Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kaveriporukan ainoa sinkku

Hellurei ja hellät tunteet rakas päiväkirja. Viimeksi, kun juteltiin, puhuimme vahvoista tunteista. Rakastamisesta. Voi pojat, kun tietäisit, mihin rakkaus on vienyt minut.

Olen hulluna ystäviini. Monista ystävieni puolisoista on myös tullut hyviä ystäviäni. Useimmiten vietämme aikaa yhdessä niin, että puolisot ovat mukana. Toisinaan ilman, mutta lähtökohtaisesti olemme kaikki koolla. Kaikki pariskunnat ja minä.

”Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä.”

Eri asia on, haluaako tottua.

Ei sitä viime vuosina enää edes miettinyt, että olin yleensä ainoa sinkku illanistujaisissa. Sitä oli kasvanut tietyllä tapaa asian parissa ja sulautunut osaksi muita, eikä enää ajatellut ihmisiä niinkään pariskuntina, vaikka sitähän ne myös olivat. Tarpeen tullen joltain heltisi aina kainalopaikka, jos läheisyyden kaipuu iski. 

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että olisin joskus tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta. Totta helvetissä tunsin ja aika usein heti sen jälkeen, kun emme olleet enää kaveriporukalla yhdessä. Enkä sano, että tämä olisi jonkun syy. Asia vain oli niin. En koskaan tuonut tuota tunnetta oikein esiin ystävilleni. Ajattelin, että oli parempi pitää se sisällään, kuin vaivata ketään.  En myöskään halunnut, että ihmiset alkaisivat hyvää hyvyyttään voivottelemaan tai myötäelämään kanssani. Eihän kenelläkään heistä ollut siinä hetkessä kosketuspintaa tilanteestani.

Ei. 

Ja sitä paitsi tunne oli minun. 

Pidin siitä kiinni.

En oikein ymmärtänyt kuinka valtavaksi tuo tunne oli kuitenkin patoutunut sisälläni, kunnes…

Kunnes alkoi tapahtumaan ja päästin irti.

Vaikka kuinka yritän vakuutella, että elämä sinkkuna oli yhtä kokonaista ja hyvää kuin nyt seurustelusuhteessa, en voi kieltää, etteikö ulkopuolisuuden tunne olisi kadonnut seurustelun myötä. Ja tarkoitan juuri tuota ulkopuolisuuden tunnetta, jota koin usein ystävieni kesken. En silti vaihtaisi sinkkupäiviäni mistään hinnasta. Tietyllä tapaa koin erilaista kokonaisuuden tunnetta ennen kuin toinen ihminen tuli vierelleni. Voisin sanoa jotain imelää, kuten one become two, mutta jätän imelyyden muille. Olen kuitenkin todella kiitollinen, että tietyt henkiset lukot on saatu auki seurustelun myötä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei seurustelusuhde ole mikään päämäärä elämässä. Sitä en tiedä olisiko ulkopuolisuuden tunne jossain vaiheessa kadonnut kokonaan ilman seurustelua vai olisiko tunteen kanssa oppinut elämään. Olin käsitellyt asian itseni kanssa, ja miettinyt elämää ja perheen perustamista yksikseni. Olinhan oikeutettu siihen, missä seurustelevat ystävänikin.

Ihminen ei tarvitse toista ihmistä ollakseen riittävä, kokonainen tai mitään muuta. 

Toistin tuota mantraa sinkkuna ja jatkan sitä tästä eteenpäinkin.

Ehkä kyse on enempi olettamuksista, jotka tulevat ulkopuolelta tai kuvittelemme niiden tulevan ulkopuolelta. Jompaakumpaa. Toki asiaan vaikuttaa myös yhteiskunnan normit ja arvot. 

Samaan aikaan mietin, että itsehän me olemme nämä asiat keksineet, seurustelun ja avioliiton nykyisessä muodossa? Yhtä hyvin voisimme sopia, että parillisina viikkoina kaikki ovat sinkkuja ja parittomina ollaan parisuhteessa aina jonkun ennalta sovitun ihmisen kanssa. Saatteko kiinni, mitä tarkoitan?

Mutta takaisin itse aiheeseen.

Näytille viemiseen.

Tällä kertaa oli minun vuoroni. Uskon monen ystävistänikin odottaneen jo tätä päivää. Kaveriporukan ainoa sinkku astelee kumppaninsa kanssa runwaylle. 

Valot, kamerat, käy!

Tältäkö se tuntuu? 

Siis hyvälle. Samaan aikaan niin oikealle. Ja mikä parasta, ei tarvinnut lainata kenenkään toisen kainaloa, enää. Toki lainasin silti.

Kuvat Anni Korhonen


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Minä rakastan sinua

Rakas päiväkirja, mietin, onkohan tää enää räntäinen rakkauspäiväkirja vai jotain muuta. Moni asia, kun on muuttunut kuukausien aikana. ”Vaikeuksien kautta voittoon”. Okei, kuulostaa liian irvokkaalta sanoa tuo lausahdus ääneen.

Räntää ja lunta on kylläkin tullut viimeiset kolme päivää putkeen, niin, että Helsinki pursuaa oikein lumesta. En muista, milloin Helsinki olisi ollut näin taianomainen ja kaunis talviaikaan. 

Vähän niin kuin omat tunteeni.

Rakkaus.

Vähän pelottaa kirjoittaa tästä aiheesta. Tai ehkä ei pelota, vaan ottaa mahanpohjasta. Kai siinä on hitunen pelkoakin. Tuntuu, että rakkaudesta kirjoittaminen avaa aivan uudenlaisen puolen itsestäni. Puolen, joka on hauras ja josta en itsekään vielä tiedä paljoakaan. Mutta yritetään ja aloitetaan jostain.

Ensiksi, rakastetuksi tuleminen.

Kyllä.

Minä rakastan sinua.”

