Rakkauspäiväkirja – Ero, etäsuhteen tuskallinen hetki

Rakas päiväkirja, elämä on yhtä tuskaa tuskaa aaa, mitä paskaa. Naurattaa, sillä Antti Tuiskun Sit ku me kuollaan alkoi soimaan taustalla tätä kirjoittaessa.

Eron hetkellä kirkastuu kaikki se rakkaus, joka toiseen on. Kaikki on niin totta ja läsnä. Tässä. Sitä tuntee jokaikisen yhteisen hetken kehossaan ja vartalossaan. Tuntuu, että aistit ovat erityisen herkkinä, mutta samaan aikaan kaikki ulkopuolinen on ulkopuolella.

Kun sydäntä repii, on se tunne todella kehollista. Kirjaimellisesti se repii rintaa auki. Jäykistää lihaksia ja ohimossa sykkii. Kyynelkanavat aukeavat ja alaleuka alkaa väpättämään. Tunteet saavat muodon ja ilmaisun. 

Aivan karsea tunne.

Samalla niin kaunis.

ero, pesojoonas

En voi kieltää, että joka kerta, kun eroamme toisistamme, en miettisi, oliko tämä tässä. Hirveä ajatus ja niin tosi. Hetkellisesti ainakin. Vaikka mitään syytä ei olisi eroon, hiipii tämä hirviö takaraivoon. Toki elämä on ohimenevää, minkään ollessa ikuista. Ero ja kuolemahan on läsnä joka hetkessä. Hiuskarvan ohuttahan kaikki on. Tätä ei tietenkään tule mietittyä Alepan kassalla sunnunta-iltana, kun ollaan leffaeväitä ostamassa pimenevässä illassa.

Kahden kuukauden yhdessäolosta tuli uusi normaali meille. Enkä laittaisi vastaan vaikka se olisi jatkunut pidempäänkin. Sitä ehti unohtamaan, miltä tuntuu jäädä, kun toinen lähtee. Miltä tuntuu, kun katseet eivät enää kohtaa oven sulkeutuessa. 

Tuntuu erota.

Brutaalia erosta teki tälläkin kertaa se, että arki vain jatkui. Jatkui vaikka kuinka itkin eilisen perään. Tuntui niin väärälle liittyä työpalaveriin tunti hänen lähtemisensä jälkeen. Eikö minun tulisi surra ja rypeä säälissä kauemmin kuin tunti? Tuntui väärälle, että muut palaverissa olijat olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka omassa todellisuudessani olin juuri sanonut heipat toiselle ja jäänyt tyhjän päälle, tietämättömänä milloin seuraavan kerran taas näemme. Helvetin korona! Oma elämäni yksi räkäinen rätti lattialla. Edes posteljooni ei noteerannut olotilaani. Teki vain työtänsä ojentaessaan postini. 

ero, pesojoonas

Nyt kun olen muutaman päivän rauhoitellut mieltäni, ymmärrän kuinka lohduttavaa on, että arki jatkuu. Niin lohdullista. Kävi elämässä mitä vain, elämä ympärillä jatkaa eteenpäin menemistä. Posteljooni tuo postin päivästä toiseen. Eihän tämä eron hetkellä tietenkään lohduta eikä silloin tarvitsekaan lohduttaa. Suru tulee surra. Silloin, kun on taas valmis tarttumaan toivosta, on hyvä muistaa elämän jatkumo. Aurinko nousee huomennakin. 

Välillä ystäväni kysyvät, miten kestän eron hetket. Eihän niitä tarvitse kestää. Ne vain valuvat myräkän lailla ylitse. Päivä kaksi ja selkenee. Sitä yrittää tukeutua niihin elettyihin hetkiin, jotka ovat kaikki kaikessa. Niitä hetkiä minulta ei viedä pois. 

Ja tulevaisuudessa on aina edessä jälleennäkeminen. Se, kun tuntee toisen iholla taas. Näkee toisen silmistä palon ja rakkauden. Näkee meidät!

Tätä kohden on mentävä, kun toinen sulkee oven ja poistuu.

Ik hou van jou.

PS. Lue myös Räntäinen rakkauspäiväkirja – luopumisen tuska.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Yhdessä elo

Rakas päivis aka. Päivi Räsänen aka. päiväkirja.

Kun aloimme Yaelin kanssa tapailemaan, vietimme melkein pari kuukautta tiivistä yhdessä eloa. Tosin hänellä oli aina muutamaksi yöksi kerrallaan puhtaat alusvaatteet mukanaan. Hammasharjan taisimme hankkia hänelle myös minun luokseni. Tämän jälkeen pisimmät yhteiset hetket ovat olleet muutamia viikkoja pitkiä, vuoroin Hollannissa ja Suomessa. 1,5 kuukautta taitaa olla pisin aikajakso yhteiseloa.

Tampereen koti on ensimmäinen yhteinen kotimme, jota olemme molemmat olleet muodostamassa ja rakentamassa. Toki täytyy sanoa, että Tampereella näkyy enemmän minun tyylini ja huonekaluni. Osittain siksi, että suurin osa tavaroista on suoraan Vallilan kodista. Suurimmaksi osaksi kuitenkin itsepäisyyteni sisustaa kotiamme. Tyyliasioissa on vaikea tehdä kompromisseja. Ainakaan nopeita sellaisia. ”Ice cold Fin” tuntuu lämpenevän hitaasti eriäville sisustusehdotuksille.

Tällaiset pidemmät yhdessä olemisen ajat muovaavat suhdetta aivan eri tavalla. Normaalisti, kun olemme toistemme luona viikon tai kaksi, suurin osa ajasta menee uudelleennäkemisen iloon ja ikävän paikkaamiseen. Jokainen päivä on kuin lahja, sillä tieto erossa olemisesta taas pidemmän ajanjakson on takaraivossa. Sitä ei halua ”tuhlata” yhtäkään sekuntia turhuuksiin. Tämä on vähän naiivia sanoa ääneen, mutta jokaisen päivän tulisi muutenkin olla lahja, vaikka asuisimme vuoden jokaisen päivän saman katon alla. Arki voi tehdä suhteesta helposti itsestäänselvyyden.

Arki on ihana asia. Se, kun voi herätä vierekkäin. Aloittaa työnteon toisen vielä nukkuessa samassa tilassa. Syödä aamupalaa yhdessä sanomatta sanaakaan toisillemme. Vaihdella katseita kahvikuppien takaa. Käydä ruokakaupassa kaksistaan. Pussailla lounaan yhteydessä. Sytyttää pimeiden syysiltojen tullessa kynttilät ja päättää päivä elokuvan katseluun. Sammuttaa valot ja kuiskata toisen korvaan ”love you, sleep well”.

