Oletko tissi-vai persemiehiä?

En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä kysymystä: oletko tissi- vai persemiehiä? Muistan monesti kipuilleeni nuorempana vastauksen kanssa ja saatoinkin haparoiden vastata vain jotain, välttääkseni kiusalliset tilanteet. Kai se oli osa jonkinlaista miehisyyttä, tykätä joko tisseistä tai perseistä. Ja nimenomaan naisen fyysisistä ominaisuuksista. Näin jälkikäteen katsottuna yhteenkuuluvuuden tarve, leimaantumisen riski ja miesmallissa tiukasti pysyminen ohjasivat vahvasti omaa toimintaani vuosien ajan.

Jossain vaiheessa jätin vastaamisen kokonaan pois joko kiertäen tai sanomalla suoraan, ettei kiinnosta: En ole tissi- tai persemiehiä. En tiedä johtuiko tämä ”ulos kasvaminen” siitä, että moni ystäväni on nainen, joilla on hyvinkin eri muotoisia ja kokoisia tissejä sekä peppuja, joiden kanssa he ovat kokeneet ulkonäköpaineita. Silikonien hankkiminen, rasvaimu, laihdutuskuurit ja plastiikkakirurgia ovat olleet osa kahvipöytäkeskusteluja naispuolisten ystävieni kanssa, ei koskaan miespuolisten. Samoin anoreksiaa ja bulimiaa ovat ystäväpiirissäni sairastaneet vain naiset, ei koskaan miehet. Joten tuntuu tyhmältä ruokkia toisten ulkonäköpaineita löytääkseen oman eksyksissä olevan miehyyden.

Olisi tyhmää väittää, etteikö näillä tissi vai perse -kyselyillä olisi vaikutusta naisten itsetuntoon. Yhtä lailla mainoksien photoshopatut pyykkilautavatsat ja alushousujen pullotukset vaikuttavat miesten itsetuntoon, ainakin omaani. Mitä enemmän puhumme ja osoitamme kauneusihanteita, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kamppailemme itsetuntomme kanssa.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Samaan aikaan tissi ja perse -arvailuleikillä ohjataan heteronormatiiviseen ajatteluun, joka voi toisinaan tuntua ahdistavalta jätkäporukassa. Voiko mies olla miestä kohtaan tissi- tai persemiehiä? Varmastikin voi olla, mutta sanoisin tuon kulahtaneen kysymyksen silti olevan suunnattu ainoastaan arvostelemaan naisten ulkonäköä.

Kapean miesroolimallin ongelmallisuus voi ohjata aivan liian helposti laiskan puoleiseen naisten ulkonäön kommentoimiseen oman statuksen pöhöttämisen kustannuksella. Olisi niin paljon helpompaa myös meille miehille, jos miehisyytemme ei olisi riippuvainen siitä, kummasta ruumiinosasta tykkää enemmän: perseestä vai tisseistä. Luopumalla tästä fraasista, antaisimme myös minun kaltaisilleni ”Mikki Hiirille”, tuulen nussimille vinkuheinille (niin kuin eräs nainen kerran osasi sanoa), tilaa olla omanlaisensa mies. Mies, jolle peppu ja tissit ovat vain ruumiinosia. Samalla vähentäisimme niitä häpeän ja kiusallisuuden tuntuisia hetkiä, kun ei ollut varma, miten tuohon kysymykseen tulisi vastata.

Uskoisin, että tällä tilan antamisella tekisimme myös palveluksen niille ”tosi miehille”, jotka paukuttelevat pallejaan ja ruokkivat omaa miehisyyttään täällä, koska ovathan ”pojat poikia”.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Miehen malli ei muutu, jos sitä ei muuteta

Jotta tästä maskuliinisesta stereotypiasta, pallien paukuttelusta ja naisten esineellisestämisestä, päästään joku päivä vielä eroon, on sitä muutettava. En suinkaan kiellä, etteikö osa meistä saisi tykätä enempi tisseistä tai pepuista. Go for it! Siitä tässä ei suinkaan ole kysymys. Kaikilla meillä on omat seksuaaliset mieltymyksemme ja oikeutemme tuoda sitä esiin, kunhan se ei vahingoita ulkopuolisia. Se ei kuitenkaan oikeuta puhumaan kaikkien miesten äänellä, kuten joskus kuulee yleisessä keskustelussa puhuttavan. Onkin hyvä miettiä, missä omista seksuaalisista mieltymyksistä on hyvä puhua, voisiko omaa eksyksissä olevaa miehisyyttä etsiä peilistä tai yksinkertaisesti keskittyä muuhun kuin ulkonäön kommentoimiseen.

