En ymmärrä, miten aika voi juosta näin vikkelää vauhtia eteenpäin. Olin kuvitellut, että nyt kun joudun olemaan karanteenissa, aika matelisi ja tylsyys koulisi sieluani (nyt on traagisuutta pelissä). Mutta ei, päinvastoin. Esimerkiksi eilen jouduin skippaamaan kiireiden takia ystäväporukan Hangouts-treffit. Toistan, kiireiden takia. Huvittaa itseänikin. Toki kiire ei ehkä ole se oivallisin sana kuvaamaan todellisuutta. Olen halunnut pitää kiinni omasta ajastani sekä hitaista aamuista.

Virallinen karanteeni tuli viime viikon perjantaina päätökseensä. Hetkellisesti olo tuntui kevyemmälle, kun sai lisää liikkumatilaa omaan arkeen. Tovin tuumailun jälkeen, ymmärsin, ettei se arki kauheasti kuitenkaan tule muuttumaan lähipäivinä saatika viikkoina. Toki ei tässä kovin suuria muutoksia päiviin oikein ole tarvettakaan. Nyt kun maailma on ylösalaisin, itse ainakin haen turvaa ja rauhallisuutta juurikin rutiineista. Ehkä se on myös tekijä, jonka seurauksena koen päivien verkkaisen etenemisen.

Kaikista haastavimpia hetkiä viikoissa ovat olleet viikonloput, etenkin perjantai- ja lauantai-illat. Normaalin tapaan juuri noina hetkinä tulisi oltua ystävien kanssa ulkona syömässä tai viettämässä muuten iltaa. Viime viikonloppuna juhlimme bingon merkeissä ystäväni syntymäpäiviä, joka itsessään oli jo huvittavan hauskaa. Ryhmäpuhelun loputtua, ilta päättyi kuin seinään. Normaalisti iltaa on joko jatkettu pienemmällä porukalla tai sitten kotimatkalla poikettu vielä grillin kautta hakemaan pientä purtavaa. Olo tuntui jokseenkin tyhjälle tuon illanvieton jälkeen. Hetkellisesti jopa mietin, olinko edes synttäreillä?

Operaatio ryijytuoli

Kotimatkalla Thaimaasta Suomeen bongasin Instagramissa Muitaihania Tiinan ryijytuolin. Muutamia vuosia sitten olin bongannut Pupulandian blogista Ragmaten saman henkisen tuolin päällisen. Juttelin Tiinan kanssa mitä tuollaisen ryijytuolin tekeminen oikein vaatii, ja hän uskotteli, ettei kovinkaan paljoa. Ainoastaan oikeanlaisen tuolin, trikookudetta sekä pitkää pinnaa. Kyselin Instagramin puolella löytyisikö keneltäkään ylimääräistä Ikean mallistosta jo poistunutta Gratulera-tuolia, johon Tiina oli tehnyt oman ryijynsä. Omaksi yllätyksekseni 24 tunnin sisään tuosta stoorista, kyseinen tuoli löytyi kotiinkannettuna Korpilahdelle. Yhtäkkiä nenän edessäni oli iso kasa trikookuteita sekä tuunattava tuoli.

Tiina ohjeisti melkein kädestä pitäen IG liven välityksellä, kuinka tuolia aletaan ryijyttämään. Niin kuin hän lupasi, se oli helppoa kuin heinänteko. Tosin en ole koskaan heinää tehnyt, mutta luotan tuohon sanontaan yhtä paljon kuin omiin käsityötaitoihini. Ajattelin, että projekti olisi ohi muutamassa päivässä. Toisin kävi. Työ eteni alkuspurtin jälkeen vähän hitaammin, sillä sormenpäät alkoivat kokemaan kovia. 14 päivää, muutaman dokumentin ja sarjamaratonin jälkeen tuoli valmistui vihdoinkin, ja se on ihana! Hymyillyttää joka kerta, kun katson sitä. Omin kätösin tuunattu karanteenituoli! Se suorastaan huutaa syliinsä. Tuoli toimii myös jonkinlaisena muistona tästä eriskummallisesta ajasta. Se, minne tuoli sijoittuu asunnossani, on mysteeri, sillä tajusin ettei minulla ole edes tarpeeksi tilaa yksiössäni tälle ihanuudelle.