Nykyiseen arkeen liittyy paljon sanatonta yhdessäoloa, jota etäsuhteessa on taas vaikea ylläpitää. Etäsuhteessa arki on toisenlaista. Se pitää sanoittaa jatkuvasti ääneen. Toisen ollessa mielessä, on se viestittävä puhelimen välityksellä. Normaalisti katseiden vaihtaminen kesken päivän voi hoitaa tämän. Pieni hymy tai silmänisku. Toki ajatuksien sanoittaminen ääneen ei jätä arvailun varaa. Mitäköhän hän tarkoitti katsellaan tänään?

päiväkirja, pesojoonas, yagila, etäsuhde

Yhdessä elämiseen liittyy paljon uusia asioita minulle. Tilan jakamista. Toisen kanssa olemista. Onneksemme olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Arvostamme omaa tilaa ja itsekseen olemista. Osaamme olla yksin. Järjestelmällisyys ja puhtaus tuovat molemmille levollisen mielen. Arvostamme kunnioittamista ja näytämme sen myös. Eikä ole kieltäminen ettemmekö molemmat rakasta huomion saamista. Molemmat omalla tavallaan.

Huomion kanssa onkin ollut opettelemista. Nyt kun kerran olemme samassa tilassa, miksi emme anna huomiota toisillemme jatkuvasti. Tai aina kun toinen sitä haluaa ja kaipaa. Asiaa on ehkä helpompi lähestyä etäsuhteen kautta. Huomion saamiseen vaaditaan usein puhelin. Kumpikin meistä päättää, milloin vastaa puhelimeen tai milloin katsoo whatsappia. On miljoona mahdollista syytä, miksi toinen ei vastaa puhelimeen heti. Saman katon alla unohtuu helposti nämä miljoona syytä ja sitä tulee kärsimättömäksi. Mikä voi olla tärkeämpää kuin minä ja meidän suhde? 

Ei kovinkaan moni asia.

Ja juuri siksi emme voikaan vaatia jatkuvaa huomiota toisiltamme ollessamme yhdessä. Enhän vaadi sitä etäsuhteessakaan. Päivärytmien, halujen ja jaksamisten yhteensovittaminen on omanlaisensa palapeli myös näin yhdessä asuttaessa. Onkin ollut haastavaa sisäistää, että vaikka olemme jatkuvasti yhdessä, ei se tarkoita jatkuvaa huomiota, vaan tasapainoilua oman tilan ja yhdessä olemisen kanssa. Tämä tekeekin arjesta uudenlaista ja kiehtovaa. Se tuo esiin meistä uusia piirteitä. Se pakottaa miettimään suhteen ylläpitoa ja vaalimista aivan eri tavalla. Ennen kaikkea se on mahdollisuus puhumiselle ja läsnäololle. Eleiden tulkinnalle.

On ollut helpottavaa huomata, kuinka sujuvaa yhdessä asuminen on ollut näin pitkän ajanjakson ajan. Ainakin minusta ja uskon myös hänestäkin. Vaikka olen omasta mielestäni helppo ihminen työpaikoilla ja ystäväporukoissa, en aina ole sitä kotona. Koti on minulle paikka, missä olen saanut ajatella itsekkäästi. Sulkea oven ja muun maailman pois. Olla minä. Ja sitä haluan sen myös olevan nytkin, kun asumme yhdessä. Toki tämän rinnalle on otettava toinen ulottuvuus. Hän ja me. Sen takia sanonkin, että olen yllättynyt, kuinka hyvin olemme sulautuneet yhteen uudessa kodissa. Tiedostan omat heikkouteni ja kehistyskohteeni yhdessä asumisessa. Työstän niitä ja kiitän jokaisen päivän jälkeen toista, kun hän on jaksanut ymmärtää.

Kiitos.

Kohta arki taas muuttuu. Muutoksesta huolimatta, yhdessä asumisen harjoittelu jatkuu. Jännittävää! 

Ps. Lisää päiväkirjamerkintöjä löydät täältä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Raitoja rakkaudessa

Rakas päiväkirja, tänä kesänä ei ole rusketusraitoja, joita esitellä. Raitoja rakkaudessa kylläkin!

Rakkaus.

Rakastan Marimekon tasaraitaa. Raita kuvaa tasa-arvoa. Jokainen raita on saman paksuinen, saman suuntainen. Yhtä tärkeä ja arvokas. Raita toisensa jälkeen voi luottaa, että kuvio toistuu ja toistuu. Musta ja valkoinen. Keltainen ja oranssi. Värit vaihtuvat tasaisesti.

Välillä sitä toivoisi, että oma elämäkin olisi tasaista, etenkin rakkaus. Ja en tarkoita käden lämpöistä, mikä sekin on välillä enemmän kuin fine! Mutta tasaisempaa, ilman sen suurempia vaihteluja. Elämän huippuhetkiin kun on helppo koukuttua. Hurmos vie mukanaan ja aina vain lisää ja lisää. Enemmän ja isommin. Voimakkaammin ja herkemmin. Mutta tasaisuudessa ja arkisuudessa on kaiken ydin.

rakkaus, pesojoonas, marimekko

Elämä olisi varmastikin tasaisempaa, jos korona sen sallisi. Jatkuvat ulkopuolelta tulevat rajoitteet ja muutokset ovat paskaa. Jos olisin päiväkodissa, menisin päivästä toiseen kiukuttelemaan nurkkaan.  Hakkaisin nyrkeillä lattiaan ja huutaisin ”epäreilua!”. Toki lopettaisin tovin kuluttua, kun tajuaisin ettei ketään kiinnosta ja leikit menisivät ohi. 

Taidan silti mennä nurkkaan huutamaan.

Parisuhteessa, niin kuin elämässä ylipäätään, on tärkeää yhteisen tulevaisuuden maalaaminen. Haaveilu. Asioiden miettimistä pitkällä aikavälillä. Ihan kuin maailma olisi saanut tarpeekseen tästä instant-kulttuurista ja swippailusta ja ryhtynyt myös 15 sekunnin stooreihin. Ihan vaan vittuillaakseen. Because I can! Yhtenä päivänä avataan rajat, toisena suljetaan. 14 vuorokauden omaehtoiseen karanteeniin ei tarvitse jäädä, paitsi nyt tarvitsee.

Nyt saa. Ei saakkaan.

Saa. Ei saa.

Tiedän Sanna, kaikki tämä on meidän yhteisen hyvän puolesta.

Mutta.

On minullakin tunteeni.

Tuntuu välillä epäreilulle, kuinka yksi vuosi voi riepotella miten haluaa. Olisi edes hetki tasaista. Sitä me kaikki varmastikin toivomme. Sinä, minä ja Sanna.

Mutta. Perkeelen mutta ja minä minä minä.

On tässä jotain hyvääkin!

Toisen kannattelu jos jokin on tullut tämän vuoden aikana tutuksi. Kaikki tämä shaiba koskettaa niin eri tavoin meitä. Tämä on haastanut aivan uudella tapaa asettumaan toisen asemaan, vierelle. Kylki kyljen. 

Vahvana vierekkäin. Yhtenä.

rakkaus,

Toisen tunteiden kannattelu jos jokin tullut tutuksi. Ja toisen tunteisiin tutustuminen. Niiden ymmärtäminen, muotoilu ja hyväksyminen. Sellaisiin tunteisiin, jotka vallitseva eriskummallinen tila on tuonut esiin meissä. 

Niin paljon kuin haluaisin rakentavasti ehdottaa aina erilaisia vaihtoehtoja ratkaisuiksi, on opittava myös ymmärtämään, että vastapuoli ei aina kaipaa sitä. Siis ratkaisuja. Itse asiassa, harvoin niitä edes halutaan. Niitä kyllä pyydetään, kun aika on oikea.

