Moikka pitkästä aikaa!

Tuntuu, että aika on mennyt hurjaa vauhtia. Ja samaan aikaan tuntuu, että aika matelee, kun mitään ei oikein tapahdu. Toki viimeiset kolme viikkoa on tapahtunut, vähän liikaakin. Elämä otti ja pysähtyi hetkeksi. Takana on intensiivinen saattohoitojakso Hollannissa, minkä aikana mietin paljon kuolemaa ja sen jälkeistä ikuisuutta. Kuinka viimeisen henkäisyn jälkeen kaikki on peruuttamatonta ja samalla niin pysyvää. Kuoleman käsittäminen on itselleni hankalaa ja vaikeasti ymmärrettävää. Liikaa kysymyksiä ilman vastauksia. Oho, aika syvän synkkiin tunnelmiin mentiin heti.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa kuolemasta erikseen kirjoituksen myöhemmin. Sitten kun aika on oikea. Sen sijaan voisin avata kuulumisia täältä Den Helderistä, Hollannista. Mitä kuuluu?

”Oon vähän huolissani susta” kirjoitti rakas ystäväni minulle viikko ennen kuin ostin lennot Hollantiin. Purskahdin välittömään itkuun luettuani viestin, niin kuin teen nytkin, kun luen viestiä uudestaan. Olin puristanut mailaa tiukasti jo useamman kuukauden ajan. Kamppaillut todellisuutta vastaan. En ole suostunut hyväksymään nykyistä pandemiaa ja sen luomia olosuhteita, vaikka tätä paskaa on kestänyt jo vuoden. Laittanut kampoihin ja uskotellut etten taivu millään. Pysäytän kyllä virtaavan joen ja jaksan laittaa vastaan niin pitkään kuin on tarvetta.

Vielä jaksaa!

Jaksaa.

Ja jaksaa.

Tunnistin itseni ystäväni tulkinnoista ja huolenpidosta. Olin jollain tapaa huojentunut, ettei minun tarvinnut sanoa sitä ääneen. Siis sitä etten saatana enää jaksa tätä puristusta. Sain luvan olla vihainen ja pettynyt. Ahdistunut, kun koko elämäntapani ja haaveeni olivat vastatuulessa ja ristiriidassa sen suhteen, mitä ihmisten odotetaan elävän. Olisikin paljon helpompaa, jos voisi luopua omista arvoista ja elää normaaliin tapaan omia haaveita ja odotuksia todeksi pandemiasta huolimatta. Mutta ei. Olen yrittänyt elää parhaani mukaan rajoituksia noudattaen, niin kuin varmasti moni muukin teistä. Sillä on myös oma hintansa – jaksaminen.

Ystäväni tulkitsi aivan oikein minua. Olin vihainen. Halusin pysyä niskan päällä ja hallita tilannetta. Todellisuudessa pandemia ja sen tuomat rajoitukset ovat hallinneet minua jo pitkään. Etenkin parisuhdettani. Näimme ennen Hollantiin tuloani toisiamme viimeksi lokakuussa. Noihin neljään kuukauteen mahtui kahdet hautajaiset, joulu, uusivuosi, Yaelin syntymäpäivät ja monet haudatut haaveet yhdessäolosta. Vuodenvaihteen jälkeen emme edes halunneet luoda tulevaisuuden suunnitelmia enää, koska emme kestäneet jatkuvia pettymyksiä. Kun käsittelimme puhelimen välityksellä meille rakkaiden ihmisten poismenoja, päätimme ettemme halua surra enää kolmatta kertaa erillään. Se olisi aivan liikaa.

Ja niin pidimme lupauksen.

Saavuttuani Den Helderiin kaikki oli muuttunut. Kadut olivat tyhjillään, ravintolat ja kahvilat olivat sulkeneet ovensa ja ulkonaliikkumiskielto astui voimaan kello 21. Samalla meille tärkeä ihminen saapui kotiin viimeiselle matkalleen. Tuntuikin jokseenkin turhauttavalle ja paikoitellen kohtuuttomalle kuulla tuntemattomien ihmisten kertovan minulle, kuinka eivät hyväksy tai ymmärrä minun matkustamista pandemian aikana ulkomaille, kun sitä ei suositella. Samaan aikaan matkustamiseni Helsinkiin tai Jyväskylään tuntui olevan ok, vaikken kantanut mukanani kahta negatiivista koronatestitulosta.

Ei hätää, en hae hyväksyntää tai ymmärrystä tuntemattomilta ihmisiltä. Hain neljän kuukauden ajan hyväksyntää itseltäni, minkä seurauksena olin rikki. Olen yhä eksyksissä sen suhteen, mikä on oikein ja väärin. Onko oikein matkustaa korona-aikana ja mikä on välttämätön syy matkustelulle. Yritin keskustella minun kanssa eri mieltä olevien kanssa somessa aiheesta, mutten koskaan saanut vastakaikua tai kuullut perusteluja, miksi liikkumiseni toiseen kotiini Hollantiin oli väärin. Kiitos niille kahdelle ihmiselle, joiden kanssa jaoin eriävän näkemyksen aiheesta ja keskustelu eteni edes hiukan. Olimme ainakin siitä samaa mieltä, että olimme eri mieltä.