Koko maailma ympärillämme pysähtyi tuona hetkenä. Tuona herran hetkenä, kun hän avasi suunsa. Jos meno Kouvolassa tuntuu välillä seesteiseltä ja pysähtyneeltä, voin taata, että tuo torstai-iltainen hetkemme kynttilänvalossa, on ollut yksi pysähdyttävimmistä hetkistä elämässäni. 

Silmät kosteina ja pelokkaina, mutta samaan aikaan niin rohkeina ja varmoina, ne tuijottivat minua. Vain minua. Kertoen samaa, mitä sanatkin. 

Minä rakastan sinua.

Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun toinen ihminen sanoi sen minulle. Vanhempiani tietysti lukuun ottamatta. Tuntui tosi pelottavalta. Jos jokin lause on täynnä merkityksellisyyttä ja painoarvoltaan valtava, on se tuo. Minä rakastan sinua. ”I love you” on huomattavasti kevyempi versio tuosta suomen kielisestä kaimasta, joka muuten saksalaisen ystäväni korvaan kuulosti lähinnä räyhäämiselle tai aggressiiviselle huudahdukselle. Minä rrrakastan sinua.

Rakkaus, mitä se edes on? Mitä se tarkoittaa?

Syvä hengenveto sisään ja sitten ulos. 

Vaikka kuinka googlettaisin tietoa rakkaudesta, en usko ikinä löytäväni siihen vastausta Internetistä. En edes vauva.fi -palstalta, josta tuntuu löytyvän vastaus aiheeseen kuin aiheeseen. Vastaus löytynee läheltä, minusta. Elämäm koulun ylempää arvotutkintoa odotellessa. Se, mitä pikainen googlettaminen aiheen ympäriltä antoi, oli näkemys rakkaudesta. Kuvailu niistä tuntemuksista ja asioista, joita liitämme rakkauteen.

”Syvä, kiintymyksen tunne, johonkin toiseen henkilöön!”

Itselleni on selkeää, kuinka pystyn kokemaan kiintymyksen tunnetta toiseen henkilöön. Mutta se, että joku olisi kiintynyt minuun, vaatii ihmettelyä ja totuttelua. 

Miksi minuun?

Alan välittömästä mielessäni listaamaan omia huonoja puoliani ja kertomaan sitä vinoutunutta narratiivia, jota vuosi toisensa jälkeen olen toistanut itselleni. Siis tuota täysin päätöntä ja itseäni alentavaa tarinaa, josta harva ystäväni edes tunnistaisi minua. Pystyisin ihan hyvin kertomaan inhimillisempää tai lempeämpää tarinaa itsestäni, mutta miksi en tee sitä? Mitä jos yrittäisin pitää tällä kertaa mielen rauhallisena ja olla kertomatta minkäänlaista tarinaa itselleni? Olla ennustamatta huomista ja elää tätä hetkeä. Tulevaisuuden maalaamiselle on omat hetkensä, mutta tällä kertaa ei tämän orastavan suhteen kynnyksellä.

Rakastetuksi tuleminen tuntuu vaativan paljon minulta. Rakastaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompi asia. Toki omat vaaransa rakastamisessakin on, esimerkiksi entä jos toinen katoaa, ei vastaakaan minulle. 

Niin mitäs vittua sitten tapahtuu? 

Ystäväni sanoi, että on vain opittava luottamaan siihen, että toinen on ja pysyy elämässäsi. Enhän murehdi muidenkaan ihmissuhteideni haurautta päivästä toiseen, miksi tekisin saman tämän kohdalla. Ihmissuhteethan perustuvat pitkälti luottamukseen ja sen jatkuvaan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Arvostamiseen, ei haikelemiseen.

Toistan mielessäni seuraavaa mantraa: ”Kyllä hän vastaa tänäänkin viestiini. Varmasti vastaa. Miksi ei vastaisi, rakastaahan hän minua.”

Hullua, että saan kokea tällaisia tunteita. Tunteita, joista monet ovat puhuneet minulle. Samaan aikaan muistutan itseäni, että varmasti olen tullut rakastetuksi myös ystävieni kanssa. Sitä ei vain ole sanoitettu ääneen samalailla. Toki on tässä jotain erilaista kuin aikaisemmissa ihmissuhteissani, sitä en kiellä. Mutta en halua uskoa, että tämä tunne on jotain sellaista, mitä en olisi voinut kokea ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En halua uskoa, että tämä on vain seurustelevien yksinoikeus.

Tulevalle viikolle on luvattu lisää lumi- ja räntäsateita. Räntäinen rakkauspäiväkirja voisi hyvinkin olla sääpäiväkirja, joka kertoo rakkaudestani lumista Helsinkiä kohtaan. Sen verran kaunis kotikaupunkini on tällä hetkellä, että sille voisi omistaa kokonaisen päiväkirjan. Räntäisen sellaisen. Ehkä räntäinen onkin hyvä adjektiivi kuvastamaan päiväkirjaani parhaiten. 

”Räntä on rakkautta, joka koostuu vesipisaroista ja osittain sulaneesta kovasta pintakuoresta.”


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kahvinmakuisia hetkiä, yhdessä!

Rakas päiväkirja, laitetaanko mustana vai kerman kanssa? Tuntuu, että elämä on ollut viime päivät yhtä aromien ilotulitusta ja kerman makua, mutta menkööt.  

Jos jotain toivoin pukilta, niin lisää näitä hitaita aamuja kahvipannun äärellä. Tuoreiden hedelmien ja pähkinöiden yhdistelmää. Itsepuristettua tuoremehua ja lettuja. Ai, että! Harvoin tulee syötyä lettuja aamusta, mutta kerrankos.  

Hitaat aamut, kukapa ei teistä tykkäisi.

Pari vuotta sitten saatoin viettää tunnin, jos toisenkin katsellessa ulos maailman menoa kahvikuppi kädessäni. Seurata ohimeneviä ihmisiä. Miettiä mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kaikessa hiljaisuudessa kuunnella omia ajatuksiani.  

