Missä menee miehisyyden raja?

Kirjoitin aikaisemmin täällä blogin puolella itselleni tärkeästi aiheesta, Mikä tekee miehestä miehen, joka on edelleen yksi luetuimmista jutuistani. Se aiheutti paljon keskustelua, niin omissa kanavissani kuin muidenkin, esimerkiksi Mikon ja Artun. Kiitos siitä teille kaikille! Ajattelin jatkaa aiheesta, sillä Pride-viikko on huipennusta vaille purkissa tältä vuoden, sekä kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta aikaisemmin viime viikolla uuden ystäväni kanssa. 
Kesä on juhlien aikaa, etenkin kun jengi uiskentelee ahkerasti avioliiton onnelliseen satamaan juuri kesäaikaan. Johtuen ehkäpä lämpimistä järvivesistä ja aurinkoisista keleistä. Kesä on rakkauden juhla-aikaa. Aikaa, jolloin moni pääsee todistamaan sukulaisensa, parhaan ystävänsä, työkaverinsa rakkautta. Itsekin pääsen tänä kesänä todistamaan yhtä onnellista hääpäivää. Ehkä jonain päivänä vietän omaani. Ajatus omasta hääpäivästä on toki aika kaukainen asia, mutta onhan siitä unelmoitu ainakin 25-vuotta. Itselleni hääpäivä on enempi rakkauden juhlaa ystävien ympäröimänä. Ei siihen varmaankaan liittyisi mitään sen suurempaa merkitystä tai symboliikkaa. 
Yksi asia kuitenkin hääseremoniassa ihmetyttää: morsiusneitona ja bestmanina oleminen. Kyseisiin rooleihin yleisimmin valitaan läheisimmät ystävät. Ihmiset, joiden rinnalla on jaettu ja koettu paljon. Aloin miettiä omia ystäviäni. Ihmisiä, joiden ympäröimänä haluaisin olla, kun sanon tahdon. Onko niin, että sulhasella on bestmanit ja morsiamella neidot vierellään. Entä jos se elämän tärkein ystävä onkin vastakkaista sukupuolta? Valitsenko jonkun toisen, joka sopii tuohon rooliin, muottiin? Tai enkö itse pääse ystäväni rinnalle, hänen sanoessaan tahdon huntu päässään. Tulisiko minun pukea leninki ylleni ja olla yksi neidoista vai voiko morsiammella olla bestaman? Vuosi 2018 ja kelaan tällaisia asioita? Miksi?
Miksi sukupuoli on niin tärkeässä roolissa?
Ymmärrän, kun urheilussa kilpaillaan maailman nopeimman miehen tai naisen tittelistä. Ymmärrän sen, kun mietitään kumpi sukupuoli kantaa 9 kuukautta lasta kehossaan ennen syntymää. Montaa muuta kohtaa en kuitenkaan ymmärrä, kun eritellään naisten ja miesten jutut. Ymmärrän osittain, miksi sukupuolirooleihin on aikoinaan päädytty. Kai se on ollut lajimme kehittymisen ja selviytymisen kannalta tärkeää, että miehet ovat vahvempina yksilöinä olleet saalistajia ja turvan luojia, kun taas naiset pitivät huolen perheestä. Ampukaan nilkkaan, jos olen väärässä, tämä on vain arvailua ja ajatuksien palasia joistakin keittiöevoluutioteorioista. Tämän tyyppinen jaottelu oli relevanttia vuosituhansia sitten, kun lajimme eli vielä savannilla. Nyt kuitenkin elämme modernissa hyvinvointivaltiossa, jossa naisen ja miehen tasa-arvo on viety pisimmille maailmassa. 
Onko sukupuolirooleissa sitten enempi kyse samaistumisesta, yhteisen kosketuspinnan löytämisestä? Menkkakeskusteluja on varmasti vaikea käydä miesten kanssa, kun samaistumispintaa ei ole. Toki niitäkin keskusteluita tulee käydä sukupuoleista riippumatta. Väitän kylläkin, etten tule koskaan täysin ymmärtämään, mistä menkoista on loppupeleissä kyse tai miltä ne tuntuvat. Koemmeko useimmiten enemmän yhtä saman sukupuolen kanssa, jolloin hakeudumme tekemään samoja asioita saman sukupuolen kanssa? Jolloin Pavlovin koirien lailla toistamme asioita, joita olemme tottuneet tekemään, koska niin on aina tehty ja siitä on palkittu. Jatkettu ”isältä pojalle” -perintöä. Ehkä tai ehkä ei? Pelkkää spekulointia ja ajatuksiahan nämä vain ovat. 
