Pakettimatkalla Seychelleillä – Täydellinen ratkaisu akkujen lataamiseen

Muistan, kuinka olen vältellyt pakettimatkoja pitkään. Olen joskus tokaissut niiden olevan turhin tapa matkustaa ja nähdä maailmaa. Ihmettelin monesti, miksi äitini haluaa matkustaa kaksi kertaa vuodessa Malagan niemimaalle samaan kohteeseen, samaan hotelliin. Ennakkoluuloni pakettimatkoja kohtaan ovat voimakkaita, johtuen varmastikin ”true backpacker”-taustastani ja ihanteestani matkustaa ns. autenttisesti, jolloin pääsee näkemään sitä kuuluisaa ”oikeaa elämää”. Seikkailla ja vältellä valtavirtaa. Olla sukupolvelleni tyypilliseen tapaan uniikki lumihiutale. Vältellä viimeiseen asti turistileimaa, joka kylläkin lyödään, halusin tai en, passin lisäksi ohimolleni, matkustin sitten Tallinaan tai Galapakossaarille.   

Olin kuitenkin jo muutaman vuoden ajan haaveillut, toisinaan salaa ja toisinaan ääneen, vanhasta kunnon etelän lomasta, pakettimatkasta. Matkasta, jossa bussi noutaa minut lentokentältä hotellille, ja jonka jälkeen kaikki elämiseen välttämättömät asiat, hoidetaan puolestani kuin Manulle illallinen. Ainoana toiveena vain, että hotellista löytyy kaikki tarvittava täydelliseen lomaan, eli aurinkotuoli ja uima-allas. 

Kun Tjäreborg tarjosi mahdollisuutta lähteä Intian valtamerellä sijaitsevalle Seychelleille pakettimatkalle, mietin, että tässä on tilaisuuteni. Tilaisuuteni mennä valmiiksi katettuun pöytään, olla aurinkotuolin syleilemänä viikon ajan ilman sen suurempia suunnitelmia. Antaa muiden päättää, mitä syön aamupalaksi ja illalliseksi. Olla täysin muiden ihmisten palveltavana.  Jättää reissusuunnitelmallisuus kokonaan pois, antaen tilaa tälle hetkelle ja odottaa, josko tylsyys koputtelisi ovelle. Mennä siis lomalle, jossa ei välttämättä tarvitse nähdä yhtään kristuksen kirkkoa tai kääntää ylimääräistä kivenlohkaretta löytääkseen jotain. Nauttia vain paikallaolosta. 

Jonkun korvaan saattaa kuulostaa tyhmälle viettää viikko niin sanotusti neljän seinän sisällä, kun mahdollisuus olisi tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ympärillä oleviin paratiisisaariin. Kokea ja nähdä kaikkea sitä, mitä kotisohvalta ei voisi. Tämä on yksi tapa matkustaa ja viettää lomaa. Toinen tapa esimerkiksi on nauttia juuri sen värisestä hiekasta, jota löytyy hotellin edessä olevalta rannalta, vaihtaa kuulumisia henkilökunnan kanssa ja selata hotellin ravintolan tuttua ja turvallista menua illasta toiseen.   

Tuntuu välillä, että olen hakenut reissuiltani aina vähän kirkkaampia vesiä, kauniimpia maisemia ja maukkaampia hedelmiä. Todella koukuttavaa, mutta samalla ei kovinkaan kestävää. Entä jos hiekka ei olekaan vaaleampaa aidan toisella puolen? Tämän oivaltaminen omassa ajattelussani, on muuttanut käsitystäni siitä, mitä haen reissaamiselta. Tärkeintä on löytää ne omat sisäiset motiivit ja halut reissaamiseen.  

