Budjettikuukauden lopputulos – silkkaa säästöä!

Havahduin elokuun lopussa tolkuttomaan rahan kulutukseeni. Kävin kesän jäljiltä katsomassa tarkemmin verkkopankissa tiliotteitani ja huomasin suuren rahareijän: kulutin 700 euroa kuukaudessa ravintoloihin ja ruokakauppoihin. Aivan liikaa omaan makuuni.

Kulurakenteeni muuttui täysin muutettuani hotelliin helmikuussa. Keittiötön elämä, mukavuuden halu ja näennäinen kiire veivät vähintäänkin kerran päivässä lueskelemaan ravintoloiden ruokalistoja. Päätin syyskuun ajan muuttaa suuntaa ja tietoisesti keskittymään rahan kulutukseeni. Päädyin tekemään viikkobudjetin (100€) sekä nostamaan tuon summan käteisenä lompakkooni, jolloin pystyn konkreettisemmin seuraamaan rahan menoa.  

Miten kuukausi sujui ja kuinka paljon rahaa säästyi?

Ensimmäisen viikon käynnistyttyä, ostin jääkaappiin valmiiksi viikon ruokatarvikkeet, joihin upposi heti puolet viikon budjetista. Mietin tuossa vaiheessa, että mitenköhän tässä käy, kun lompakossa oli enää 50€ seteli ja maanantain lounastakaan ei oltu vielä nautittu. Tässä vaiheessa on tosiaan hyvä sanoa ääneen, että aamupala kuuluu hotellivuoteeni, joten sen suhteen sain säästöä viikkobudjettiini.

Vaikka kokkailu hotellikonstein tuntui lähes koko kuukauden ajan yllättävän hyvälle, en siltikään koe miellyttäväksi ruokakaupoissa asioimista. Liikaa mahdollisuuksia ja päätöksiä tehtävänä. Tämän takia tykkäsin viime vuonna käyttää Anton&Antonin ruokakassipalvelua, jossa oli valmiina viikon reseptit sekä tuotteet. Ruokakaupat ovat rakennettu nujertamaan ihmisen tahdonvoimaa, joten jos vain jotenkin pystyn välttelemään kaupassa asiointia, teen sen.

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Ennen töihin lähtöä, varmistin aina erikseen, että löytyyhän lompakostani päivän lounaaseen riittävät eurot. Tämän myötä tuli tietoisemmaksi käytettävissä olevista varoista. Normaalisti sitä tulisi vain vingutettua pankkikorttia ja ostettua helpommin heräteostoksia, kuten suklaapatukoita kassahihnalta tai kookosvettä. Käteinen auttoi säännöstelemään paremmin budjettiani.

Ensimmäiset harmaat hiukset syntyivät, kun joutui miettimään pystyykö lähteä ystävien kanssa ulos tai edes kahville. 3-4€ kahvikuppi vastaa päivän itsetehtyä lounasta, 7€ olut vastaa melkein kahden päivän lounaita. Ravintolaillallisille ei tässä kuukaudessa ollut varaa tai se olisi vaatinut tiukkaa säästökuuria. Työni puolesta pääsin kylläkin yhtenä iltana syömään ystävien seurassa, joka toi kivan piristeen ja vaihtelun pussinuudeleihin. 

Otin tosiaan omasta ideastani ja tahdostani tämän haasteen vastaan. En osannut odottaa, että budjettikuukauden aikana joutuisin miettimään, pystynkö näkemään ystäviäni perinteisin menoin ravintolassa tai kahvilassa. Omat tuntemukseni menevät lähinnä ensimmäisen maailman ongelmien joukkoon, kun taas joillekin nämä fiilikset ovat arkea. Sen takia, en koe, että oma ”avautuminen” aiheesta olisi mitenkään relevanttia täällä.

Toisen viikon käynnistyttyä oli huomattavasti helpottuneempi olo, kun tiesi tavallaan mitä tulevan pitää. Ensimmäinen viikko oli uuden opettelua, toinen viikko meni opitun toistamiseen. Lounasruokailuihinkin alkoi löytymään eineshyllyltä jo omia suosikkeja. Onneksi einesruokien taso on noussut todella paljon. Toki kyseessä on edelleen eines, joka ei kotitekoista makaronilaatikkoa voita.