Muutettuani uuteen asuntoon, uudelle asuinalueelle, on tämä harrastus jäänyt kokonaan pois. Suurin syy lienee hiljainen takapihani, jossa suurinta roolia näyttelee talonmies vaimonsa kanssa. Heitäkin näkee ani harvoin siellä.   

Kaipaan noita aamuja.

Viimeiset yhteiset aamumme ennen hänen lähtöään kotimaahansa, istuimme vain kahvikupit kädessä, toisiamme katsellessa. Ei mitään sen erikoisempaa, mutta samalla niin erikoista. Kaikkea muuta, mihin olen tottunut. Kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt.  

Voisin romantisoida noita hetkiä lopun päivää, tehdä niistä vieläkin vaaleanpunaisempia ja imelämpiä, mutta säästän teitä.  

En ihmettele lainkaan, kun sanotaan aamun ensimmäisen kahvikupin olevan päivän tärkein kuppi. Sitä se oli ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, kun vietämme yhteisiä aamuja. Kyse ei ole pelkästä hitaudesta, vaan sellaisten tapojen asettamisesta elämään, jotka tuottavat hyvää mieltä ja onnen hetkiä. Näiden arvokkaiden tapojen arvostamisesta, arvottamisesta muiden asioiden ja kiireiden edelle. Pysähtymistä siihen hetkeen ja tilaan, jonka yhdessä jaamme. Toki on yhtä tärkeää vaalia näitä hetkiä, kun olen yksinkin.

Jos mietit, mitä ostaa joululahjaksi läheisillesi, osta yhteistä aikaa ja näitä elämänmakuisia hetkiä. Slurpilla on vielä viimehetken joulutontuille tarjous meneillään. Tilaa joko itsellesi tai lahjaksi läheisellesi pienpaahtimoiden vastapaahdettua kahvia kotiin toimitettuna. Voin sanoa, että kahvit kotiovelle on arjen luksusta. Pieni juttu, mutta tuntuu aina yhtä hyvälle, kun posteljooni kolauttaa paketin postiluukusta eteisen lattialle. Saat 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista (käy myös lahjakortteihin) koodilla ”SLURPJOULU”. Tästä pääset Slurpin sivuille tutustumaan palveluun.

Toivon, että vuosi 2019 tuo tullessaan lisää näitä yhteisiä kahvihetkiä hänen ja ystävieni kanssa.   

Mitä sä toivot seuraavalta vuodelta?


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Saakeli mikä ikävä!

Sunnuntai, Tom Misch ja ikävä.  

Rakas päiväkirja. Täällä ollaan. Ja kyllä, luit oikein: ikävä.  

En oikein tiedä mistä aloittaisi.

Ajoitus tuntuu olevan kaiken A ja O ihmissuhteissa. Aina se ei mene putkeen, niin kuin ei nytkään mennyt kaikilta osin. Toisinaan taas elämä antaa sitruunan sijasta jotain muuta. Esimerkiksi post-it -lapulla olevan viestin, muistuttaakseen tärkeistä asioista.  

Elämä oli yksi solmussa oleva lankakerä vielä hetki sitten. Tai sanotaanko, että saatanallisessa sotkussa oleva kerä. Olin jo valmis tuikkaamaan tuleen kyseisen lankakerän, kunnes muistin asian toisen puolen: sen pehmeyden ja lämmön, jota tuo villa tuo oikein käytettynä.  

Niin oikein käytettynä ja oivallettuna.

Elämähän on itse asiassa aika pehmeää ja mieltä lämmittävää, kun sen oikein oivaltaa. Ja heittäytyy sille. Nimenomaan heittäytyy. Jos tunnepuolella pystyisi kamppailemaan itsepuolustuslajien tavoin mustan vyön, olisin mestari jo vuosien ajan.

Tunnistan tunnelukkoni hyvin. Niiden avaaminen tuntuu vain olevan hankalaa ja monimutkaista.  

Kunnes.  

Niin, kunnes oikea laulu soi oikeassa hetkessä. Oikean ihmisen vierellä.  

Kai.

Kai se on jotain muutakin. Jotain mikä on vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sä sen tiedät, ilman mitään selityksiä. Se on vaan se tunne.  

Tunne, joka toi myös ikävän mukanaan.  

Ikävähän tulee, kun joku tärkeä ihminen ei ole vierelläsi, mutta on ajatuksissasi. Sitä se on tällä hetkellä. Kukaan ei missään vaiheessa varoittanut ihmissuhteiden ”ikävistä” puolista, kuten ikävästä. Joka ei kylläkään ole täysin ikäväpuoli, vaan päinvastoin, aika helvetin tärkeässä roolissa oleva tunne.

Ikävä muistuttanee toisen tärkeydestä ja (ehkä) siitä, että sille toiselle on löytynyt oikea paikka elämässäni.  

Ehkä. Aika kertoo sen. Tai sitten minä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Maailman pisimmät hetket

Rakas ja ruitunut päiväkirja, jos joku erehtyy sanomaan, että hiljaa hyvää tulee, lupaan läimäyttää sitä naamalle. Hiljaa tulee varmasti hyvää, mutta miten hillitä itseä, jos tuli polttelee jalkojen alla? Tuntuu kuin eläisin maailman pisimpiä hetkiä.  

Päivät suorastaan matelevat, ryömivät suossa lisäpainot harteilla.  

Heti kun saan ajatukseni johonkin muuhun kuin tähän vallitsevaan tunteeseen, josta aikaisemmin kirjoitin, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Silloin elämä rullaa normaaliin tapaan ja etenkin keskittyminen pysyy järjissään.

Kunnes.