Ehkä tuohon kelaan kiteytyy muutenkin ajan henki. Tulisi aina olla uusinta huutoa olevat farkut jalassa ja laskuvarjohypyn jälkeen benji-hyppy ei tunnu enää missään. Tavallisuuden tavoittelu on historiaa. Tuntuu, että nykyään pitää olla elämyksiä ja huippu-etuliitteitä ollaksesi jotain erityistä. Tylsyys täytetään älypuhelimen tarjoamilla loputtomilla mahdollisuuksilla. Instant tarkoittaa muutakin kuin nuudelipussissa oleva teksti, asioiden tulee tapahtua nopeasti. Pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta etsitään kissojen ja self help-kirjojen kanssa. Tunnistan niin itseni näistä keloista. Olisikohan tämän tyyppinen meno jo saavuttanut ääripäänsä ja heijariliike olisi jo lähtenyt takaisin päin? 

Seychellit – pikkuruinen paratiisisaari Intian valtamerellä  

Näiden ajatusten pohjalta, olen toden teolla löytänyt paikkani Coral Strand hotellin altaalta. Hotelli tarjoaa täydelliset näkymät altaalta merelle. Aurinkotuolista on helppo hypätä joko virkistävän lämpöiseen altaaseen tai juosta suorilta kauniin turkoosiin mereen. Hotellilta löytyy allasravintola, jonka antimista löytyy hellepäiville otollista syötävää sekä oma uusi lempparini, ranskikset. Aamupala ja illallinen kuuluvat meidän lomapakettiin, joten olemme ainoastaan kerran käyneet hotellin viereisessä ravintolassa nauttimassa italialaisen illallisen. Lähin kauppakin löytyy parkkialueen toiselta puolen.   Kauin poistumispisteeni on ollut paikallinen koriskenttä, jossa olen illan hämärtyessä käynyt treenailemassa. Onnekseni, eilen kentän vierelle avattiin uuden karhea ulkoilmasali, täydellä varustuksella ja kunnon painoilla.

Beau Vallon alueen pienellä idyllisellä bulevardilla löytyy muutama hedelmäkauppias ja ruokakoju sekä paikallisia matkatoimistoja, jotka tarjoavat muun muassa päiväreissuja viereisille saarille, joista löytyy kuulemma värikkäitä snorklauskohteita sekä kilpikonnia. Isoja kilpikonnia. Saarelta löytyy myös hyviä patikointireittejä vuorille. Kaikki nämä mahdollisuudet ovat olleet tavoiteltavissa, mutta tällä kertaa olen keskittynyt äänikirjoihin ja Suomen Kuvalehtiin, joita otin ison kasan mukaani. 

Seychellit on yksi Afrikan vauraimmista valtioista. Taloutta pitää pitkälti yllä turismi ja kalastus. Tähän aikaan vuodesta ei kylläkään ole ollut ruuhkaa rannoilla tai saanut kilpailla rantatuoleista. Ei mitään sellaista, mitä esimerkiksi monesti Kaakkois-Aasiassa olen kohdannut. Turkish Airlines lennätti meidät Istanbulin kautta tänne.   

Mainitsemisen arvoista on myös kulttuurien kirjo, joka näkyy katukuvassa. Vieraita on niin länsimaista, Itä-Euroopasta, Intiasta kuin muslimimaista. Hotellin henkilökuntaakin löytyy ympäri maailmaa. Odotuksissani näin, että Seychellit on yltiöromanttinen pariskuntien täyttämä kohde. Sitä se on varmasti myöskin, mutta paljon muutakin. Lapsiperheitä, vanhempia pariskuntia, rauhanturvaajia, työporukoita, ystävyksiä, tavan tallaajia, jos tuota termiä edes voi käyttää kenestäkään.

Reissuilla on eri tarkoituksensa ja tärkeää on ennen kaikkea tehdä omannäköistä lomaa. Tiedostaa, mitä itse haluaa. Tämän hetkisiin tarpeisiini tämä Tjäreborgin tarjoama reissu oli nappivalinta ja uskoisin, ettei tämä tule olemaan viimeinen pakettimatkani. Ehkä seuraavaksi on aika toteuttaa salainen unelmani, paluu Lanzarotelle.

Niin ja en enää ihmettele lainkaan äitini halua matkustaa kahdesti vuodessa Malagaan. 



Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kahvinmakuisia hetkiä, yhdessä!

Rakas päiväkirja, laitetaanko mustana vai kerman kanssa? Tuntuu, että elämä on ollut viime päivät yhtä aromien ilotulitusta ja kerman makua, mutta menkööt.  

