Rehellisyys – hengitysvaikeuksien kautta voittoon

Valittelin Snapchatin puolella, kun henki ei meinaa kulkea tai, että hengittäminen tekee tiukkaa. Tiedättekö, kun yrittää haukotella, mutta haukotus ei vain koskaan tule ulos. Tuntuu, että kurkun päässä on nyrkin kokoinen kivi, joka estää hengityksen kulun. Kroppani on muutenkin aika jumissa. On tullut treenattua kovaa, töissä haipakkata ja ajatukset pyörivät milloin missäkin.  

Kävin hierojallakin rusauttelemassa rintakehääni, tuloksetta. Kaivoin vuosien takaiset venyttelyohjelmat esiin, jospa niistä olisi hyötyä. Ei, ei niistä ollut tähän kipuun sen suurempaa vaikutusta.  

Keho ja mieli pelaavat yks yhteen. Näin uskon. Se, mitä mieli ei välttämättä vielä tiedä, tietää keho sen. Ja sama toisinpäin. Kai kyse on nimenomaan kokonaisvaltaisuudesta. Mielen huoltaminen jää usein kehonhuollon jalkoihin. Kroppa on paljon konkreettisempi asia, joten kai sitä on helpompi tarttua johonkin fyysiseen, käsin kosketeltavaan, kuin abstraktiin tunteeseen.


Onko mitään tärkeämpää kuin rehellisyys itseään kohtaan? Kiitos sille ystävälle, joka tämän kysymyksen heitti minulle. Aloin kelaamaan tuota kysymystä. Niin, olenko täysin rehellinen tässä hetkessä itselleni.  

Vaihdoin nuorempana Barbiet autoihin, lopetin tanssin, yritin opetella kuuntelemaan Apulantaa ja Metallicaa, otin vastaan ”unelmien” duunin tubettajana, vain koska en uskaltanut olla rehellinen itselleni, oma aito itseni. Kuuntelin mieluummin mitä ulkopuolelta sanottiin tai odotettiin. Toimin sen mukaisesti, saaden hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.  

Kaikki nämä kuvailemani tilanteet ovat vuosien saatossa opettaneet rehellisyydestä. Jokaisella kertaa olen jäänyt kiinni itselleni näistä valinnoista ja teoista, jotka ovat kaikkea muuta kuin minua. On niin paljon helpompi kierrellä ja kaarrella, välttää kohtaamasta niitä aitoja tunteita, joista ei heti alkuun ota selvää.

Rehellisyys, kai se on välillä sitä, kun ostaisi sian säkissä: varmuutta lopputulemasta ei ole. Mutta samaan aikaan tietää tasan tarkkaan, mitä saa, kun on rehellinen itselleen.  

En tiedä mistä kaikki sai alkunsa tällä kertaa, enkä tiedä onko sillä mitään väliäkään. Sen hetken, tai tässä tapauksessa tunteen, tunteminen ja ääneen sanominen, avasi kehostani jonkun suuremmankin padon. Hetkessä hartiani asettuivat viisi senttiä alemmaksi, rintakehäni taipui takaisin kaarelle ja ennen kaikkea silmäni kirkastuivat. Kylläkin tunnin itkemisen jälkeen. En muista milloin viimeksi olen kokenut jotain noin voimaannuttavaa.  

Mitä ikinä tapahtuikaan, huomasin jälleen kerran yrittäneeni juksata itseäni. Kiitos kropalle, joka sai minut kiinni rysän päältä.  

Rehellisyys – ennen kaikkea.


Mielenterveys – Kun ei jaksa ja sen myöntäminen

Stigma mielenterveyden yllä on yleensä ongelmalähtöinen ja leimaava. Kun taas fyysisestä kunnosta, punttisalilla käymisestä ja Zumba-tunneista puhutaan ihailtavasti. Haluammehan pitää kropastamme huolen ja näyttää terveelle. Lihakset ja piukeat pakarat ovat toki konkreettisempi ja kirjaimellisestikin helpommin tartuttavissa oleva asia, josta puhua. Kun taas korvien välissä olevat asiat ovat usein abstrakteja, kuten iloisuus, surullisuus ja toiveikkuus, jotka näyttäytyvät ja tuntuvat hyvin eri lailla itse kullekin.