Olen aina aikaisemmin ollut se, joka pitää toista jojon päässä, jos voi tuota kärjistävää kielikuvaa käyttää. Syy siihen kai on ollut valta. Valta päättää siitä, miten edetään ja missä tahdissa. Valta omaan ajankäyttöön ja tilaan. Valta vallitsevaan tilanteeseen. Toki kun kyse on kahdesta ihmisestä, ei voi sanoa suoraan, että toinen päättää ainoastaan, miten hommassa edetään. Mutta toisella osapuolella on yleensä enemmän valtaa kuin toisella, jo pelkästään johtuen siitä, että tunteet ovat eri tasoilla.  

Olen ensimmäistä kertaa jojon toisessa päässä. Silmissäni vilisee kaikki ne hetket, kun roolit olivat toisinpäin. Ne hetket, jolloin päätin avata tai olla avaamatta Whatsapp-viestejä. Vastaamatta puheluihin tai olla soittamatta takaisin. Kiertemällä ja kaartemalla keksien erilaisia syitä siihen, miksi tänään ei ole paras päivä nähdä. Leikkiä kissaa ja hiirtä.

Viimeistään nyt tiedän, miltä tuntuu odottaa, kun toinen ei ole kolmeen tuntiin lukenut viestiäsi, mutta on vieraillut useampaan otteeseen Whatsapissa. Tiedän miltä tuntuu, kun kovasti haluaisit nähdä toista, mutta hänellä ei juuri nyt ole aikaa, koska… Tiedän miltä tuntuu, kun toinen haluaa etäisyyttä, omaa tilaa ja aikaa. Juuri niitä asioita, joita itse olen aina halunnut ja vaatinut muilta.  

Tuntuu tosi pahalle. Tai ei ehkä pahalle, vaan enempikin raastavalle. Samaan aikaan tuntuu terveelle oppia tuntemaan, miltä toisesta tuntuu. Kyse ei ole koskaan ollut pelkästään minusta, vaan meistä. Toisen asemaan asettuminen on kivuliasta.  

Empatia, kyvyistä kaunein.  

Paskaahan tämä on, kun ainoa asia mitä voit tehdä, on antaa tilaa ja aikaa.

Odottaa.  

Näin on kuitenkin hyvä. Tähän uskon. Moni asia on nimittäin kirkastunut ja tuntuu, että jotkin tunnelukot ovat avautuneet, kun on uskaltanut heittäytyä. Sitä alkaa huomaamaan ympäristössä ihan eri tavalla mahdollisuuksia ja tarinoita. Tarinoita, joiden pariin haluaisi uppoutua, tulla osaksi niitä. Niin moni tarina on jäänyt alkamatta, kun olen pidätellyt itseäni. Nyt ainakin tiedän, miltä tuntuu heittäytyä täysillä.  

Paras lääke odotukseen on keksiä uutta ajateltavaa. Kaikille teille raskaana oleville naisille tämä vinkiksi. Toimii varmasti. Terveisin setämies_88. Toki aika voi joskus etäännyttää. Tämä on asia, joka tulee hyväksyä ja ymmärtää. Toisinaan aika voi tuoda yhteen. Ah mitä kliseitä, mutta niin totista totta, tähtiin kirjoitettua.  

Kaikki tämä kuitenkin naurattaa. Elämä opettaa juurikin niitä asioita, joita vähiten haluat oppivan tässä hetkessä. Ehkä vuoden päästä kiitän tästäkin hetkestä universumia. Perkele.

”Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla”

Esa Saarinen.

Onko parisuhde päämäärä elämässä?

Kävin taannoin puhumassa Mahadura ja Özberkanissa sinkkuudesta yhdessä Henriikka Rönkkösen kanssa. Jos jonkun alan asiantuntijaksi voisin itseäni tituulerata, olisi se varmasti sinkkuus: Kuinka pysyä sinkkumarkkinoilla ja välttää parisuhteet? Vastaan mielellään tähän teemaan koskeviin puhujapyyntöihin ja luentoihin. En ole siis koskaan seurustellut. Ja tässä vaiheessa normaalisti alkaisin selittelemään, että miksi en. Nykyään en koe velvollisuudekseni selitellä sinkkuuttani. Eihän kukaan selittele parisuhteessa oloaankaan.

Jatkuvat päivittelyt sinkkuudestani ovat männä vuosina aiheuttaneet ahdistusta rinnassani ja kiristystä hampaissani. ”Noh, kyllä sinäkin vielä sen oikean löydät” ja jatkuvat kyselyt parisuhdetilanteestani ovat asioita, jotka väistämättä kertovat riittämättömyydestäni. Siitä kuinka en ole kokonainen, siinä pisteessä, johonka elämässä tulisi tähdätä. Parisuhde kun tuntuu olevan päämäärä elämässä.

En väitä, ettenkö olisi rukoillut ja toivonut joulupukilta seurustelukumppania. Kirjautunut erilaisille deitti-saiteille siinä uskossa, että sieltä se oikea löytyy. Olen kävellyt sinkkukori kädessä lihatiskiä edestakaisin ja naurattanut häissä pöytäseurueessani olleita sinkkuja, jotka oli laitettu plaseerauksessa kaikki samaan pöytään. Minua on jopa pyydetty mukaan Ensi treffit alttarilla castingiin. Kuulemma voisi olla juuri se oikea paikka minulle löytää kumppani.

Jos katsomme ympärillemme, sinkkuus ei näyttäydy oikein muuna, kuin tilastoina ja seuranhakupalveluina, ja molemmissa tapauksissa sinkkuudesta yritetään jollain tapaa päästä eroon. Miksi sinkkuna olemisen konnotaatio menee pakkasen puolelle? Miksi se koetaan leimaavana tai keskenräisyytenä?

En ole koskaan säälinyt itseäni sinkkuna, onneksi. Toki olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun muut löytävät vierelleen sen toisen. Nykyään olen ymmärtänyt, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan enempi ajattelussani. Parisuhteettomuus ei tee minusta yhtään sen huonompaa, haaleampaa, puolikkaampaa kuin se, että olisin parisuhteessa. Ei saakeli saa tehdä. Sinkkuuteen liitetään myös yksinäisyyttä. Huvittaa, kun tietää monen kokevan avioliitossakin yksinäisyyttä. Ei kai yksinäisyys katso parisuhdestatusta?