Jos jotain toivoin pukilta, niin lisää näitä hitaita aamuja kahvipannun äärellä. Tuoreiden hedelmien ja pähkinöiden yhdistelmää. Itsepuristettua tuoremehua ja lettuja. Ai, että! Harvoin tulee syötyä lettuja aamusta, mutta kerrankos.  

Hitaat aamut, kukapa ei teistä tykkäisi.

Pari vuotta sitten saatoin viettää tunnin, jos toisenkin katsellessa ulos maailman menoa kahvikuppi kädessäni. Seurata ohimeneviä ihmisiä. Miettiä mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kaikessa hiljaisuudessa kuunnella omia ajatuksiani.  

Muutettuani uuteen asuntoon, uudelle asuinalueelle, on tämä harrastus jäänyt kokonaan pois. Suurin syy lienee hiljainen takapihani, jossa suurinta roolia näyttelee talonmies vaimonsa kanssa. Heitäkin näkee ani harvoin siellä.   

Kaipaan noita aamuja.

Viimeiset yhteiset aamumme ennen hänen lähtöään kotimaahansa, istuimme vain kahvikupit kädessä, toisiamme katsellessa. Ei mitään sen erikoisempaa, mutta samalla niin erikoista. Kaikkea muuta, mihin olen tottunut. Kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt.  

Voisin romantisoida noita hetkiä lopun päivää, tehdä niistä vieläkin vaaleanpunaisempia ja imelämpiä, mutta säästän teitä.  

En ihmettele lainkaan, kun sanotaan aamun ensimmäisen kahvikupin olevan päivän tärkein kuppi. Sitä se oli ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, kun vietämme yhteisiä aamuja. Kyse ei ole pelkästä hitaudesta, vaan sellaisten tapojen asettamisesta elämään, jotka tuottavat hyvää mieltä ja onnen hetkiä. Näiden arvokkaiden tapojen arvostamisesta, arvottamisesta muiden asioiden ja kiireiden edelle. Pysähtymistä siihen hetkeen ja tilaan, jonka yhdessä jaamme. Toki on yhtä tärkeää vaalia näitä hetkiä, kun olen yksinkin.

Jos mietit, mitä ostaa joululahjaksi läheisillesi, osta yhteistä aikaa ja näitä elämänmakuisia hetkiä. Slurpilla on vielä viimehetken joulutontuille tarjous meneillään. Tilaa joko itsellesi tai lahjaksi läheisellesi pienpaahtimoiden vastapaahdettua kahvia kotiin toimitettuna. Voin sanoa, että kahvit kotiovelle on arjen luksusta. Pieni juttu, mutta tuntuu aina yhtä hyvälle, kun posteljooni kolauttaa paketin postiluukusta eteisen lattialle. Saat 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista (käy myös lahjakortteihin) koodilla ”SLURPJOULU”. Tästä pääset Slurpin sivuille tutustumaan palveluun.

Toivon, että vuosi 2019 tuo tullessaan lisää näitä yhteisiä kahvihetkiä hänen ja ystävieni kanssa.   

Mitä sä toivot seuraavalta vuodelta?


Miten ystävyyssuhteet syventyvät?

Kaupallinen yhteistyö Slurp Coffee
Kävin viikko sitten ”#visitmansesterin” tarjoamalla reissulla Suomen makkarapyhätössä, Mansessa. En ole ihan varma onko laillista käyttää Tampereesta tuota nimeä, mutta kokeillaan kepillä jäätä kuitenkin. Reissu oli minun 30-vuotissyntymäpäivälahja ystäviltäni, jotka tykkäävät leikitellä meikän sosiaalisen median preesensillä. Nautin suunnattomasti itseironiasta. Itselle tulee ja pitää osata nauraa. Eihän tämä elämä kovinkaan vakavaa ole, ja sitä paitsi olen oppinut, että nauramalla itse itselleen vie usein toisilta mahdollisuuden piikittää sinua.
#Visitmansesterin reissu koostui kolmesta eri teemasta: #eatmansesteri, #hokimansesteri ja #thinklikemansesteri. Luvassa oli siis manselaisia herkkuja, wingsejä ja mustaamakkaraa, jääkiekkoa sekä tamperelaista mentaliteettia. Ystäväni ovat asuneet opintojemme jälkeen Tampereella, kohta jo 4 vuoden ajan. Tutustuimme ammattikorkeakouluaikoina ja siitä lähtien olemmekin olleet melkein päivittäin yhteydessä, oltiin sitten maapallon toisella puolin.  Kiitos Skypen ja Internetin, viime reissulla tuli otettua monet conference callit tällä jengillä.