Vaikka suurin osa maailman miehistä olisi joko tissi- tai persemiehiä, olisiko kuitenkin aika antaa arvoa naisille muullakin tapaa kuin ulkonäköä arvioiden. Itsekään en koe mielekkääksi, kun lajitovereistani, muista miehistä, puhutaan voimakkaina ja rohkeina, lähinnä viitaten fyysisiin ominaisuuksiin. Ominaisuuksiin, joita minusta tuskin koskaan tulee löytymään. Väistämättä mielessäni herää kysymys: Olenko koskaan tarpeeksi mies? Tarpeeksi mies täyttääkseni tuon ahtaan roolimallin.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Entä jos ainaisen ulkonäön kommentoimisen sijaan, keskityttäisiin nostamaan esille ihmisen luonnetta tai persoonaa? 

Toki on naiivia väittää, etteikö itsellenikin ulkonäöllä olisi väliä tai ettenkö kommentoisi sitä. Totta kai sillä on väliä, kun kaikilla meillä sellainen on. Enemmän kuitenkin arvostan ihmisessä muita asioita kuin ulkokuorta. Ja tähän samaan varmastikin moni meistä pystyy samaistumaan. Miksi emme siis keskustelisi saunailloissa enempi niistä asioista, joita arvostamme myös eniten? Jos miehisyytesi kärsii tästä vakavin seurauksin, suosittelen ostamaan kylppäriin ison kansa ”for men” -tuotteita muistuttamaan, mitä lahkeistasi löytyy (toki sukuelin ei kerro koko totuutta).

Miksemme huomioisi enempi toisen ihmisen luonnetta tai persoonallisuutta, joka meihin vetoaa ja keskustelisi tästä perseiden ja tissien sijaan tai ohella? Toki uskon ja toivon vahvasti, että näin moni tekeekin jo. Tämä ei vain ole siirtynyt vielä yleiseen keskusteluun, vaan kannamme vanhaa kulahtanutta perinnettä mukanamme.

Monesti nämä luonteeseen ja persoonallisuuteen liittyvät ominaisuudet ovat niitä asioita, jotka säilyvät ihmisessä kauemmin kuin ulkonäkö. Nämä ovat varmasti myös niitä asioita, joita toivoisimme muiden arvostavan meissä.


Missä menee miehisyyden raja?