Kaiken hämmennyksen ja surun keskellä pystyin hengittämään vapaammin kuin ollessani yksin Suomessa. Olin turkasen väsynyt tänne saavuttuani. En edes tiennyt kuinka väsynyt olin. Nyt saan olla väsynyt ja se on helpottavaa. Tällä hetkellä riittää, että voi olla läsnä toisen vierellä. Etäsuhteen ehdoton haaste on läsnäolossa ja siinä, kuinka paljon se ottaa aikaa ja energiaa. Voiko edes olla täysin läsnä puhelinyhteyden välityksellä?

Väsymystä koetteli saattohoitoprosessi. Toisten ihmisten tunteiden kannattelu ja surussa rämpiminen ovat henkisesti raskasta. Samaan aikaan surun keskellä ihmisyys tulee aivan eri tavalla esiin. Kuoleman tuoma suru riisuu ihmisen. Kuin kuorisi sipulia ja näkisi ihmisessä hänen syvimpänsä, sen mitä kaikki me yritämme suojella. Elämän edessä polvillaan oleminen tuo esiin elämän rikkaudet, joista yritän muistuttaa jatkossa itseäni yhä useammin.

Kevään merkit

Pakkasin rinkkaan lämpimiä vaatteita ja otin untuvatakin mukaani, sillä Hollantiin oli satanut lunta ja ihmiset luistelivat kanaaleissa. Talvi oli virallisesti saapunut myös tulppaanipelloille. Kylläkin paikallinen talvi kesti sen viisi päivää ja lumet sulivat juuri saavuttuani Schipolin lentäkentälle. Lämpötila nousi hetkessä 15 asteeseen. Hikoilin villaneuleessani ja untuvatakissa rinkkaselässä lentokentän junaterminaalissa. Kevät saapui rytinällä.

Rakastan kevättä. Luonto herää henkiin. Tapahtui mitä tahansa, niin luonto puskee uutta silmukkaa puiden oksiin ja krookukset puhkeavat kukkaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Luistelu kanaaleissa jää odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa. On ollut ihanaa nauttia keväisistä kävelyistä ja kuunnella lintujen ääniä. Den Helder on merenrantakaupunki, joten tuulen pauhatessa, kuulee meren kohinan satojen metrien päähän. Raikas meri-ilma kaivautuu hengityksen mukana keuhkoihin. 

Kevät on myös herättänyt minut talviunilta. Ainakin merkkejä heräämisestä on. Tunsin viikko sitten pitkästä aikaa perhosia mahanpohjassa, kun pelkästään ajatuksen tasolla pohdin mahdollista projektia keväälle. Olin jopa niin täpinöissäni, että yhtenä yönä ei meinannut uni tulla lainkaan. Ajatellessani aihetta, koen koko vartalossani väreitä. Olen superonnellinen tästä tunteesta. Tunne on merkki siitä, että jaksaminen mahdollistaa innostumisen. Jos jotain pakkaan kotimatkalle mukaani, on se kevään tuoma piristyminen ja rakkauden tuoma lämpö.

Terveisiä Suomeen!

Ajattelin pitkästä aikaa jakaa kuulumisia tästä hetkestä. Asioista, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen, kun kysyin itseltäni, mitä kuuluu. Siitäkin huolimatta, että someähky iski jälleen kerran, voisi kuitenkin sanoa, että hyvää kuuluu. Tuntuu onnelliselta, vaikka epävarmuus on vahvasti läsnä; Mitä tapahtuu seuraavaksi? Milloin näemme seuraavan kerran? Kauan tätä paskaa kestää?

Puutyökurssi

Syksyn paras investointi oli osallistua kansalaisopiston puutyökurssille. Kurssi on joka maanantai kolmen tunnin ajan. Kolme tuntia tosin tuntuu 15 minuutilta. Joskus valittelin, kun en ole kokenut flow-tunnetta toviin. Nyt saan kokea sitä maanantaisin. Se on ihmeellistä, kuinka sitä voi uppoutua hetkessä johonkin asiaan ja kaikki ulkopuolinen unohtuu. Tällä hetkellä työstössä on penkki jalavasta. Mulla on ollut hakusessa joku kiva penkki tai taso yläkertaan, johon saisi laitettua kasveja, mutta mieleistä omaan budjettiin sopivaa vaihtoehtoa ei ole vielä tullut vastaan. Näytin puutyöopettajalle kuvaa, millaisen haluaisin, ja hän sanoi, että tehdään tuollainen. Ei tulisi olla ongelma.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa puutyökurssista erikseen kattavamman kirjoituksen myöhemmin. Instagramin puolella ainakin moni on ollut utealias kurssin sisällöstä ja millä tasolla moiseen voi ottaa osaa. Palataan tähän ehkä myöhemmin?