Aloin funtsimaan, miten ystävyyssuhteet oikein syventyvät ja mitkä tekijät vaikuttavat siihen. Ystävyyden tasoja on monia: On niitä ystäviä, joiden kanssa moikataan, kun törmätään, muuten ei aktiivisesti vaihdeta kuulumisia. On niitä, joiden kanssa lähinnä pidetään hauskaa vain festareilla ja niitä, joiden kanssa puhutaan heti elämän tärkeimmistä asioista. Kaikkia näitä ystävyyden eri tasoja tarvitaan. On kolme tekijää (plus tuhat muuta varmastikin), jotka toistuvat tärkeimmissä ystävyyssuhteissani. Nämä ovat yhteinen aika kahvikupin äärellä, yhdessä matkustaminen sekä rapulan tuoksuiset aamut olohuoneen lattialla. 
Ei se päämäärä vaan se matka
Yhteisen matkan tekeminen, joko ihan vain bussimatka Pihtiputaalta Jyväskylään tai seminaarimatka Pafokselle, on oivallinen tapa sulkeutua rajalliseen tilaan ja jakaa jotain yhteistä. Automatkakeskustelut ovat ehkä parasta yhdessä taitettuna. Useimmiten molemmilla osapuolilla on vielä katse visusti tiessä, jolloin tunne siitä, että voi puhua mistä vain, korostuu, kun ei tarvitse kohdata toisen katsetta, Tiedättekö tuon asetelman ja tunteen? Samaa kikka toimii terapiassa, saunan lauteilla ja pimeässä. Keskusteluissa päästään paljon syvemmälle. Ehkä siinä tulee riisuttua suojamuureja, kun kukaan ei ole katseellaan ”tuomitsemassa” sinua, niin kuin ajatuksen tasolla, koska harvoin ystävät nyt tuomitsevat minua mistään mutta you know.
Ei ole auto- tai junamatkaa, kun ei olla ystävien kanssa parannettu maailmaa. Reppureissujeni parasta antia ovat juuri olleet pitkät junamatkat. Rajallinen tila pakottaa keskittymään vierellä olevaan, tai ainakin antaa hyvät puitteet sille. Läsnä oleminen, se on ehkä se avaintekijä. Kun pystyy olemaan läsnä toisen ihmisen kanssa, oppii tuntemaan ne pienetkin nyanssit toisessa, jolloin ei aina tarvita sanoja kertomaan kaikkea.
Arki kahvikupin äärellä
Kauppakadun Coffee House ja vuosi 2010. Olin paikan Major Foursquaren aikoina. Sain jopa sen siivillä erikoistarjouksia. Wi-Fi salasana oli tallennettuna tietokoneen muistiin. Yksi paikan tarjoilijoista jopa muisti meikän, kun sattumalta törmättiin Helsinki aikoina lähijunassa Tikkurilaan.
Kahvi on ehkä yksi arkisimpia asioita, joita tiedän. Viime vuonna jopa Docventuresissa suomalaisimmaksi lauseeksi valittiin ”Ei minua varten tarvitse keittää”. Arki on myös ystävyyden yksi merkittävimmistä asioista. Sitähän elämä suurimmaksi osaksi on, ainakin itselläni. Yhteisen arjen viettäminen ilman sen suurempia sirkushuveja tai keskustelun aiheita, on itselleni tosi tärkeä osa ystävyyttä.
Voiko olla mitään parempaa kuin istua röhjöttää kahvilassa tai keittiön pöydän äärellä tuntitolkulla ja ihmetellä maailman menoa. Heittää huonoa läppää, kertoa viikon ihastukset ja olla vain hiljaa kahvikupin pohjaa tuijottaen.
Kankkunen, rapula, jysäri, kanuuna…
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Krapulan parhaita puolia on ylimitoitetut tunteet, jotka menevät ylä- ja alamäkeä kesken virkkeiden. Yhtenä hetkenä itkettää ja morkkis painaa päälle, toisena taas naurattaa niin perkeleesti. Koko tunnekirjon jakaminen toisille, luotetuille ihmisille on tärkeää. Itse koen oppineeni juurikin noina rapeina hetkinä tunnistamaan omia tunteita ja ajatuskeloja juurikin kavereiden tukemana. Herkkyys on kollektiivisessa kanuunassa se juttu. Sitä tuntee pienetkin väreilyt hetkessä. Enkä tarkoita niinkään sitä tärinää ja vapinaa, joka usein myös on läsnä noina hetkinä, vaan sitä tunnetta, kun kehossa kihelmöi ja ystävä vierellä tuntee ja sanoittaa sinulle mistä tunne tulee ja mitä se voi tarkoittaa. Hyväksyy sinut ja ajatuksesi (jotka saattavat krapulassa yleensä olla aika absurdeja ja kaukaa haettuja, mutta niin toden tuntuisia kuin vaan voi olla) juuri sellaisina ohimenevinä totuuksina mitä elämä on.
En haluaisi sanoa, että ihminen on kauneimmillaan krapulassa, koska humala, mutta kelatkaa nyt niitä hetkiä, kun edellisen illan majoneesit poskella ja karpalo lonkerot rinnuksilla oksennat pahaa oloasi pois ja kaverisi pitää hiuksistasi kiinni selkää paijaten eikä tuomitse sinua. Onhan se nyt pirun kaunista katsottavaa. Siinä te olette, juuri sellaisina, mitä olette.
#Visitmansesterin järjestämä reissu oli juurikin kaikkea näitä kolmea elementtiä, jälleen kerran. Krapula-aamu kylläkin tuli ilman alkoholia, kiitos rankan duuniviikon ja masentavan harmaan kelin. Yhteinen aika näiden tyyppien kanssa on sellainen juttu, mistä mielellään maksan (kylläkään tätä reissua en maksanut, mutta joku sen maksoi) ja priorisoin korkealle arjessani. Harmi vaan, että välillämme on muutama kilometri liikaa päivittäisiin ja spontaaneihin kohtaamisiin.
Ketkä on sinulle sellaisia #visitmansesterin kaltaisia Pispalan kissoja, joiden kanssa pystyy ironian innoittamana viettämään yhteistä aikaa päivästä toiseen, krapulassa tai ilman mutta hyvän kahvin parissa? Instagramin puolella mulla on kilpailu meneillään 7.10. asti, jossa voit voittaa yhteisiä kahvin tuoksuisia hetkiä juurikin sen tietyn tyypin kanssa.