Myötäeläminen on niin kaunista. Haurasta ja hentoa. Samaan aikaan se vaatii isoja lihaksia ja suurta syliä. Kestävyyttä. Sisua.

Tuntuu mielikuvituksettomalle sanoa tämä ääneen, mutta en olisi uskonut, että toisten ihmisten näkeminen voidaan nähdä vaarallisena. Tätä ei tietysti tule ajateltua päivittäin eikä tarvitsekaan. Covid-vitun-19 kun voi olla oireeton ja toisille tappava. Eihän tämä Alepan kassalla pleksilasin edessä käy mielessä, sillä vaara harvoin piilee kodin lähettyvillä, vaan se tulee usein ulkoapäin. Ulkomailta.

Toisen näkemiseen ja sen tuomiin järjestelyihin liittyy paljon absurdeja asioita. Siis sitä, että entä jos kannan viruksen mukanani. Entä jos tartutan sen johonkin lähimmäiseen. Milloin parisuhteissa tai ihmissuihteissa ylipäätään on täytynyt miettiä tällaisia asioita? Entä jos vahingoitan toista vain halaamalla häntä.

Eihän nämä ajatukset ole onneksi mielen päällä jatkuvasti. Toisinaan ne vaan pomppaa mielen päälle. Muutaman hypyn jälkeen pomppivat tiehensä ja mielessä on kaikki ne vaaleanpunaisen hattaran väriset ajatukset. Raitapaidan paksuimmat kohdat.

rakkaus, pesojoonas, marimekko

Kohta ollaan taas vierekkäin.

Kohta!

Ps. Rakkaudenjanoiset sankarit, tästä pääset lukemaan lisää päiväkirjamerkintöjä!

Rakkaus <3


Parisuhde Q&A – Kumpi meistä?

Järjestettiin Yaelin kanssa vappuna Instagram Livessä parisuhdevisa Tuttu juttu Shown tapaan. Teitä oli sadoittain seuraamassa tuota lähetystä. Kiitos! Aivan huippua oli saada teidät osaksi meidän vappua.

Live-lähetyksessä vastailimme teidän lähettämiin kysymyksiin, jotka alkoivat ”Kumpi teistä” aloituksella. Muutama ”kiusallisen” hiljainen hetki saatiin myös aikaiseksi vastauksien ollessa ristiriidassa, ja tämäkös jaksaa vieläkin naurattaa. Niin kuin varmaan osa teistä huomasikin, aika leppoisalla asenteella suhtaudumme tällaisiin ”parisuhdesopan aineksiin”. Huomasin myös, että näin pelillistämisen kautta, sai helposti avattua tärkeitäkin keskustelunaiheita, joiden käyminen voisi muuten tuntua haastavalle.

Ajattelin täällä blogin puolella jatkaa parisuhdevisailua sekä vastata jo vastattuihin kysymyksiin, jos sinulta meni Instagram Live ohi vappuna. Toki tällä kertaa vastaukset tulevat ainoastaan suustani, mutta sehän ei ainakaan kirjoittajaa haittaa. 

parisuhdevisa, pesojoonas

Kummalla teistä on pidempi pinna?

Sanoisin Yaelilla. Toki olemme molemmat luonteiltamme rauhallisia. Pienen kinan sattuessa, aika maltillisesti käsittelemme asian kuin asian. Toki kielimuuri rauhoittaa jo itsessään mahdollisia konflikteja, kun sanojen muistamiseen ja niiden löytämiseen joutuu käyttämään erikseen aikaa, jolloin usein tulee mietittyä uudemman kerran sanomisia. Suosittelen kokeilemaan, jos parisuhteessa kierrokset lähtevät käsistä, vaihtamaan vieraalle kielelle. Joutuu aivan uudella tapaa miettimään, mitä suustansa päästää.

Kumpi istuu vessa pidempään?

Yael. Ehdottomasti Yael!

Kumpi antaa helpommin periksi?

Ööö olisinpa minä, mutta jälleen kerran Yael. Yritän jatkuvasti oppia Yaelilta, missä vaiheessa olisi hyvä luopua omasta tahdosta ja nähdä asiat toisen silmin. Aika hyvin me molemmat otetaan toisemme huomioon, mutta huomaan, että itselläni on parannettavan varaa.

Kumpi teistä on valmis muuttamaan toisen kotimaahan?

Aihe, josta ollaan paljon keskusteltu ja tullaan keskustelemaan. Tällä hetkellä me ollaan päätetty, että meillä on kaksi kotia: toinen Helsingissä, toinen Hollannissa. Jos toisen tulisi muuttaa, olisi päätös aika vaikea, kun molemmilla on painavat syyt pysyä omassa kotimaassaan. En kuitenkaan usko, että tämä muuttuisi meille haasteeksi missään vaiheessa, jos päätös tulisi tehdä. Keskustelemalla ja kokeilemalla tästäkin päästään yhteisymmärrykseen.

Kumpi teistä pieraisi eli rikkoi ns ”pierujään” ensimmäisenä?

Minä.

Kummalla teistä on enempi rintakarvoja?

Yaelin juuret tulevat Kaakkois-Aasiasta ja aasialaisilla on tunnetusti vähäisempi karvoitus kuin meillä pohjolan jäätiköillä asuvilla viikingeillä. En kylläkään kutsuisi rinnoissani olevia karvoja rintakarvoiksi, mutta ehkä iän myötä tähänkin asiaan tulee muutos.

Kumpi teistä kaipaa enemmän halauksia?

Yael. Hän on jopa jostain keksinyt, että hänellä on iso kasa ”hugging vouchereita”, joita hän voi käyttää milloin haluaa. Tästä on tullut oma juttunsa meidän kesken, jolle naureskellaan. Yael on enempi halailun ystävä, kun taas itse tykkään rapsuttamisesta ja erityisesti saada rapsutusta. Selkään piirtäminen on oma suosikkini! 

Kumpi teistä on se, jota saa aina odottaa?

Molemmat vihataan odottamista. Siis myöhässä olevat ihmiset, älkää olko myöhässä. Toki tämä osuu aina välillä omaan nilkkaan ja kyllä se taitaa olla minä, kumpi saattaa olla joskus myöhässä…

Kumpi teistä tekee enemmän ruokaa?

Yleensä minä tykkään kokkailla enemmän. Toki, kun ollaan Suomessa, keittiö on minun valtakuntaani. Kun ollaan Hollannissa, Yael on usein töissä, joten on luonnollista, että minä kokkaan meille illaksi safkat. Molemmat kyllä tykätään hääriä keittiössä ja molemmilla meillä on omat bravuurimme. Arvaatko mikä on Yaelin suosikki ruoka? 

Kumpi teistä oli enemmän jännittyneempi, kun tapasitte toistenne vanhemmat ensimmäistä kertaa?

