Paluu jouluun, paluu San Sebastianiin.    

Joulu oli ja meni jo aikapäiviä sitten. Viimeistään loppiaisena kuuset saivat kyytiä ja toivon mukaan myös ikkunalaudalta on nyt jo viimeistään tontut raivattu tiehensä, jotta rairuoho ja pääsiäiskoristeet saadaan asetelmiin. Tervetuloa munat ja mämmi!    

Pidin pientä somepaastoa joulun ja uudenvuoden ajan, ilman mitään sen suurempaa syytä. Joulu on jotenkin luonnollista aikaa jättää älypuhelin yöpöydän laatikkoon päiväksi, jos toiseksikin, ja antaa tilaa ympärillä oleville läheisille.

Olen parin vuoden ajan ollut jouluperinteiden puristuksessa ja kokenut ähkyä joulusta sekä pohtinut kirkkomme suurimman juhlan merkitystä. Missä määrin perinteitä on hyvä vaalia? Milloin niistä olisi hyvä luopua ja luoda uusia tilalle?

Oma jouluähkyni ja pieni ahdistukseni koskee lähinnä yltäkylläisyyttä. Lahjojen määrä kasvaa vuosi vuodelta, ruokapöytään on asennettu jatke uusille herkuille ja kuusenoksien tiheys on eksponentiaalisesti lisääntynyt niin, että runkoa on lähestulkoon vaikea edes nähdä enää. Ennen sentään runko näkyi ja oksista ei ollut tietoakaan. Välillä jouluisin on tuntunut, kuin Amerikka olisi muuttanut tv-ruudun takaa suoraan koteihimme. Eihän tässä mitään pahaa ole, jos tämä on se, mitä haluaa ja toivoo joululta. Puhutut sanat ennen ja jälkeen joulun vain tuntuvat sotivan osittain tätä vastaan: ”Tänä vuonna ei osteta lahjoja!” ja ”Vähemmän on parempi”. Tuttuja lausahduksia? On toki hyvä myös muistaa, että ajanhenki on muuttunut sitten 90-luvun kultaisten lama-aikojen, joten asia ei ole niin yksiselitteinen, vai onko.

Omista oikeuksista ja eduista luopuminen on haastavaa. Ainakin itselleni. ”Hitto vie, itse olen saavuttanut etuni, älkää viekö niitä minulta pois.” Tosi asiassa montaakaan etua en ole itse saavuttanut, vaan ne on annettu kuin Manulle illallinen. Ajatus kuitenkin luopumisesta ja siitä, että jokin asia muuttuu ”huonommaksi” tai vähemmän hienommaksi, ei kuulostaa houkuttelevalta. Runsaudesta on tullut ihailtavaa, tietynlainen status. Olen myös huomannut kokevani häpeäntunnetta, kun olen karsinut elämäntyylistäni. Jouluun liittyy monesti myös saavutettuja etuuksia, joista pidetään kynsin ja hampain kiinni.

Lähdin tänä vuonna jouluähkyä ja -perinteitä karkuun kaveriporukalla Baskimaahan, Espanjaan. En ole koskaan aikaisemmin ollut pois perheeni luota jouluna. Joulu on aina ollut pyhä asia minulle. Olen jopa viimeisimpien Aasian reppureissujen lähtöni ajoittanut juuri joulun välipäiville. Nyt kuitenkin oli aika katkaista napanuora ja ottaa etäisyyttä joulusta.  

Yltäkylläisyyttä karkuun lähteminen olisi varmasti onnistunut paremmin Suomen kamaralla. Yhtä lailla yltäkylläistähän se elämä on turistina vieraassa ympäristössä, kylläkin eri tavalla. Karsimme kaiken jouluisen ja siihen liittyvät perinteet pois ystäviemme kanssa, ja tilalle otimme isoimmat viinilasit, jotka kaapista vain löytyivät sekä Yatzi-nopat. Pelasimme joulun läpi erittäin yksinkertaisella kaavalla.  

Tietyllä tapaa allekirjoitan, että näin aikuisiässä itse pystyn määrittämään, mitkä jouluperinteet otan osaksi elämääni ja millaisia jouluperinteitä haluan luoda jatkossa. Ajatuksenahan tämä on kauhean kaunis. Viisilapsisen perheen jäsenenä, ymmärrän myös, kuinka muut ympärillä olevat tulisi huomioida, jos perhejoulua haluaa viettää. Ajatus yksinään joulunvietosta on aika kaukainen ja poissuljettu ajatus. Toki olisimme voineet ystäväporukalla tehdä saman paon Suomen kamaralle Yatzi-noppiemme kanssa ja viettää joulua tutummassa ympäristössä, ja ehkä niin teemmekin ensi vuonna. Ehkä ensi joulu on taas samanlainen, mitä se on tähänkin asti ollut ja nautin siitä aivan uudella tapaa. Tai ehkä tästä tulee uusi perinteeni jouluna.

Sen lisäksi, että reissu Baskeihin laittoi miettimään perinteitä, helli aurinko ja valo meitä oikein urakalla. En muista milloin viimeksi olisin katsonut noin montaa elokuvaa muutamassa päivässä ja tehnyt ei-mitään.  

San Sebastianin upeat rannat antoivat sielun levätä, kaikessa rauhassa.