Räntäinen rakkauspäiväkirja – Saakeli mikä ikävä!

Sunnuntai, Tom Misch ja ikävä.  

Rakas päiväkirja. Täällä ollaan. Ja kyllä, luit oikein: ikävä.  

En oikein tiedä mistä aloittaisi.

Ajoitus tuntuu olevan kaiken A ja O ihmissuhteissa. Aina se ei mene putkeen, niin kuin ei nytkään mennyt kaikilta osin. Toisinaan taas elämä antaa sitruunan sijasta jotain muuta. Esimerkiksi post-it -lapulla olevan viestin, muistuttaakseen tärkeistä asioista.  

Elämä oli yksi solmussa oleva lankakerä vielä hetki sitten. Tai sanotaanko, että saatanallisessa sotkussa oleva kerä. Olin jo valmis tuikkaamaan tuleen kyseisen lankakerän, kunnes muistin asian toisen puolen: sen pehmeyden ja lämmön, jota tuo villa tuo oikein käytettynä.  

Niin oikein käytettynä ja oivallettuna.

Elämähän on itse asiassa aika pehmeää ja mieltä lämmittävää, kun sen oikein oivaltaa. Ja heittäytyy sille. Nimenomaan heittäytyy. Jos tunnepuolella pystyisi kamppailemaan itsepuolustuslajien tavoin mustan vyön, olisin mestari jo vuosien ajan.

Tunnistan tunnelukkoni hyvin. Niiden avaaminen tuntuu vain olevan hankalaa ja monimutkaista.  

Kunnes.  

Niin, kunnes oikea laulu soi oikeassa hetkessä. Oikean ihmisen vierellä.  

Kai.

Kai se on jotain muutakin. Jotain mikä on vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sä sen tiedät, ilman mitään selityksiä. Se on vaan se tunne.  

Tunne, joka toi myös ikävän mukanaan.  

Ikävähän tulee, kun joku tärkeä ihminen ei ole vierelläsi, mutta on ajatuksissasi. Sitä se on tällä hetkellä. Kukaan ei missään vaiheessa varoittanut ihmissuhteiden ”ikävistä” puolista, kuten ikävästä. Joka ei kylläkään ole täysin ikäväpuoli, vaan päinvastoin, aika helvetin tärkeässä roolissa oleva tunne.

Ikävä muistuttanee toisen tärkeydestä ja (ehkä) siitä, että sille toiselle on löytynyt oikea paikka elämässäni.  

Ehkä. Aika kertoo sen. Tai sitten minä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Maailman pisimmät hetket

Rakas ja ruitunut päiväkirja, jos joku erehtyy sanomaan, että hiljaa hyvää tulee, lupaan läimäyttää sitä naamalle. Hiljaa tulee varmasti hyvää, mutta miten hillitä itseä, jos tuli polttelee jalkojen alla? Tuntuu kuin eläisin maailman pisimpiä hetkiä.  

Päivät suorastaan matelevat, ryömivät suossa lisäpainot harteilla.  

Heti kun saan ajatukseni johonkin muuhun kuin tähän vallitsevaan tunteeseen, josta aikaisemmin kirjoitin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Silloin elämä rullaa normaaliin tapaan ja etenkin keskittyminen pysyy järjissään.

Kunnes.

Olen aina aikaisemmin ollut se, joka pitää toista jojon päässä, jos voi tuota kärjistävää kielikuvaa käyttää. Syy siihen kai on ollut valta. Valta päättää siitä, miten edetään ja missä tahdissa. Valta omaan ajankäyttöön ja tilaan. Valta vallitsevaan tilanteeseen. Toki kun kyse on kahdesta ihmisestä, ei voi sanoa suoraan, että toinen päättää ainoastaan, miten hommassa edetään. Mutta toisella osapuolella on yleensä enemmän valtaa kuin toisella, jo pelkästään johtuen siitä, että tunteet ovat eri tasoilla.  

Olen ensimmäistä kertaa jojon toisessa päässä. Silmissäni vilisee kaikki ne hetket, kun roolit olivat toisinpäin. Ne hetket, jolloin päätin avata tai olla avaamatta Whatsapp-viestejä. Vastaamatta puheluihin tai olla soittamatta takaisin. Kiertemällä ja kaartemalla keksien erilaisia syitä siihen, miksi tänään ei ole paras päivä nähdä. Leikkiä kissaa ja hiirtä.