Yael! Hahahah tämä naurattaa. Oltiin matkalla meidän mökille pihatalkoisiin, jossa oli koolla puoli sukua. Sitä jännityksen määrää, mitä sai seurata vierestä, kun matkustimme Helsingistä Korpilahdelle. Yael otti myös tavoitteeksi saada appiukolta muutaman sanasen. Isäni, kun tunnetusti ei ole mikään äänekkäin henkilö saatika englannin puhuja, niin tätä tavoitteen toteutumista oli mielenkiintoista seurata. Kaikesta jännityksestä huolimatta kaikki meni enemmän kuin hyvin. Eläväksi letkautukseksi näiltä ensimmäisiltä tapaamisilta jäi Yaelin kiitokset äidilleni. Saimme häneltä autokyydin mökille ja Yael halusi tehdä vaikutuksen kiittämällä häntä suomeksi. ”Kiitos ratsastamisesta” kuului takapenkiltä, kun saavuimme mökille.

Oma ensitapaaminen Yaelin vanhempien kanssa meni hyvin iisisti. Yael taisi tälläkin kertaa jännittää enempi, sillä heidän kulttuurissaan on tietynlaisia rituaaleja tai tapoja, kun perheeseen tuodaan uusi jäsen. Kävimme näitä asioita muutamaan otteeseen läpi ennen hänen vanhemmilleen menoa.

Olipa ihana kysymys! Paljon lämpimiä muistoja ja iso kasa jännitystä.

Kumpi iski kumman?

Hahah tässä ei ole kahta sanaa: Yael! Ensitapaamisesta voit lukea lisää tästä.

Kumpi teistä siivoilee enempi?

Sanoisin, että minä, mutta voin olla täysin väärässä. Molemmat ollaan semisti pakkomielteisiä puhtauden suhteen. Ja hyvä niin, sillä molemmille puhtaus merkitsee samoja asioita. Eipähän tartte olla erikseen aina muistuttamassa tiskien laittamisesta tai lakanoiden vaihtamisesta. 

Kumpi teistä kysyy ensimmäisenä apua tuntemattomalta, jos olette eksyneet?

Yael. Hänellä on muutenkin enempi tapana jutella tuntemattomien kanssa. Rakastan hänessä juurikin tuot avoimuutta ja heittäytymistä. Itsehän tosin en ole koskaan eksyksissä tai en ainakaan tiedä olevani, joten harvoin on tarvetta kysellä reittejä.

parisuhdevisa

Kumpi teistä on enempi flirtimpi?

Mä en edes tiedä, miten flirttaillaan. Tästä olen muutaman kerran myös saanut satikutia, kun olen tietämättäni muka flirttaillut. Joten, Yael!

Kumpi teistä muistaa päivämäärät paremmin?

Asia kuin asia, niin Yael. Hän muistaa uskomattoman määrän isoja ja pieniä asioita meidän matkan varrelta. Päivämäärät, ruoka-annokset, musiikkikappaleet, mitä on milloinkin ollut päällä, mitä missä milloin. Välillä aivan hävettää, kun oma muisti on niin lyhyt (valikoiva) ja en osaa valehdella, että ”juu muistan kyllä”. Jään samantien kiinni. Toki Yaelin tanssitausta varmastikin auttaa tässä, sillä he ovat erikseen opetelleet muistisääntöjä.

Kumpi teistä tykkää enempi makeasta?

Jälleen kerran: Yael. Häneltä on suuri teko, jos hän antaa pienenkin maistiaisen jälkiruoastaan. Mä harvoin otan kahvilassa makeaa kahvin kylkeen. Pieni puraisu makeaa yleensä riittää minulle, joten en raaski ostaa kokonaista kakkupalaa. Ollaan siis harmoonisesti harjoiteltu jälkiruokien (sekä ranskalaisten) jakamista. Ja tämä on siis tosi iso juttu!

Kumpi teistä todennäköisemmin pidätetään?

Taisin Instagram Livessä vastata, että minä. En muista enää miksi. Ehkä Yael on meistä kahdesta vielä enempi äidin poika. En osaisi edes kuvitella, että hänet pidätettäisiin. Mikäköhän voisi olla edes mahdollisin syy tälle?

Parisuhdevisa, flow, pesojoonas

Kumpi teistä yleensä lopettaa puhelun?

En jostain syystä raaski lopettaa puhelua, joten pyydän usein, että Yael voisi hoitaa sen. Nyt kun tämän sanoi ääneen, niin vähän naurattaa. Mutta siinä on läsnä sellainen hylkäämisen tunne. Jotain primitiivistä kai siinä tapahtuu aivoissa. Muodostuu myös mielen päälle sellainen hyvä ja paha -asetelma. Tästäkin aiheesta olemme keskustelleet parisuhteessamme, mikä saattaa hiukan tuntua hassulle, varsinkin jos ei ole kokemusta etäsuhteesta.

Kumpi teistä puhuu paremmin toisen äidinkieltä?

Yael. Hänellä on uskomaton kielipää. Minulla tekee haasteita välillä englanninkin kanssa ja monesti kesken keskustelujen haen sanakirjasta erikseen sanoja/sanontoja, ja sitä kautta yritän jatkuvasti oppia englantia lisää. Hollannin ääntäminen tuottaa paljon haasteita minulle. Voi luoja sitä kurkkuääntämistä! Vaikka suomen kieli on haastava oppia, on sen lausuminen aika yksinkertaista tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Molemmilla meistä on haluja oppia toistemme äidinkieltä, lähtötasot vain eroavat toisistaan aika paljon.

Kumpi teistä on aamuvirkku?

Minä! Tulisi melkein olla kolmen tunnin aikaero, jotta heräisimme samoihin aikoihin. Minulla aamun ensimmäiset tunnit ovat yleensä tehokkaimpia, mutta samaan aikaan rauhallisimpia. Tykkään katsoa, kun kaupunki vasta herää päivään ja sen tahdissa käynnistää myös oma päivä. Yaelin työt toki painottuvat usein illoille, joten senkin takia päivärytmimme ovat erilaiset.

Kumpi teistä jättää likaiset sukat lattialle?

Meistä kahdesta todennäköisemmin varmaan minä. Mutta ainoastaan hetkeksi. 

Kumpi teistä on järjen ääni suhteessanne?

Järjen ääni, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ehkä enempi minä. Yael on enempi spontaanimpi ja hulluttelevampi. En haluaisi sanoa, että se on tämä ikäero, mutta en voisi sanoa, ettenkö olisi ollut huolettomampi nuorempana. Toki molemmilla meillä on visusti jalat maassa ja pohdimme asioita aika harkiten. Mitään ylilyöntejä ei kummallakaan ole tullut seurustelumme aikana. 

Jos mieleesi pompahtaa lisää näitä kysymyksiä, vastailen kommenttien puolella mielellään näihin. Tämän Liven perusteella uskon luvata lisää näitä parisuhdevisailuja. Olihan tämä sen verran hauskaa puuhaa!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Rakkaudenosoituksia

Varoituksen sananen päiväkirjani: Tämä kirjoitus saattaa sisältää roiman määrän siirappisen makeaa ja vaaleanpunaisen hattaran näköisiä hetkiä sekä musiikkia sydämelle, eli rakkaudenosoituksia.