SLURP – Kuppi kerrallaan lisää aikaa rakkaiden parissa

Kahvin ystävät, tää on teille! Universumi on vihdoinkin vastanut meidän kutsuhuutoomme. Kirjoituksen lopusta löytyy kahvitarjous, jota Simo Vaatehuoneeltakaan ei ohittaisi, älä sinäkään.
Tämän päivän kilpailluin resurssi on ehdottomasti aika, jota kaikilla meillä on lähtökohtaisesti saman verran käytettävissä, eri ehdoilla vain. Kiire on ainakin omassa arjessani pahin arkkivihollinen, joka käytännössä syö ajan päivälliseksi. Elämäämme on salakavalasti hiipinyt instant-tuotteet, joita pikakassoilla vingutamme EAN-koodilukijaan ja lähimaksuominaisuudella varustettua Amexia heilauttamalla, olemme onnellisesti onnistuneet voittamaan viereisen kassan jonottajat. Kaiken kruunaa kassan ATK-näyttöpäätteeseen Times New Romanilla kirjoitettu viimeinen viesti, ”Kiitos käynnistä”, joka porautuu verkkokalvoihimme antaen voimakkaan dopamiini piston mielihyväkeskukseemme. Helppoa ja nopeaa!
Teknologian hienous on siinä, kuinka paljon se on vapauttanut aikaa meille. Vapauttanut aikaa tehdä fiksumpia asioita. Jonnet eivät välttämättä edes muista, mutta ennen aikaan, milleniumin aikoihin, jos halusi saada käteistä, tuli jonottaa Merita-pankin käteisnostoluukulle. Ympäristötiedon esseetä varten tuli kaivaa kirjastokortti esiin ja etsiä ensyklopedian kansien välistä aakkosten avittamana tarvittava tieto. Kirjastoon jonotettiin niin CD-levyhyllylle kuin Internettiin. WWW oli paikka, jossa tunti päivässä riitti tarvittaviin pakollisiin juttuihin, kuten minigolfin pelaamiseen täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja mitä tulee aikaan, jolloin laivat olivat puuta ja miehet terästä, silloin sitä vasta tehtiinkin eriskummallisia asioita.
Harvoin sitä tulee kelattua, kuinka paljon aikaa päivittäin säästyy teknologian ja Internetin ansiosta. Puhutaan tunneista. Isossa kuvassa päivistä ja viikoista. Miettikää, kuinka paljon säästyy aikaa, kun bussilippu on klikkauksen päässä, ruoka tulee kotiovelle, työtä voit tehdä kotoa käsin, videopuhelun päässä on koko suku, festariasun ostaminen käy näppärästi bussimatkalla ja koko kirjasto ja maailman tieto löytyvät takataskustasi. Jopa Kelan luukulle ei enää tarvitse mennä, vaan sen voi hoitaa aamutoimien lomassa kotoa käsin. Tässä vain muutama esimerkki omasta elämästäni, miten ajankäyttö on muuttunut vuosien saatossa. Eri keskustelu on se, miten vapautunutta aikaa on hyödynnetty. 
Jos jostakin koen riittämättömyyden tunnetta, on ystävien ja läheisten kanssa vietetty aika. Olenko tarpeeksi läsnä? OIenko muistanut kysyä kuulumisia? Not attending -nappulan painaminen tuntuu aina pahalle Facebookissa. Sisarusten lapset kasvavat silmissä ja jos totta puhutaan, niin en aina välillä edes muista kavereideni lasten nimiä, saatikka sukupuolta. Tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen tähän, jonka oikeasti koen olevani minulle tärkeää. Tuntuu hassulle, että samaan aikaan puhun, kuinka paljon aikaa meille on vapautunut, mutten omasta mielestäni ennätä viettää tarpeeksi aikaa rakkaimpieni parissa. Ristiriitaista, kyllä! Ajanhengen mukaista, kenties. 