Someähky

Puuuuh, täytyy sanoa, että syksyn työt alkavat painaa. Tai ehkä paremminkin sisältöjen tuottamisen määrä alkaa tuntumaan. Tuotin syys-lokakuun aikana Yle Luuserit draamasarjaan vaikuttajille sisältöjä, omiin kanaviin normaaliin tapaan ”contenttia” sekä yhden ison opintopolun sisällöt ovat työstössä ja yksi kolumni odottaa kirjoittajaansa. Huomaan, kuinka väsymys hiipii jo puolenpäivän aikaan ja heräilen kesken yön miettimään töitä. Selkeät merkit, että on hyvä ottaa rauhallisemmin.

Tätäkin kirjoitusta tehdessä pohdin itsekseni, että taidan pitää blogin kirjoittamisesta taukoa marraskuun ajan. Palaan taas kirjoittamisen pariin, kun siltä tuntuu. 

Olen hurjan tyytyväinen, kuinka töitä on riittänyt. Jäin kokoaikaiseksi yrittäjäksi viime vuoden puolella ja olen ollut siitä lähtien täystyöllistetty. Ja näyttäisi sille, että ensimmäiset isot projektit ovat viittä vaille sovittuina tulevalle vuodelle. Taputan itseäni olalle, hyvää duunia Joonas. On täysin ok, nostaa omaa häntäänsä toisinaan.

Joulusuunnitelmat

En voi uskoa, että kirjoitan marraskuussa joulusuunnitelmista. Normaalisti yritän välttää kaiken suunnittelun joululle. Liian helposti sitä alkaa luomaan odotuksia, mitä kaikkea jouluna tulisi tehdä. En voi ymmärtää sitä hössötyksen määrää. Joulunhan tulisi olla yhdessä olemista ja rentoutumista. Ei joululahjakaupoilla kiertämistä ja miettimistä, onkohan tarpeeksi ruokaa ja jokaiselle perheenjäsenelle lahja.

Tällä kertaa ”suunnittelujalan” on saanut vipattamaan rakas tuttumme, covid-19. Haluaisimme viettää ensimmäistä yhteistä joulua Yaelin kanssa Suomessa ja mahdollisesti uutta vuotta Hollannissa. Hollannissa alkoi kahden viikon ”lockdown”, joten on aika vaikea sanoa, miten maailma makaa reilun kuukauden päästä.

Jos jotain toivon pukilta tänä jouluna, niin yhdessä oloa ja valkeita päiviä, 

Kiitos!

Ratikan tulo kotiovelle

Siis aivan hullua, pääsen paraatipaikalla seuraamaan Tampereen ratikan toisen osan rakentumista, sillä tuleva raitiolinja menee kotini ohi. Työt aloitettiin samantien, kun kunnanvaltuusto teki päätöksen jatko-osasta. Suuri osa Mäkelänkadun taikaa oli juurikin ratikan tuomat äänet ja se fiilis, kun vaunu kaartaa puiden syleilyssä kohti Sturenkatua. Oma uteliaisuus rakentamista kohtaan pääsee valloilleen oikein urakalla tätä projektia seuratessa. Toki asuinalueella riittää rakennusprojekteja seurattavana muutenkin jo. Itseäni kiinnostaa erityisesti, miten asiat rakentuvat tyhjästä kokonaisuuksiksi. Miettikää kuinka monta eri vaihetta on suunniteltavana ja toteutettavana, että kerrostalo syntyy. Miten joku osaa suunnitella noin ison projektin, jossa on varmaan miljoona päätöstä tehtävänä ja syy-seurassuhteita mietittävänä. Ja sit yksi kaunis päivä projekti on valmis. 

Yksi kaunis päivä punainen ratikka tulee viilettämään kotini ohi.

Taidehankinnat

Nyt kun olen löytänyt uuden kodin, jossa on tilaa ja avaruutta, olen myös innostunut taiteesta. Vallilan yksiössä seinäpinta-ala oli rajallinen ja asunto oli kaikessa rakkaudessa vähän liian ahdas, joten välttelin ”ylimääräisen” sisustustavaran ostamista. Toki olisin yhtä hyvin voinut vältellä viherkasvien hankkimista, sillä kasvit veivät yllättävän paljon tilaa.

Nyt kun on tilaa täytettävänä, olen tehnyt muutamia taidehankintoja. Meillä ei kotona oikein ole ollut taidetta koskaan, joten eurojen investoiminen ”töherryksiin” ja ”kaiken maailman” lasitöttöröihin on tuntunut alkuun vähän haastavalle. Muutaman taidehankinnan jälkeen olen huomannut, kuinka teokset tuottavat hyvää mieltä. Saatan päivän aikaan pysähtyä ja ihmetellä teoksia. Ja juuri tuo pysähtyminen työpäivän lomassa antaa paljon mielelle. 

