Omien arvojen uudelleen tarkastelua. Luopumista.

Huominen näyttää, miltä oma matkusteleminen näyttää tulevaisuudessa. Varmaa on ainakin se, että paluuta ei ole menneeseen.


Nettikiusaaminen – Mitä se kertoo minusta?

Mietin pitkään, nostanko tätä aihetta esille vai en. Annanko sille pienelle mutta kuuluvalle joukolle tilaa kanavissani. Tiedän nyt jo, että osa lukee tätä tekstiä kuin piru raamattua, valmiin mielipiteen kanssa. Ei hätää, tiedostan itsekin kuinka tekopyhää ja -taiteellista tekstiä kirjoitan joskus. Nyt kun sanoin sen ääneen, sinun ei enää tarvitse nähdä vaivaa ja käydä kirjoittamassa sitä nettiin anonyymina. Pahoittelut tästä. 
Tällä kirjoituksella en suinkaan halua moralisoida nettikiusaajia. En usko sen muuttavan asioiden laitaa, päinvastoin. Haluan ennemminkin heittää ilmoille muutaman näkemyksen, mitä harva keskustelupalstoille anonyymina kirjoittava ei välttämättä tule ajatelleeksi. 
Jos ajattelet, että keskustelupalstojen kulttuuri nyt vain on negatiivissävytteistä, olet väärässä. Kyseinen argumentti ei oikeuta ilkeitä sanoja. Ja muistuttaisin, että me luomme tuota kulttuuria, se ei synny itsestään.
Olen itse entinen koulukiusaaja. Tiedän varsin hyvin, mitä kiusaamisella halutaan saavuttaa. Tiedän millaiset jäljet se voi jättää molempiin osapuoliin, kiusattuun ja kiusaajaan. Kaikki me olemme ihmisiä, niin helvetin helposti erehtyväisiä ja samaan aikaan niin kauniita, kun pystymme kasvamaan ja oppimaan joka hetki.
Toivoisinkin, että miettisit näitä kolmea asiaa seuraavan kerran, kun olet kirjoittamassa anonyymina keskustelupalstoille mielipiteitäsi ja näkemyksiäsi.
Empatia
”Itsepähän on valinnut jakaa elämäänsä julkisesti” on paskimpia perusteluita, joita luen nettihuutelijoilta. On totta, että ihmiset useimmiten valitsevat tekevänsä elämästään julkista, kylläkin vain tietystä osaa elämästään. Julkisuuteen kuuluu kritiikki. Itse ainakin nautin jokaisesta kriittisestä palautteesta, joka liittyy sisältöihini ja ammattitaitooni. Kritiikin raja meneekin ihmisyyden ja ammattitaidon välissä. Kommentit, jotka koskevat sitä, millainen joku ihminen on, ovat ala-arvoisia, ihmisyyttä loukkaavia. Ne eivät liity mitenkään siihen, miksi joku ihminen on halunnut tehdä elämästään julkista. Ihon alle iskeminen on turhaa ja loukkaavaa. 
Tiedän, että monen on vaikea asettua näiden ihmisten asemaan, jotka ovat vapaaehtoisesti ”änkeneet” itsensä parrasvaloihin, sillä ”itsehän en koskaan haluaisi julkisuuteen, joten siitäs saavat”. Mutta yritetään toista kautta ajatella tätä asiaa. Asiaa, jota empatiaksi kutsumme. 
Pitää muistaa, että jokainen julkisuuden henkilö on jonkun lapsi. Jonkun ystävä tai tuttu. Hän voi olla puoliso, vanhempi, sisar tai serkku. Hän voi olla se lähikaupan myyjä, joka saa aina ihmiset hyvälle tuulelle. Hän voi olla se, joka ojentaa auto-onnettomuudessa auttavan kätensä sitä tarvitsevalle. Hän voi olla se, joka opettaa lapsille äidinkieltä tai matematiikkaa. Hän voi olla kuka tahansa meistä.
Entäpä jos tämä ”hän” olisi sinun lapsesi, sisaresi tai vanhempasi. Entäpä jos ”hän” on se ensihoitaja, joka saapuu ensimmäisenä onnettomuuspaikalle, jonka uhri sinä olet. Entä jos ”hän” on se, jonka seksuaalisuudesta kertova video auttaa omaa lastasi ymmärtämään erilaisuuttaan. Entä jos ”hän” on paras ystäväsi. Miltä sinusta silloin tuntuisi lukea noita negatiivisia ja herjaavia kommentteja?
Muutakin kuin ulkokuori
”Ihmisissä on paljon enemmän mitä näemme päälle päin.” -Esa Saarinen
Meissä ihmisissä on paljon muutakin kuin isot huulet, ärsyttävä puhetyyli, tekorusketus, arkiset ostosvalinnatta tai ammatinharjoittaminen. Me emme ole pelkästään sitä, mitä puemme päällemme, miten olemme sisustaneet kotimme tai löytyykö toimistostamme ergonomisia tuoleja vai ei. Jos leikkaamme itsemme kaljuksi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sisimmässämme olemme. Homoksi haukkuminen on alentavaa niitä kohtaan, joiden seksuaalinen suuntautuminen on jotain muuta, mitä ahdas mieli on tottunut käsittelemään. Me olemme paljon muutakin, mitä päälle päin näkyy.