Viimeistään nyt tiedän, miltä tuntuu odottaa, kun toinen ei ole kolmeen tuntiin lukenut viestiäsi, mutta on vieraillut useampaan otteeseen Whatsapissa. Tiedän miltä tuntuu, kun kovasti haluaisit nähdä toista, mutta hänellä ei juuri nyt ole aikaa, koska… Tiedän miltä tuntuu, kun toinen haluaa etäisyyttä, omaa tilaa ja aikaa. Juuri niitä asioita, joita itse olen aina halunnut ja vaatinut muilta.  

Tuntuu tosi pahalle. Tai ei ehkä pahalle, vaan enempikin raastavalle. Samaan aikaan tuntuu terveelle oppia tuntemaan, miltä toisesta tuntuu. Kyse ei ole koskaan ollut pelkästään minusta, vaan meistä. Toisen asemaan asettuminen on kivuliasta.  

Empatia, kyvyistä kaunein.  

Paskaahan tämä on, kun ainoa asia mitä voit tehdä, on antaa tilaa ja aikaa.

Odottaa.  

Näin on kuitenkin hyvä. Tähän uskon. Moni asia on nimittäin kirkastunut ja tuntuu, että jotkin tunnelukot ovat avautuneet, kun on uskaltanut heittäytyä. Sitä alkaa huomaamaan ympäristössä ihan eri tavalla mahdollisuuksia ja tarinoita. Tarinoita, joiden pariin haluaisi uppoutua, tulla osaksi niitä. Niin moni tarina on jäänyt alkamatta, kun olen pidätellyt itseäni. Nyt ainakin tiedän, miltä tuntuu heittäytyä täysillä.  

Paras lääke odotukseen on keksiä uutta ajateltavaa. Kaikille teille raskaana oleville naisille tämä vinkiksi. Toimii varmasti. Terveisin setämies_88. Toki aika voi joskus etäännyttää. Tämä on asia, joka tulee hyväksyä ja ymmärtää. Toisinaan aika voi tuoda yhteen. Ah mitä kliseitä, mutta niin totista totta, tähtiin kirjoitettua.  

Kaikki tämä kuitenkin naurattaa. Elämä opettaa juurikin niitä asioita, joita vähiten haluat oppivan tässä hetkessä. Ehkä vuoden päästä kiitän tästäkin hetkestä universumia. Perkele.

”Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla”

Esa Saarinen.

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Maailmanluokan ihastuminen

Osa 2. Sunnuntai, darra ja maailmanluokan tunteet  

19.10. Rakas päiväkirja, SAATANA!   

22.10. Rakas päiväkirja, pahoittelut kielenkäyttöni edellisessä luvussa. SAATANA!  

28.10. Rakas päiväkirja, en edes jaksa pahoitella enää. SAATANA MITEN SIISTIÄ!   

En oikein tiedä mistä sitä aloittaisi. Tai, että se iski vaan, suoraan päin näköä, ilman varoittelua. Tunnenko oikeasti näin? Onko tunne todellinen vai kuvitelmaa?   

Mitä edes tunnen? Mitä?  

Saatoin joskus kritisoida ihmisiä, jotka hehkuen sanovat sen oikean tullessa vastaan, että jalat vain lähtivät alta ja sitten se oli menoa. Saatana (ups pahoittelut jälleen kerran kielenkäyttöni) soikoon, joudun nielemään sanomisiani. En sano, että jalkani olisivat lähteneet alta, mutta maailma kylläkin.   

Kyllä, olen korviani myöten ihastunut. 

Itken onnesta. Itkenyt kohta jo pari tuntia. Tunnen sen! Sen, mistä kaikki puhuvat ja mikä tuntuu olevan päämäärä ja tavoitelluin pysti elämässä. Tunnen sen, mistä olen haaveillut tuntevani. ”Minussa ei olekaan mitään vikaa”, on ensimmäinen ajatukseni, joka on kylläkin todella kieroutunut. Miksi minussa olisi ollut jotain vikaa?   