Odotan vielä, että saan hyllyjä ja tauluja kiviseinälle, niin laitan sen jälkeen kuvia tänne blogin puoleen. Ihanaa kun oma koti alkaa elämään. Tavarat löytävät paikkansa ja muuttavat paikasta toiseen.

Amerikkalaisuus

En tiedä teistä, mutta itselläni tulee kaikista rei’istä ulos tällä hetkellä amerikkalaisuus ja sen ihannointi. Ihannointi ehkä tiedostamatta. Uutiset ovat täynnä presidentin vaaleja, ja kilpaa tullaan käymään vielä pitkään. Tämän jälkeen jäädään jännittämään, kuka muuttaa Valkoiseen taloon ja muuttaako sieltä kukaan ulos.

Halloween täytti somen naamiaisasuista ja kaupoissa oli siihen liittyvää krääsää tarjolla. Sekin juhla, kun ei edes ole amerikkalaisten, vaan brittien. Jenkit nyt vaan ovat osanneet kaupallistaa sen ja ”ryövätä” tämän itselleen. Ja muutamassa vuodessa me suomalaisetkin olemme ottaneet Halloweenin omakseen. Kylläkin pohdin, että ne ihmiset, jotka Halloweenina juhlivat, tietävätkö he edes, mitä juhlivat. Ja jos joku kysyy, onko sillä väliä, niin on.

Ymmärrän, että jenkkien viihdeteollisuus on iso koneisto ja sieltä tulee paljon hyvää viihdettä. Välillä vain tuntuu, että maailma pyörii pitkälti heidän ympärillään. Ja siis eihän se tietenkään ole niin. Yle Areenasta onneksi löytyy paljon pohjoismaalaista katsottavaa ja kotimaan uutisia voi kätevästi lukea Ylen uutissovelluksesta. Tämän lisäksi tulisi ehdottomasti välillä kaivaa internetistä enemmän sisältöä Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Miten maailma makaa näissä maanosissa.

Onko muilla samoja fiiliksiä amerikkalaisuuden korostumisesta meidän mediassa? Toki tämä voi olla vain keski-ikäistyvän miehen kitinää, joka menee viikossa ohi ja sitten juhlitaan kiitospäivää jo kalkkuna päässä.

Sain juuri kahvin tiputettua valmiiksi kuppiin. Taustalla soi Bon Iverin uusin luomus AUATC. Asetin tietokoneeni ikkunalaudalle ja ihastelen kuinka auringonsäteet tunkeutuvat puunlehtien välistä läpi ikkunan asuntooni. Taas yksi ajaton sunnuntai kääntyy kohti iltaan.

Pyöräillessäni tänään kesäisiä Helsingin katuja, hymyilin ja fiilistelin tätä aikaa. Kesää ja alkuvuonna alkanutta hullunkurisuutta. Lyhyet sometauot irrottivat aina silloin tällöin mielen kaikesta, mitä ympärillä tapahtui, ja ainakin hetken ajan pystyi keskittymään paremmin tähän hetkeen – tässä.

Nyt ajattelin irtaantua selän takanani olevasta sekasotkusta, joka johtuu osittain tulevasta muutosta ja osittain tuholaisista, jotka ovat jälleen löytäneet kasvini ja kysyä itseltäni, mitä kuuluu Joonas?

Mitä kuuluu?

Vielä hetken joudun pitämään teitä radiohiljaisuudessa tulevasta muutostani ja muutoksesta, sillä uuden kodin kaupat odottavat vielä viimeistä sinettiä, allekirjoitusta. En muistanutkaan, miltä asuntokauppojen tekeminen oikein tuntuukaan. En sitten tiedä, jos olisi osaamista ja halua oppia enempi asuntokaupoista ja -lainoista, niin ei kai tämä näin tahmaiselta tuntuisi. Ja ei suinkaan tahmaiselta sen takia, etteikö asiat etenisivät, vaan puutteellisen ymmärryksen takia. Asuntokaupoissa kun kyse on toki isoista euromääristä, mutta myös kodista ja tulevaisuudesta.

Sen takia en koe mitenkään houkuttelevaksi tätä epävarmuuden ja jännittyneisyyden tunnetta, joka on nyt parin viikon ajan vellonut mielessäni ja kehossani. Vielä muutama päivä ja sitten kiljun onnesta!

Kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia, olin silloin myös asuntokaupoilla. Tällä kertaa nappasi!

Toinen iso asia, mikä on pidättänyt omaa olemistani viime päivät on koronatestin tulokset. Sain torstai-illalle testiajan, kun mahani oli oireillut päivän ajan. Uskon vahvasti, että kyseessä on ruokamyrkytys, mutta hoitajan kanssa sovittiin, että pelataan varman päälle. Koronatestikokemus oli itsessään hetkessä ohi ja aivoja kutitteleva.