Töiden osalta olen kylläkin edistynyt. Päätin luopua yhdestä kolmesta työstäni ja siirtyä päivätöiden osalta nelipäiväiseen työviikkoon. Good job, Joonas! Ja mitä tulee deittailuelämään, noh sanotaanko, että opetellaan vielä ajankäytön suhdetta ystäviin, omaan aikaan ja töihin. 
Arvostan omaa aikaani todella paljon. Aikaa, jolloin saan rauhassa keittää aamukahvit ja katsoa tunti tolkulla ikkunasta ulos, ihmetellen luontoa ja sen kauneutta. Antaa ajatusten vain virrata. Nauttia paikallaolosta. Jos jostain unelmoin, niin näistä hetkistä. 
Jotta näitä kahvihetkiä tulisi jatkossakin lisää, pääsin tekemään yhteistyötä Slurpin kanssa, joka toimittaa suoraan kotiovelle tuoretta, suomalaisten pienpaahtimoiden kahveja. Olen täysin myyty kahdesta syystä: 1) kotimaisten paahtimoiden kahveja, 2) KOTIOVELLE KULJETETTUNA. 
Slurpilla on Suomen laajin kahvivalikoima, nimittäin valikoimasta löytyy 20 pienpaahtimoa. Palvelu toimii todella iisisti. Aluksi valitaan, haluatko tumma- vai vaaleapaahtoisia kahveja tai kenties vuorotellen molempia. Seuraavana valitaan kahvin tekotapa. Itse tykkään tehdä kahvin Pour Over-tyylillä. Ihan en vielä ole niin syvällä skenessä, että jauhaisin pavut itse kotona, joten olen valinnut valmiiksi jauhetun kahvin. Toimitus tapahtuu joko kahden tai neljän viikon välein. Itse juon noin kaksi kuppia päivässä, joten 200g riittää hyvin itselleni kahden viikon välein toimitettuna.
Tämä voi alkuun tuntua vähän turhamaiselta palvelulta. ”Eikö ole mukamas aikaa käydä kaupassa ostamassa enää edes kahvia?”. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi aikaa, vaan enempi siitä, että jos kerran on mahdollisuus palveluun, jonka avulla pystyy vapauttamaan omaa aikaa, niin miksi en tarttuisi siihen. Olen myös huomannut, kuinka urautunut olen valitsemaan aina saman kahvin Alepan hyllyltä. 
Toinen asia, jota ei tule heti ajatelleeksi, on valintojen määrä päivässä. Teemme päivittäin yli 10 000 päätöstä. Ei ole siis kumma, että kaupan kassahihnalla saattaa suklaapatukka jos toinenkin ilmaantua viime hetkellä. Tykkään ajatuksesta, että joku toinen voi tehdä näinkin simppelit päätökset puolestani, jolloin pystyn keskittymään tärkeimpien asioiden miettimiseen.
Me aamukahvin suuret rakastajat, sain älyttömän hyvän diilin sovittua Slurpin kanssa. Koodilla PESOJOONAS saat ekan kahvin 2,89€ (norm. 9,89€) sisältäen postikulut. SIIS, alle kolmella eurolla pienpaahtimokahvi kotiin kuljetettuna.  
Hörppäsehän kuppi kahveeta ja klikkaa itsesi Slurpin nettikauppaan tästä!
Ai, että!  Nautin suunnattomasti tämän tyylisistä palveluista, jotka hoitavat toistoa vaativat asiat itsestään. Mitä mieltä te ootte, turhamaista, fiksua, nautinnollista vai jotain muuta?
Ps. Kuvat otettu 15 minsaa heräämisen jälkeen. Pahoittelut, en jaksanut sliipata hiuksia.