Musiikki on ollut keskiössä suhteessamme alusta alkaen. Itse en ole mikään erityinen musiikkifani: kuuntelen musiikkia, mutten fanita suuresti ketään tai osaa kertoa mistä mikäkin biisi kertoo. Vielä ammattikorkeakouluaikoina kerroin musiikkimaukseni radion. Siis kaikki se radiohittimusa, jota tuli ulos radiosta, kuuntelin sitä. Ei mitään sen ulkopuolella olevaa, vain sitä itseään. Toiselle meistä taas musiikki on yksi osa työtä, väline tunteiden ja itsensä ilmaisuun.

Musiikki ei onneksi katso kuuntelijaansa, vaan yhdistää erilaisia kuulijoita ja tulkitsijoita. Ensitapaamiselta lähtien olemme enemmissä määrin pysähtyneet musiikin pariin, tanssinut sen tahdissa ja sanoittanut tunteitamme sen kautta. Musiikista on tullut meidän yhteinen tapamme aloittaa aamut, erityisesti silloin, kun emme ole toistemme luona. Aamun ensimmäisiä asioita on avata Whatsapp ja kuunnella sinne saapunut kappale. Tänään aamu alkoi esimerkiksi tällä:

Yhteen kappaleeseen, tai yhteen tekoon, voi mahtua niin paljon ajatuksia ja pieniä nyansseja. Siis se, että toisen viimeinen teko ennen nukkumaan menoa, on lähettää viesti toiselle, itsessään on jo valtava asia. Ainakin minulle. Ajatus siitä, että joku toinen ajattelee minua ja osoittaa sen jollain pienellä viestillä, kortilla, sanalla, on aina vaikuttanut minuun suuresti. Sen takia tykkään esimerkiksi lähettää postikortteja ystävilleni, kertoakseni, että ovat he ovat olleet siinä hetkessä mielessäni, sekä osoittaakseni, kuinka tärkeitä he ovat minulle.

rakkaudenosoituksia, pesojoonas
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon enempi arjen pieniin tekoihin kuin lentokoneen perässä liehuviin huomionosoituksiin. Uskon enempi tekoihin, jotka vaativat enemmän ajatusta kuin rahaa. Uskon ennen kaikkea läsnäoloon. Haluun olla toisen vierellä, vaikkei fyysisesti siihen ole aina mahdollisuutta. Joskus pienestä ajatuksesta voi kasvaa dominoefektin lailla vaikuttava tapahtumasarja ympäristöömme. Me olemme ympäristö ja luomme teoillamme ja sanoillamme sitä. 

Itse opettelen vielä rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Voisi kuvitella, että se on helppoa, mutta ei. Ei kai sen helppoa tarvitsekaan olla. Tämän tyyppisten tekojen, rakkaudenosoitusten vastaanottaminen on vaatinut opettelua. ”Ei minua varten tarvitse”-ajattelu on jokseenkin suomalaista ja jokseenkin itsekästä. Eihän hän sitä minua varten tee, vaan meitä varten. Ei kai rakkaudessa ole kyse yksilöistä, vaan meistä. 

Ehkä huominen kappale kertoo meistä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kuinka tapasimme?

Rakas päiväkirja, jonka vuosipäivää kukaan, ei edes kirjoittaja muista, joten ei muistella pahalla. Se, mitä voisimme tänään vuosipäivän kunniaksi muistella, on hetki, kun katseemme kohtasivat ja kaikki sai alkunsa.

Me saimme alkumme.

Purskahdan saman tien itkuun. Kylmät väreet valtaavat rintakehän ja käteni. Olen yhtä hymyä kyynelteni kanssa.

Tietyt hetket elämässä, joissa on valtavasti tunnetta, jäävät pieniä yksityiskohtia myöten mieleen. Kaikki pienet nyanssit tunnelmassa, maut lautasella ja musiikin tuomat rytmit, kaikki nuo ovat mielessäni tuolta illalta. Kuin se olisi ollut eilinen.

Siitä on nyt tasan vuosi, kun astuin Teatteri Forumin rappusia ylös. Vastassa oli ammattikorkeakouluaikojen ihastukseni Jyväskylästä ja hänen kollegansa. Koko mustissa, tarjoilijan olemuksessa, he toivottivat tervetulleiksi ja toinen heistä, ei ihastukseni, ohjasi meidät pöytäämme. Hetki oli aivan tavallinen, mitä nyt entiset ihastukset tulevat vastaan kymmenen vuoden jälkeen. 

Tai niin ainakin luulin.

Yaelilta jos kysytään, oli tuo hetki kuin suoraan jostain elokuvasta: Prinssi pottatukassaan ja kukkapaidassaan ilmaantuu nurkan takaa, suoraan nenän eteen. Hän oli sanonut kollegalleen, että hoitaa tämän asiakkaan. ”Rakkautta ensisilmäyksellä” voisi joku hollantilainen romantikko todeta. 

Hetkeä myöhemmin, shown alettua, huomasin entisen ihastukseni lavalla sekä hänen kollegansa. Tuon, jonka tummat kasvonpiirteet ja kiharat hiukset erottuivat muuten niin vaaleasta joukosta. He olivatkin esiintymässä täällä, eivätkä tarjoilemassa.

Mieti päiväkirja, millä todennäköisyydellä me ihmiset kohtaamme toisemme. Mikä määrä erilaisia sattumia ja tapahtumasarjoja meidän elämämme on täynnä täällä pallon päällä. Mikä määrä ihmisiä kohtaamme ja ohitamme päivittäin. Toisten kanssa vaihdamme sanasen, jos toisenkin. Toisten kanssa saatamme vain vaihtaa katseita ja se oli siinä.

Se oli myös siinä tässäkin tapauksessa. Esityksen jälkeen otimme ja lähdimme jatkamaan iltaa muualle. Oli aika astella Teatteri Forumin portaita alas. 

Kävellessäni portaita alas, Yael saapui paikalle. Juurikin niin elokuvamaisesti kuin voitte vain kuvitella. Olen joskus sanonut, että elämäni on kuin Bridget Jonesista. Niin tälläkin kertaa. Colin Firth saapui paikalle hetkeä liian myöhään, nähdäkseen vain perävalot.

Rakastan musiikkia ja sitä, kun ihmiset näyttävät intohimonsa ja palonsa. Krista Siegfrieds on elävä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Seuraavana päivän työpäivän jälkeen sukelsin Instagramiin ja halusin palata hetkeksi nauttimaan tuosta energiasta, jota Dinner Show tarjoili. Tietysti uteliaisuuteni nosti päätään ja halusin tutkia, mitä tuolle vanhalle ihastukselleni kuului: minne elämä oli hänet kuljettanut.

Yksi kuva johti toiseen ja hetken kuluttua löysin muidenkin tanssijoiden Instagram-tilit. Silmään iski tuo tumma tanssija, jolla oli persoonallinen syntymämerkki silmässään. Ilman mitään taka-ajatuksia tokaisin ”onpa cool kuvafeed” ja aloin seuraamaan häntä.

Naurattaa. Naurattaa niin kovasti. 

Tämä on se hetki, kun Yael alkaa kertomaan omaa tarinaansa: HE STARTED FOLLOW ME! Tuona herran hetkenä, hänen maailmansa oli pysähtynyt täysin. Edellisen illan harmitus oli hetkessä historiaa.

