It’s all about people – Vietnami

Odotan kovasti jo kotiin tuloa. Välillä tuntuu kuin toinen jalka olisi jo lentokoneessa. Tiedän jo mitä teen ensimmäisenä kun pääsen Suomeen. Tiedän mitä kotiinpaluu viikonloppu pitää sisällään. Innostun jo pelkästä ajatuksesta olla kotona. Samalla kuitenkin vietän reissun ehdottomasti parasta aikaa. “It’s all about the people, not the places”, tokaisi britti mulle, jonka suunnitelmat menivät aivan uusiksi kun näimme Vietnamissa. Kaksikko Tina ja Kyle juoksevat läpi Vietnamin 12 päivässä kanssani vain ja ainoastaan siksi, että jengi pysyy koossa. Molemmat pystyisivät viettämään 3-4 viikkoa kierrellen rauhassa Vietnamia. Mutta ei. Olen uskomattoman onnekas ja kiitollinen tutustueassani heihin. Kyleen Los Anglesesin lentokentällä check-in jonossa ja Tinaan “Shanghain” junassa Gilillä. Kaikki sattumaa. Vietnamin jälkeen he jatkavat kahdestaan matkaa Kambozan kautta Thaimaaseen. Tuntuu kuin reissuni jäisi kesken.   

12 tunnin junamatkan ja 4,5 tunnin bussimatkan jälkeen olemme saavuttaneet puolivälin. Jäljellä on vielä lähes 20 tuntia junassa makoilua. Ensimmäisen pysähdyksemme teimme Hué:ssa, joka tunnetaan kulttuurin ja uskonnon kehtona. Huonosti nukutun yön jäliltä skippasin puolet kaupungista makoillen ilmastoidussa hotellihuoneessa. Toinen pysäkkimme oli Hoi An. 270 eurolla elät helposti kuukauden Vietnamissa. Tai voit kuluttaa saman summan räätäliin yhdessä päivässä. Hoi An vanhassakaupungissa on reilut 400 räätäliä, jotka tekevät mittatilauspukuja, kenkiä, laukkuja, uimahousuja… mitä vain. Käden jälki teki vaikutuksen minuun. Tilaamani puku istui täydellisesti päälleni ensisovituksessa. Kauluspaita oli viimeistä vetoa myöten moitteeton. Pienen viilauksen jälkeen pukuuni tilaamani shortsit sujahtivat päälleni sulavasti. Nahkalaukku oli juuri sellainen, jollaiseksi sen kuvailin. Kenkien tikkaukset ovat tismalleen suorassa linjassa. Kaikki tämä työ tehtynä 24 tunnissa.   

4 viimeistä päivää Vietnamia jäljellä. 4 yhteistä päivää enää jaettavana kahden uuden ystäväni kanssa. Ilmassa on sekavia tunteita ja ajatuksia. Paljon naurua ja sarkasmia. Uuden opettelua ja opettamista. Uusien reissujen suunnittelua. Tämä hetki, kun mietin kaikkea tätä nostattaa ihoni kananlihalle. Onko tämä kaikki ollut sattumaa vai seurausta jostakin? Onko elämä sattumaa vai seurausta jostakin?   


They say it is a paradise. It’s paradise – Ha Long Bay

Ha Long Bay ja Cat Ba Island. Kyseinen mesta kuuluu maailman seitsemään ihmeeseen. Tuhansia saaria, jotka kohoavat ylväästi kohti suoraan taivasta kohti. Kalliojyrkänteitä, luolia, kelluvia kyliä, koskemattomia saaria. Kaikki ympärillä oleva tuntui maagiselta. Taideteokselta. Auringonlasku maalasi taivaanrannan oranssin eri sävyiksi. Usva peitti kaukaisimmat saaret. Laivojen valot heijastuivat tyyneen merenpintaan. Nuori nainen souteli kauppaveneellään ympäri lahdenpoukamaa. Yksinäinen kotka liiteli ympärillämme. Imperial Cruise miehistöineen nosti tervetulomaljan kanssamme. Oli aika ankkuroida laiva. Olimme saapuneet määränpäähämme.   

Lähdimme reissuun hieman skeptisinä, sillä teimme varauksen omatoimisesti matkanjärjestäjän kautta. Aasiassa kun ei koskaan tiedä mitä tulee ostettua. Lupaavat kuun ja tähdet taivaalta, all inclusive. Todellisuus voi olla mitä vain. Tällä kertaa meitä lykästi, sillä satamaan saavuttuamme meidät oli upgreidattu parempaan laivaan. Sanoivat vain, että ettehän huutele reissun hintaanne muille. Mikä on sitten reissu todellinen hinta, jää vain vietnamilaisten tietoisuuteen. Oli miten oli, reissu oli jokaisen dongin arvoinen. Ruokaa tuotiin kaksinkäsin pöytiin aamusta iltaan. Aktiviteettejä oli juuri passelisti ja toisen yön vietimme bungalossa meren äärellä. Kaikki oli täydellistä. Kaikki.  

