Häpeällä kuorrutettu homoseksi

Laitamme viestiä anonyymisti. Sovimme paikan ja ajan. Saavun hänen luokseen. Emme vaihda sanoja vaan ryhdymme suoraan hommiin. Kiihkeästi. Toisinaan ilman suurta kiihkoa. Vain seksiä. Puhdasta nautintoa. Nautimme, jonka jälkeen poistun paikalta. Näimme uudestaan, jos näemme. Harvemmin kuitenkaan näimme toisten.

Häpeä taas oli joka kerta vastassa. Kerrasta toiseen.

Joka helvetin kerta.

Homoseksi ilman häpeää oli vierasta itselleni. Häpesin itseäni ja sitä mitä tein. Onnekseni häpeä oli minun. Kukaan ulkopuolinen ei nähnyt sitä, koska kaikki oli anonyymia tai ainakin kahdenkeskeistä. Hyvin peiteltyä. Ulkomailla seksin harrastaminen oli taas vapaampaa. Ihmiset olivat ohikulkumatkalla, minä mukaan lukien. Olin myös eri yhteiskunnassa: eri normit, eri moraalikäsitys. Se mikä tapahtui reissussa, jäi myös reissuun. Toki häpeä kaivoi tiensä esiin maanosaan katsomatta, ei tosin niin vahvana kuin Pohjolassa. Häpeä oli opittua meillä kautta historian. Ehkä muuallakin, mutta siitä en tiennyt. Tiesin, mitä se on Suomessa. 

Seksuaalinen itsetuntemukseni oli rakentunut vuosien aikana ja häpeä kuului osaksi miesten välistä seksiä. Cruising-kulttuuri on osa homoskeneä. Kun seksiä ei ole laillisesti saanut harrastaa, on sitä harrastettu salaa, piilossa yhteiskunnan katseilta ja tuomitsemiselta. Vaikka nykyään lainsäädäntö antaa myöten miesten välisen seksin, asenteet ovat yhä olemassa.

”Ihmisen kehityksessä kasvuajan kokemukset muovaavat sisäistä seksuaalisuutta, jota aikuisena toteutamme omassa elämässämme ja parisuhteessamme. Häpeä aiheuttaa kontrollia ja kontrolli seksin aikana estää usein esimerkiksi vapaan nautinnon. Halusta, kiihottumisesta ja nautinnosta voi syntyä häpeän tunne.”

Väestöliitto

Olin 30 vuoden paremmalla puolen, kun harrastin ensimmäistä kertaa seksiä miehen kanssa ilman häpeää. Yhtenä kertana häpeä ei saapunut enää paikan päälle tuomitsemaan minua, sammuttamaan seksin tuomaa iloa ja nautinnon kokemusta. Se oli vapauttavaa. Tällaistako seksi voi myös olla, mietin.

Noin kymmenen vuoden ja usean seksikerran jälkeen pääsin irti häpeästä. Siitä häpeäloukusta, joka kytkeytyy meidän moraalikäsitykseen.

Kymmenen vuotta.

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, pesojoonas, uhana design

En ole suoranaisesti kokenut tuntemattomien ihmisten katseita seksikertojeni jälkeen. Tunsin kylläkin katseet mielessäni, kun suuntasin vieraan ihmisen makkarista takaisin kotiini pesemään itsestäni kaiken ”lian” pois. Eihän kukaan ulkopuolinen ratikassa tai kadulla edes tiennyt minun harrastaneeni seksiä toisen miehen kanssa juuri ennen kyytiin nousemista. Ajattelin, että jos he vain tietäisivät, hämmentäisin heitä ja tekisin heidän olonsa epämukaviksi. Ja enhän minä sitä halunnut. Oli helpompi ottaa vastuu muiden tunteista ja omista teoista kuin vaatia oikeutta omalle nautinnolle. 

Ihmisillä saattaa olla mitä erikoisempia käsityksiä miesten välisestä seksistä. Kuin nuolisi auringossa pehmenyttä tikkaria. Suklaajuna. Exit only. Nyrkkiä sisään ja ulos. Jotain pervoa. Nahkaa ja kapuloita. Ei niinkään kaunista, intiimiä ja nautinnollista. Syy tähän on varmastikin ihmisten tietämättömyys ja historian painolasti, opitut asenteet. Joten on ollut turvallisempaa peittää osa omaa seksuaalisuutta niin ettei se näkisi päivänvaloa ja joutuisi selittelemään. Toisin sanoen, tehdä asioita salassa, ilman ulkopuolisten tuomitsemista vaikkakin häpeän kera. Himo voittaa häpeän, ainakin hetkellisesti.

Kymmenen vuotta kuulostaa pitkälle ajalle, mutta samaan aikaan toppuutan itseäni ja mietin, että onneksi nyt jo. Nyt ymmärrän, ettei minussa olekaan vikaa, vaikken harrasta seksiä parisuhteessa naisen kanssa. Kelpaan tällaisena. En olekaan tehnyt mitään väärää nauttimalla seksuaalisuudestani sellaisena kuin se minussa on. Häpeä ei itse asiassa ollutkaan minussa, eikä se ollut minun, vaikka näin oli annettu ymmärtää ja sysätty päälleni.

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, pesojoonas, uhana design

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, jonka kuorruttajana media toimii

Luin kesällä iltapäivälehden tekemiä juttuja ”dildometsästä”. Paikasta, jossa miehet harrastavat salaa seksiä keskenään. Paikalta oli löydetty patjoja, lehtiä ja ilmeisesti myös dildoja, joista saatiin kivan raflaava otsikko. Jutuissa viitattiin ”homoparkkiin”, Isokyrön alueen häpeäpilkkuun. Iltasanomat jopa lähettivät ”toimittajan” paikan päälle ihmettelemään paikkaa. Paikkaa, joka on juurikin sen salaisen sijainnin takia monille miehille turvallinen ympäristö toteuttaa seksuaalisuuttaan piilossa yhteiskunnan tuomitsevilta katseilta. Nauttia seksistä, kylläkin sillä uhalla, että jäävät kiinni ja menettävät kasvonsa. Alue on skutsissa, joten tuskinpa se, mitä siellä on tapahtunut, on haitannut tai satuttanut ketään ulkopuolisia. Tuskin ainakaan niin montaa, kuin tämän tyyppiset uutisoinnit satuttavat.