Mites sitten selittäminen. Onko kyse enempi sittenkin siitä? Itse joudun ainakin jatkuvasti selittämään niin itselleni, mutta ennen kaikkea ympärillä olevilleni valintojani ja tekemisiäni. Kynsien lakkaaminen, tulevan morsiamen polttareihin osallistuminen, rautakaupassa käyminen, kukkaseppeleen mallaaminen päähäni sekä suosikkini, ”Joonas ja tytöt”. Minulle ei ole ongelma olla ainoa mies tilassa, joten älä tee siitä ongelmaa minulle. Ymmärrän toki syyn selittämiselle. Ymmärrän, kuinka tärkeää meidän on lokeroida asioita mielessämme, jotta pääsemme ajattelussa eteenpäin. Saamme jonkunlaisen tarinan kerrottua itsellemme, jottei mielemme tarvitse sietää epätietoisuutta. Mielemme kun ei taida tyytyä tyhjiin vastauksiin (diagnoosin antoi Suomen epävirallisin keittiöevoluutioteoreetikko). 
Ymmärrän, kuinka tärkeää on auttaa vastaanottajaa oivaltamaan, että erilaisuus toiselle, voi olla normaalia. Ymmärrän kapean ajattelumme sukupuolittuneista asioista ja rooleista. Tiedostan, ettei sukupuolet ole oleellisessa osassa elämäämme, jos emme anna niiden määrittää arkeamme. Ymmärrän, että niiden olemassaolo toki helpottaa ajatusvirtaamme. Tiedostan, ettei moni tarkoita pahaa, kun puhuu sukupuolittuneisesti. Teen itsekin sitä, useimmiten huomaamatta. Tiedostan, kuinka tärkeää on nostaa epäkohtia esiin, siitä huolimatta, että ihmisiä saattaa turhauttaa pilkun nussiminen ja jokaiseen juolukan tai puolukan varteen tarttuminen. En suvaitse tuomitsemista ja osoittelua. Huudankin ääneen: keskustellaan näistä asioista ja opitaan yhdessä.
En edelleenkään tiedä ovatko sukupuolet tärkeässä roolissa vai ei. En edes tiedä, onko kysymys tuollaisenaan relevantti. Ehkä tärkeämpää on saada ajatus liikkeelle ja haastaa omaa ajattelua.
Tänään on Pride-viikon huipennus. Pride-kulkue on itselleni hyvä hetki tarkastella omia mielenmallejani sekä ennakkoluulojani. Kulkue on täynnä erilaisuutta, väriä, vapaustaistelijoita ja mielenosoittajia, ihmisiä, jotka antavat äänen niille, joilla siihen ei ole mahdollisuutta, persoonia ja ennen kaikkea ihmisiä, rohkeutta, inhimillisyyttä ja pelkoa, sekä aitoutta. Aitoutta ja uskallusta astua oman kuorensa ulkopuolelle ja näyttää maailmalle se ilo, joka kuuluu jokaiselle meistä, sekä huutaa maailmalle tahto ja toivo yhdenvertaisesta maailmasta.
Joka vuosi katsoessani kulkuetta, huomaan kuinka rajoittunut olen omien mielenmallieni kanssa. Yllätyn, kuinka joudun käymään samoja kysymyksiä läpi, mitä minulle esitetään liittyen miehisyyteen. Ja kelatkaa, kyse on vain pinnasta, jonka näen katsoessani ohimeneviä ihmisiä, mielenosoittajia. Toki Pride-kulkue ei ole ainoa laatuaan, jolloin käyn näitä samoja ajatuksia läpi. Tyypit, jotka rohkeasti kävelevät yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden puolesta, tekevät järjen suurta palvelusta kaikille meille. Nostavat esille epäkohtia, mutta ennen kaikkea haastavat ja laajentavat opittuja malleja, joita meillä on liittyen sukupuolirooleihin ja -muotteihin. Kiitos teille!
Miehisyyden muotilla on rajansa. Hahmotan ainakin omani. Hahmotan myös ne rajat, jotka olin piirtänyt sille kymmen vuotta sitten. Se missä miehisyyden raja kulkee kymmenen vuoden päästä, on vaikea sanoa. Sen tiedän, että rajat sen kuin laajenevat vain. Ehkä silloin minun ei tarvitse enää selitellä lakattuja varpaankynsiäni ja pystyn seisomaan morsiuspoikana ystäväni vierellä, hänen tunnustaessaan rakkautensa maailmalle.
Kiitos kynsistudio Zenailsin Lindalle oivaltavista keskusteluista ihmisyydestä ja rajoitteistamme.  Ja ennen kaikkea kiitos näistä kreiseistä Minx -kalvolla päällysteisistä varpaankynsistä, jotka sain lahjaksi sinulta. Olkoon tämä oma pieni vallankumoukseni sukupuolirooleja vastaan.
Ps. Soisin Priden olevan ympärivuotinen mielentila ja muistutus tasa-arvosta ja sen eteen tehtävästä jokapäiväisestä työstä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Mikä tekee miehestä miehen?