”Hey! Weren´t you at the premiere of Dinner Show with Krista?”

Kyllä, se olin minä. Kiitin ja kuittasin: ”Time to go bed. Good luck with the upcoming shows”.Luulin, että olisi ollut siinä. Ei. Ei ollut päivää, jolloin Yael ei olisi kommentoinut tai laittanut jotain reaktiota Instagramissa minulle. 

Yhtenä iltana Instagramini värisi värisemistään. Ihmettelin mistä oli kyse. Käyttäjä @yagila yritti soittaa videopuhelua Instagramissa. Löin samalla sekunnilla luurin korvaan. 

Mitä hemmettiä olisin sanonut hänelle? Mukissut menemään englanniksi jotain? Olen äärimmäisen ujo poika, mitä tulee tällaisiin hetkiin. 

Tällaisiin hetkiin. Vaikken halunnut nähdä siinä hetkessä mitään erikoista, olihan siinä sähköä ilmassa. Kutistuin ja luuhistuin täysin puhelin kädessäni. Olen aivan liian ujo poika tällaisiin kohtaamisiin. Isääni tullut. 

Olin Levin talvikauden avajaisissa ja puhelimeni tärisi jälleen. En vastannut taaskaan. Laitoin perään viestiä: ”Not my thing, too shy”.

Tuli uusi puhelu heti perään.

Vastasin. 

Yael oli Kannelmäen aseman grillillä syömässä ranskalaisia ketsupilla ja majoneesilla. Silloin mietin, että tässä on tyylikkyyttä. Ehkä meistä voisi tulla ystäviä tai enempi kavereita.

Palasin takaisin Helsinkiin ja ei mennyt kuin päivä tai kaksi, kun tuo ranskalaisia syövä hollantilainen oli tulossa käymään luonani. Kello oli pitkälti yli 11 illalla, kun hän soitti, että on alaovella.

Katsoin itseäni peilistä. Jalassani oli rikkinäiset kolmiraidalliset shortsit ja musta huppari. Tukka aivan sekaisin. Tokaisin, että tällainen minä olen enkä ala muuksi muuttumaan miellyttääkseni toista tai tehdäkseni vaikutusta ulkoisilla tekijöillä. Se oli ensimmäinen kerta, kun annoin hyväksynnän itselleni olla yrittämättä mitään.

Ilta toisensa jälkeen Yael löysi tiensä luokseni. Ajattelin, että tämä on vain vaaratonta hauskanpitoa. Molemmat nautimme toistemme seurasta, syvällisistä keskusteluista ja ruoasta. Molemmilla meillä oli samaan aikaan pientä säätöä meneillään. Olimme siitä hyvinkin avoimia. Tiesimme, mistä oli kyse ja mitä halusimme.

Tai näin ainakin luulimme tai luulin. 

Moneen kertaan uskottelin itselleni ja ystävilleni, että just for fun. Nenänpääni oli puhelimen näytössä kiinni jatkuvasti. Milloin hän vastaisi viestiini? Onkohan hän tulossa tänäänkin luokseni? Milloin näemme seuraavan kerran?

Oli niin helppoa kieltää itselleen, että kyseessä olisi ollut jotain muutakin. Oli turvallisempaa pysyä sovitulla alueella. Suojella itseään tunteilta, jotka olivat tuntemattomia itselleni. Monet tunteet tuntuivat vierailta, en osannut sanoittaa niitä. En tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Pelotti niin perkeleesti.

4.12. olin Pete Parkkosen toimistokeikalla. Pete soitti uuden singlensä Mä haluun sut tänään. Harvoin kuuntelen biisien sanoja tarkkaan tai mietin niitä sen enempää. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin olevani biisissä. Katsoin Peteä, kun hän kertoi tarinaani. Ymmärsin heti, mistä kaikesta tässä oli kyse. 

Se miten sä katot mua kun mä katon sua.
Sua niin pelottaa, muaki pelottaa, mut just tältä sen pitääki tuntua.
Luota muhun sen verran vaan.

Pete Parkkonen

Itkulle ei meinaa tulla loppua. 

Elämäni Bridget Jonesina sai arvoisensa päätöksen. Tai eihän tässä olla mihinkään päätöksen tultu ja vaikka tultaisiinkin tältä istumalta, olen enemmän kuin kiitollinen näistä hetkistä, tunteista ja matkastani itseeni ja sinuun. Kaikki tämä on ja tulee aina pysymään minussa, sinussa ja meissä. 

rakkautta ensisilmäyksellä

Rakastan sinua.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kaveriporukan ainoa sinkku

Hellurei ja hellät tunteet rakas päiväkirja. Viimeksi, kun juteltiin, puhuimme vahvoista tunteista. Rakastamisesta. Voi pojat, kun tietäisit, mihin rakkaus on vienyt minut.

Olen hulluna ystäviini. Monista ystävieni puolisoista on myös tullut hyviä ystäviäni. Useimmiten vietämme aikaa yhdessä niin, että puolisot ovat mukana. Toisinaan ilman, mutta lähtökohtaisesti olemme kaikki koolla. Kaikki pariskunnat ja minä.

”Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä.”

Eri asia on, haluaako tottua.

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Ei sitä viime vuosina enää edes miettinyt, että olin yleensä ainoa sinkku illanistujaisissa. Sitä oli kasvanut tietyllä tapaa asian parissa ja sulautunut osaksi muita, eikä enää ajatellut ihmisiä niinkään pariskuntina, vaikka sitähän ne myös olivat. Tarpeen tullen joltain heltisi aina kainalopaikka, jos läheisyyden kaipuu iski. 

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että olisin joskus tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta. Totta helvetissä tunsin ja aika usein heti sen jälkeen, kun emme olleet enää kaveriporukalla yhdessä. Enkä sano, että tämä olisi jonkun syy. Asia vain oli niin. En koskaan tuonut tuota tunnetta oikein esiin ystävilleni. Ajattelin, että oli parempi pitää se sisällään, kuin vaivata ketään.  En myöskään halunnut, että ihmiset alkaisivat hyvää hyvyyttään voivottelemaan tai myötäelämään kanssani. Eihän kenelläkään heistä ollut siinä hetkessä kosketuspintaa tilanteestani.

Ei. 

Ja sitä paitsi tunne oli minun. 

Pidin siitä kiinni.

En oikein ymmärtänyt kuinka valtavaksi tuo tunne oli kuitenkin patoutunut sisälläni, kunnes…

Kunnes alkoi tapahtumaan ja päästin irti.

