Varoituksen sananen päiväkirjani: Tämä kirjoitus saattaa sisältää roiman määrän siirappisen makeaa ja vaaleanpunaisen hattaran näköisiä hetkiä sekä musiikkia sydämelle, eli rakkaudenosoituksia.
Musiikki on ollut keskiössä suhteessamme alusta alkaen. Itse en ole mikään erityinen musiikkifani: kuuntelen musiikkia, mutten fanita suuresti ketään tai osaa kertoa mistä mikäkin biisi kertoo. Vielä ammattikorkeakouluaikoina kerroin musiikkimaukseni radion. Siis kaikki se radiohittimusa, jota tuli ulos radiosta, kuuntelin sitä. Ei mitään sen ulkopuolella olevaa, vain sitä itseään. Toiselle meistä taas musiikki on yksi osa työtä, väline tunteiden ja itsensä ilmaisuun.
Musiikki ei onneksi katso kuuntelijaansa, vaan yhdistää erilaisia kuulijoita ja tulkitsijoita. Ensitapaamiselta lähtien olemme enemmissä määrin pysähtyneet musiikin pariin, tanssinut sen tahdissa ja sanoittanut tunteitamme sen kautta. Musiikista on tullut meidän yhteinen tapamme aloittaa aamut, erityisesti silloin, kun emme ole toistemme luona. Aamun ensimmäisiä asioita on avata Whatsapp ja kuunnella sinne saapunut kappale. Tänään aamu alkoi esimerkiksi tällä:
Yhteen kappaleeseen, tai yhteen tekoon, voi mahtua niin paljon ajatuksia ja pieniä nyansseja. Siis se, että toisen viimeinen teko ennen nukkumaan menoa, on lähettää viesti toiselle, itsessään on jo valtava asia. Ainakin minulle. Ajatus siitä, että joku toinen ajattelee minua ja osoittaa sen jollain pienellä viestillä, kortilla, sanalla, on aina vaikuttanut minuun suuresti. Sen takia tykkään esimerkiksi lähettää postikortteja ystävilleni, kertoakseni, että ovat he ovat olleet siinä hetkessä mielessäni, sekä osoittaakseni, kuinka tärkeitä he ovat minulle.
Uskon enempi arjen pieniin tekoihin kuin lentokoneen perässä liehuviin huomionosoituksiin. Uskon enempi tekoihin, jotka vaativat enemmän ajatusta kuin rahaa. Uskon ennen kaikkea läsnäoloon. Haluun olla toisen vierellä, vaikkei fyysisesti siihen ole aina mahdollisuutta. Joskus pienestä ajatuksesta voi kasvaa dominoefektin lailla vaikuttava tapahtumasarja ympäristöömme. Me olemme ympäristö ja luomme teoillamme ja sanoillamme sitä.
Itse opettelen vielä rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Voisi kuvitella, että se on helppoa, mutta ei. Ei kai sen helppoa tarvitsekaan olla. Tämän tyyppisten tekojen, rakkaudenosoitusten vastaanottaminen on vaatinut opettelua. ”Ei minua varten tarvitse”-ajattelu on jokseenkin suomalaista ja jokseenkin itsekästä. Eihän hän sitä minua varten tee, vaan meitä varten. Ei kai rakkaudessa ole kyse yksilöistä, vaan meistä.
Ehkä huominen kappale kertoo meistä.