Mielenterveys on haastava aihe puhua, sillä se on aina subjektiivinen näkemys ja omien korvien välissä olevaa, jolloin ulkopuolinen ei koskaan näe tai koe sinun todellisuuttasi yhtä voimakkaasti kuin sinä, sekä näihin ongelmiin on vaikeampi tarttua ulkoa käsin, jos niistä ei erikseen ääneen sanota. Kun kätesi on paketissa tai kuljet keppien kanssa, ystäväsi tietävät, ettet pysty olympiatason suorituksiin. He näkevät, että autokyyti kouluun tai töihin olisi suotavaa. He tietävät, että kengännauhojen sitominen nostaa hien ohimollesi ja rappusten sijaan hissi toiseen kerrokseen on parempi ratkaisu. Ahdistus, masennus, burnout näyttäytyvät eri tavalla itsekullekin, jos edes näyttäytyvät ulospäin.

Mielenterveys: meillä kaikilla on se

Mielenterveyteen liittyvien raskaiden asioiden keskellä olisi hienoa, jos olisi se toinen jatkuvasti vierellä. Se toinen, jonka kanssa jakaa asioita arjessa. Tuntea toisen voima ja lämpö, kun omat voimat ovat vähissä. Epäitsekästä, tiedän. Toki ympäriltäni löytyy ystäviä ja perhe, joiden kanssa jaan elämääni. On kuitenkin niitä hetkiä, kun toivoisi jonkun olevan läsnä ja kannattelisi pidemmän aikaa läsnäolollaan ja kysyisi jatkuvasti ”mitä kuuluu”. On niitä arkisia ja ohimeneviä hetkiä, jolloin toivoisi, että tuki ja turva tulisi kysymättä. Tai soittamatta. Tiedätte varmasti ne hetket, jolloin ei tarvitse sanoja lainkaa, riittää ainoastaan sen toisen läsnäolo. Niitä hetkiä varten toivoisi, että naapurista löytyisi se yksi ja tietty.

Olen kylläkin onnekas, että puhelinsoiton päästä löytyy kymmeniä ystäviä, joille voin aina soittaa ja ilman soittoakin tiedän, että he ovat vierelläni.

Mitä minulle sitten kuuluu, kun
kerran puhun mielenterveydestä ja sen jakamisesta toisille?

Pitkälle on jälleen kerran tultu vuoden tai kahden takaisista. Elämän eteenpäin menemisen tiedostaminen on tosi lohdullista. Tieto siitä, että tapahtui mitä tahansa, elämä jatkaa menoaan. Jos eteenpäin meneminen elämässä ei aina meinaa näkyä, on hyvä kurkata ulos ikkunasta ja nähdä, kuinka luonto ilmoittaa omalla moninaisuudellaan muutoksesta, sykleistä ja askelista kohti seuraavaa päivää.

Mielenterveys: meillä kaikilla on se
Mielenterveys: meillä kaikilla on se

Syksy – olinkin unohtanut merkityksesi!

Elämä on tällä hetkellä todella vauhdikasta. Tuntuu, että tunnit ovat kortilla ja tiedostan suorittavani osittain asioita. Pulssi ei ihan tasaannu päivän aikana ja kovan treenin yhdistäminen tähän yhtälöön, pysäytti tällä viikolla. Se, mikä on muuttunut viime vuosista, on kaiken tämän ääneen sanominen. Heti ensi tuntemuksista lähtien, uskalsin sanoa sen ääneen: En ole varma jaksanko ja mielenterveys on koetuksella.

Aina ei tarvitse jaksaa. Perkele! Suurin mieltäni rasittava painolasti on yleensä sanomattomuus. Asioiden sisällä pitäminen, jottei leimaannu joksikin. Maailman lyhin väli tuntuu olevan korvien väli, mutta silti asiat tuppaavat paisua suuriksi tuolla välimatkalla. Kun asioista puhuu ääneen, huomaa kuinka ympäristö alkaa kannattelemaan. Ei tietysti aina, riippuu juurikin siitä tukiverkostosta, joka ympärilläsi on tai ei ole. Näiden kahden (ääneen sanominen ympärillä oleville ihmisille) pienen suuren asian jälkeen tunnen taas keveyttä ilmassa.


Mielenterveys: meillä kaikilla on se

Mielenterveys – pidä huoli minusta

Näinkin yksinkertainen asia kuin ääneen sanominen tuntui vapauttavalta. Ja mitä tulee leimaantumiseen, se oli vain mielikuva muiden joukossa mielessäni. Sisäinen höpöttäjäni sai kahden minuutin käytösrangaistuksen sekä passitin itse itseni kahvin kupin kera katsomaan ikkunasta ulos muuttuvaa luontoa ja taputtamaan olalle: Hyvin sä vedät!