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Vaikka kuinka yritän vakuutella, että elämä sinkkuna oli yhtä kokonaista ja hyvää kuin nyt seurustelusuhteessa, en voi kieltää, etteikö ulkopuolisuuden tunne olisi kadonnut seurustelun myötä. Ja tarkoitan juuri tuota ulkopuolisuuden tunnetta, jota koin usein ystävieni kesken. En silti vaihtaisi sinkkupäiviäni mistään hinnasta. Tietyllä tapaa koin erilaista kokonaisuuden tunnetta ennen kuin toinen ihminen tuli vierelleni. Voisin sanoa jotain imelää, kuten one become two, mutta jätän imelyyden muille. Olen kuitenkin todella kiitollinen, että tietyt henkiset lukot on saatu auki seurustelun myötä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei seurustelusuhde ole mikään päämäärä elämässä. Sitä en tiedä olisiko ulkopuolisuuden tunne jossain vaiheessa kadonnut kokonaan ilman seurustelua vai olisiko tunteen kanssa oppinut elämään. Olin käsitellyt asian itseni kanssa, ja miettinyt elämää ja perheen perustamista yksikseni. Olinhan oikeutettu siihen, missä seurustelevat ystävänikin.

Clarion jätkäsaari

Ihminen ei tarvitse toista ihmistä ollakseen riittävä, kokonainen tai mitään muuta. 

Toistin tuota mantraa sinkkuna ja jatkan sitä tästä eteenpäinkin.

Ehkä kyse on enempi olettamuksista, jotka tulevat ulkopuolelta tai kuvittelemme niiden tulevan ulkopuolelta. Jompaakumpaa. Toki asiaan vaikuttaa myös yhteiskunnan normit ja arvot. 

Samaan aikaan mietin, että itsehän me olemme nämä asiat keksineet, seurustelun ja avioliiton nykyisessä muodossa? Yhtä hyvin voisimme sopia, että parillisina viikkoina kaikki ovat sinkkuja ja parittomina ollaan parisuhteessa aina jonkun ennalta sovitun ihmisen kanssa. Saatteko kiinni, mitä tarkoitan?

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Mutta takaisin itse aiheeseen.

Näytille viemiseen.

Tällä kertaa oli minun vuoroni. Uskon monen ystävistänikin odottaneen jo tätä päivää. Kaveriporukan ainoa sinkku astelee kumppaninsa kanssa runwaylle. 

Valot, kamerat, käy!

Tältäkö se tuntuu? 

Siis hyvälle. Samaan aikaan niin oikealle. Ja mikä parasta, ei tarvinnut lainata kenenkään toisen kainaloa, enää. Toki lainasin silti.

Kuvat Anni Korhonen


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Minä rakastan sinua

Rakas päiväkirja, mietin, onkohan tää enää räntäinen rakkauspäiväkirja vai jotain muuta. Moni asia, kun on muuttunut kuukausien aikana. ”Vaikeuksien kautta voittoon”. Okei, kuulostaa liian irvokkaalta sanoa tuo lausahdus ääneen.

Räntää ja lunta on kylläkin tullut viimeiset kolme päivää putkeen, niin, että Helsinki pursuaa oikein lumesta. En muista, milloin Helsinki olisi ollut näin taianomainen ja kaunis talviaikaan. 

Vähän niin kuin omat tunteeni.

Rakkaus.

rakkauspäiväkirja, makia

Vähän pelottaa kirjoittaa tästä aiheesta. Tai ehkä ei pelota, vaan ottaa mahanpohjasta. Kai siinä on hitunen pelkoakin. Tuntuu, että rakkaudesta kirjoittaminen avaa aivan uudenlaisen puolen itsestäni. Puolen, joka on hauras ja josta en itsekään vielä tiedä paljoakaan. Mutta yritetään ja aloitetaan jostain.

Ensiksi, rakastetuksi tuleminen.

Kyllä.

Minä rakastan sinua.”

Koko maailma ympärillämme pysähtyi tuona hetkenä. Tuona herran hetkenä, kun hän avasi suunsa. Jos meno Kouvolassa tuntuu välillä seesteiseltä ja pysähtyneeltä, voin taata, että tuo torstai-iltainen hetkemme kynttilänvalossa, on ollut yksi pysähdyttävimmistä hetkistä elämässäni. 

Silmät kosteina ja pelokkaina, mutta samaan aikaan niin rohkeina ja varmoina, ne tuijottivat minua. Vain minua. Kertoen samaa, mitä sanatkin. 

Minä rakastan sinua.

Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun toinen ihminen sanoi sen minulle. Vanhempiani tietysti lukuun ottamatta. Tuntui tosi pelottavalta. Jos jokin lause on täynnä merkityksellisyyttä ja painoarvoltaan valtava, on se tuo. Minä rakastan sinua. ”I love you” on huomattavasti kevyempi versio tuosta suomen kielisestä kaimasta, joka muuten saksalaisen ystäväni korvaan kuulosti lähinnä räyhäämiselle tai aggressiiviselle huudahdukselle. Minä rrrakastan sinua.

rakkauspäiväkirja, makia

Rakkaus, mitä se edes on? Mitä se tarkoittaa?

Syvä hengenveto sisään ja sitten ulos. 

Vaikka kuinka googlettaisin tietoa rakkaudesta, en usko ikinä löytäväni siihen vastausta Internetistä. En edes vauva.fi -palstalta, josta tuntuu löytyvän vastaus aiheeseen kuin aiheeseen. Vastaus löytynee läheltä, minusta. Elämäm koulun ylempää arvotutkintoa odotellessa. Se, mitä pikainen googlettaminen aiheen ympäriltä antoi, oli näkemys rakkaudesta. Kuvailu niistä tuntemuksista ja asioista, joita liitämme rakkauteen.

”Syvä, kiintymyksen tunne, johonkin toiseen henkilöön!”

Itselleni on selkeää, kuinka pystyn kokemaan kiintymyksen tunnetta toiseen henkilöön. Mutta se, että joku olisi kiintynyt minuun, vaatii ihmettelyä ja totuttelua. 

Miksi minuun?

Alan välittömästä mielessäni listaamaan omia huonoja puoliani ja kertomaan sitä vinoutunutta narratiivia, jota vuosi toisensa jälkeen olen toistanut itselleni. Siis tuota täysin päätöntä ja itseäni alentavaa tarinaa, josta harva ystäväni edes tunnistaisi minua. Pystyisin ihan hyvin kertomaan inhimillisempää tai lempeämpää tarinaa itsestäni, mutta miksi en tee sitä? Mitä jos yrittäisin pitää tällä kertaa mielen rauhallisena ja olla kertomatta minkäänlaista tarinaa itselleni? Olla ennustamatta huomista ja elää tätä hetkeä. Tulevaisuuden maalaamiselle on omat hetkensä, mutta tällä kertaa ei tämän orastavan suhteen kynnyksellä.

Rakastetuksi tuleminen tuntuu vaativan paljon minulta. Rakastaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompi asia. Toki omat vaaransa rakastamisessakin on, esimerkiksi entä jos toinen katoaa, ei vastaakaan minulle. 

Niin mitäs vittua sitten tapahtuu? 

Ystäväni sanoi, että on vain opittava luottamaan siihen, että toinen on ja pysyy elämässäsi. Enhän murehdi muidenkaan ihmissuhteideni haurautta päivästä toiseen, miksi tekisin saman tämän kohdalla. Ihmissuhteethan perustuvat pitkälti luottamukseen ja sen jatkuvaan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Arvostamiseen, ei haikelemiseen.