Tarinat, joita kuulemme ja näemme sinkuista ovat kapeita. Vaikka Bridget Jones on suuri sankarini, on siinä hahmossa paljon ongelmallisuutta, joka vahvistaa sinkkuuteen liittyviä leimoja, kuten jatkuvaa tarvetta deittailla ja metsästää sitä oikeaa. Itse ainakin kaipaan parisuhteettomuuteen lisää variaatioita ja tarinoita. Olisi hienoa lukea sinkusta perheenisästä, joka on esimerkiksi adoptoinut lapsen yksin. Kuulla kuinka menestyneen sinkun vierellä löytyy ystävä tai perheenjäsen, joka on mahdollistanut menestyksen. Kuulla, kuinka yksin asuvan arki on yhtä tavoiteltavaa kuin kultahäitäkin viettävän.

Toki toivon, että sunnuntaiaamuisin viereltäni löytyisi joku, jota saisin rapsuttaa. Olisi se joku, jolle pystyisin kertomaan, miten töissä on mennyt ja heikon hetken tullen nojautua lämpimään ja lohduttavaan kainaloon.

Turha tätä on kiistää. Se, että onko se enempi opittua, yhteiskunnan normeihin vastaamista, on eri asia. Tuleeko noita tunteita nimenomaan saada puolisolta, eikö ystävä riitä. Niin, miksen pysty täyttämään tarpeitani ystävieni kanssa. Tässä on suurin oivallukseni, jonka olen vuosien saatossa saanut parisuhteettomuuteeni. Tietyllä tapaa olen tuon oivalluksen jälkeen kokenut rauhaa sisälläni. Ymmärtänyt, että ainakin ystävieni edessä riitän juuri tällaisena ja he antavat minulle juuri niitä asioita, joita jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee elämäänsä. Ja se riittää minulle, ainakin tällä hetkellä.

Kirjoitukseni saattaa kuulostaa osittain selittelevältä: Jos kerran olen sinkkuuden kanssa sujut, miksi huutelen tästä ääneen täällä. Kyse on siitä, kuinka ympäröivä maailma puhuu parisuhteettomuudesta suhteessa parisuhteeseen. Sanat luovat todellisuutta ja itse ainakin haluan olla luomassa sellaista huomista, jossa on enemmän kuin okei, nauttia omasta vapauden tunteesta ja olostaan, ilman, että tarvitsee potea riittämättömyyden tunnetta, kun ei ole sitä toista vierellä tai sormusta sormessa.

Olkoon tämä oodi meille sinkuille, saatana.

PS. Jenni Janakka on kirjoittanut osuvasti tästä samasta aiheesta. Mitä muuta sinkku tekee kuin deittailee?


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Maailmanluokan ihastuminen

Osa 2. Sunnuntai, darra ja maailmanluokan tunteet  

19.10. Rakas päiväkirja, SAATANA!   

22.10. Rakas päiväkirja, pahoittelut kielenkäyttöni edellisessä luvussa. SAATANA!  

28.10. Rakas päiväkirja, en edes jaksa pahoitella enää. SAATANA MITEN SIISTIÄ!   

En oikein tiedä mistä sitä aloittaisi. Tai, että se iski vaan, suoraan päin näköä, ilman varoittelua. Tunnenko oikeasti näin? Onko tunne todellinen vai kuvitelmaa?   

Mitä edes tunnen? Mitä?  

Saatoin joskus kritisoida ihmisiä, jotka hehkuen sanovat sen oikean tullessa vastaan, että jalat vain lähtivät alta ja sitten se oli menoa. Saatana (ups pahoittelut jälleen kerran kielenkäyttöni) soikoon, joudun nielemään sanomisiani. En sano, että jalkani olisivat lähteneet alta, mutta maailma kylläkin.   

Kyllä, olen korviani myöten ihastunut. 

Itken onnesta. Itkenyt kohta jo pari tuntia. Tunnen sen! Sen, mistä kaikki puhuvat ja mikä tuntuu olevan päämäärä ja tavoitelluin pysti elämässä. Tunnen sen, mistä olen haaveillut tuntevani. ”Minussa ei olekaan mitään vikaa”, on ensimmäinen ajatukseni, joka on kylläkin todella kieroutunut. Miksi minussa olisi ollut jotain vikaa?   

Tätä tunnetta, en ole hetkeen kokenut. Viime kerrasta on melkein kolme vuotta. Toki sellaisia pieniä ihastuksia on ollut. Ennen koin ihastumisen tunteita jopa tuntemattomiin ohimeneviin ihmisiin, sitten tapahtui jotain. Syitä on monia, yksi varmastikin kyynisyys, joka iän ja pettymyksien myötä tulee osaksi elämään. Mitään tällaista en kuitenkaan ole kokenut aikaisemmin.  

Huh, pitää vetää vähän henkeä tässä välin.

Olen tosi helpottunut, kun pystyn tuntemaan näin voimakkaita tunteita. Ette ymmärräkään sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka on ollut kaikki nämä vuodet, kun olen viettänyt milloin kenenkin häitä ja kissanristiäisiä ystävieni ympäröivänä, joilla suurimmalla osalla on vierellä se toinen. Se toinen, jonka kanssa jakaa tunteet ja yhteiset hetket. Se toinen, joka saa ihokarvat pystyyn ja mahan sekaisin jo pelkällä olemisellaan. Se toinen, joka nostattaa hymyn huulillesi joka kerta. Tuntenut jotain niin voimakasta, että taju meinaa lähteä.   

Olo on kuin 15-vuotiaalla. Hihittelen menemään kun ajattelen tätä tunnetta ja sitä toista.  