Monesti meidän intuitiivinen ajattelumme (systeemi 1) vie meitä kuin pässiä narussa. Suurin osa ajattelustamme on automaattista, opittua. Esimerkiksi lukiessamme bloggaajan uusinta kirjoitusta tai katsoessamme hänen tuoreinta Instagram-kuvaa, olemme tiedostamattamme valinneet jo tietyn tavan katsoa tuota tekstiä tai kuvaa. Tuo tapa on meille luonnollinen ja sitä kutsutaan ajattelunvinoumaksi (vahvistusvinouma), joita meiltä löytyy useita. Haemme usein vahvistusta jo olemassa oleville mielipiteillemme. 
Lasit, joiden läpi katsomme maailmaa, on ne, joiden läpi olemme oppineet katsomaan. Jotta pystyisimme näkemään muutakin kuin sen kuoren, on meidän tietoisesti haastettava ajattelumallejamme. 
Rationaalinen ajattelumme (systeemi 2) on todella kuormittavaa, energiaa vievää, joten onkin ymmärrettävää, että säästelemme tätä osaa. Huomaamattamme ajattelumme uomautuu arjen kiireiden keskellä. Oman ajattelun haastaminen on kuitenkin ainoa tapa oppia näkemään se kauneus ja viisaus, joka meissä kaikissa on – ulkokuoren kanssa tai sen alla. 
On myöskin yleinen harhaluulo, että ajattelumme pohjautuu pitkälti rationaaliseen ajatteluun. Systeemi 1 vie meitä päivästä toiseen, halusimme tai emme. Emme ole niin rationaalisia kuin kuvittelemme. Huomaat tämän varmasti itsekin kuinka ajatuksesi karkailee kokeisiin lukiessasi tai karkkihyllyä ohittaessa ostoskärryihin sujahtaa muutama makeinen karkkilakosta huolimatta.
Ensi kerralla, kun luet blogia, katsot televisiota tai selailet Instagramia, tarkkaile ajatteluasi. Mistä ajatuksesi ja mielipiteesi tulevat? Miksi ärsyynnyt? Mitä ajatuksesi ja mieleesi tulevat kommentit kertovat sinusta?
Niin, mitä nämä ajatukset kertovat sinusta? Harvoin nettiherjaukset kertovat herjattavasta mitään. Ne kertovat ainoastaan sinusta. Tämä on asia, jonka olen itse oppinut vuosien harjoittelun jälkeen. Kiitos siitä kuuluu Filosofian Akatemian työkavereilleni. Matka itseeni on ehkä pisin matka, jonka olen kulkenut. Tuon matkan olen joutunut tekemään monesti, kun olen ärsyyntynyt jostain.
Ensi kerralla, kun olet kirjoittamassa anonyymina loukkaavaa kommenttia, mieti, mitä se kertoo sinusta. 
Hyviksiä vai pahiksia?
Jos kysyisin 100 ihmiseltä, että ovatko he ”hyviä vai pahoja” ihmisiä, tuskin yksikään sanoisi ei, en ole hyvä ihminen. Jostain syystä ideaali minä on kuitenkin välillä turhan kaukana todellisuudesta, teoista. Kaikki korkean moraalin omaavat ihmiset tietävät, että kiusaaminen on pahasta. Mutta samaan aikaan kiusaamme. Me. Ihmiset. Kiusaamme. Me, jotka sanomme, että kiusaaminen on huono asia. Tuskin harva meistä näkee kuitenkaan asiaa näin. ”Eihän kerta homoksi tee” pätenee myöskin kiusaamiseen? 
Niin, mitä on kiusaaminen? ”Enhän minä kiusaa, sanoin vaan mielipiteeni”. Tässä tullaan asian ytimeen. Näemme asioita niin monella eri tapaa, monesta eri kulmasta sekä välillä hyvinkin sokeasti. Näemme asiat juuri niin, kuin haluamme, kunnes pilkka osuu omaan nilkkaan. 
Oikeuttaminen. Se on se, mitä jatkuvasti teemme. Toisinaan salaa itseltämme. Oikeutamme oman tekemisemme, mutta tuomitsemme samaan aikaan muiden ihmisten vastaavanlaiset teot tai sanat. Sokaistumme helposti omille teoillemme. On paljon helpompi puhua kuin toimia. On paljon helmpompaa tuomita kuin kyseenalaistaa omaa ajattelua. On paljon helpompi nähdä asiat mutkattomina kuin kurkistaa asioiden taakse. Helppous kaiken kaikkiaan viehättää meitä. Helppouden tuoma mukavuudentunne on kuin iso pistos dopamiinia suoraan suoneen pumpattuna.
Loppujen lopuksi kyse on pitkälti siitä, millaisten arvojen takana seisomme.
Sanojen ja tekojen välillä on karsea työmaa koluttavana. Helpolla harvoin mikään tulee. Ei myöskään omien arvojen mukainen eläminen. Itse olen sen verran sinisilmäinen, että uskon aina hyvään. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Niin olet sinäkin. Anna sen puolen sinusta kuulua ja näkyä.
Ps. Keskustelen aiheesta mielelläni kanssasi, jos olet esimerkiksi eri mieltä jostain tai kaipaat tarkennusta. Laita viestiä Snapchatissa tai Instagramissa, @pesojoonas. Kommenttilaatikko täällä blogin puolella on vielä remontin alla.
Ps. Kurkkaa myöskin meikän video koulukiusaamisesta niin tiedät minun taustojani tätä tekstiä kirjoittaessani.