Tätä tunnetta, en ole hetkeen kokenut. Viime kerrasta on melkein kolme vuotta. Toki sellaisia pieniä ihastuksia on ollut. Ennen koin ihastumisen tunteita jopa tuntemattomiin ohimeneviin ihmisiin, sitten tapahtui jotain. Syitä on monia, yksi varmastikin kyynisyys, joka iän ja pettymyksien myötä tulee osaksi elämään. Mitään tällaista en kuitenkaan ole kokenut aikaisemmin.  

Huh, pitää vetää vähän henkeä tässä välin.

Olen tosi helpottunut, kun pystyn tuntemaan näin voimakkaita tunteita. Ette ymmärräkään sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka on ollut kaikki nämä vuodet, kun olen viettänyt milloin kenenkin häitä ja kissanristiäisiä ystävieni ympäröivänä, joilla suurimmalla osalla on vierellä se toinen. Se toinen, jonka kanssa jakaa tunteet ja yhteiset hetket. Se toinen, joka saa ihokarvat pystyyn ja mahan sekaisin jo pelkällä olemisellaan. Se toinen, joka nostattaa hymyn huulillesi joka kerta. Tuntenut jotain niin voimakasta, että taju meinaa lähteä.   

Olo on kuin 15-vuotiaalla. Hihittelen menemään kun ajattelen tätä tunnetta ja sitä toista.  


En edes aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka ulkopuolinen tietyllä tapaa olen ollut, jopa parhaimpien ystävieni parissa. En väitä, ettenkö olisi heidän silmissään silti yhtä arvokas, kokonainen ja rakastettava, vaikka olenkin yksin, ilman sitä toista ja tuota maagista tunnetta. Mutta nyt pääsin käsiksi tuohon tunteeseen, jota olen kaihoten kaivannut elämääni ja josta olen tarinoita kuullut.  

Nyt elän sitä.  

Ihastumista.   

Kyllähän sitä on tullut ihastuttua vaikka jos mihinkä. Mutta tiedättehän IHASTUTTUA aikuisten oikeasti.   

Ah!   Mutta, mitä jos…  

EI!  

Pelko hiipii heti ovelle: ”Kop kop! Avaa ovi, täällä on kaikki voimainen Pelko, joka ajatteli tulla kylään.”

Huvittaa, että aloin samantien pelkäämään. En suinkaan sitä, että saanko ihastukseltani vastakaikua vai en, vaan entä jos tämä tunne menee ohi eikä palaa enää koskaan. Mitä jos se olikin vain tässä ja nyt? Sen kerran, kun kokee jotain näin voimakasta, toivoisi, että sitä voisi mansikkasadon tavoin säilöä hillopurkkiin talveksi ja sen yli. Sitä niin toivoo, että voi luottaa tähän tunteeseen ja sen olemassaoloon. Parasta ennen päiväykselle ei ole nyt käyttöä.  

Täytyy sanoa, että maailma meni hetkessä sekaisin. En olisi koskaan uskonut, että se tuntuu tältä. Naurattaa. Olen kuin mikäkin pikku poika, hihittelen menemään ja nuuskin tyynyliinaani. Ajatukseni laukkaa jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä. Mutta samaan aikaan tunnen tämän hetken ensimmäistä kertaa aikoihin. 

Elämä, annoit jälleen kerran parastasi.  

Kiitos sulle, että sain kokea tämän tunteen.

Kuvat Minni Väärä

Vaatteet R-Collection (tuotteet saatu)