Mitä reissu opetti minulle?


Kaupallinen yhteistyö: HAI & PING Helsinki
Seison tällä hetkellä Korpilahdella, vanhempieni parvekkeella pidellen kädessäni kahvikuppia. Eikä mitä tahansa kuppia vaan Iittalan Suomi 100-tuotepaketissa ollutta. Posliinimukista löytyy Juhla Mokan tummapaahtoa, jota keitin kaksi kuppia, niin kuin useimmiten arjessani teen. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta ulkona on kaikesta harmaudesta huolimatta valoisaa. Usva on laskeutunut nurmen ylle. Pihakoivun oksista huomaa orastavan kesän. Pieni kasa menneen talven lunta tekee lähtöään terassin kulmalta. Lintujen ruokintapaikalla näyttää olevan ruuhkaa, kun peipot ja tiaiset kilpailevat auringonkukansiemenistä. Linnunlaulut ovat niitä harvoja ääniä, joita kuulen. Ilma on kevyttä hengittää ja tunnen, kuinka keuhkoni nauttivat raikkaudesta. Katson kattojen yli Päijänteelle: On se vaan niin kaunis, neitoni, Suomi.
Tuo usvan ja harmauden tuoma mystisyys, jonka kohtasin ensimmäisinä päivinäni palattuania Suomeen, on jäänyt vahvasti mieleeni. Sanottuani äidilleni, ”katso nyt kuinka upean ja epärealistisen mystistä tää elämä on täällä Suomessa”, meinasin saada nyrkistä kuonooni. Toki, kun tuota  harmautta ja elottomuutta on katsonut neljä kuukautta putkeen, voi kommenttini tuntua ironiselta. Ehkä hiukan romantisoin tuota näkyä, mutta samaan aikaan se tuntui yhtä todelliselta ja todelta minulle. Enhän ollut vastaavaa näkyä nähnyt neljään kuukauteen maailmalla. Olin kylläkin nähnyt kaikkea muuta kiehtovaa, jota ihmettelin pallon toisella puolen ja vieläkin ihmettelen kun palaan kuvien ja muistojen kautta noihin hetkiin. Mutta se kauneus, jonka luokse olin palannut, teki vaikutuksen jälleen kerran.
Täytyy sanoa, ettei ole Suomea voittanutta. Matkustamisen ehdoton paras puoli on kotiinpaluu. Tuntuu älyttömälle sanoa noin, sillä maailmalta lähdetään juurikin etsimään niitä asioita, joita ei välttämättä omasta ympäristöstä löydy. Seikkailuja, kokemuksia, uusia kulttuureja sekä lämpöä.  Samaan aikaan matkustaminen laajentaa ymmärrystämme meistä ja siitä, mistä me tulemme. Kuin salakavalasti ajattelumme muuttuu ja näemme aivan uusia ulottuvuuksia niissä asioissa, joiden parista lähdimme maailmalle. Sen takia koenkin, että kotiinpaluu on onnistunut, jos harmaudesta ja koleasta säästä huolimatta, tuntuu sisällä lämpöä ja valoa kotia kohtaan.
                   