En edes aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka ulkopuolinen tietyllä tapaa olen ollut, jopa parhaimpien ystävieni parissa. En väitä, ettenkö olisi heidän silmissään silti yhtä arvokas, kokonainen ja rakastettava, vaikka olenkin yksin, ilman sitä toista ja tuota maagista tunnetta. Mutta nyt pääsin käsiksi tuohon tunteeseen, jota olen kaihoten kaivannut elämääni ja josta olen tarinoita kuullut.  

Nyt elän sitä.  

Ihastumista.   

Kyllähän sitä on tullut ihastuttua vaikka jos mihinkä. Mutta tiedättehän IHASTUTTUA aikuisten oikeasti.   

Ah!   Mutta, mitä jos…  

EI!  

Pelko hiipii heti ovelle: ”Kop kop! Avaa ovi, täällä on kaikki voimainen Pelko, joka ajatteli tulla kylään.”

Huvittaa, että aloin samantien pelkäämään. En suinkaan sitä, että saanko ihastukseltani vastakaikua vai en, vaan entä jos tämä tunne menee ohi eikä palaa enää koskaan. Mitä jos se olikin vain tässä ja nyt? Sen kerran, kun kokee jotain näin voimakasta, toivoisi, että sitä voisi mansikkasadon tavoin säilöä hillopurkkiin talveksi ja sen yli. Sitä niin toivoo, että voi luottaa tähän tunteeseen ja sen olemassaoloon. Parasta ennen päiväykselle ei ole nyt käyttöä.  

Täytyy sanoa, että maailma meni hetkessä sekaisin. En olisi koskaan uskonut, että se tuntuu tältä. Naurattaa. Olen kuin mikäkin pikku poika, hihittelen menemään ja nuuskin tyynyliinaani. Ajatukseni laukkaa jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä. Mutta samaan aikaan tunnen tämän hetken ensimmäistä kertaa aikoihin. 

Elämä, annoit jälleen kerran parastasi.  

Kiitos sulle, että sain kokea tämän tunteen.

Kuvat Minni Väärä

Vaatteet R-Collection (tuotteet saatu)


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Se oikea

Osa 1. Sunnuntai, ei darraa, mielessä paskat sanonnat
Rakas päiväkirja, sitä niin ihmettelee, miksi helkkarissa ihmiset toitottavat vanhoja kuluneita fraaseja rakkaudesta, joita nyt kuuluu vain sanoa lohduttavan kuuloisella äänellä. Ihan kuin sitä lohdutusta joku pyytäisi. ”Kyllä sä tiedät, kun se oikea tulee vastaan. Sen vain tuntee.” Kyseessä on vissiin universaali tunnetila, kun se kerran voidaan yleistää sanonnaksi? 
Miltä sen tunteen tulisi sitten tuntua?
Ihmettelen, että miten helvetissä sen tunteen voi tietää, jos sitä ei ole koskaan opeteltu tunnistamaan. Tunnistamaan sitä hetkeä, kun se OIKEA astuu eteesi. Huoh, se oikea. Tai jos tuota tunnetta on opeteltu, ovatko opit kaivettu amerikkalaisista saippuasarjoista. Muistuttaisin, että Forresterin Ridge on tainnut tavata aika monta kertaa sen oikean. Kuka on siis se oikea?
Jos tunteita ei opetella tai sanoiteta, olisi sama kuin luulisimme, että kuurokin oppisi kuulemaan, kun tarpeeksi kovaa huudetaan. Samanlaillahan me ollaan opittu, miltä ilo näyttää, miltä suru tai alemmuus tuntuvat. Jostain syystä rakkaudentunne on itselleni vielä aika häilyvän hähmäinen. Opin vihantunteenkin vasta reilu vuosi sitten.
Sitä miettiin, olenko kenties jo törmännyt siihen ”oikeaan”, mutten tunnistanut sitä tunnetta rakkaudeksi? Tuntuu lohduttomalta, kun ei tiedä sitä ja moni ympärillä oleva näyttää tietävän tuon tunteen tai ainakin luulee tietävänsä, kunnes tapahtuu Forresterit. 
Onneksi Internet osaa auttaa monen asian suhteen, ehkä se osaa kertoa tähänkin asiaan vastauksen:
Google… Mistä tietää löytäneensä sen oikean?
”Vasta vietettyään enemmän aikaa hänen kanssaan.”

” Sen tietää siitä, ettei tarvi enää pohdiskella, että oisko tää se oikea.”

” Perhoset lentelee vatsassa, kun oikean kohtaat.”

”Tiesin, että olimme rakastuneita. Oivallus tuli, kun muutimme yhteen. Paikka oli aina sotkuinen.”

”Se, että se selviää ajan kanssa. justiinsa tuoss olen erimieltä.  SEN HUOMAA HETI; tuon haluan huutaa, huomaaa heti, jos nyt on vaikka pari kolme kertaa netissä kirjoitettu ja tavataan.”
Kiitos Internet, pärjään näillä.
Toinen ällön siirappinen jenkkielokuvistan tuttu lausahdus ”se vie jalat alta”, nostattaa verenpaineen korkealle, SAMANTIEN.
_LÄHTEÄ_JALAT_ALTA
Huvittavaa (tai ehkä surkuhupaisaa), että olen sattumoisin tatuoinut nilkkaani ankkurin. En kylläkään osoittamaan mieltä tätä kliseetä kohtaan, vaan juurikin muistuttamaan siitä, kuka minä olen – tapahtui mitä tahansa. Nyt sitten tulisikin lähteä jalat alta, kun se oikea pamahtaa ovelle.
Joka kerta, kun joku sanoo, ettei oikein lähtenyt jalat alta, tekisi mieli kampata ja sanoa, että tätäkö tarkoitit. Kelatkaa, että elokuvat ja tv-sarjat ovat luoneet käsitteen rakkauteen, että jalat lähtevät alta. Siis se hetki, kun karseassa kiireessä vesisateen runtelemana törmäät kahvikuppikädessä, parsan palanen hampaiden välissä nurkan takana tulevaan Mr. Bigiin. Sitten katseenne vain kohtaavat ja jalkasi lähtevät alta, ei niinkään kirjaimellisesti. Samantien unohtuu kaikki muu ympärillä. Jopa ohimenevä bussi, johon sinulla oli kiire, kurvaa ohitsenne, koska jalkasi ovat lähteneet alta. 
En väitä, etteikö nuo romantisoidut elokuvakohtaukset käy toteen jollakulla. Mietin vain, miten meille, joiden nilkkaan on ankkurit tatuoitu sekä kyynisyys elokuvien tuottamia mielikuvia kohtaan sykkii ohimossa, oikein käy?
Ehkä sitä pitää uskoa, ettei tatuointini ole uniikki ja sillä toisellakin on ankkuri nilkassaan. Ehkä se on se hetki, kun tiedän sen toisen olevan se oikea. Niin, ehkä se oikea ei välttämättä tunnu siltä oikealta aina, vaan näyttää sille.