Olen viikonlopun ajan yrittänyt olla kiukuttelemasta, että miksi juuri nyt piti tulla tämäkin. Asuntokaupat siirtyivät, viikonlopun terassikelit menivät viemäristä alas ja olen joutunut juoksuttamaan ystävääni kauppaan. Tiedän, itsekästä itkeä tällaisten asioiden perään ja tätä vartenhan ystävät ovat. Turhautuneisuus vaan pitää välillä päästää ulos.

Puuuhhh. Eteenpäin!

Oma vointini on tällä hetkellä hyvä. Odotus on laittanut miettimään, entä jos minulla onkin korona. Ketä kaikkia olen nähnyt viimeisen viikon aikana? Missä kaikkialla olen vieraillut? Kehen olisin voinnut tartuttaa sen tietämättäni? En niinkään ole huolissani itsestäni, varsinkaan kun oma olotilani on ollut koko ajan hyvä. Mutta kaikki ne muut, joihin olen voinnut tartuttaa mahdollisen viruksen. Miten mahdollinen tartunta voisi vaikuttaa jonkun toisen ihmisen terveyteen. Ah, on tämäkin, että tällaisia asioita pitää nykyään miettiä. Toki toivon, että koronan jälkeenkin ihmiset, minä mukaan lukien, miettisimme voiko flunssaisena välttää kaupungilla liikkumista saatikka töihin menemistä. 

Suosittelen muuten tutustumaan Oma olo -sivustoon, jossa pystyy tekemään koronatestikartoituksen. Mahtavaa, että on tällainen pikakartoitus, joka kertoo onko tarpeellista varata aika koronatestiin. Itse ainakin sain tuota kautta tarvittavat tiedot ja rohkaisun soittaa hoitajalle ja pyytää aikaa näytteenottoon. Itse näytteenotto kesti muutaman hassun minuutin. Aikamoisella tahdilla Kannelmäen pisteellä hoitajat tekivät työtä. Kiitos arvokkaasta työstänne.

Jäin aivan koukkuun tähän Yaelin lähettämään biisiin. Kappaleen kautta olin hetkellisesti Flown Backyardilla keskiyön jälkeisinä hetkinä. Kädet ilmassa, keho sykkien basson tahtiin silmien ollessa kiinni. Irtaantuminen maasta. Niin kliseiseltä teknohurmokselta kuin olotilani kuulostaa, kaipaan jotain tällaista. Irtiottoa!

Ah, tunnen vieläkin basson kehossani vaikka kappale on vaihtunut takaisin Iverin tuotantoon.

Kesän aikana havahduin, kuinka musiikki, etenkin uudet albumit ovat jääneet etäisiksi, kun ei ole päässyt livenä kuulemaan artisteja ja heidän tulkintojaan. Kuulemaan sanat artistin suusta kasvotusten. Monet artistit ja heidän tuotantonsa avautuvat tai saavat uusia ulottuvuuksia juurikin livenä. Tämän lisäksi musiikin ympärille kietoutuu muistoja ja tunteita keikoilla. Tunteita hetkistä, jolloin artisti edessäsi kertoo lyriikoiden säestämänä omaa tarinaansa. Kaipaan musiikin antamia tunnejälkiä, joiden kautta pääsee yhden tahdin kuultua takaisin tärkeiden muistojen pariin.

Palaan ensi viikon jälkeen isommin töihin, jolloin Yle-projektin työstäminen jatkuu. Projektissa on kyse poikien seksuaalisuudesta, ja ette tiedäkkään kuinka innoissani olen noista teemoista, joita tulemme käsittelemään syksyllä. Samaan aikaan olen huomannut löytäväni aihealueen, jonka parissa voisin jopa miettiä opiskelemista.

Kurkkasin Sexpon sivuja ja tammikuussa starttaisi seksuaalineuvoja- sekä seksuaalikasvatuskoulutus. Molemmat koulutukset ovat 30 opintopisteen mittaisia, joten opinnot onnistuisivat työn lomassa. Tulee kalastella vähän lisää tietoa näistä ja miettiä, miten pystyisin hyödyntämään opintokokonaisuutta tulevaisuudessa. Mihin kaikki tämä voisi johtaa?

Toinen koulutus, jota olen miettinyt, liittyy ammatillisen opettajan pätevyyden hankkimiseen. Jotenkin näen viihtyväni töissä korkeakoulussa tai ammattikoulussa. Tiedän jonkun verran miten media, etenkin sosiaalinen media toimii, joten miksi en jakaisi omaa osaamistani. Ymmärrän työelämätaidoista, kuten tiimityöskentelystä ja dialogisuudesta myös aika paljon. Miksi en harkitsisi näiden taitojen paketoimista opiskelijoiden hyväksi?