Tarkemmat ohjeet tuolin tekemiseen löytyy Tiinan blogin puolelta.

Aloitin myös taannoin toisen projektin ryijytuolin ohella, nimittäin kylvöpuuhat. Olen haaveillut Helsinkiin muuttaessani, että minulla olisi käytössäni parveke tai oma piha, jotta pystyisin istuttamaan kesäisin aina omat yrtit ja salaatit. Tämän unelman toteutumista saanen kuitenkin odotella tovin, joten päätin tehdä välimallin ratkaisun. Istutan yrtit nyt ja mietin myöhemmin, mihin sijoitan ne Helsinkiin saavuttuani. Meidän taloyhtiön takapihalta löytyy muutama käyttämätön istutuslava, jotka voisin valjastaa tähän käyttöön, tai sitten tuuletusparvekkeelle kyhäillä pienen puutarhan. 

Minulle kylvämisessä ei niinkään ole oleellista se, että pääsisin korjaamaan satoa jossain vaiheessa. Enempi nautin itse prosessista. Siitä kun pääsee laittamaan kädet multaan, kastelemaan ruukkuja ja odottamaan pienten taimien tuloa. Toki jokaikinen oman maan tomaatti ja salaatinlehti ovat kirsikoita kakun päällä.

Paluu työelämään

Aloitin tällä viikolla myös virallisesti työt. Tai kovasti ainakin yritän. Ensimmäinen etäpalaverikin on pidetty ja keskiviikkona olisi vuorossa ensimmäinen tiimipalaveri etänä. En ole oikein koskaan osannut nauttia etätöistä. Toki jos on selkeä työtehtävä, joka vaatii keskittymistä, silloin mieluiten sulkeudun muilta työn pariin. Olen tehokkaimmillani ja parhaimmillani juurikin tiimityöskentelyssä. Saan tosi paljon muilta ihmisiltä ideoita ja draivia. Tykkään olla avuksi toisille ja voisin toimia vaikka vakituisena tukihenkilönä organisaatioissa (saa soitella!). Jännittynein fiiliksin odotan, miten työt tästä käynnistyvät ja kuinka saan itseni valjastettua muiden avuksi.

Vähän olen myös jännittänyt, miten töitä riittää keväälle ja kesälle. Moni projekti on tällä hetkellä jäissä tai siirretty syksylle. Olen yrittänyt ajatella tämän vaiheen jonkinlaisena jatkeena Aasian lomailulle. Hiljaisina ajanjaksoina ruokkia omaa luovuutta ja kasvattaa tietotaitoa. Ottaa vain iisisti ja kehittää itseäni. Hengähtää ja opetella muotoilemaan työpäiviä minulle sopiviksi. Taloudellisesti uskon pärjääväni kesän yli, joten sen suhteen turvattomuuden tunne ei kalva mieltäni.

Toivottavasti mahdollisimman monella talous ja ennen kaikkea pääkoppa kestää tämän erikoisajan yli.

<3

Ps. Kurkkaa myös karanteenipäiväkirjan ensimmäinen kirjoitus. Nopeasti tää aika menee.

Voisi sanoa, että tämä eristäytyminen Korpilahdelle reissun jälkeiseen karanteeniin, on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Alkuun jännitin ajatusta paluusta pikkukylälle lapsuuden maisemiin. Aivan turhaan, sillä olen huomaamattani päässyt tekemään monia asioita, joista olen jäänyt paitsi Helsingissä asuessani. Pääsin muun muassa pihatöihin! Siis työntämään sormet multaan ja haravoimaan niin lujaa, että kädet ovat vieläkin rakkuloilla. Eilen taas aloitin kylvöprojektin ja aain kivenheiton päässä kotioveltani löytyy metsäkaistale, jonne pääsen hetkessä rauhoittumaan ja halailemaan puita. Luonnon läheisyys onkin tuonut luottamusta ja rauhaa kaiken tämän kriisin keskelle.