Pitkään kamppailin, lähdenkö maailmalle aina pakoon omia keskeneräisiä ajatuksiani tai käsittelemättömiä asioita. Ei, en lähde. Lähden nimenomaan hakemaan välimatkaa arkeen ja siihen todellisuuteen, missä olen kotona. Sitä helposti sokaistuu niihin pieniin arkisiin asioihin, jotka toisella puolen maailmaa näyttäytyvätkin kauniilta ja kiehtovilta. Kai se on se hinta, joka sitten tulee maksaa, jotta näkee lähelle paremmin. Eletyt hetket saattavat saada vasta Bahamalla todellisen merkityksensä. Ehkä ne kivualiaammatkin kokemukset saavat uuden merkityksen ajan ja etäisyyden ansioista. Ehkä onnesta tulee vieläkin maukkaampaa kun on tarpeeksi etäusyyttä ja sitä huomaa, kuinka onnekas sitä onkaan. Ja vapaa. Vapaa näkemään asioita uudella tapaa. Vapaus kun ei ole kaikkialla vaihtoehto. Meillä se on ennemminkin valinta, kun pystymme arjessamme jatkuvasti valitsemaan erilaisia valintoja. Toiset kylläkin enemmän ja toiset taas rajoitetummin.
Siteeni kotimaatani kohtaan kasvaa vuosi vuodelta. Suomalaisuus ja sen mukana tuleva luottamus, vakaus ja vaatimattomuus ovat kaunista katseltavaa. Suorastaan ihailen sitä. Oikeastikin, jos johonkin voi luottaa, niin se on suomalainen ja suomalaisuus. Monesti luottamus näkyy meillä sanattomana vuorovaikuttamisena tai kirjoittamattomina sääntöinä, joten siihen ei kiinnitä niinkään huomiota. ”Kaveria ei jätetä” on hyvä esimerkki tästä. Koruttomuus ja vaatimattomuus tekevät suomalaisuudesta kiehtovan. Ymmärrän täysin, miksi Kiinasta lentää tuhansia ja tuhansia turisteja vuosittain Suomeen. Ärsykkeiden (niin hyvässä kuin pahassa) määrä on huomattavasti pienempi Suomessa kuin esimerkiksi Kiinassa tai Japanissa, joissa neonvalot välkkyvät ja kaupungit eivät nuku koskaan. Itse ainakin arvostan jos ympäristö antaa mahdollisuuden rauhaan ja hiljaisuuteen. Tietyllä tapaa keskeneräisyyteen, puoliksi maalattuun taideteokseen. Jos saatte kehnosta kielikuvasta kiinni.
Mitä reissu sitten opetti? Ainakin arvostamaan (jälleen kerran) omia juuriani, sitä mistä minä tulen, sekä sitä, mistä suomalaisuudessa on kyse.
Kuvat: Liisa Arvassalo

TUOTTEET: 
@HaiColours #HAIFashion