Mitä on rakkaus?

”You should let me love you

Let me be the one to
Give you everything you want and need”

Joskus Spotify yllättää oikeaan aikaan, oikeassa hetkessä. En edes muistanut kyseistä biisiä kunnes satunnaissoitto läväytti tämän korviini.

Siihen tarvitaan kaksi osapuolta. Rakkauteen. Rakkauteen siinä muodossa, jonka itse koen kokonaisena ja täytenä. Sellaisena, joka kestää. Joka antaa ja ottaa. Rakkauden, joka täyttää sen puuttuvan osan meistä – minusta ja sinusta, ja joka tekee meistä me.

Mietin, entä jos antaisin mahdollisuuden. Voisiko olla, että jossain universumin laidalla syntyisi alkuräjähdys, joka tähtipölyn lailla kuljettaisi jotain, mistä emme vielä edes tienneet? Ehkä siitä syntyisi jotain, joka siirtäisi Saturnuksen seitsemää kuuta uudelle linnunradalle, jonka loimme ja saisi Ressu Redfortin takaisin musiikkitaivaan tähtien joukkoon. Aika imelän kuuloista ja vaaleanpunaisen hattaran väristä. Rakkautta?
Mitä jos eläisimme yhden saduista todeksi? Ei väliä minkä niistä, kunhan prinssi saa morsiamensa tai prinsessa sulhasensa. Mitä häviäisimme, jos kirjoittaisimme tarinaa yhdessä? Jos saisin vastauksen tähän, en empisi lainkaan ottaa kynää käteen. 

Entäs se kolikon kääntöpuoli. Kuinka paljon kaikki tämä voisi satuttaa? Sitähän me kaikki mietimme. Itse ainakin haluan välttyä turhilta haavoilta. Turhilta iskuilta. Toki takaiskut kuuluvat konseptiin. Kai se on vähän niin kuin ota tai jätä.

Mutta kuinka paljon se voisi antaa? Sen kun tietäisin, kertoisin ja tuplaisin panokset. Huutaisin sen ääneen. Onhan sen oltava enemmän mitä se ottaa. Eikö vain? Vai miksi joku lähtisi tähän peliin, jos siinä voi jäädä tappion puolelle.

Peli. Niin, onko se peliä vai onko kyseessä vain yksi tyhmä metafora kuvaamaan jotain monimutkaista.  Jos sitä sanotaan peliksi, joku on aina voittaja. Saksa jalkapallossa. Ruotsi jääkiekossa. Ehkä olemme voittajia kaikki tai ainakin sankareita.

Rakkaus on ihmellinen asia. Konseptina varmasti monimutkaisempi kuin hallituksen puima sote-kuvio. Mutta samaan aikaan niin simppeli ja kaunis asia, jonka me jokainen ansaitsemme.

En tiedä kirjoitanko tätä kirjoitusta itselleni vai kenelle? Ehkä itselleni. Olen myös vuosia sitten kirjoittanut puhelimen muistiinpanoihin toiveen: ”Voitaisiinko vain oikoa. Rakastuttais, mentäis naimisiin ja rakastettais.” Pitkään tukeuduin tähän kainoon toiveeseen. Nyt vasta ymmärrän, että kaikki se, mikä tapahtuu ennen ensimmäistä kohtaa, rakastumista, on se, mistä kaikessa tässä on kyse.

Jotta pystyy rakastumaan, tulee tietää mistä se tunne koostuu, mitä se pitää sisällään, mitä se edes on. Mitä on rakkaus? Mitä on rakkaus juuri meidän välillä. Siitähän tästä on kyse. Jos oikoisin, katuisin sitä ajan myötä.  Ehkei tässä kaikessa ole enää kyse minusta – vaan meistä. 


Tinder – Olemmeko pinnallisuuden kynsissä?

Vuosi sitten avauduin ensimmäisen kerran Snapchatissä seuranhaun pinnallisuudesta ja ajattelemattomuudesta. Se oli myöskin ensimmäisen kerta, kun sain kriittisiä kommentteja sisältöihini liittyen. Ehkä näkemyksissäni tai tavassa tuoda se esiin, oltiin menty tietyn rajan yli tai sitten se osui arkaan kohtaan. Kävin eilen vierailulla Uuden-Seelannin kansallismuseossa, Te Papassa. Nykytaiteen osastolla oli näyttely, joka osui ja upposi minuun. ”Share the Love” nimeä kantava teos oli kerännyt tuhansia ja tuhansia seuranhakukuvia eri sosiaalisen median alustoilta. Kuvat kertoivat karua todellisuutta: paljasta pintaa, keimailua, tissejä, pakaroita, selfieitä. Juuri niitä asioita, joita itsekin nostin esiin vuosi sitten.  

Nostan saman kysymyksen esiin, jonka esitin jo vuosi sitten: Milloin seuranhausta, eli elämänkumppanin löytämisestä, on tullut näin pinnallista? Vai enkö näe noiden kuvien taakse, näe sitä syvyyttä, joka ihmisissä on? Tai tuleeko nähdä edes syvemmälle?