Jutun toimittelija tuskin itse on mikään homoseksin ystävä tai asiantuntija. Juttu on tuttuun ja totuttuun tapaan kirjoitettu hyvinkin asenteellisesti. Siihen on haastateltu pienen kylän ”Esson parlamentin” jäseniä, joiden röhinän voi kuulla heidän kommenteistaan. ”Uutisoinnissa” oikein mässäillään homojen kustannuksella niin, että hetero-oletettu voi tuntea itsensä paremmaksi. Juttu loppuu seuraavanlaisesti: 

”Superpesiksessä pelaava JymyJussit on siis osittain Alapään Koiton hedelmä.

Tällä seikalla ei ole toki enää mitään tekemistä dildometsän kanssa.”

Hoh hoijaa.

Ajattelin, että olisin antanut palautetta iltapäivälehdille asiasta, mutta en vaan jaksanut. En saatana jaksa aina olla antamassa palautetta ja kehittämässä Suomen suurimpien mediatalojen osaamista seksuaalivähemmistöistä. Homoseksin negatiivinen uutisointi on arkea Suomessa. Pari kertaa vuoteen päästään kirjoittamaan ”suklaajunista” ja ”dildometsistä”. Antamaan kiekko lapaan pohjanmaalaisen kylän heteroukoille, jotka ovat kärppänä Facebookissa kertomassa, kuinka sairasta jengiä homot ovat.  Homoseksi loistaa poissaolollaan, kun puhutaan iltapäivälehtien seksivinkeistä, -asennoista tai -fantasioista. Heteroseksistä kerrotaan nautinnon ja sen maksimoimisen kautta. Fantasioina, villeinä kesäöinä ja rohkeina kokeiluina.

Sen sijaan, että iltapäivälehtien toimittajat olisivat ruokkineet omaa uteliaisuuttaan ja tuottaneet heteroille lisää naurunaiheita, olisivat he voineet pureutua häpeään, mikä todennäköisesti on johtanut miehet anonyymeinä ”dildometsään”. Etsinyt vastausta vaikka seuraaviin asioihin: Missä kohtaa yhteiskunnassa ollaan menty vikaan, kun seksiä tulee mennä harrastamaan anonyymina metsään (toki jos se on se juttu, niin fine!)? Miksi miesten välinen seksi nähdään yhä homojen välisenä nautintona? Miksi toimittaja ei kysynyt Esson baarissa olevilta miehiltä, miten he omassa ympäristössään lisäävät hyväksyntää seksuaalisuuden kirjoa kohtaan tai sitä, miten heidän perheessä keskustellaan nuorten kanssa seksuaalisuudesta ja seksistä. Siitä, että seksi on muutakin kuin naisen ja miehen välinen yhdyntä. Tai toimittaja olisi voinut vaikka avata pandoran lippaan ja selvittää, miksi katsomme kapeakatseisesti parisuhteen ulkopuolista seksiä? Olettaen, että osa ”dildometsän” asukkaista on heterosuhteessa olevia ukkomiehiä, jotka haluavat myös muutakin, mitä kotona saavat.

Jos näin ”syväluotaavaan” journalismiin ei toimituksessa ole osaamista, voidaan palata tuttujen otsikoiden äärelle ja kirjoittaa jatkossa juttuja miesten välisistä fantasioista, seksiasennoista tai millaisia seuranhakualustoja meillä on miehille. Avartaa lukijoita tai antaa tilaa sateenkaarimiehille kertomalla, että miehetkin fantasioivat miehistä, harrastavat muissakin asennoissa seksiä kuin takaapäin tai käyttävät Tinderiä löytääkseen unelmien prinssin. Miksi uutismedioiden on vaikea puhua miesten välisestä seksuaaliterveydestä, seksuaalisesta itsetunnosta?

Tai toimittaja olisi vaan voinut jättää lähtemättä Tampereelta Pohjanmaalle ja katsoa vaikka Netflixistä Sex Educationin.

Häpeästä irti

Tällaiset uutisoinnit ovat osasyy häpeääni. ”Dildometsää” lukiessani häpeä valtaa taas mieleni. Kuulen kaiken sen naurun ja ulkopuolisten tuomitsemisen mielessäni, minkä se on aiheuttanut monissa lukijoissa. Dildometsä on yhtä kuin minä, ajattelen. Ihmiset nauravat dildometsälle, he nauravat minulle. Luen jodelista kuinka joukko homoja kertoo häpeävänsä homoja. Ei. Kenenkään ei tule hävetä omaa seksuaalisuuttaan. Suomen metsissä tuhannet heterotkin harrastavat seksiä. Heistä ei vaan uutisoida.

Kumma kyllä, tällaista homoihin kohdistuvaa uutisointia ei nähdä vahingollisena. Mutta se nähdään vahingollisena, että joku marjastaja saattaa törmätä metsässä seksiä harrastaviin miehiin. 

Saattaa törmätä.

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, pesojoonas, uhana design

Iltalehden arkistoista löytyi myös juttu häpeästä: ”Häpeä vie ilon seksistä – näin olet hyvä seksikumppani.” Entä jos kuitenkin yhteiskunta ja ennen kaikkea media opettelisi olemaan viemättä iloa seksistä?

Ps. Iltapäivälehtien toimittajat, toivon ettette ota yhteyttä tehdäksenne juttua ”Somevaikuttaja harrasti seksiä ilman häpeää ensimmäisen kerran 30-vuotiaana”. Sen sijaan voitte tehdä juttuja homomiesten seksuaaliterveydestä.