Kolmannen viikon olin mökillä Korpilahdella. Ostin jälleen kerran viikon ruokaostokset kerralla, alle 10 minuutin kauppareissulla, sillä saavuin iltajunalla Jyväskylään ja ennätimme juuri ja juuri kauppaan ennen sulkeutumisaikaa. Satokauden ollessa Suomessa parhaimmillaan, vihanneksista sai taiottua laadukkaita ja ennen kaikkea edullisia annoksia. Kaalilaatikko oli lähestulkoon ilmainen ja sitä riitti useammalle päivälle. Puolukkahillo taisi maksaa melkein koko laatikon verran. 

Mökillä, kun oli pelkästään aikaa tehdä ja olla, tuli käsiteltyä ruokaakin aivan eri tavalla, arvostaen. Instant- ja pikaruokakulttuurin keskellä tuntuu, että ruoasta on tullut enempi kertakäyttöistä ja itsestään selvää, jonka tehtävä on ainoastaan antaa energiaa. Yhteiskunnan muuttuessa suhde ruokaankin on muuttunut, joten on aivan loogistakin, ettei meillä ole enää suoraa kosketusta ruoan alkulähteisiin saman lailla kuin vanhemmillamme on ollut. Pääsin pienessä mittakaavassa muistuttamaan itseäni, mistä muualta kuin kaupan hyllyltä ruoka voi tulle, sillä kaivoin kumpparit jalkaan ja suuntasin sienimehtälle. 

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Silkkaa säästöä

Kulutin kesäkuukausien aikana keskimäärin noin 700€ ravintoloihin, kahviloihin ja ruokakauppoihin. Tavoite oli melkein puolittaa tuo kulutus, 400 euroon. Dansken verkkopankki lajittelee valmiiksi aina menot eri kategorioihin ja nyt katsoessani syyskuun pylpyröitä ja piirakkamallinnuksia, ei voi kuin hymyillä.

Nostin käteistä kuukauden aikana yhteensä 350€, joista 50 euroa meni muihin kuluihin kuin ruokaan. Ruokakauppoihin meni 105€ ja ravintoloihin 43€ (muutama ResQ pelastus, hätäillallinen Woltista sekä kuukauden lopuksi Mortonissa hampurilainen). Kolikkokippoon jäi reilun kympin edestä kolikoista, joten budjetti ylittyi noin 40 eurolla. Säästöä kertyi huimat 265€ edellisiin kuukausiin verrattuna. Aivan älytön summa euroja, silkkaa säästöä.

Huomasin myös, että säästöä kertyi muissakin elämän osa-alueilla syyskuun aikan. Suoria johtopäätöksiä on toki turha vedellä, mutta rahan tiedostaminen voisi olla yksi tapa vähentää ylimääräistä kuluttamista. Pankkikortit, suoraveloitukset ja mobiilimaksaminen ovat tehneet rahan hahmoittamisen vaikeammaksi. Varsinkin Resq:n ja Uberin kaltaisissa sovellukissa, joissa maksaminen hoituu yhtä helposti kuin ihmisten swaippaaminen Tinderissä, luo helposti käsityksen, ettei rahaa kulu lainkaan. Ja tuskin tämä on sattumaa.

En missään vaiheessa kuukautta kokenut, että joutuisin kituuttelemaan, ainoastaan karsimaan turhia haluja, joita tuntuu syntyvän jatkuvalla syötteellä somessa, bussipysäkeillä, kotisohvalla. Kaiken kaikkiaan kuukausi oli onnistunut ja ajattelin jatkaa käteisen nostamista tulevaisuudessakin.


Mitä vain rahan takia?

Tein muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön Suomen sosialidemokraattien kanssa. Ensimmäistä kertaa motiivini yhteistyöhön kyseenalaistettiin. ”Teetkö aatteen vai rahan takia hommia?”, kysyi muutama seuraaja suoraan minulta. Arvostan muuten tosi paljon, kun kasvotusten, omilla nimillä tulette kommentoimaan tai antamaan kritiikkiä, kiitos siitä. Kun kerroin Instagramin puolella, että teen yhteistyön aatteen takia, en rahan, kyseenalaistettiin tämäkin, anonyymina. ”Juu, eipä tietenkään tee (rahan takia)”

Ymmärrän kriittisen näkökulman. Kun raha astuu peliin, asetelma muuttuu aina. Yhteistyön motiiveja tulee mahdollisesti lisää, joita lukija joutuu kriittisesti tarkastelemaan. Politiikan kentällä aika harva on myöskään tehnyt vaikuttajayhteistöitä, joten tämäkin varmasti toi oman lisänsä, kun kyseessä ei ollut rasvapurkin tai elämysmatkan mainostaminen. Toisinaan yhteistyön taustaorganisaatio saattaa lobata vahvasti jotain aatetta, emmekä välttämättä sisältöjen katsojana huomaa tätä. Tein itse melkein vuoden ajan EK:n alaisuudessa sosiaalisen median sisältöjä omalle YouTube-kanavalleni. Ei silloin yksikään kyseenalaistanut motiivejani tehdä töitä.

