Mitä vain rahan takia?

Tein muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön Suomen sosialidemokraattien kanssa. Ensimmäistä kertaa motiivini yhteistyöhön kyseenalaistettiin. ”Teetkö aatteen vai rahan takia hommia?”, kysyi muutama seuraaja suoraan minulta. Arvostan muuten tosi paljon, kun kasvotusten, omilla nimillä tulette kommentoimaan tai antamaan kritiikkiä, kiitos siitä. Kun kerroin Instagramin puolella, että teen yhteistyön aatteen takia, en rahan, kyseenalaistettiin tämäkin, anonyymina. ”Juu, eipä tietenkään tee (rahan takia)”

Ymmärrän kriittisen näkökulman. Kun raha astuu peliin, asetelma muuttuu aina. Yhteistyön motiiveja tulee mahdollisesti lisää, joita lukija joutuu kriittisesti tarkastelemaan. Politiikan kentällä aika harva on myöskään tehnyt vaikuttajayhteistöitä, joten tämäkin varmasti toi oman lisänsä, kun kyseessä ei ollut rasvapurkin tai elämysmatkan mainostaminen. Toisinaan yhteistyön taustaorganisaatio saattaa lobata vahvasti jotain aatetta, emmekä välttämättä sisältöjen katsojana huomaa tätä. Tein itse melkein vuoden ajan EK:n alaisuudessa sosiaalisen median sisältöjä omalle YouTube-kanavalleni. Ei silloin yksikään kyseenalaistanut motiivejani tehdä töitä.

Syitä tehdä niin kaupallisia yhteistöitä kuin palkkatöitä, on monia ja raha on yksi niistä. Raha on kylläkin yksi huonoimmista motivaatiotekijöistä itselleni. Se on enempi hygieniaväline, joka mahdollistaa hyvät lähtökohdat inhimilliseen ja onnelliseen elämään. Eli se kattaa pitämään huolen perustarpeistani, kuten asumisesta ja ruoasta. Raha on myös ulkoinen motivaatiotekijä, joka motivoi hetkellisesti, muttei pitkäkestoisesti. Jos haluan ruokkia sisäistä motivaatiotani, tulee tekemisen itsessään olla mielekästä, kehittävää ja merkityksellistä. Sisäinen motivaatio kun kumpuaa itse tekemisestä. 

Työnirsoilija

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että olen tänä päivänä päässyt valitsemaan työni. Koen nimittäin olevani hitusen nirso töiden suhteen. Tiedän, etten motivoidu helposti, varsinkaan, jos aihe ei hetkauta minua tai työ ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi haastavaa. Toki olen tehnyt paljon hanttihommia opiskeluvuosien aikana pelkän rahan takia. Silloin merkitys työn tekemiseen kumpusi siitä, mitä rahalla pystyi tekemään: matkustamaan. Onneksi nykyään saan kerrytettyä matkakassaan euroja töillä, joita teen suurella sydämellä.

En suinkaan ole ainoa, jolle raha ei ole merkitsevin tekijä. Suurin osa nuorista ei nimittäin koe, että raha olisi merkitsevin tekijä työelämässä, vaan työn merkityksellisyys nousee kyselyissä etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raha olisi merkitsevä tekijä. Motiivit tehdä töitä ovat ihmisillä erilaiset, mikä on hyvä ymmärtää. Työ voi olla osalle vapaa-ajan mahdollistava tekijä. Osalle työ merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä tai vaikuttamista. Joillekin työ on vain työtä, ei muuta. Kaikki tavat ajatella ja tehdä työtä, ovat oikeita.

En kiellä, etteikö raha merkitsisi myös minulle. Olisi tyhmää väittää, ettei merkitsisi. Kysehän on työstä ja lisäarvon tuottamisesta, mistä maksetaan yleensä ihmisille. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Siinä missä teen tismalleen samaa duunia palkkatöikseni kuin yrittäjänä, olisi epäoikeudenmukaista kuvitella, että saisin toisesta työstä vain lämmintä kättä rahan sijaan. Raha myös mahdollistaa erilaisia elämyksiä elämääni sekä luo turvan tunnetta säästöjen ja sijoitusten muodossa.

Olen sisällöntuottajana siitä onnekkaassa asemassa, että pääsen tekemään työtäni myös verokortin kautta, jolloin pystyn takaamaan turvallisuuden tunteen säännöllisillä palkkatuloilla. En ole riippuvainen yrittäjän tuloistani, jolloin pystyn valitsemaan myös yhteistyöni harkiten, sen mukaan, mikä ruokkii omaa tekemistäni, kehittää minua sisällöntuottajana ja erityisesti innostaa minua. Muun muassa näiden perusteella valitsen yhteistyöni, oli kyseessä yritys, yhdistys tai puolue. En ensisijaisesti rahan perusteella. 


Hotellivuodella rahoiksi?