Ps. Suosittelen myös kurkistamaan tämän jutun homoseksistä: Dear Eino, sattuuko eka kerta perseeseen?


Olenko seksikäs?

Treenattiin viime viikolla Yaelin kanssa pitkästä aikaan. Yael on enempi aamu-urheilun ystävä, kun itse urheilen mieluiten työpäivän jälkeen. Tämän takia meidän yhteiset treenit jäävät harvoihin ja valittuihin hetkiin. Oma treenaaminen on myös vähentynyt rutkasti koronan myötä. Reilun vuoden ajan on tullut hypittyä ja kyykittyä keittiön lattialla, olohuoneessa, takapihalla… Motivaatio kotitreenaamiseen on ollut koetuksella moneen kertaan. Olen myös sallinut helpommin itselleni olla treenaamatta ja tuntea väsymystä kotona olemiseen. Fyysisen kunnon heikentyminen ei siis tule yllätyksenä – niin ainakin luulin.

Kesken yhteisen treenin huomasin, kuinka oma energiataso lässähti kasaan. Kontrasti Yaelin eloisaan, kannustavaan ja hymyn huulille saavaan olemukseen oli valtava. En päässyt heti käsiksi tunteisiini: mistä helvetistä nyt oikein tuulee? Tekikö toinen jotain väärää, ärsyttääkö toisen naama vai nousinko väärällä jalalla päivään? Etsin syitä ympäriltäni.

Lopetin treenin ennen Yaelia ja lähdin suihkuun. Suljin silmät ja annoin veden valua kehoani pitkin. Entä jos paha olo kumpusi minusta? Ehkä tunne oli pettymystä, turhautumista, alemmuuden tunnetta tai häpeää. Miten olin päästänyt itseni näin huonoon kuntoon.

Turhauduin, kun en jaksanut tehdä puoliakaan treenistä. Punnerrukset tein polvet maassa ja osassa liikkeistä lonkankoukistajien jäykkyys esti kunnollisen liikeradan. En enää tunnistanut itseäni kehossani. En ole tottunut näkemään itseäni tällaisessa tilanteessa.

Kerroin tästä Yaelille ja hän muistutti, etten voi vertailla meidän vartaloita ja fyysistä kuntoa keskenään. En vertailutkaan. Vertailin itseäni menneeseen. Siihen, kun portaiden käveleminen ei hengästyttänyt ja jaksoin pusertaa 20 minuutin treenin ilman lisätaukoja. Nostin penkistä muutakin kuin oman perseeni. Yletin koskettamaan varpaanpäitä venytellessäni. Tähän Joonakseen vertasin itseäni. 

Ennen olisin tokaissut, että äkkiäkös sitä taas pääsee kuntoon. 33-vuotiaana kehoni ei tosin toimi saman lailla kuin 10 vuotta tai kolme vuotta sitten. Huomaan, kuinka palautuminen työviikosta ja treenistä ottaa enemmän aikaa. Kunnon nostattaminen ei enää tapahdu sormia napsauttamalla. Vartalossani näkyy myös jo ulkoisia ikääntymisen merkkejä. Ikä on realiteetti, mikä muuttaa suhdettamme kehoon jatkuvasti. Mutta tuntuu, että mieli ei meinaa pysyä mukana tässä muutoksessa.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Häpeän taisto

Koinko sittenkin häpeää treenatessani? Olen iän myötä oppinut tykkäämään kehostani enemmän. Peiliin katsoessani koen, että vartaloni on vartalo muiden joukossa. Vartalon muokkaaminen treenaamisella ei ole ollut motivaatiotekijä enää lukion jälkeen. Olen myös tottunut treenaamaan ammattiurheilijoiden kanssa, joten tiedän miltä tuntuu olla reippaasti huonommassa kunnossa kuin toinen. Mutta mitä sitten häpesin.

Epävarmuutta.

Sitä miten toinen näkee muuttuneen kehoni. Miten hän näkee minut? Ja eikä kuka tahansa, vaan puolisoni.

Kirjoittaessani tätä hymähdän itselleni, sillä epävarmuuteen ei tulisi olla mitään syytä. Tämä on aihe mistä olemme puhuneet ensimmäisistä treffeistä asti. Viimeksi viime viikolla. Olemme paljon enemmän mitä vartalomme ovat. Emme ole rakastuneet toistemme ulkonäköihin, vaan meihin ihmisinä. Olemme toki viehättyneet toistemme ulkonäöistä, mutta myös toisistamme. Arvostamme toisiamme ja sitä, miltä näytämme. Siihen ei kummallakaan ole vastaan laittamista. Hyväksyntä on vahvasti läsnä parisuhteessamme.

Epävarmuus omasta kehosta toisen katseen alla oli silti todellinen. Jos kerran molemmat koemme, ettei häpeälle ole tilausta, niin mistä tunteeni sitten kumpusivat? Koenko oloni vähemmän seksikkäämmäksi, haluttavammaksi tai huonommaksi nykyään, kun koen olevani heikommassa kunnossa? Eikö seksuaalinen viehätys ole ennen kaikkea sitä, mitä tunnemme, eikä sitä miltä asiat näyttävät. Toki esteettisyydellä voidaan vahvistaa tunteita, leikkiä fantasioilla ja mieltymyksillä. 