Syitä tehdä niin kaupallisia yhteistöitä kuin palkkatöitä, on monia ja raha on yksi niistä. Raha on kylläkin yksi huonoimmista motivaatiotekijöistä itselleni. Se on enempi hygieniaväline, joka mahdollistaa hyvät lähtökohdat inhimilliseen ja onnelliseen elämään. Eli se kattaa pitämään huolen perustarpeistani, kuten asumisesta ja ruoasta. Raha on myös ulkoinen motivaatiotekijä, joka motivoi hetkellisesti, muttei pitkäkestoisesti. Jos haluan ruokkia sisäistä motivaatiotani, tulee tekemisen itsessään olla mielekästä, kehittävää ja merkityksellistä. Sisäinen motivaatio kun kumpuaa itse tekemisestä. 

Työnirsoilija

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että olen tänä päivänä päässyt valitsemaan työni. Koen nimittäin olevani hitusen nirso töiden suhteen. Tiedän, etten motivoidu helposti, varsinkaan, jos aihe ei hetkauta minua tai työ ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi haastavaa. Toki olen tehnyt paljon hanttihommia opiskeluvuosien aikana pelkän rahan takia. Silloin merkitys työn tekemiseen kumpusi siitä, mitä rahalla pystyi tekemään: matkustamaan. Onneksi nykyään saan kerrytettyä matkakassaan euroja töillä, joita teen suurella sydämellä.

En suinkaan ole ainoa, jolle raha ei ole merkitsevin tekijä. Suurin osa nuorista ei nimittäin koe, että raha olisi merkitsevin tekijä työelämässä, vaan työn merkityksellisyys nousee kyselyissä etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raha olisi merkitsevä tekijä. Motiivit tehdä töitä ovat ihmisillä erilaiset, mikä on hyvä ymmärtää. Työ voi olla osalle vapaa-ajan mahdollistava tekijä. Osalle työ merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä tai vaikuttamista. Joillekin työ on vain työtä, ei muuta. Kaikki tavat ajatella ja tehdä työtä, ovat oikeita.

En kiellä, etteikö raha merkitsisi myös minulle. Olisi tyhmää väittää, ettei merkitsisi. Kysehän on työstä ja lisäarvon tuottamisesta, mistä maksetaan yleensä ihmisille. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Siinä missä teen tismalleen samaa duunia palkkatöikseni kuin yrittäjänä, olisi epäoikeudenmukaista kuvitella, että saisin toisesta työstä vain lämmintä kättä rahan sijaan. Raha myös mahdollistaa erilaisia elämyksiä elämääni sekä luo turvan tunnetta säästöjen ja sijoitusten muodossa.

Olen sisällöntuottajana siitä onnekkaassa asemassa, että pääsen tekemään työtäni myös verokortin kautta, jolloin pystyn takaamaan turvallisuuden tunteen säännöllisillä palkkatuloilla. En ole riippuvainen yrittäjän tuloistani, jolloin pystyn valitsemaan myös yhteistyöni harkiten, sen mukaan, mikä ruokkii omaa tekemistäni, kehittää minua sisällöntuottajana ja erityisesti innostaa minua. Muun muassa näiden perusteella valitsen yhteistyöni, oli kyseessä yritys, yhdistys tai puolue. En ensisijaisesti rahan perusteella. 


Year In Clarion -Hotellivuodella rahoiksi?

MeNaisten toimittaja vieraili taannoin luonani tekemässä juttua Year In Clarion -hotellivuodestani. Haastattelut ovat siitä antoisia hetkiä, että niiden kautta pääsee sanoittamaan ja tarkastelemaan omaa elämäntilannettaan. Sitä niin helposti uomautuu omien ajatusten kanssa, ja asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä helposti. Haastattelussa yksi kysymys herätteli erityisesti minua: ”Nyt kun sä asut täällä hotellissa ja sulla ei ole asumiskustannuksia, niin sä varmaan saat tienattua hyvin säästöjä.”