Kulunut viikko onkin saanut minut pohtimaan, mikä pitää minut Helsingissä? Miksi edes asun kehä kolmosen sisäpuolella? Mitä toiveita minulla on kotipaikkakunnalta ja kodilta? Heti ensimmäisenä mieleen tulee sosiaaliset suhteet. Iso osa ystävistäni asuu ratikkamatkan päässä kotoani ja osa jopa tien toisella puolen. Toinen argumentti on työt ja heti sen perään aktiivinen kaupunkielämä ja sen tuomat mahdollisuudet.

Mikä pitää miehen Helsingissä?

On totta, että suurin osa ystävistäni asuu Helsingissä, mutta yhtä lailla ystäviäni löytyy ympäri Suomea. Kuinka paljon sitä sitten todellisuudessa tuleekaan vietettyä aikaa fyysisesti ystävien parissa? Sosiaalinen media on luonut pienen illuusion, ainakin itselleni, että olisin päivästä toiseen ystävieni seurassa, selaillessani Instagram feediäni. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta. Kyse on usein vain yksittäisistä valikoiduista hetkistä, joihin törmään kuvien ja lyhyiden videoiden muodossa, ja jotka eivät ole suoraan edes jaettu kanssani, vaan muun yleisön kesken.

Näin poikkeusoloissa ei ole ollut vielä päivääkään, kun joku ystävistäni ei olisi ollut kanssani Korpilahdella videopuhelun välityksellä. Videopuheluiden ja Instagram päivityksien ero on selkeä: kanssakäyminen on intiimiä yhdessäoloa, etäisyydestä huolimatta. Voisinko koronakriisin jälkeenkin miettiä fyysisen läsnäolon lisäksi viikottaisia tai kuukausittaisia videopuheluita ystävien kanssa? Voisiko videopuhelut korvata osittain helsinkiläisten ystävieni näkemisen? Onko sosiaaliset suhteet edes juurisyy Helsingissä asumiseen? 

Kurkkasin viime vuoden kirjanpitoani selvittääkseni, mistä päin Suomea asiakkaani tulevat. Viime vuoden puolella minulla oli kolme asiakasta pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Yhdellä näistä kolmesta on toimisto Jyväskylän lisäksi myös Helsingissä. Käytännössä koko vuoden tuloistani lähestulkoon 100% tuli pk-seudulta ja etenkin Helsingistä.

Työni ei kylläkään suurilta osin ole paikkasidonnaista. Monimediatuottajana on toki suotavaa olla fyysisesti läsnä, jotta tiedonkulku ja ylipäätä asiat liikkuvat jouhevammin tiimissä. Kaupalliset yhteistyöt, joita teen henkilökohtaisen brändini alla, eivät taas ole suoranaisesti sidoksissa Helsinkiin. Verkostojen kannalta, jotka ovat työssäni merkityksellisessä roolissa, on suotavaa olla Helsingissä, missä kaikki alan tilaisuudet yleensä järjestetään.

Jos en siis asuisi Helsingissä, kuinkakohan paljon fyysinen läsnäolo ja sen puute vaikuttaisivat mahdollisiin toimeksiantoihin. Tämä on asia, joka mietityttää ja on isossa roolissa mietittäessä kotipaikkakuntaa.

Paljon myös perustelen itselleni ja ystävilleni, kuinka Helsingissä tapahtuu aina. Sen lisäksi Helsingistä löytyy satoja ravintoloita ja kahviloita, joissa viettää aikaa. Koskaan en ole oikeastaan pitänyt kirjaa, kuinka paljon todellisuudessa kuitenkaan kulutan näitä palveluita Helsingissä. Onko kyse enempi tunteesta, että palvelut ovat helposti saavutettavissa vai käytänkö oikeasti palveluita aktiivisesti saaden sisältöä elämääni?

Kaikella on hintansa

Eilen saunassa pohdin, että mitä hintaa olen sitten valmis maksamaan Helsingissä asumisesta? Missä menee kipuraja kuluille? Mihin omat resurssini riittävät? Olen ennenkin sanonut, että kulut Helsingissä ovat karanneet käsistä ja loppua ei näy tulevan.