Koen, että parisuhteessa seksuaalisen viehätyksen painoarvo tulee lähtökohtaisesti perustua muuhun kuin ulkoisiin asioihin. Henkiseen yhteyteen, puhumiseen ja kunnioittamiseen. Toisen kuunteluun ja kuulemiseen. Ei kahdeksaan vatsalihakseen, jotka joka tapauksessa suurella todennäköisyydellä joku päivä peittyvät löysän ihon alle. Tämäkin vielä, ihoni kimmoisuus on nyt jo alkanut löystymään.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Fantasioiden vankina

En osannut vielä viisi vuotta sitten kuvitella, millaisia asioita vanheneminen voi tuoda tullessaan, ja miksi edes olisin kuvitellut. Elin nuoruuttani, en keski-ikäistymistä. Sitä kuvitteli naiivisti, että nuoruuden tuomat edut ovat ikuisia. Timantit ovat ikuisia, ei nuoruus. Ikuista tuntuu olevan myös jatkuva muutos. Muutos omassa kehossa, identiteetissä ja seksuaalisuudessa. Muutosvauhti on onneksi hidastunut teini-iästä tähän päivään. Muutos tuo kuitenkin aina mukanaan tuntemattomia tekijöitä. Tällä hetkellä se tuntematon möykky tuntuu olevan käsitys kehoni muutoksesta ja siitä, miten koen muiden suhtautuvan siihen. Ei se miten muut suhtautuvat, vaan se, miten oletan heidän suhtautuvan. 

Suorastaan vituttaa joka kerta, kun joku sanoo, että älä ajattele mitä muut sinusta sanovat. Koska se on totta ja samalla pelkkä olan hetkautus todellisille tunteille. Totta kai sitä tulee mietittyä, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä ylipäänsä ihmiset ajattelevat asioista, kuten vaikka seksikkyydestä. Millaisena näemme seksikkään miehen? Jos pornoon on katsominen, niin aika kapeana: lihaksikkaana, valtaa käyttävänä ja lujana. Päättäväisenä ja alistavana. Vaikka emme katsoisi edes pornoa vaan elokuvia ja sarjoja, pätee listaus siltikin. Yleisessä keskustelussakin nousee myös samoja asioita esiin.

Tiedän, että kaikki tämä kuvasto seksikkyydestä ja itsevarmasta miehestä on vain yksi todellisuus. Joukkoon mahtuu paljon muutakin, mutta millaista muuta. Tavoittelenko tiedostamattani tätä kapeaa seksikkyyden kuvaa, kun riisuudun toisen ihmisen edessä? Meneekö todellisuus ja kuvitelmat siltikin sekaisin, vaikka tässä yritän kriittisesti tarkastella asiaa? Olenko fantasioideni ja haavekuvieni vankina, kun turvallisessa ja hyväksytyssä ympäristössä koen epävarmuutta toisen ihmisen edessä?

Toisen ihmisen edessä oleminen on herkkä asia. Siinä jos jossain ollaan paljaana, ilman minkäänlaista suojaa tai peitettä. Naamiota tai haarniskaa, jonka alle piiloutua. Vain sinä, minä ja katseemme. Hellän hyväksy katse, jonka helposti epävarmuuden ja häpeän pelossa kuitenkin käännämme tuomitsevaksi mielessämme. Miksi? Miksi sabotoimme itseämme? Toisen ihmisen edessä oleminen, seksi ja seksuaalisuus ovat kauniita asioita, joista tulisi läsnäolevasti nauttia. Asioita, joissa ei ole yhtä ja ainoaa tapaa olla ja kokea.

Onneksi kaikki nämä ajatukset, pelot ja häpeä ovat ohimeneviä asioita. Eivät vielä ehkä tänään mene ohi, mutta joku päivä. 

Jos missasit aikaisemman kirjoituksen miesten ulkonäköpainesta, tässä linkki.


Miten tulin kaapista ulos?

Yksinkertaiset ohjeet kaapista ulostulemiseen: 

Avaa ovi ja tule kaapista ulos. Jos sattuu, että ovi on syystä tai toisesta lukittu, soita kaveri avamaan. Hyvä on myös toivoa, ettei sohvaa ole sattumoisin siirretty kevätsiivouksen ajaksi kaapin eteen.”

Jos totta puhutaan, en oikein jaksa ymmärtää tätä ”kaappi”-keskustelua. Tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan ja mistä tuon sanonnan historia tulee. Olen itsekin viljellyt sitä aikoinaan, ajattelematta sen vaikutuksia sen suuremmin. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2020 (mikä ei itsessään ole mikään argumentti) ja haluaisin naiivisti uskoa, ettei ketään tarvitse työntää kaapin perukoille eikä kenenkään siellä tarvitse viettää aikaa, jos ei itse sitä halua.

Itse en ole ollut kaapissa, joten älä sinäkään laita minua sinne, kiitos!

Kun kerroin seurustelevani miehen kanssa, moni ystävistäni ilahtui aidosti puolestani. Ilahtumisen jälkeen alkoikin sadella kysymyksiä, jotka liittyivät lähinnä kumppanini sukupuoleen. ”Milloin tiesit tuntevasi vetoa myös miehiin?” ”Miltä tuntuu seurustella samaa sukupuolta olevan kanssa?” ”Olet varmaan helpottunut, kun ei enää tarvitse salailla mitään?”. Toki joukkoon mahtui paljon kysymyksiä itse ihastumisen tunteeseen liittyen: ”Miltä se tuntuu?”

Itselleni sukupuolta suurempi asia oli itse ihastumisen tunne. Olin pitkään kipuillut tunteideni kanssa ja pelännyt tukahduttavani mahdollisuuden ihastumiselle. Sen jälkeen, kun aloin sairastamaan lievää masennusta, en tuntenut vetoa toisiin ihmisiin. Sama meno jatkui vielä masennuksen jälkeenkin. En edes ihastunut hetkellisesti kaupungilla ohimeneviin kanssakulkijoihin, kuten olin aikaisemmin monet kerrat kokenut. Ihastumisen tunne oli pitkään poissa eikä loppua näkynyt.