Toistan mielessäni seuraavaa mantraa: ”Kyllä hän vastaa tänäänkin viestiini. Varmasti vastaa. Miksi ei vastaisi, rakastaahan hän minua.”

rakkauspäiväkirja, makia

Hullua, että saan kokea tällaisia tunteita. Tunteita, joista monet ovat puhuneet minulle. Samaan aikaan muistutan itseäni, että varmasti olen tullut rakastetuksi myös ystävieni kanssa. Sitä ei vain ole sanoitettu ääneen samalailla. Toki on tässä jotain erilaista kuin aikaisemmissa ihmissuhteissani, sitä en kiellä. Mutta en halua uskoa, että tämä tunne on jotain sellaista, mitä en olisi voinut kokea ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En halua uskoa, että tämä on vain seurustelevien yksinoikeus.

Tulevalle viikolle on luvattu lisää lumi- ja räntäsateita. Räntäinen rakkauspäiväkirja voisi hyvinkin olla sääpäiväkirja, joka kertoo rakkaudestani lumista Helsinkiä kohtaan. Sen verran kaunis kotikaupunkini on tällä hetkellä, että sille voisi omistaa kokonaisen päiväkirjan. Räntäisen sellaisen. Ehkä räntäinen onkin hyvä adjektiivi kuvastamaan päiväkirjaani parhaiten. 

”Räntä on rakkautta, joka koostuu vesipisaroista ja osittain sulaneesta kovasta pintakuoresta.”


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kahvinmakuisia hetkiä, yhdessä!

Rakas päiväkirja, laitetaanko mustana vai kerman kanssa? Tuntuu, että elämä on ollut viime päivät yhtä aromien ilotulitusta ja kerman makua, mutta menkööt.  

Jos jotain toivoin pukilta, niin lisää näitä hitaita aamuja kahvipannun äärellä. Tuoreiden hedelmien ja pähkinöiden yhdistelmää. Itsepuristettua tuoremehua ja lettuja. Ai, että! Harvoin tulee syötyä lettuja aamusta, mutta kerrankos.  

Hitaat aamut, kukapa ei teistä tykkäisi.

Pari vuotta sitten saatoin viettää tunnin, jos toisenkin katsellessa ulos maailman menoa kahvikuppi kädessäni. Seurata ohimeneviä ihmisiä. Miettiä mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kaikessa hiljaisuudessa kuunnella omia ajatuksiani.  

Muutettuani uuteen asuntoon, uudelle asuinalueelle, on tämä harrastus jäänyt kokonaan pois. Suurin syy lienee hiljainen takapihani, jossa suurinta roolia näyttelee talonmies vaimonsa kanssa. Heitäkin näkee ani harvoin siellä.   

Kaipaan noita aamuja.

Viimeiset yhteiset aamumme ennen hänen lähtöään kotimaahansa, istuimme vain kahvikupit kädessä, toisiamme katsellessa. Ei mitään sen erikoisempaa, mutta samalla niin erikoista. Kaikkea muuta, mihin olen tottunut. Kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt.  

Voisin romantisoida noita hetkiä lopun päivää, tehdä niistä vieläkin vaaleanpunaisempia ja imelämpiä, mutta säästän teitä.  

En ihmettele lainkaan, kun sanotaan aamun ensimmäisen kahvikupin olevan päivän tärkein kuppi. Sitä se oli ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, kun vietämme yhteisiä aamuja. Kyse ei ole pelkästä hitaudesta, vaan sellaisten tapojen asettamisesta elämään, jotka tuottavat hyvää mieltä ja onnen hetkiä. Näiden arvokkaiden tapojen arvostamisesta, arvottamisesta muiden asioiden ja kiireiden edelle. Pysähtymistä siihen hetkeen ja tilaan, jonka yhdessä jaamme. Toki on yhtä tärkeää vaalia näitä hetkiä, kun olen yksinkin.

Jos mietit, mitä ostaa joululahjaksi läheisillesi, osta yhteistä aikaa ja näitä elämänmakuisia hetkiä. Slurpilla on vielä viimehetken joulutontuille tarjous meneillään. Tilaa joko itsellesi tai lahjaksi läheisellesi pienpaahtimoiden vastapaahdettua kahvia kotiin toimitettuna. Voin sanoa, että kahvit kotiovelle on arjen luksusta. Pieni juttu, mutta tuntuu aina yhtä hyvälle, kun posteljooni kolauttaa paketin postiluukusta eteisen lattialle. Saat 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista (käy myös lahjakortteihin) koodilla ”SLURPJOULU”. Tästä pääset Slurpin sivuille tutustumaan palveluun.

Toivon, että vuosi 2019 tuo tullessaan lisää näitä yhteisiä kahvihetkiä hänen ja ystävieni kanssa.   

Mitä sä toivot seuraavalta vuodelta?


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Saakeli mikä ikävä!

Päiväkirja: Sunnuntai, Tom Misch ja ikävä.  

Rakas päiväkirja. Täällä ollaan. Ja kyllä, luit oikein: ikävä.  

En oikein tiedä mistä aloittaisi. Aloitetaan kuitenkin jostain tämä päiväkirja.

Ajoitus tuntuu olevan kaiken A ja O ihmissuhteissa. Aina se ei mene putkeen, niin kuin ei nytkään mennyt kaikilta osin. Toisinaan taas elämä antaa sitruunan sijasta jotain muuta. Esimerkiksi post-it -lapulla olevan viestin, muistuttaakseen tärkeistä asioista.  

Elämä oli yksi solmussa oleva lankakerä vielä hetki sitten. Tai sanotaanko, että saatanallisessa sotkussa oleva kerä. Olin jo valmis tuikkaamaan tuleen kyseisen lankakerän, kunnes muistin asian toisen puolen: sen pehmeyden ja lämmön, jota tuo villa tuo oikein käytettynä.  

Niin oikein käytettynä ja oivallettuna.

Elämähän on itse asiassa aika pehmeää ja mieltä lämmittävää, kun sen oikein oivaltaa. Ja heittäytyy sille. Nimenomaan heittäytyy. Jos tunnepuolella pystyisi kamppailemaan itsepuolustuslajien tavoin mustan vyön, olisin mestari jo vuosien ajan.

päiväkirja merkintä

Tunnistan tunnelukkoni hyvin. Niiden avaaminen tuntuu vain olevan hankalaa ja monimutkaista.  

Kunnes.  

Niin, kunnes oikea laulu soi oikeassa hetkessä. Oikean ihmisen vierellä.  

Kai.

Kai se on jotain muutakin. Jotain mikä on vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sä sen tiedät, ilman mitään selityksiä. Se on vaan se tunne.  

Tunne, joka toi myös ikävän mukanaan.  

Ikävähän tulee, kun joku tärkeä ihminen ei ole vierelläsi, mutta on ajatuksissasi. Sitä se on tällä hetkellä. Kukaan ei missään vaiheessa varoittanut ihmissuhteiden ”ikävistä” puolista, kuten ikävästä. Joka ei kylläkään ole täysin ikäväpuoli, vaan päinvastoin, aika helvetin tärkeässä roolissa oleva tunne.

Ikävä muistuttanee toisen tärkeydestä ja (ehkä) siitä, että sille toiselle on löytynyt oikea paikka elämässäni.  

Ehkä.

Aika kertoo sen.

Tai sitten minä.