Kirjoitin aikaisemmin täällä blogin puolella itselleni tärkeästi aiheesta, Mikä tekee miehestä miehen, joka on edelleen yksi luetuimmista jutuistani. Se aiheutti paljon keskustelua, niin omissa kanavissani kuin muidenkin, esimerkiksi Mikon ja Artun. Kiitos siitä teille kaikille! Ajattelin jatkaa aiheesta, sillä Pride-viikko on huipennusta vaille purkissa tältä vuoden, sekä kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta aikaisemmin viime viikolla uuden ystäväni kanssa. 
Kesä on juhlien aikaa, etenkin kun jengi uiskentelee ahkerasti avioliiton onnelliseen satamaan juuri kesäaikaan. Johtuen ehkäpä lämpimistä järvivesistä ja aurinkoisista keleistä. Kesä on rakkauden juhla-aikaa. Aikaa, jolloin moni pääsee todistamaan sukulaisensa, parhaan ystävänsä, työkaverinsa rakkautta. Itsekin pääsen tänä kesänä todistamaan yhtä onnellista hääpäivää. Ehkä jonain päivänä vietän omaani. Ajatus omasta hääpäivästä on toki aika kaukainen asia, mutta onhan siitä unelmoitu ainakin 25-vuotta. Itselleni hääpäivä on enempi rakkauden juhlaa ystävien ympäröimänä. Ei siihen varmaankaan liittyisi mitään sen suurempaa merkitystä tai symboliikkaa. 
Yksi asia kuitenkin hääseremoniassa ihmetyttää: morsiusneitona ja bestmanina oleminen. Kyseisiin rooleihin yleisimmin valitaan läheisimmät ystävät. Ihmiset, joiden rinnalla on jaettu ja koettu paljon. Aloin miettiä omia ystäviäni. Ihmisiä, joiden ympäröimänä haluaisin olla, kun sanon tahdon. Onko niin, että sulhasella on bestmanit ja morsiamella neidot vierellään. Entä jos se elämän tärkein ystävä onkin vastakkaista sukupuolta? Valitsenko jonkun toisen, joka sopii tuohon rooliin, muottiin? Tai enkö itse pääse ystäväni rinnalle, hänen sanoessaan tahdon huntu päässään. Tulisiko minun pukea leninki ylleni ja olla yksi neidoista vai voiko morsiammella olla bestaman? Vuosi 2018 ja kelaan tällaisia asioita? Miksi?
Miksi sukupuoli on niin tärkeässä roolissa?
Ymmärrän, kun urheilussa kilpaillaan maailman nopeimman miehen tai naisen tittelistä. Ymmärrän sen, kun mietitään kumpi sukupuoli kantaa 9 kuukautta lasta kehossaan ennen syntymää. Montaa muuta kohtaa en kuitenkaan ymmärrä, kun eritellään naisten ja miesten jutut. Ymmärrän osittain, miksi sukupuolirooleihin on aikoinaan päädytty. Kai se on ollut lajimme kehittymisen ja selviytymisen kannalta tärkeää, että miehet ovat vahvempina yksilöinä olleet saalistajia ja turvan luojia, kun taas naiset pitivät huolen perheestä. Ampukaan nilkkaan, jos olen väärässä, tämä on vain arvailua ja ajatuksien palasia joistakin keittiöevoluutioteorioista. Tämän tyyppinen jaottelu oli relevanttia vuosituhansia sitten, kun lajimme eli vielä savannilla. Nyt kuitenkin elämme modernissa hyvinvointivaltiossa, jossa naisen ja miehen tasa-arvo on viety pisimmille maailmassa. 
Onko sukupuolirooleissa sitten enempi kyse samaistumisesta, yhteisen kosketuspinnan löytämisestä? Menkkakeskusteluja on varmasti vaikea käydä miesten kanssa, kun samaistumispintaa ei ole. Toki niitäkin keskusteluita tulee käydä sukupuoleista riippumatta. Väitän kylläkin, etten tule koskaan täysin ymmärtämään, mistä menkoista on loppupeleissä kyse tai miltä ne tuntuvat. Koemmeko useimmiten enemmän yhtä saman sukupuolen kanssa, jolloin hakeudumme tekemään samoja asioita saman sukupuolen kanssa? Jolloin Pavlovin koirien lailla toistamme asioita, joita olemme tottuneet tekemään, koska niin on aina tehty ja siitä on palkittu. Jatkettu ”isältä pojalle” -perintöä. Ehkä tai ehkä ei? Pelkkää spekulointia ja ajatuksiahan nämä vain ovat. 
Mites sitten selittäminen. Onko kyse enempi sittenkin siitä? Itse joudun ainakin jatkuvasti selittämään niin itselleni, mutta ennen kaikkea ympärillä olevilleni valintojani ja tekemisiäni. Kynsien lakkaaminen, tulevan morsiamen polttareihin osallistuminen, rautakaupassa käyminen, kukkaseppeleen mallaaminen päähäni sekä suosikkini, ”Joonas ja tytöt”. Minulle ei ole ongelma olla ainoa mies tilassa, joten älä tee siitä ongelmaa minulle. Ymmärrän toki syyn selittämiselle. Ymmärrän, kuinka tärkeää meidän on lokeroida asioita mielessämme, jotta pääsemme ajattelussa eteenpäin. Saamme jonkunlaisen tarinan kerrottua itsellemme, jottei mielemme tarvitse sietää epätietoisuutta. Mielemme kun ei taida tyytyä tyhjiin vastauksiin (diagnoosin antoi Suomen epävirallisin keittiöevoluutioteoreetikko). 
Ymmärrän, kuinka tärkeää on auttaa vastaanottajaa oivaltamaan, että erilaisuus toiselle, voi olla normaalia. Ymmärrän kapean ajattelumme sukupuolittuneista asioista ja rooleista. Tiedostan, ettei sukupuolet ole oleellisessa osassa elämäämme, jos emme anna niiden määrittää arkeamme. Ymmärrän, että niiden olemassaolo toki helpottaa ajatusvirtaamme. Tiedostan, ettei moni tarkoita pahaa, kun puhuu sukupuolittuneisesti. Teen itsekin sitä, useimmiten huomaamatta. Tiedostan, kuinka tärkeää on nostaa epäkohtia esiin, siitä huolimatta, että ihmisiä saattaa turhauttaa pilkun nussiminen ja jokaiseen juolukan tai puolukan varteen tarttuminen. En suvaitse tuomitsemista ja osoittelua. Huudankin ääneen: keskustellaan näistä asioista ja opitaan yhdessä.
En edelleenkään tiedä ovatko sukupuolet tärkeässä roolissa vai ei. En edes tiedä, onko kysymys tuollaisenaan relevantti. Ehkä tärkeämpää on saada ajatus liikkeelle ja haastaa omaa ajattelua.
Tänään on Pride-viikon huipennus. Pride-kulkue on itselleni hyvä hetki tarkastella omia mielenmallejani sekä ennakkoluulojani. Kulkue on täynnä erilaisuutta, väriä, vapaustaistelijoita ja mielenosoittajia, ihmisiä, jotka antavat äänen niille, joilla siihen ei ole mahdollisuutta, persoonia ja ennen kaikkea ihmisiä, rohkeutta, inhimillisyyttä ja pelkoa, sekä aitoutta. Aitoutta ja uskallusta astua oman kuorensa ulkopuolelle ja näyttää maailmalle se ilo, joka kuuluu jokaiselle meistä, sekä huutaa maailmalle tahto ja toivo yhdenvertaisesta maailmasta.
Joka vuosi katsoessani kulkuetta, huomaan kuinka rajoittunut olen omien mielenmallieni kanssa. Yllätyn, kuinka joudun käymään samoja kysymyksiä läpi, mitä minulle esitetään liittyen miehisyyteen. Ja kelatkaa, kyse on vain pinnasta, jonka näen katsoessani ohimeneviä ihmisiä, mielenosoittajia. Toki Pride-kulkue ei ole ainoa laatuaan, jolloin käyn näitä samoja ajatuksia läpi. Tyypit, jotka rohkeasti kävelevät yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden puolesta, tekevät järjen suurta palvelusta kaikille meille. Nostavat esille epäkohtia, mutta ennen kaikkea haastavat ja laajentavat opittuja malleja, joita meillä on liittyen sukupuolirooleihin ja -muotteihin. Kiitos teille!
Miehisyyden muotilla on rajansa. Hahmotan ainakin omani. Hahmotan myös ne rajat, jotka olin piirtänyt sille kymmen vuotta sitten. Se missä miehisyyden raja kulkee kymmenen vuoden päästä, on vaikea sanoa. Sen tiedän, että rajat sen kuin laajenevat vain. Ehkä silloin minun ei tarvitse enää selitellä lakattuja varpaankynsiäni ja pystyn seisomaan morsiuspoikana ystäväni vierellä, hänen tunnustaessaan rakkautensa maailmalle.
Kiitos kynsistudio Zenailsin Lindalle oivaltavista keskusteluista ihmisyydestä ja rajoitteistamme.  Ja ennen kaikkea kiitos näistä kreiseistä Minx -kalvolla päällysteisistä varpaankynsistä, jotka sain lahjaksi sinulta. Olkoon tämä oma pieni vallankumoukseni sukupuolirooleja vastaan.
Ps. Soisin Priden olevan ympärivuotinen mielentila ja muistutus tasa-arvosta ja sen eteen tehtävästä jokapäiväisestä työstä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Mikä tekee miehestä miehen?