Tämän takia sukupuolta suurempi asia oli tuntea. Tuntea olevansa elossa, tuntea ihastuminen. Olin jo luullut tukahduttaneeni jotain ihmisyydelle oleellista, ja nyt sain kokea, kuinka perhoset mahanpohjassa olivat heränneet talviunilta. Sanoinkin kyselijöille, että vaikka olisin ihastunut lyhtypylvääseen, koen suurta helpotusta, että voin vielä tuntea jotain näinkin kaunista ja tärkeää. Vihdoinkin olin tuntenut sen kutkuttavan tunteen sisälläni ja kokenut sykkeen nousun. Kuulin sydämenlyöntini rinnassani voimakkaammin kuin hetkeen.

Ihastuin.

kaapista ulos, pesojoonas, makia, homoseksuaalisuus

Kyse on tunteesta, ei sukupuolesta

Sukupuoli on pitkään ollut itselleni toissijainen asia, miettiessäni omaa seksuaalista suuntautumista. Olen tunnistanut tämän jo lukioaikoina itsessäni. Toisinaan mietin, miksi sukupuolella on ylipäätään merkitystä. Vai onko sillä todellisuudessa edes merkitystä? Ihastummeko sukupuoleen vai ihmiseen? Missä määrin tasapainoilemme näiden kahden muuttujan välillä?

Seurustelu samaa sukupuolta olevan kanssa, saattaa aiheuttaa monessa meissä uteliaisuutta, varsinkin jos itsellä ei ole kokemusta tai kosketuspintaa tuollaisesta suhteesta. Tällöin juurikin kohteliaasti kysymällä, saa laajennettua omaa ymmärrystä aiheesta. Omaa uteliaisuutta kannattaa myös toppuutella ja kysyä aina etukäteen, onko ok jutella aiheesta. Sama varmasti pätee heteroseksuaalisuuden kanssa. Tosin tuntuu, ettei kukaan kysy, miltä tuntuu olla heteroseksuaali, vaikka kyseessä on yksi seksuaalisuuden muoto muiden joukossa, mistä jokaisella meistä on varmasti omanlaisensa käsitys ja tuntemus.

Kertoessani seurustelustani samaa sukupuolta olevan kanssa, päätin etten suostu selittämään valintaani. Eihän yksikään ystävistänikään ole joutunut selittelemään, miksi seurustelee miehen tai naisen kanssa. En siis koe tarpeelliseksi ”puolustella” omaa valintaani, vaikkei kysyjä suoranaisesti kyseenalaistaisikaan suhdettani tai kumppanin sukupuolta. 

Olin varautunut selittämään asiaa ainoastaan vanhemmilleni. Kannoin mukanani turhia ennakkoluuloja ja skenaarioita, kuinka he saattaisivat reagoida uutiseen. Olin kuullut tarinoita, joissa vanhemmat eivät olleet hyväksyneet lapsensa seksuaalista suuntautumista. Jotenkin sekoitin noiden tarinoiden ihmiset ja omat vanhempani keskenään. Kaikki se välittäminen, jota olin elämäni aikana saanut heiltä, oli yhtäkkiä noiden tarinoiden varjossa. Tuntuu kurjalta sanoa näin, mutta kai sitä ihmisluonne haluaa varautua aina pahimpaan. Vanhempani eivät ole tähänkään päivään mennessä kysyneet sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ja tuskin kysyvät. Onhan se täysin epäoleellinen asia.

Jännitin myös jonkin verran, miten miespuoliset ystäväni asian ottaisivat vastaan. Ensimmäinen jätkäkaveri, jolle kerroin ihastuksestani, alkoi itkemään kanssani. Toiselta sain viestin somessa, jossa hän kertoi olevansa enemmän kuin iloinen puolestani ja kysyi, milloin saunotaan seuraavan kerran. Veljeni taas kutsuivat minut ja puolisoni saunomaan heti, kun olemme maisemissa.

Omalla kohdallani suurentelin uhkakuvia tai muiden reaktiota omassa päässäni aivan liikaa. Loin pelkokuvia suojellakseni itseäni, vaikka samaan aikaan loin pahaa oloa ja vastakkainasettelua. Onneksi tunnistin tämän nopeasti ja ymmärsin, että muilla ihmisillä on varmasti paljon muutakin ajateltavaa, kuin minun seksuaalisuuteni. Ja miksi ystäväni kieltäisivät tai kyseenalaistaisivat rakkauden minulta? Enhän minäkään ole sitä tehnyt heille.

Olen aina ollut kova päästäni ja kulkenut omia polkujani. Koen, että olen saanut kasvattaa omaa itsetuntoani ja kasvaa minuksi hyvinkin turvallisessa ympäristössä. Toki en ole täysin säästynyt homotteluilta teinivuosina. Turvallisen lapsuuden myötä, en ole kokenut omaa seksuaalisuuttani mitenkään erikoisena asiana ja suhtautumiseni myös utelijaimpien kysymyksiin, on ollut aika suora: ”Kysytkö heteroltakin samoja kysymyksiä?” 

Ymmärrän toki, ettei kaikille oman seksuaalisuuden näyttäminen ja ääneen sanominen ole näin helppoa kuin minulle. Tämän suhteen olen etuoikeutetussa asemassa, mikä tuntuu jokseenkin typerälle sanoa ääneen. Miksei kaikilla ole etuoikeutta rakastaa ja tulla rakastetuksi juuri sellaisina kuin he haluavat. Keneltä toisen rakkaus on pois?

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Osa ihmisistä voi tuntea olonsa turvallisemmaksi peittämällä oman seksuaalisuutensa. Uhkailut ja loukkaavat huutelut ovat vieläkin arkipäivää osalle seksuaalivähemmistöjä. Osa saattaa vielä etsiä seksuaalisuuttaan ja eivätkä koe tarpeelliseksi puhua aiheesta ääneen. Eikä ole tarvettakaan. 