MeNaisten toimittaja vieraili taannoin luonani tekemässä juttua hotellivuodestani. Haastattelut ovat siitä antoisia hetkiä, että niiden kautta pääsee sanoittamaan ja tarkastelemaan omaa elämäntilannettaan. Sitä niin helposti uomautuu omien ajatusten kanssa, ja asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä helposti. Haastattelussa yksi kysymys herätteli erityisesti minua: ”Nyt kun sä asut täällä hotellissa ja sulla ei ole asumiskustannuksia, niin sä varmaan saat tienattua hyvin säästöjä.”

Niin, nopeasti ajateltuna tässähän voisi kuvitella rikastuvansa oikein kunnolla, kun asumiskustannukset, jotka yleensä ovat suurin yksittäinen menoerä, ovat pyöreät nolla euroa. Pysähdyin toviksi miettimään tuota kysymystä ja havahduin siihen todellisuuteen, josta olen unelmoinut jo seitsemän vuoden ajan. Olen pitkään siis kipuillut työelämässä vapaa-ajan puutteesta. Pohtinut, kuinka paljon ja millä hinnalla olen valmis myymään aikaani toiselle osapuolelle. Siitähän työelämässä on myös kyse, oman ajan myymisestä. Olen kokenut työelämän olevan liian suuressa roolissa elämässäni ja toisinaan vapaa-aika on pitkälti ollut akkujen lataamista työpäiviä varten.

Neljän päivän työviikko on siintänyt silmissäni siitä päivästä lähtien, kun koulukaverini vöyhöttivät siitä menemään vuonna 2010. Edellisen Aasian reissun jälkeen kirjoitin työsopimuksen neljän päivän mukaan ja olin mielissäni, kuinka olin päässyt tavoitteeseeni. Samaan aikaan kuitenkin perustin oman toiminimen ja lisäsin sosiaalisen median kautta tulleiden työpyyntöjen määrää. Molemmat työt innostivat mukaansa, ja huomasin jälleen kerran tekeväni töitä viikonpäivään katsomatta, enemmän kuin yksikään kiky-sopimuksen kohta olisi velvoittanut. 

Lähdettyä mukaan #YearInClarion -kampanjaan, mietin aluksi, kuinka paljon säästänkään rahaa ja saan kerrytettyä säästöjä tulevaisuutta varten. Jo pelkästään asumiskustannuksissa puhutaan yli kymppitonnin säästöistä, olettaen, että jatkaisin samoissa määrin laskutettavan työn tekemistä ja kuluranteeni pysyisi samassa. Olisi helppoa tarttua ajatukseen noin suuresta summasta ja nähdä se investointina tulevaisuuteen. Mutta samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän, peilaten siihen kysymykseen, jonka kanssa olen paininut vuosien ajan: Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani muille?

Kohti neljän päivän työviikkoa

Tällä hetkellä teen kahden päivän työviikkoa työnantajalleni ja tuotan omiin sosiaalisen median kanavoihin sisältöjä, sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja luonnolliselle. Tulotasoni on laskenut vuoden takaisesta, mutta vapaa-ajan määrä kasvanut samassa suhteessa. Kelasin, että kun kerran on taloudellinen turva ja mahdollisuus vähentää työn tekemistä, miksi en sitä tekisi. Miksi en eläisi arvojani todeksi, mikä on monesti haastavaa arvoristiriitojen ja resurssien takia. Tällaisessa tilanteessa, kun tähtimerkit ovat kohdillaan, miksi en tarttuisi mahdollisuuteen. 

Haluan korostaa tässä vaiheessa, että puhun ainoastaan omasta elämäntilanteestani, en kenenkään muun. Tämä ihan sillä, ettei kenelläkään tule kuva, että kuka tahansa pystyisi tekemään näin. 

Kahden päivän työviikko on antanut vapauden tunnetta roppakaupalla. Koen, että itselleni juurikin vapauden tunne on yksi tärkeimmistä psykologisista perustarpeista. Joku saattaisi kysyä, miksen lähde kokonaan yrittäjäksi, jolloin voisin toteuttaa itseäni omien ehtojeni mukaan. Koen, että kehityn kaikista parhaiten, kun teen hommia itseäni fiksumpien parissa. Samalla saan ympärilleni yhteisön, joiden kanssa pystyn töiden lisäksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan omaa arkea. Kolmas tekijä, miksi haluan pysyä myös työntekijänä, liittyy rakenteeseen, jonka ”päiväduuni” tuo tullessaan. Kaiken tämän pystyisin kyllä saavuttamaan myös yrittäjänä, se vain vaatisi enempi vaivannäköä, joka taas vie aikaa ja energiaa joltain muulta. ”Päiväduunien” ja yrittäjänä olemisen yhdistäminen sopii itselleni ainakin tällä hetkellä parhaiten. Saan muodostettua tätä kautta toimivan neljän päivän työviikon.

Sen sijaan, että miettisin, pääsenkö rikastumaan hotellivuoteni aikana vai en, suuntaan fokukseni siihen, mitä kaikkea vapautuneella ajalla ja näillä resursseilla pystyn tekemään. 

Kuvat Anni Korhonen