Lopuksi vielä muutama kirja- ja podcast-vinkki! Kuuntelen tällä hetkellä Janne Saarakkalan Sen pituinen se, joka on seksuaalisesti kovinkin latautunut teos. Harvoin kirjoissa tulee vastaan näin ronskia ja rehellistä kuvausta homoseksistä ja rakkaudesta. Olen vasta puolivälissä äänikirjaa, mutta sen ajan, mitä olen kuunnellut, on kuultava ollut kaunista ja jokseenkin kiihottavaa.

Kiihotuksesta uutisiin ja Helsingin sanomien Uutisraportti podcastiin. Hesarin uutistoimittajat nostavat kerta viikkoon julkaistussa podissa esiin ajankohtaisia aiheita, joista tulisi tietää ainakin se, että niistä puhutaan mediassa. Olen vähentänyt uutisten lukemista koronan myötä, mutta uutispimentoani on paikannut jonkin verran juurikin Hesarin podcast.

Ihanaa alkavaa viikkoa!

Ps.

Istun sängyllä ja katson valtavista ikkunoistani kaupunkia, joka on sumun hälvetessä tullut taas esiin. 6 ratikka kiitää kohti Bulevardia ja muutama lokki leijailee meren yllä. Ei ole enää kauaa, kun nämä maisemat jäävät taakseni. Tuntuu hurjalta ajatella, että vuosi hotellissa alkaa lähestyä loppuaan. Pelin henki on ollut alusta asti selvä, mutta nyt kun asiat alkavat konkretisoitumaan, alan vasta ymmärtämään lähdön lähenevän. 

Kohta on aika sinetöidä yksi tarina, luopua monista asioista ja pakata rinkka kohti tuntematonta. Yllättävän levollisin mielin tässä kuitenkin ollaan. Toki pieni flunssa on pitänyt villasukat tiiviisti jalassa sekä teepannun kuumana tuoden samalla seesteisyyttä päiviin. Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa tämän hetken kuulumisia ja fiiliksiä teille. Mitä kuuluu tänään ja miltä tulevaisuus oikein näyttää.

Uusivuosi ja uudet haasteet työrintamalla

Vietimme uuttavuotta Yaelin kanssa jo toista kertaa yhdessä. Viime vuonna olimme Amsterdamissa ja tänä vuonna päädyimme Korpilahdelle. Yaelin paras ystävä puolisoineen tuli myös Keski-Suomeen meidän tyköömme. Noukimme heidät aattona Jämsän asemalta 12 tunnin matkustamisen jälkeen Korpilahdelle. Siellä meitä odotti lämmin sauna ja puoliksi sulaneet lumikinokset, jossa vieraamme pääsivät kierimään. Tai kieriminen jäisillä lumikinoksilla oli lähinnä makaamista jään päällä. 

Ulkomaalaisia vieraita kestittäessä sitä huomaa oman kotiseutuylpeyden ja yhtäkkiä arkiset asiat muuttuvat heidän kauttaan katsottuna mystisiltä ja eksoottisilta. Juuri sellaisilta, mitä itse ihmettelee turistina vieraalla maaperällä. Uudenvuoden juhlinnan jälkeen suuntasimme Helsinkiin. Melkein parin viikon reissailun jälkeen oli ihanaa palata hotelliin valkoisten lakanoiden väliin.

Rakkaus

Mitä tulee rakkauteen, olen enemmän kuin kiitollinen jälleen kerran näistä yhteisistä hetkistämme kuluneen viikon aikana. Jos ensisuudelma sai aikoinaan kropan kihelmöimään ja jalat tärisemään, ei noista tunteista olla kaukana näin vuodenkaan jälkeen. Toki suhde elää ja kasvaa jatkuvasti, mikä tuo omia haasteita mukanaan. Sitä välillä niin toivoisi, että asiat pysyisivät neitseellisen kauniina ja muuttumattomina. Ehkä kirjoitan tästä oman blogikirjoituksen, päiväkirjamerkinnän.

Ihanaa kuitenkin, että rakkaudessa moni asia on arkipäiväistynyt ja tietynlainen tasapaino alkaa löytymään. Etäisyyteen alkaa myös tottumaan, jos siihen nyt voi tai haluaa tottua. Toki välillä olen vahvasti sitä mieltä, että tällainen etäsuhde toimii minulle enemmän kuin hyvin. Toisinaan olen taas täysin eri mieltä kanssani. 

Työrintama

Sain tälle vuodelle enemmän kuin mieleisen työprojektin hoidettavaksi. Päätin, että tämän vuoden ajan keskityn sisällöissäni miehiin ja erityisesti poikiin: miesten tunteisiin, poikien eriarvoistumiseen, isyyteen/isättömyyteen, puhumattomuuteen, seksuaalisuuteen. Kerron myöhemmin lisää uudesta työprojektistani, kunhan pääsen käsiksi siihen itsekin.

Tämän lisäksi politiikka kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Jos tähtimerkit ovat Arkadianmäellä kohdillaan, saatan päästä aitiopaikalle seuraamaan politiikkaa. Sormet ristiin! Jos en, niin jatkan aktiivista uutisten lukemista ja mielenkiintoisten politikoiden seuraamista somessa.