”Minä tiesin, että se on homo” -lausahdukset ovat jokseenkin loukkaavia niitä ihmistä kohtaan, ketkä etsivät vielä omaa seksuaalisuuttaan. En ymmärrä, miten joku ulkopuolinen voi tietää toisen seksuaalisuuden paremmin kuin henkilö itse. Tiedostan, että nämä lausahdukset pohjautuvat yleensä tietynlaisiin stereotypioihin ja olettamuksiin. Siihen, mitä näemme ulkoisesti toisessa ja miten peilaamme sitä vallitseviin mielikuviin. Juurikin näiden stereotypioiden ruokkiminen, saattaa vaikeuttaa omaa seksuaalisuutta etsivän ihmisen matkaa itseensä. Stereotypiat leimaavat helposti ihmisryhmiä yhdeksi massaksi, jolloin yksilö saattaa puolustautua kieltämällä asioita itseltään ja muilta, esimerkiksi menemällä sinne kuuluisaan ”kaappiin”, joka saattaa tuntua turvalliselle paikalle siinä hetkessä.

Kaapista ulos – miten se kävi?

Käyttämällä tuota kulahtanutta sanontaa, kaapista ulostuleminen, vahvistamme stigmaa, että seksuaalivähemmistöissä olisi jotain erikoista, salattavaa, hävettävää tai normista poikkeavaa. Ja normista poikkeavaa se tulee olemaan niin kauan kuin osoitamme sitä sormella erilaisten sanontojen kautta.

Samalla käyttämällä tuota sanontaa, saatamme työntää toisen ihmisen kaapin perälle, jossa hän ei edes itse ole kokenut olevansa. Omalla kohdallani, kun olen joutunut vastaamaan kyselyihin, milloin tulin ulos kaapista, olen pyytänyt kysyjää, ettei laittaisi minua mihinkään kaappiin. Tämän jälkeen kysyjä on saattanut jatkaa sanomalla ”kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan”. Ei, en tiedä. Ihmisen seksuaalisuus on muuttuva tekijä, ei suinkaan pysyvä. Se mitä tunnen tänään, saattaa olla aivan jotain muuta 10 vuoden päästä.

Tätä samaa kysymystä harvoin myöskään esitetään, kun ihastuksen kohde on vastakkaista sukupuolta oleva. Tätä hetkeä odotellessa! Jos tämä asia tuntuu haastavalle hahmottaa, kysy itseltäsi ”Milloin tulit kaapista ulos ja kerroit ystävillesi ihastuneesi vastakkaista sukupuolta olevaan”. Eikö kuulostakin typerälle? Mitä edes teemme tällä tiedolla? 

Monelle meistä ihastuminen ja seurustelu vastakkaista sukupuolta olevan kanssa on vallitseva normi ja se tuntuu normaalille tai ”luonnolliselle” tavalle nähdä maailma. Itselleni ja varmasti monelle muullekin seksuaalivähemmistöön kuuluvalle normaalius pitää sisällään paljon muutakin kuin heteronormatiivisen näkemyksen parisuhteesta. Onkin tärkeää haastaa omaa ajattelua ja yrittää nähdä, miten maailma makaa toisen silmin. Tätä kautta voi päästä käsiksi näiden ongelmallisten sanontojen ja kysymysten taakse.

En sano, etteikö näistä asioista saisi kysyä ja puhua. Ehdottomasti saa ja pitää. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että se, miten aiheeseen mennään ja miten siitä kysytään, palvelee enempi kysyjän uteliaisuuden täyttämistä kuin aitoa välittämistä.

Tiedän, että sanonnan avulla saadaan nopeampi käsitys myös toisen ihmisen seksuaalisuudesta. Itse en kuitenkaan haluaisi, että minua määritellään oman seksuaalisuuteni kautta tai identifioituisin johonkin tiettyyn seksuaaliryhmään. Harvoin kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan ”siitä yhdestä heterotutusta”. Monella meistä kuitenkin on ”se yksi homokaveri” lähipiirissä.  Jos joku haluaa alleviivata omaa seksuaalisuuttaan, se on täysin fine juttu! Itse en tosin halua tulla muiden määrittelemänä miksikään, varsinkaan jos se liittyy sukupuoleeni tai seksuaalisuuteeni, lukuunottamatta parhaimpia ystäviäni.

Mikä merkitys toisen seksuaalisuudella ja etenkin sen poikkeavuudella yleisestä normista oikein on? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä teet tällä tiedolla? Miksi tulee erotella tai määritellä toisiamme sen mukaan tykkääkö joku tytöistä, pojista, jostain muusta tai kaikista näistä? Mitä sitten, kun saat selville toisen seksuaalisen suuntautumisen? Mitä teet tällä tiedolla?

Kuulun siihen ”koulukuntaan”, joka ei halua nostaa omaa seksuaalisuuttaan sen koommin esille. Se on asia muiden arkisten juttujen joukossa. Koen, että tätä kautta voin normalisoida vähemmistöseksuaalisuutta eikä meidän tarvitsisi enää miettiä, kuka on kaapissa ja missä kaapissa kukin on. En kaipaa rituaalia oman seksuaalisen mieltymykseni esiintuomiselle enkä odota sitä muiltakaan.

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuolensa ja kannustan kaikkia niitä ihmisiä, jotka äänekkäästi myös tuovat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja ääntä esille muilla keinoilla kuin minä. Tiedän, että tarvitsemme ihmisiä, jotka rikkovat lasikattoja ja vahvoja stereotypioita seksuaalivähemmistöihin liittyen. Janne Puhakka ja Jani Toivola ovat tästä erinomaisia esimerkkejä. Kiitos työstänne! Nämä eri tavat lähestyä ja tuoda esiin seksuaalivähemmistöjä, vievät molemmat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta eteenpäin, eri tavoin kylläkin. Ne eivät suinkaan poissulje toisiaan.