90-luvun lama-aikana en laittanut pahakseni käyttää siskoni vanhoja sukkahousuja ja sukulaistytöltämme saatua ponipaitaa. Vaaleanpunaiset henkselit olivat kiva lisä pukeutumiseen, vaihtoehtoja vaatekaapissani ei nimittäin paljoa ollut. Joulupukilta toivoin kävelevää koiraa ja uusia huonekaluja nukkekotiin. Barbien kanssa opettelin hiustenlaittoa ja vaatteiden mallaamista. 7-vuotiaana huoneeni seinältä löytyi Nylon Beatin juliste sekä pöydältäni Spice Girlsien kuvakansio. Koulussa vaihtelin tarroja ja
opettelin ompelukoneen käyttöä. Käteni olivat langan laihat, eleeni naiselliset ja ääneni kimeä kuin mikäkin sekä huuleni normaalia punaisemmat, kuin olisi huulipunaa ollut.  

Jossain vaiheessa ala-astetta huomasin tekeväni asioita, joita ei perinteisesti mielletty sukupuoleeni. En aikaisemmin ollut kyseenalaistanut, että vaaleanpunainen ponipaita tai sukkahousut olisivat jotenkin epätavallinen juttu pojalla. Ei kotona kukaan kieltänyt minua toivomasta pukilta barbeja. Oli ihan ok juttu laittaa äidin korkokengät jalkaan
ja leikkiä kotia.

Vasta peruskoulussa huomasin, että muilla pojilla oli jalkapallopaidat päällä ja kotoa löytyi uusimpia Lego-viritelmiä. Jossain vaiheessa ala-astetta luovuin barbeista ja kävelevästä koirasta. En kokenut niitä enää omakseni. Tilalle tuli kauko-ohjattavia autoja ja karttakirjoja. Henkselit jätin kotiin ja päälleni puin Jari Litmasen pelipaidan. Olin yksi
pojista.   

Pelasin nuorena jalkapalloa sekä lentopalloa. En koskaan päässyt täysin sisään pallien paukuttelemiseen pelireissuilla, enkä autojen rassaamiseen ja niistä puhumiseen. Raudan nostaminen muokatakseen kehoaan, ei tuntunut asialle, johon olisin pystynyt sanomaan juurikaan mitään. Huomasin nopeasti löytäväni itseni tyttöjen keskeltä koulun
välitunneilla.