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Se oikea

Osa 1. Sunnuntai, ei darraa, mielessä paskat sanonnat
Rakas päiväkirja, sitä niin ihmettelee, miksi helkkarissa ihmiset toitottavat vanhoja kuluneita fraaseja rakkaudesta, joita nyt kuuluu vain sanoa lohduttavan kuuloisella äänellä. Ihan kuin sitä lohdutusta joku pyytäisi. ”Kyllä sä tiedät, kun se oikea tulee vastaan. Sen vain tuntee.” Kyseessä on vissiin universaali tunnetila, kun se kerran voidaan yleistää sanonnaksi? 
Miltä sen tunteen tulisi sitten tuntua?
Ihmettelen, että miten helvetissä sen tunteen voi tietää, jos sitä ei ole koskaan opeteltu tunnistamaan. Tunnistamaan sitä hetkeä, kun se OIKEA astuu eteesi. Huoh, se oikea. Tai jos tuota tunnetta on opeteltu, ovatko opit kaivettu amerikkalaisista saippuasarjoista. Muistuttaisin, että Forresterin Ridge on tainnut tavata aika monta kertaa sen oikean. Kuka on siis se oikea?
Jos tunteita ei opetella tai sanoiteta, olisi sama kuin luulisimme, että kuurokin oppisi kuulemaan, kun tarpeeksi kovaa huudetaan. Samanlaillahan me ollaan opittu, miltä ilo näyttää, miltä suru tai alemmuus tuntuvat. Jostain syystä rakkaudentunne on itselleni vielä aika häilyvän hähmäinen. Opin vihantunteenkin vasta reilu vuosi sitten.
Sitä miettiin, olenko kenties jo törmännyt siihen ”oikeaan”, mutten tunnistanut sitä tunnetta rakkaudeksi? Tuntuu lohduttomalta, kun ei tiedä sitä ja moni ympärillä oleva näyttää tietävän tuon tunteen tai ainakin luulee tietävänsä, kunnes tapahtuu Forresterit. 
Onneksi Internet osaa auttaa monen asian suhteen, ehkä se osaa kertoa tähänkin asiaan vastauksen:
Google… Mistä tietää löytäneensä sen oikean?
”Vasta vietettyään enemmän aikaa hänen kanssaan.”

” Sen tietää siitä, ettei tarvi enää pohdiskella, että oisko tää se oikea.”

” Perhoset lentelee vatsassa, kun oikean kohtaat.”

”Tiesin, että olimme rakastuneita. Oivallus tuli, kun muutimme yhteen. Paikka oli aina sotkuinen.”

”Se, että se selviää ajan kanssa. justiinsa tuoss olen erimieltä.  SEN HUOMAA HETI; tuon haluan huutaa, huomaaa heti, jos nyt on vaikka pari kolme kertaa netissä kirjoitettu ja tavataan.”
Kiitos Internet, pärjään näillä.
Toinen ällön siirappinen jenkkielokuvistan tuttu lausahdus ”se vie jalat alta”, nostattaa verenpaineen korkealle, SAMANTIEN.
_LÄHTEÄ_JALAT_ALTA
Huvittavaa (tai ehkä surkuhupaisaa), että olen sattumoisin tatuoinut nilkkaani ankkurin. En kylläkään osoittamaan mieltä tätä kliseetä kohtaan, vaan juurikin muistuttamaan siitä, kuka minä olen – tapahtui mitä tahansa. Nyt sitten tulisikin lähteä jalat alta, kun se oikea pamahtaa ovelle.
Joka kerta, kun joku sanoo, ettei oikein lähtenyt jalat alta, tekisi mieli kampata ja sanoa, että tätäkö tarkoitit. Kelatkaa, että elokuvat ja tv-sarjat ovat luoneet käsitteen rakkauteen, että jalat lähtevät alta. Siis se hetki, kun karseassa kiireessä vesisateen runtelemana törmäät kahvikuppikädessä, parsan palanen hampaiden välissä nurkan takana tulevaan Mr. Bigiin. Sitten katseenne vain kohtaavat ja jalkasi lähtevät alta, ei niinkään kirjaimellisesti. Samantien unohtuu kaikki muu ympärillä. Jopa ohimenevä bussi, johon sinulla oli kiire, kurvaa ohitsenne, koska jalkasi ovat lähteneet alta. 
En väitä, etteikö nuo romantisoidut elokuvakohtaukset käy toteen jollakulla. Mietin vain, miten meille, joiden nilkkaan on ankkurit tatuoitu sekä kyynisyys elokuvien tuottamia mielikuvia kohtaan sykkii ohimossa, oikein käy?
Ehkä sitä pitää uskoa, ettei tatuointini ole uniikki ja sillä toisellakin on ankkuri nilkassaan. Ehkä se on se hetki, kun tiedän sen toisen olevan se oikea. Niin, ehkä se oikea ei välttämättä tunnu siltä oikealta aina, vaan näyttää sille.