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Jos kamppailet oman seksuaalisuutesi kanssa, anna itsellesi aikaa, itsemyötätuntoa ja armollisuutta. Kun koet, että olet jollain tapaa valmis (tuskin tässä koskaan valmiiksi tullaan, mikä on hyvä muistaa) sanoittamaan oman seksuaalisuutesi ääneen itsellesi ja/tai ympärillä olevalle/oleville ihmisille, tee se omalla tavallasi. Sellaisella tavalla, mikä palvelee sinua parhaiten ja tekee sinun olosi hyväksi. Emme voi koskaan sanoa varmaksi, miten ihmiset ympärillämme reagoivat kertoessamme esimerkiksi omasta seksuaalisuudestamme. Joka kerta, kun päästämme toisen ihmisen lähelle meitä, näkemään jotain paljasta meistä, liittyy siihen suunnaton riski. Riski haavoittua tai kokea häpeän tunnetta. Samalla siinä on valtava potentiaali kasvaa. Kasvaa itse, mutta myös yhdessä. Tämän riskin ottamiseen tuskin löydät yhdestäkään oppaasta tai blogikirjoituksesta vastausta. Pahoittelut siitä. Se, mitä voin tarjota on rohkaisu. 

Sä olet juuri oikeanlainen tuollaisena! 

Elämisen parhautta,

Joonas


Dear Eino, sattuuko eka kerta perseeseen?

Kuva: Anni Korhonen

Ihan ensi alkuun, rakkaudentäyteistä Pride-viikonloppua kaikille meille, ja muistetaan puolustaa yhdenvertaisuutta niin tänään kuin tulevaisuudessakin! 

Moni kaltaiseni, 90-luvun kultalama-aikoina kasvanut nuori, muistaa varmastikin yhden legendaarisimmista lääkäreistä, Ekin. Suosikki-lehden Bees & Honey -lääkäripalstalla päivystänyt Eki, vastaili nuoria askarruttaviin kysymyksiin. Palstalla pystyisi kysymään esimerkiksi sattuiko eka kerta tai onko karvojen kasvu normaalia.

”Dear Eki, olen 14-vuotias poika ja alapäähäni on alkanut kasvamaan karvoja. Onko tämä normaalia?”

T: Huolestunut nurmikon ajelija -88”

Palsta palveli lähes 40 vuotta, kunnes muutamia vuosia sitten se lopetettiin. Itsekin palstaa aikoinaan lukeneena, voin ääneen todeta, kuinka sieltä löytyi monesti juuri niitä omaa mieltä askarruttavia kysymyksiä, joita ei kehdannut itse kysyä kavereilta tai sukulaisilta. Nolojen kysymyksien kysyminen antoi liiankin otolliset mahdollisuudet leimaantumiselle, joten oli parempia olla vain hiljaa. 

Pride-viikon kunniaksi halusin herättää Ekin, tai no tässä tapauksessa Einon, taas henkiin. ”Valtakunnan ykköshomoksi” itseään tituleeraava Tämän kylän homopoika -blogi pitävä Eino lupautui vastaamaan seuraajiani askarruttaviin kysymyksiin liittyen Prideihin, homoseksuaalisuuteen tai homoseksiin. Ja Einohan vastasi! 

Dear Eino…

Eiks Prideihin osallistuminen oo aika leimaavaa? (varmaan homoksi?) 

”Ei ole. Pride-kulkueeseen osallistuu kymmeniätuhansia, jopa satatuhatta, ihmisiä. Keskiössä on ihmisoikeuksien vaatiminen ja mielenilmaisu, ei se, mitä kukakin on. Prideen osallistuvien joukkoon mahtuu ihan kaikenlaisia ihmisiä, kaikista suuntautumisista ja sukupuolista. Kysymyksessä toisaalta piilee pieni asenteellisuus – ja juuri se onkin yksi syy Priden olemassaololle. On täysin ok kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Siksi niihin leimautumisessakaan ei ole mitään pahaa, jos niin nyt edes tapahtuisi.” 

Miksi heteroilla ei ole omaa pridea?

”Kärkevästi voisi sanoa, että Hetero Prideä vietetään vuoden jokaisena päivänä. Heteron ei tarvitse pelätä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi syrjintää, väkivaltaa tai kuolemaa. Heteron ei tarvitse puolustaa ja perustella olemassaoloaan kaiken aikaa tai olla huolissaan siitä, miten yhteiskunta häntä seksuaalisuutensa vuoksi kohtelee.” 

Miksi seksi liitetään niin vahvasti Pride/homo mielikuviin? 

”Hyvä kysymys! Äkkiseltään voisi arvella, että kulttuurillinen tausta lienee jossain Raamatun tienoilla: Raamattukin keskittyy puhumaan vain samaa sukupuolta olevien, nimenomaan miesten, välisestä seksistä. Romanttisia rakkaussuhteita Raamattu ei huomioi. Ehkä tästä on muodostunut seksiin keskittyvä mielikuva. Nämä käsitykset elävät, vaikkei uskontoa tai Raamattua aktiivisesti seuraisikaan. 

Aikana, jolloin homoseksuaalisuus on ollut sairaus tai rikos, ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia muodostaa parisuhteita. Parisuhteiden muodostaminen on ollut vaikeaa, jopa mahdotonta ja vaarallista. Seksi on ollut ainoita tapoja toteuttaa seksuaalisuuttaan ja puuttuvia parisuhteita. Olosuhteiden pakosta tämä on yleisesti tapahtunut niin sanotuilla kruisailupaikoilla, siis puistoissa ja julkisissa vessoissa, joissa homomiehet ovat päivystäneet seksiä etsien. Toisaalta olen huomannut, että monet ihmiset eivät osaa nähdä eroa seksuaalisuuden ja seksin välillä – ne ajatellaan ikään kuin samaksi asiaksi. Seksi lienee myös konkreettinen asia, joka ihmisen on helppo kuvitella, niin hyvässä kuin pahassakin.” 

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Tietääkö ihminen intuitiivisesti onko top vai bottom vai tuleeko se kokeilemalla? 