Ihmettelen, mitä tekemistä vatsalihaksilla, pyöreillä pakaroilla, pituus toiveilla, titteleillä, kalliiden vaatteiden esittelyillä tai kasvottomilla kroppakuvilla on seuranhaun kanssa? Ymmärrän kyllä, jos haetaan pelkkää fyysistä suhdetta, jolloin toinen nähdään objektina ja seksuaalisten halujen tyydyttäjänä. Siltikin koen, että tässä mennään osittain mainosten ja pornon luomien mielikuvien ja fantasioiden varassa, joka sekin on aivan fine juttu, joka on hyvä vain tiedostaa. Voiko kuitenkaan olla mahdollista, että niin moni noista paljasta pintaa näyttävistä ihmisistä, hakee ainoastaan vain fyysistä läheisyyttä, hetken huumaa?  

Kuvia katsellessani huomaan, kuinka en sovi tuohon muottiin. Hetken mietin, että olisipa minullakin kaikki kuusi vatsalihasta, joita kuvata. Itsevarma katse, joka riittäisi huuman saamiseksi sekä vahvat käsivarret, jotka viestivät turvaa. Mitä jos minulla olisikin nuo kaikki edellä mainitut? Mitä sitten tapahtuisi? Mitä se muuttaisi? Entä jos sekään ei riitä?   

Ahdistun hetkeksi. Työnnän ajatukseni sivummalle. En halua jatkaa pidemmälle.   

Muutan mieleni ja palaan ajatuksen kulkuuni. Tuohan on suorastaan vaarallista ajatella, että tulee olla näyttävät lihakset ja tulinen katse. Jos en omaisi tervettä itsetuntoa enkä luottaisi siihen, mitä olen, olisin heikoilla. Tuo voisi olla nimenomaan se ainoa malli, johonka minun tulee mahtua. Moni varmastikin tiedostaa, ettei asian laita ole noin. ”Terve järkihän sen sanoo!” Terve järki on kuitenkin eri asia, kuin se, miten tunnemme tai tulkitsemme todellisuutta. Mielikuvilla luomme todellisuutta.   

Tuleeko meidän tosiaan luoda kova ja näyttävä ulkokuori, joka kestää takaiskuja, antaen kuitenkin meille tykkäyksiä ja huomiota? Entä jos ulkokuori murenee? Entä jos haluaisikin avata sisintään ja näyttää kuka oikeasti on? Ei, ei! Se kuulostaa aivan liian suurelle riskille, kun katsoo kanssakilpailijoiden kuvia.    

Elämmekö nykyään pitkälti pelkän pintapuolen varassa deittiseuraa hakiessamme? Kysymys on hyvin kärjistävä. Tiedän sen itsekin. Ymmärrän hyvin, että useimmiten ihastumme ulkoiseen olemukseen ensimmäisenä. Onhan se meidän ”kävelevä käyntikorttimme”. Nykyinen mielikuva seuranhausta on ainakin saanut itseni varovaiseksi. En tiedä teistä, mutta koen seuranhaun olevan kilpavarustelua, jossa pärjäävät ne, jotka uskaltavat nostaa hieman paidan helmaansa ja näyttää Calvin Kleininsa.  

Miksi sitten haen seuraa sosiaalisen median kautta, jos tämä nostaa minussa karvat pystyyn? Some on luonnollinen osa elämääni ja etenkin vapaa-aikaani. Paikka, jossa keskustelen ystävieni kanssa, jaan elämästäni hetkiä, viihdytän ja koulutan itseäni sekä keskustelen tuntemattomien ihmisten kanssa. Internetti ja sinne ladatut sovellukset antavat loputtomat mahdollisuudet tutustua uusiin ihmisiin ajasta ja paikasta riippumatta. Olen toki käynyt lavatansseilla ja voin sanoa, etten ole eläissäni kokenut niin paljon pelkoa ja pakokauhua: Mitä jos joku tulee pyytää tanssimaan? Olen kierrellyt supermarketin käytäviä ees sun taan sinkkukori kädessä muita ”kohtalon tovereita” etsiessä. Ystäväpiirissäni ei ole joka viikko illan istujaisia, joissa voisi tutustua uusiin ihmisiin. Tuntemattoman ihmisen pysäyttäminen kadulla tuntuu karmivalle ajatukselle. Mistä muualta sitten lähteä seuraa etsimään? Sinkkuristeilyt? Ilmoitus kaupan seinälle? Reality-ohjelmat, noh, onhan sitäkin tullut harkittua ja mukaankin pyydetty. Monet vaihtoehdot eivät tunnu itselleni niin luonnollisille kuin sosiaalinen media.  

Voin olla väärässä, korjatkaa jos näin on, mutta mielestäni kumppanin löytäminen on toisen ihmisen näkemistä aitona ja vapaana. Vapaana rajoitteista ja normeista. Aitona omana itsenään siitäkin huolimatta, että voi sattua. Se jos jokin on rohkeaa ja ihailtavaa. Tätä on kuitenkin vaikea hahmottaa  noista itseään paljastavista seuranhakukuvista.   Toivon, että älykkyydestä tulisi uusi musta seuranhakumarkkinoilla. Olisin erittäin tyytyväinen, jos tissivakojen sijaan vastaan astelisi nainen kirja kädessä. Eikä edes tarvitsisi kuvaa varten asetella huulia törrölle eikä hiuspompulaa tiukalle. Riittää vain, kun kuvassa olisi pelkästään hän, ilman suojamuureja ja naamareita. Tiedän, se vaatii paljon nykyään. En itsekään uskalla laittaa itseäni likoon juuri sellaisena kuin haluaisin.   

P.S. Kelatkaa nyt hetki, jos jengi hakisi IRL seuraa samalailla kuin somessa. Kelatkaa! Niimpä.