90-luvun lama-aikana en laittanut pahakseni käyttää siskoni vanhoja sukkahousuja ja sukulaistytöltämme saatua ponipaitaa. Vaaleanpunaiset henkselit olivat kiva lisä pukeutumiseen, vaihtoehtoja vaatekaapissani ei nimittäin paljoa ollut. Joulupukilta toivoin kävelevää koiraa ja uusia huonekaluja nukkekotiin. Barbien kanssa opettelin hiustenlaittoa ja vaatteiden mallaamista. 7-vuotiaana huoneeni seinältä löytyi Nylon Beatin juliste sekä pöydältäni Spice Girlsien kuvakansio. Koulussa vaihtelin tarroja ja
opettelin ompelukoneen käyttöä. Käteni olivat langan laihat, eleeni naiselliset ja ääneni kimeä kuin mikäkin sekä huuleni normaalia punaisemmat, kuin olisi huulipunaa ollut.  

Jossain vaiheessa ala-astetta huomasin tekeväni asioita, joita ei perinteisesti mielletty sukupuoleeni. En aikaisemmin ollut kyseenalaistanut, että vaaleanpunainen ponipaita tai sukkahousut olisivat jotenkin epätavallinen juttu pojalla. Ei kotona kukaan kieltänyt minua toivomasta pukilta barbeja. Oli ihan ok juttu laittaa äidin korkokengät jalkaan
ja leikkiä kotia.