Niin, nopeasti ajateltuna tässähän voisi kuvitella rikastuvansa oikein kunnolla, kun asumiskustannukset, jotka yleensä ovat suurin yksittäinen menoerä, ovat pyöreät nolla euroa. Pysähdyin toviksi miettimään tuota kysymystä ja havahduin siihen todellisuuteen, josta olen unelmoinut jo seitsemän vuoden ajan. Olen pitkään siis kipuillut työelämässä vapaa-ajan puutteesta. Pohtinut, kuinka paljon ja millä hinnalla olen valmis myymään aikaani toiselle osapuolelle. Siitähän työelämässä on myös kyse, oman ajan myymisestä. Olen kokenut työelämän olevan liian suuressa roolissa elämässäni ja toisinaan vapaa-aika on pitkälti ollut akkujen lataamista työpäiviä varten.

Year In Clarion pesojoonas

Neljän päivän työviikko on siintänyt silmissäni siitä päivästä lähtien, kun koulukaverini vöyhöttivät siitä menemään vuonna 2010. Edellisen Aasian reissun jälkeen kirjoitin työsopimuksen neljän päivän mukaan ja olin mielissäni, kuinka olin päässyt tavoitteeseeni. Samaan aikaan kuitenkin perustin oman toiminimen ja lisäsin sosiaalisen median kautta tulleiden työpyyntöjen määrää. Molemmat työt innostivat mukaansa, ja huomasin jälleen kerran tekeväni töitä viikonpäivään katsomatta, enemmän kuin yksikään kiky-sopimuksen kohta olisi velvoittanut. 

Lähdettyä mukaan #YearInClarion -kampanjaan, mietin aluksi, kuinka paljon säästänkään rahaa ja saan kerrytettyä säästöjä tulevaisuutta varten. Jo pelkästään asumiskustannuksissa puhutaan yli kymppitonnin säästöistä, olettaen, että jatkaisin samoissa määrin laskutettavan työn tekemistä ja kuluranteeni pysyisi samassa. Olisi helppoa tarttua ajatukseen noin suuresta summasta ja nähdä se investointina tulevaisuuteen. Mutta samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän, peilaten siihen kysymykseen, jonka kanssa olen paininut vuosien ajan: Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani muille?

Kohti neljän päivän työviikkoa

Tällä hetkellä teen kahden päivän työviikkoa työnantajalleni ja tuotan omiin sosiaalisen median kanavoihin sisältöjä, sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja luonnolliselle. Tulotasoni on laskenut vuoden takaisesta, mutta vapaa-ajan määrä kasvanut samassa suhteessa. Kelasin, että kun kerran on taloudellinen turva ja mahdollisuus vähentää työn tekemistä, miksi en sitä tekisi. Miksi en eläisi arvojani todeksi, mikä on monesti haastavaa arvoristiriitojen ja resurssien takia. Tällaisessa tilanteessa, kun tähtimerkit ovat kohdillaan, miksi en tarttuisi mahdollisuuteen. 

Haluan korostaa tässä vaiheessa, että puhun ainoastaan omasta elämäntilanteestani, en kenenkään muun. Tämä ihan sillä, ettei kenelläkään tule kuva, että kuka tahansa pystyisi tekemään näin. 

Year In Clarion pesojoonas

Kahden päivän työviikko on antanut vapauden tunnetta roppakaupalla. Koen, että itselleni juurikin vapauden tunne on yksi tärkeimmistä psykologisista perustarpeista. Joku saattaisi kysyä, miksen lähde kokonaan yrittäjäksi, jolloin voisin toteuttaa itseäni omien ehtojeni mukaan. Koen, että kehityn kaikista parhaiten, kun teen hommia itseäni fiksumpien parissa. Samalla saan ympärilleni yhteisön, joiden kanssa pystyn töiden lisäksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan omaa arkea. Kolmas tekijä, miksi haluan pysyä myös työntekijänä, liittyy rakenteeseen, jonka ”päiväduuni” tuo tullessaan. Kaiken tämän pystyisin kyllä saavuttamaan myös yrittäjänä, se vain vaatisi enempi vaivannäköä, joka taas vie aikaa ja energiaa joltain muulta. ”Päiväduunien” ja yrittäjänä olemisen yhdistäminen sopii itselleni ainakin tällä hetkellä parhaiten. Saan muodostettua tätä kautta toimivan neljän päivän työviikon.

Sen sijaan, että miettisin, pääsenkö rikastumaan hotellivuoteni aikana vai en, suuntaan fokukseni siihen, mitä kaikkea vapautuneella ajalla ja näillä resursseilla pystyn tekemään. 

Kuvat Anni Korhonen