Yritän tänä vuonna myös karsia mahdollisimman paljon sellaisia työkeikkoja pois, jotka eivät suoranaisesti innosta. Toki on hyvä muistuttaa itseäni, että asuntolainaani on vielä maksamatta 20 vuoden edestä. Olen kuitenkin huomannut tekeväni yllättävän paljon sellaisia pieniä duunikeikkoja, jotka syövät enempi motivaatiota kuin sytyttävät intohimon liekkiäni, jonka seurauksena merkityksellisyyden tunne paikoitellen katoaa.

Year In Clarion

Year In Clarion vuosi tulee huipentumaan minun osaltani tulevan viikonlopun Ruotsin reissuun. Sain kutsun nimittäin Nordic Choice Hotelsin jokavuotiseen VK (Vinter Konfrenansen) -seminaariin, joka järjestetään Tele2-areenalla. Toisin sanoen, firman bailut Ruotsin suurimmassa jäähallissa. Kaksi päivää kestävä tapahtuma on vuoden kohokohta monelle työntekijälle. Suomesta meitä lähtee pieni porukka, mutta muista Pohjoismaista paikan päälle saapuu satoja, jollei jopa tuhansia ihmisiä. Odotukset ovat korkealla, sillä olen vuoden aikana kuullut norjalaisen hotelliomistajan, miljardööri Petter Stordalenin aika erilaisista tavoista ottaa lava haltuun. Tässä esimakua.

Näihin levollisiin ja odottavaisiin tunnelmiin on hyvä tukeutua tammikuun ajan. Reilu pari viikkoa on aikaa nauttia katetusta aamupalasta, valkoisista lakanoista, saunavuoroista sekä vaahtokylvyistä. Ja sen aion tehdä!

Tätä vuosikymmentä on enää alle kaksi kuukautta jäljellä. Kelatkaa, siirryn elämässäni viidennelle vuosikymmenykselle. KREISIÄ! Aika vierii, mutta onhan tässä taas ennättänyt tapahtumaankin paljon, kiitos siitä elämälle. En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia, joten ajattelin istahtaa alas ja kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu.

Mitä minulle kuuluu?

On vain ajan kysymys, milloin ostan lennot Aasian. Minne, se on vielä epäselvää. Kuinka pitkäksi aikaa, sekään ei ole vielä tiedossa, mutta uskoisin viihtyväni oikein hyvin kuukaudesta kahteen reissun päällä. Mikään kiire ei ole tyhjentämään varastoa omista tavaroistani ja palaamaan takaisin rakkaaseen yksiööni.

Ystäväni kysyi minulta taannoin syitä reissuun lähtemiseen. Pimeys ja koleus, jotka johtavat armottomaan vit… jotka ovat siis hallittavissa olevia asioita, eivät ole pääsyitä lähtemiseen. Koen, että yksin reissaaminen auttaa minua löytämään yhteyden itseeni ja sitä kautta, miettimään omaa suuntaani elämässä. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, olen juuri se stereotyyppinen y-sukupolvelainen, joka lähtee reppu selässä maailmalle etsimään itseään. Toki en koe, että olisin eksyksissä itseni kanssa tai minun tulisi löytää jotenkin itseni. Kylläkin olen reissun päällä yleensä löytänyt itseni, tietämättä olevani eksyksissä. 

Miksi en etsi yhteyttä itseeni Suomessa? Yritetty on. Viime kesän kolmen kuukauden kesäloman aikana yritin tätä, tuloksetta. Syy on pitkälti siinä, että Suomessa olen jatkuvasti toisten ihmisten saavutettavissa. Tutussa ympäristössä on haastavaa sulkeutua omien ajastusten pariin. Koen, että menemällä juurikin kauas, on helpompi nähdä tähän hetkeen Helsingissä. Saada täysin uutta ajateltavaa ja koettavaa. Uusia virikkeitä mielellä ja uomista poistumista.

Asuntokaupoilla

Reilu kuukausi sitten kirjoitin ehdollisena kauppakirjat uudesta asunnosta, joka oli kaksi kertaa isompi, rutkasti valoisampi ja avarampi kuin nykyinen asuntoni. Kyseessä oli Hitas-kohde, joten kustannuksetkaan eivät olisi nousseet montaa satasta korkeammaksi. Kaupanteko oli yhtä soutamista ja huopaamista, lähinnä minun puoleltani. Välillä tuntui, että asunto oli juurikin täydellinen minulle lähellä luontoa Helsingissä. Välillä taas mietin, että tartunko asuntoon juurikin sen edullisen hinnan takia, joka mahdollistaisi isommat neliöt muttei takaisi viihtyvyyttä.