Lukiossa valitsin kemian ja fysiikan sijaan psykologian. Ainoana poikana tietenkin. Asia ei koskaan häirinnyt minua. Toki ulkopuolisuus oli aina läsnä. Ei se, etteikö minulla olisi ollut ystäviä rättikässän tai psykologian kursseilla, vaan se, että tiesin olevani ainoa poika tunneilla.   

Työskentelin lukioaikoina kaupan kassalla. Ainoan pojan tarinaa jatkaen. Asiakkailla oli vaikeaa aluksi, kun eivät tienneet pitikö minua kutsua kassatädiksi vai -sedäksi. Tilanteista päästiin yli, kun kehotin sanomaan Joonakseksi.  

Armeijaan menemiseni tuntui olevan monelle muulle suurempi yllätys kuin se oli itselleni. Vielä yllättävämpää oli se, että alokas Pesonen oli komppaniansa toiseksi nohevin sotilas. Aseiden, metsässä ryömimisen ja kovuuden yhdistäminen minuun, ei ollut itsestään selvää. Olihan minut nähty yhtenä tytöistä koko nuoruuteni.

Ole aina ainutlaatuinen itsesi, älä koskaan ole muuta kuin
sinä.

Tänä päivänä miehisyyteni ei ole riippuvainen for men-rasvapurkeista, eikä miehisyyden mittarina toimi Toyotan sylinterit. En halua jättää asioita tekemättä sen takia, että ne olisivat sukupuolittuneita. Kasvohoito kuuluu minulle yhtä lailla kuin siskollenikin. Tiedän, ettei vaatteilla ole sukupuolta. En pelkää näyttää tunteitani tai peittele kyyneleitäni. Ääneni ei vieläkään ole mörein ja eleeni ovat mitä ovat. Ne ovat osa minua. Joogatunnilla viereltäni löytyy jo muutama muukin mies. Spice Girlsien paluuta en odota (kylläkin nyt kun kuulin heidän paluusta, keikalle on päästä!), mutta Mamma Mia 2 sitäkin enemmän.

Miehisyys näyttäytyy minulle rohkeutena ja vahvuutena. Rohkeutta on kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on, peittämättä tunteita tai tekoja. Uskallusta nähdä opittujen mallien ulkopuolelle. Kasvaa ja tulla sellaiseksi versioksi miehestä, jonka kokee omakseen, satuttamatta muita. Vahvuutta taas on pitää kiinni niistä asioista, jotka tuottavat onnen ja ilon hetkiä. Nähdä maailma paikkana, jossa avoimuus erilaisuutta kohtaan on normi. Asioiden ei tule olla lukkoon lyötyjä, vaan ihmisten keskeneräisyydelle riittää ymmärrystä. Ymmärrystä, että itsensä löytäminen on alkuun hapuilua. Varsinkin, jos muotin rajat tulevat vastaan ja joutuu rakentamaan itse itselleen sopivan muotin kokonaan.

Miehisyyttä ei voi eikä tarvitse mitata. Se ei ole mikään itseisarvo, jota tulee tavoitella tunteakseen itsensä eheäksi, osaksi yhteiskuntaa tai kaveriporukkaa. Miehisyyttä ei myöskään tarvitse todistella. Muotin reunoja tulee kyseenalaistaa ja tehdä niistä oman näköisensä.  

En koe, että minun tulee olla mies. Koen pikemminkin, että minun tulee olla isä tai puoliso. Vanhempi, ystävä tai veli. Olen ylpeä, että olen saanut kasvaa minuksi ilman, että minua olisi ohjattu mihinkään olemassa olevaan muottiin. Olen onnellinen, että minua on kannustettu olemaan sitä, mikä tuntuu hyvältä, eikä sitä, mikä näyttää ”oikealta”.

Kuvat : Joanna Suomalainen  / Joanna Suomalainen Photography