Tällä hetkellä Korpilahden asunnolla saan nauttia ensimmäistä kertaa neliöistä, joita on kolme kertaa enemmän, mihin olen tottunut. Täältä löytyy oma piha, jota saan laittaa kesäkuntoon ja suunnitella istutuksia. Kylpyhuoneen jatkeena on sauna, joka oli jo Clarionissakin kovassa käytössä. Seinänaapureita löytyy ainoastaan yksi kappale, joten ei tarvitse viikonloppuisin pelätä, että yläkerrasta kuuluu basson jytkettä. Keittiön ja olohuoneen seinät ovat ikkunoita täynnä, joten valoa tulee koko asuntoon.

Asioilla on myös kääntöpuolensa. Paikallinen ravintola on kiinni maanantaisin ja tiistaisin sekä heidän kasvisruokavaihtoehtonsa ovat, mitä ovat. Kirkonkylältä löytyvä kahvio sulkee arkisin ovensa puoli neljältä. Wolt ei kuljeta Jyväskylästä ruoka-annoksia Korpilahdelle. Paikallisliikenteen bussit kulkevat arkisin reilun tunnin välein. Viikonloppuisin vielä harvemmin.

Jos taas haluaisin Helsingistä edes puolet näistä mukavuuksista, joiden perään olen haaveillut jo pitkään ja joista pääsen nyt Korpilahdella nauttimaan, tulisi minun kaivaa euroja pöytään enemmän kuin puolet palkastani. Toinen vaihtoehto olisi etsiä asuntoa esimerkiksi Vantaan puolelta tai sen lähettyviltä, joka tarkoittaisi ettei haluamani palvelut välttämättä olisi enää niin lähellä saavutettavissa. Samalla työmatkoihin käytetty aika pidentyisi.

Toki kotipaikkakuntaan liittyy paljon muutakin kuin sosiaaliset suhteet, työt ja palvelut. Ehkä näitäkin merkittävämpi tekijä on tunne. Helsinki tuntuu monin paikoin omalle paikalle. Ihmisten moninaisuus on kauralattejakin arvokkaampaa. Helsinki tarjoaa myös turvallisuuden tunnetta. Ihan sama minne menet, on aina ihmisiä ympärillä. Tietyistä kaupunginosista löytyy myös helposti saman henkisiä ihmisiä ympärille.

Tällaisissa kriisitilanteissa sitä tulee helposti pysähdyttyä ja mietittyä, mitä sitä oikein haluaa elämältä. Mikä on asioiden marssijärjestys? Mistä asioista voisin luopua, saadakseni tilalle jotain uutta? 

Rakas Helsinki, toivottavasti kuitenkin näemme pian!

Minulla on tapana reppureissuilla kantaa aina mukana Fazerin sinistä, salmiakkipussia sekä jallupulloa. Karkit kaikkoavat yleensä ensimmäisen kuukauden aikana parempiin suihin, kun taas Jaloviina saa luvan odottaa juhlapäivää, synttäreitäni. Olin suunnitellut korkkaavani pullon Koh Koodin saarella kylmän Colan kanssa. Ottaa siis kunnon päiväjurrit ja mennä ajoissa yhdeksän uutisten jälkeen unten maille. 

Kun kaksi vuotta sitten minut yllätettiin syntymäpäiväaamuna Uudessa-Seelannissa, yllätin minut yllättäneet Siskon ja Villen kaivamalla rinkastani jallupullon aamupalapöytään. Siinä oli naurussa pidättelemistä kaikilla. Sitä edellisellä reissulla nautin itsekseni tuota herkkua singaporelaisessa hostellissa. Normaalisti en ole mikään Jaloviinan ystävä, mutta reissun päällä se tuo hassulla tapaa turvallisuuden tunnetta ja paikkaa koti-ikävää.

Perinteistä ei tänäkään vuonna lipsuttu täällä Keski-Suomen Balilla, Korpilahdella. Perheeni yllättivät minut aamusta tuomalla wc-paperikakun, jonka päällä komeili porkkanamuffini. Samaan aikaan kun tällaiset yllätykset sulattavat sydämeni, on riipaisevaa sulkea ovi läheisiltäni ja keittää syntymäpäiväkahvit yksin. Tuntuu pahalle nähdä ihmisten kääntävän selkänsä siinä vaiheessa, kun normaalisti he astuisivat peremmälle. Tässä oudonkurisessa tilanteessa on vain parasta keskittyä asioihin, jotka tuovat iloa ja ymmärtää väliaikaisuutta.