Nyt heräilen makuuvaunun yläpediltä. Todistettavasti vielä hengissä. 12 tunnin yöjunasta on vielä muutama tunti matkaa jäljellä. Seuraava pysäkki on Hué. 


Good morning Vietnam – Vietnami

Aikansa kutakin. Toinen viikko Singaporessa tuntui hiostavan pitkälle sekä ahdistavan kolealle. Kostean kuuma ilma nostatti hetkessä hien ohimolle. Tuulesta ei ollut tietoakaan. Ainoa tuulenpuuska tuli ilmastointilaitteista, jotka taas saivat ihoni kananlihalle. Singaporea kutsutaankin ilmastoiduksi saareksi, enkä ihmettele miksi. Paljon ailahtelevia tunteita viikon aikana. Turhautumista ja kitinää. Naurua ja jälleennäkemistä. Fiilis on odottavainen niin Vietnamin kuin kotiinpaluunkin suhteen. Kaikesta huolimatta sydämeni hakkaa yhä Singaporelle.

Nyt istun pedilläni Hanoissa. Takana kaksi onnellisinta päivää Aasiassa. Vietnamilaiset ovat itse onnellisuus ja rauhallisuus. He ovat täydellisiä vastakohtia kiinalaisille, indonesialaisille, intialaisille, singaporelaisille… kaikille aasialaisille. Hanoin 10 miljoonan vietnamilaisen seassa kävellessäni olen ollut silkkaa hymyä ja rauhallisuutta. Liikenne on täysi katastrofi ja tien ylittäminen on vaarallisempaa kuin nakkikioskijonossa jonottaminen. Mutta sillä ei ole väliä. Kaikki on enemmän kuin hyvin.

Vuoden 2012 maailman parhaaksi nukketeatteriesitykseksiksi valitun spektaakkelin nähtyämme päätimme buukata itsemme 3 päivän risteilylle Ha Long Bayn ja Cat Ban mielettömiin tarunhohtoisiin maisemiin. Kaikki reppureissaajat puhuvat tästä saaresta täällä. Kaikki. Uskon, että tiistaina puhun minäkin, jos on kuviin ja tarinoihin uskominen.


After twelve years – Bali

“Massage! Cheap prise! Sunglasses!” Kuuluu huuto Kutan kaduilla. Automaatista nostetaan miljoonia rupia kerta heitolla ja nollat vilisevät silmissä kun seteleitä yrittää laskea. Ilman kosteusprosentti hipoo sataa sekä lämpömittarissa asteikko meinaa loppua. Tervetuloa Balille! Maanpäälliseen paratiisiin, vaikka Kuta ei siltä ensi silmäyksellä vaikuttanutkaan. Jengi on taas koolla vuoden reissutauon jälkeen, kylläkin vain tovin aikaa sillä Lassen matka jatkuu Filippiinien kautta Suomeen jo ensi viikolla.

Hulluja juttuja tapahtuu. 12 vuotta sitten olin kielikurssilla Englannissa. Tutustuin siellä kouralliseen kiinalaisia, jotka asuivat Hong Kongissa. Ystävystyttiin. 3 viikon ajan vietettiin aikaa yhdessä. Erottiin. Sanottiin hyvästit. Läheteltiin kirjeitä. Siirryimme sähköposteihin. Vuodet kuluivat. Löysimme toisemme Facebookista. Viimeiset sanat Isle of Wrightin bussipysäkillä, jossa erosimme, oli lupaus siitä, että näemme vielä joskus. Luulin sen olevan vain kohteliaisuus, joka tulee sanoa. En uskonut matkustavani niin kauas, että näkisimme uudestaan. Maailman toiselle puolle. Kunnes tänä aamuna kohtasimme uudestaan. 12 vuoden jälkeen. Minä ja Janet. Tyttö Hong Kongista.

Monta tarinaa vaihdettavana. Hyviä muistoja vuosien takaa muisteltavana. 13 -vuotiaista teini-ikäisistä oli kasvanut nuoria aikuisia. Nuoria aikuisia, jotka elävät unelmaansa. Molemmat halukkaita näkemään maailmaa. Löytämään tutkimattomia polkuja. Kurkistamaan nurkan taakse. Elämä on juuri niin ihmeellistä kuin sen olettaakin olevan.