Vasta peruskoulussa huomasin, että muilla pojilla oli jalkapallopaidat päällä ja kotoa löytyi uusimpia Lego-viritelmiä. Jossain vaiheessa ala-astetta luovuin barbeista ja kävelevästä koirasta. En kokenut niitä enää omakseni. Tilalle tuli kauko-ohjattavia autoja ja karttakirjoja. Henkselit jätin kotiin ja päälleni puin Jari Litmasen pelipaidan. Olin yksi
pojista.   

Pelasin nuorena jalkapalloa sekä lentopalloa. En koskaan päässyt täysin sisään pallien paukuttelemiseen pelireissuilla, enkä autojen rassaamiseen ja niistä puhumiseen. Raudan nostaminen muokatakseen kehoaan, ei tuntunut asialle, johon olisin pystynyt sanomaan juurikaan mitään. Huomasin nopeasti löytäväni itseni tyttöjen keskeltä koulun
välitunneilla.

Lukiossa valitsin kemian ja fysiikan sijaan psykologian. Ainoana poikana tietenkin. Asia ei koskaan häirinnyt minua. Toki ulkopuolisuus oli aina läsnä. Ei se, etteikö minulla olisi ollut ystäviä rättikässän tai psykologian kursseilla, vaan se, että tiesin olevani ainoa poika tunneilla.   

Työskentelin lukioaikoina kaupan kassalla. Ainoan pojan tarinaa jatkaen. Asiakkailla oli vaikeaa aluksi, kun eivät tienneet pitikö minua kutsua kassatädiksi vai -sedäksi. Tilanteista päästiin yli, kun kehotin sanomaan Joonakseksi.  

Armeijaan menemiseni tuntui olevan monelle muulle suurempi yllätys kuin se oli itselleni. Vielä yllättävämpää oli se, että alokas Pesonen oli komppaniansa toiseksi nohevin sotilas. Aseiden, metsässä ryömimisen ja kovuuden yhdistäminen minuun, ei ollut itsestään selvää. Olihan minut nähty yhtenä tytöistä koko nuoruuteni.

Ole aina ainutlaatuinen itsesi, älä koskaan ole muuta kuin
sinä.

Tänä päivänä miehisyyteni ei ole riippuvainen for men-rasvapurkeista, eikä miehisyyden mittarina toimi Toyotan sylinterit. En halua jättää asioita tekemättä sen takia, että ne olisivat sukupuolittuneita. Kasvohoito kuuluu minulle yhtä lailla kuin siskollenikin. Tiedän, ettei vaatteilla ole sukupuolta. En pelkää näyttää tunteitani tai peittele kyyneleitäni. Ääneni ei vieläkään ole mörein ja eleeni ovat mitä ovat. Ne ovat osa minua. Joogatunnilla viereltäni löytyy jo muutama muukin mies. Spice Girlsien paluuta en odota (kylläkin nyt kun kuulin heidän paluusta, keikalle on päästä!), mutta Mamma Mia 2 sitäkin enemmän.

Miehisyys näyttäytyy minulle rohkeutena ja vahvuutena. Rohkeutta on kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on, peittämättä tunteita tai tekoja. Uskallusta nähdä opittujen mallien ulkopuolelle. Kasvaa ja tulla sellaiseksi versioksi miehestä, jonka kokee omakseen, satuttamatta muita. Vahvuutta taas on pitää kiinni niistä asioista, jotka tuottavat onnen ja ilon hetkiä. Nähdä maailma paikkana, jossa avoimuus erilaisuutta kohtaan on normi. Asioiden ei tule olla lukkoon lyötyjä, vaan ihmisten keskeneräisyydelle riittää ymmärrystä. Ymmärrystä, että itsensä löytäminen on alkuun hapuilua. Varsinkin, jos muotin rajat tulevat vastaan ja joutuu rakentamaan itse itselleen sopivan muotin kokonaan.

Miehisyyttä ei voi eikä tarvitse mitata. Se ei ole mikään itseisarvo, jota tulee tavoitella tunteakseen itsensä eheäksi, osaksi yhteiskuntaa tai kaveriporukkaa. Miehisyyttä ei myöskään tarvitse todistella. Muotin reunoja tulee kyseenalaistaa ja tehdä niistä oman näköisensä.  

En koe, että minun tulee olla mies. Koen pikemminkin, että minun tulee olla isä tai puoliso. Vanhempi, ystävä tai veli. Olen ylpeä, että olen saanut kasvaa minuksi ilman, että minua olisi ohjattu mihinkään olemassa olevaan muottiin. Olen onnellinen, että minua on kannustettu olemaan sitä, mikä tuntuu hyvältä, eikä sitä, mikä näyttää ”oikealta”.

Kuvat : Joanna Suomalainen  / Joanna Suomalainen Photography