Täysin yksin en kuitenkaan nauttinut syntymäpäiväkahveja, sillä olin lähettänyt Phuketista Yaelille paikallisen paahtimon kahvia yhden kupillisen verran. Ostin samanlaisen paketin myös itselleni. Sovimme päiväkahvitreffit tähän ”thaimaalaiseen kahvilaan” syntymäpäiväni johdosta. Miten sympaattista oli juoda samaa kahvia yhdessä puhelimen välityksellä hänen kanssaan. Pääsin myös puhaltamaan kynttilän, kun Yael tarjoili leivoksen, jonka päälle hän oli sytyttänyt tuikun. Nyt on todistetusti juhlittu ensimmäisiä täysin teknologiavälitteisiä syntymäpäiviäni.

Kädet multaan ja töihin!

Viime päivät ovat menneet pihatöiden parissa. Naapurin rouvakin tuli ihmettelemään pihan muodonmuutosta. ”Kyllähän tämä jo kaipasi siistimistä!”, hän tokaisi ilman minkäänlaisia kaunisteluja tai muodollisuuksia. Kädet puuskassa ihastuttava rouva kertoi kuulumisiaan ja ajatuksiaan maailmanmenosta ja ennen kaikkea siitä hurjasta muutoksesta, mikä hänen elinaikanaan on tapahtunut Suomessa.

Kädet rakkuloilla ja jännetupit hellänä olen haravoinut pihaa parin päivän ajan. Ihana tunne, kun voi istahtaa harava kädessä terassin reunalle ja ihastella, kuinka piha muuttaa muotoaan. Hyvästi talvi, tervetuloa kevät! Olen myös huomannut, kuinka erilaisia askareita tehdessä sitä sukeltaa uudenlaisiin maailmoihin, irti tästä hetkestä ja karanteenista. Kuin hetkellisesti asiat olisivat niin kuin ne ovat aina olleet.

Karanteeniasuntoni isosta olohuoneen ikkunasta avautuu suora näkymä päiväkodin pihalle. Olen virittänyt keinutuolin ikkunan lähettyville (täytin tosiaan 32 vuotta, en 72). Noita pikkutaaperoita seuratessa ei voi kuin hymyillä. Sitä toivoisi itsekin leikkivänsä hippaa, hyppivän kuralätäköihin ja kiljuvan niin lujaa kuin lähtee. Ehkä teenkin kaikkea tuota, kun oikea tunne valtaa kehoni. 

Reissun jälkeen lukeminen on jäänyt taka-alalle. Mieltä kuormittaa uutisvirrat, joita tulee päivän aikaan selattua useaan otteeseen. Uutisten lukeminen on varmastikin osa syy kirjojen vähäiselle lukemiselle. Toinen syy on lisääntynyt ruutuaika. Illalla olen sen verran puhki päivän askareista, että nenänpääni on visusti kiinni älypuhelimen näytöllä. Aivot narikkaan ja applikaatioralli käyntiin. Huomaan kuinka olen koukuttunut taas puhelimen käyttöön ja näyttöaikakin sen todistaa. Viikonlopun tavoitteena onkin siirtää katse näytöltä yöpöydän vierellä odottaviin kirjoihin.

Olo on myös tällä hetkellä kovin toiveikas. Vaikka Uusimaa eristetään tänään muusta maasta, uskon vahvasti viranomaisten työhön ja niiden vaikutuksiin. Uskon myös, että viimeistään nyt ihmiset ymmärtävät, kuinka kukin meistä voi vaikuttaa tilanteen kulkuun pysymällä mahdollisimman paljon kotona. Yhdessä tästä selvitään! Tätä mantraa toistan itselleni ja yritän elää sitä todeksi joka kerta, kun luen uutisia ja selaan sosiaalista mediaa.

Yhdessä tästä selvitään!

Suositukset karanteeniin:

1. Osta leikkokukkia
2. Aseta nojatuli ikkunan vierelle
3. Paista pannukakku

Toivoa tuovat asiat:

1. Yaelin mummo oppi vastaamaan videopuheluun
2. Kevään ensimmäiset kukat tekevät tuloaan
3. Jääkaapista löytyy lonkero