Lopun viimein suuremmat voimat (LUE: ylityöllistetty lainaneuvottelija, joka ei koskaan palanut lainakuvioihin) ottivat jälleen kerran otteen elämästäni ja luovuin aikeista asettua Pasilaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, erittäin hyvä ratkaisu. Olen huomannut, että asuntoa ostaessa yksi tärkeimpiä ostokriteerejä on fiilis, joka välittyy asunnosta. 

Year In Clarion -kuulumiset

Year In Clarion -projektin viimeinen neljännes käynnistyi viime viikolla. Paljon on tullut pohdittua mennyttä aikaa ja sitä, että olenko varmasti ottanut kaiken ilon irti tästä huvista. Huomaan omassa ajattelussani käyttäväni paljon ”-isi”-muotoa. ”Olisiko pitänyt tehdä sitä ja tätä”. Kai tämä ajatus kumpuaa riittämättömyyden tunteesta, joka on usein läsnä omassa tekemisessäni. Ennen projektiin hyppäämistä mielessä oli kaikenlaisia mielikuvia ja ideoita, mitä kaikkea hotellissa voisikaan tehdä ja kokea. Sitä peilaa kuljettua matkaa näihin mielikuviin ja huomaan, etteivät ne täysin kohtaa, josta syntynyy ristiriitaiset tunteet ja juurikin tuo riittämättömyyden tunne.

Samaan aikaan olen vahvasti sitä mieltä, että vuosi on ollut juurikin minun näköiseni, vaikkei se ehkä vastaa mielikuviani. Odotukseni kumpuavat ehkä enempi vuosien takaa, jolloin saatoin olla uteliaampi ja kokeilunhaluisempi. En sano, ettenkö olisi sitä tänä päivänäkin, mutta eri lailla, eri asioissa. Sitä niin helposti lukkiutuu omiin oletuksiin itsestään. ”Mä olen tällainen tyyppi”-mantra voi välillä ohjata täysin väärään suuntaan. Kasvun polullahan tässä ollaan ja on enemmän kuin tervetullutta vaihtaa omia mielenkiinnon kohteita, tapoja ja tottumuksia, ajatuksia ja käsityksiä. 

Tässä taas yritän muistutella lähinnä itseäni armollisuudesta itseäni kohtaa. Tämä on juurikin yksi tärkeimpiä syitä, miksi tykkään kirjoittaa blogia ja haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Näppäimistö antaa luvan pysähtyä omien ajatuksien äärelle ajattelemaan omaa ajattelua. Kummastelemaan ja nauramaan itselle. Sanallistamaan tunteita ja ristiriitoja. 

Palatakseni takaisin hotellivuoteen. Vuosi on tähän asti ollut unohtumaton, enkä tekisi mitään toisin tai mitään yhtään enempää. Viimeiset kolme kuukautta aion viettää ilman mitään sen suurempia sirkushuveja tai ”elä kuin eläisit viimeistä hotellipäivää”.  Toki huvittaa, että yritän tässä sanoa ääneen haluavani elää arkista ja tavallista arkea loppu vuoden hotellissa, ja samaan aikaan naurattaa, että jos kertoisin mummolleni, että elän arkista elämää hotellissa, niin onhan siinä kontrastia kerrakseen. Mikä sitten on kenellekin tavallista ja mikä ei. 

Ystäviä ja merkityksellisiä kohtaamisia

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt tosi inspiroivia keskusteluita ystävieni kanssa, joita en ole hetkeen nähnyt. Jokaisen tapaamisen jälkeen olen ollut aivan haltioissaan. ”Aivan, näinkin asioista voi ajatella”. On myös ollut lohduttavaa kuulla, miten ystävillänikin on samoja epävarmuuden, mutta toiveikkuuden tunteita tulevaisuudesta. Ajattelin, että voisin ensi vuodelle yrittää sopia joka viikolle tai joka toiselle viikolle yhden tapaamisen ihmisen kanssa, jota en ole hetkeen nähnyt tai kokonaan uuden tuttavuuden kanssa. Inspiroitua ihmisistä useammin ja järjestelmällisesti.  

Kirsikkana kakun päällä, Yaël tuli Helsinkiin ja pääsin perjantaina nauttimaan jälleen kerran hänen esiintymisestään. Varmasti moni pystyy samaistumaan tunteeseen, kun näet toisen ihmisen palon ja ylpeyden omaa tekemistään kohtaan. Sen, kun toinen tekee asioita sydämellään ja nauttii joka hengenvedosta. Se jos mikä nostattaa karvat pystyyn. Ihana päästä elämään näitä hetkiä hänen kanssaan.

Oma jengini, Lettijengi, oli viikonlopun Helsingissä viettämässä jo perinteiseksi tullutta Lettijengi Awards of Finlandia, jossa palkitsemme toisiamme menneestä vuodesta. Ensi vuonna meillä neljällä tulee ystävyyttä täyteen kymmenen vuotta. Hassuja tyyppejä, hassuja muistoja. Ei lisättävää, kiitos tyypit.

Kysy sinäkin tänään, mitä minulle kuuluu?