”Jonkinlainen intuitio asiaan yleensä on – samalla tavalla kuin mihin tahansa ei-seksuaalisiin mieltymyksiinkin on. Toisaalta omaa ajattelua voi ohjata vaikka aikuisviihteestä omaksutut toimintatavat. Toppius tai bottomius ei myöskään ole mitenkään kiveenhakattua – oma rooli voi hyvinkin vaihdella elämän varrella tai esimerkiksi eri partnerien kanssa. Siihen tietysti vaikuttaa myös kokemus ja kokeileminen. Jotkut eivät toisaalta osaa nauttia jommastakummasta roolista, vaikka kuinka haluaisivat tai yrittäisivät.”

Sattuuko eka kerta perseeseen? Entäs toinenkin kerta? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan nimenomaan anaaliseksiä ja vastaanottavaa osapuolta eli bottomia. Yleisestihän ekan kerran kivuliaisuus liitetään emättimeen yhtymiseen ja immenkalvon rikkoutumiseen. Tätähän ei tietenkään tapahdu anaaliseksissä, eli siinä mielessä ekan kerran mahdollinen kivuliaisuus ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Itselläni eka kerta ei sattunut ollenkaan – toisaalta joskus vuosia ja satoja yhdyntöjä myöhemmin taas on sattunut. Sattuminen on fysiikan lisäksi todella paljon kiinni korvien välistä. Jos on rauhassa, rentoutunut, riittävästi esileikkinyt ja partneri sopivasti varusteltu, ei välttämättä satu ollenkaan. Kivuttomuus on myös tila, johon on hyvä pyrkiä. Tietysti partnerin peniksen koko vaikuttaa: valtavankokoisen peniksen ottaminen sisäänsä on yleensä haastavampaa kuin pienemmän peniksen.” 

Onko douching pakollinen paha? 

”Tunnen itseni aina vähän ravintoterapeutiksi aiheesta puhuessani! Douching, eli suolihuuhtelu ennen anaaliseksiä, mielletään yleisesti pakolliseksi. Tärkeää ei kuitenkaan ole itse puhdistusprosessi, vaan se, että suoli on tyhjä ja puhdas. Joidenkin ihmisten ruokavalio ja ruuansulatus ovat sellaisia, ettei erillistä suihkuttelua tarvita – toisilla taas ei loppujen lopuksi auta edes douchaaminen. 

Joskus asiaa ei myöskään vain ajattele – himo ja tunnelma vievät mukanaan, eikä pieni sotku haittaa (toisaalta tunnelma voi myös laskea, jos sotkua tuleekin enemmän). Pitkissä parisuhteissakaan asiasta ei välttämättä ota samalla tavalla paineita kuin esimerkiksi uudemmissa suhteissa tai yhden yön jutuissa. Niinhän sitä sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa: se siis vaikuttaa paljon, mutta on kuitenkin vain puolet. Seksissä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin douching.” 

Sattuuko eka kerta?

Mitä tarkoittaa miekkataistelu? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan niin kutsuttua kikkelimiekkailua eli cock swordingia, jossa, no, miekkaillaan peniksillä. Olen aika harvoin törmännyt tähän ilmiöön ja tuntuu, että se on enemmänkin urbaanilegenda heteromiesten humalaisista saunailloista, mutta kehotan toki kokeilemaan, jos asia kiinnostaa.” 

Mistä tietää tykkääkö pojista vai tytöistä tai molemmista? 

”Yksinkertaisesti siitä, keneen tai keihin ihastuu – asiasta ei kannata ottaa sen suurempia paineita. Asia kyllä selkenee omaan tahtiinsa omassa mielessä. Toisaalta seksuaalisuus kehittyy koko elämän ja totuus voi valjeta vaikka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ei ole ollenkaan tavatonta, että ihminen olisi elänyt heterona tavallista perhe-elämää vuosikymmeniä ja tajuaa vasta sitten, että onkin todellisuudessa homo. Tykkääminen ja ihastuminen on ihanaa, sen kohdetta ei kannata sen suuremmin epäillä tai hermoilla.” 

Mikä on parasta ja pahinta, mitä on joutunut kokemaan sen takia, että kuuluu seksuaalivähemmistöön? 

”Parasta lienee ylipäätään seksuaalisuuteen liittyvät asiat: hyvät parisuhteet, ihmiskontaktit ja seksi noin ylipäätään. Vähemmistöön kuuluminen antaa myös hyvät valmiudet oppia ymmärtämään myös muita vähemmistöihin kuuluvia ja kokea empatiaa – automaattisesti seksuaalivähemmistöys ei kuitenkaan tätä anna, vaan homokin voi olla totaalisen mulkku. 

Pahimmat puolet eivät tule omasta itsestä, vaan nimenomaan ulkopuolelta. Ennakkoluulot, homofobia, syrjintä ja erityisesti epävarmuus ja pelko siitä, miten itseen uusissa tilanteissa suhtaudutaan. Vaikka mitään suoranaisen pahaa ei olisikaan tapahtunut, pysyy seksuaalivähemmistön edustajana monissakin tilanteissa tahtomattaankin hiukan varuillaan.” 

Mitä jos on homo? 

”Ei yhtikäs mitään, kaikki on hyvin! Homona oleminen ei vaadi mitään sen erityisempää toimintaa tai tekoa kuin heteronakaan oleminen.”

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Ai ettien että! Kiitos Eino, ei tainnut olla eka kerta, kun vastasit näihin kysymyksiin. Einolta on ilmestymässä lokukakuussa myös kirja Homopojan opas, jossa käsitellään lisää seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviä kysymyksiä. Siis kysymyksiä, joita moni miettii, muttei välttämättä uskalla kysyä ääneen. 

Olen hirmu onnellinen, että tämän tyylisiä kirjoja kirjoitetaan nuorille. Rispektiä – seksikirja pojille -teos oli mieletön lukukokemus, vielä tässäkin iässä. Seksuaalisuudesta ja seksistä tulee pystyä puhumaan avoimemmin, jottei kukaan jää kysymysten kanssa yksin. 

Vielä kerran, iso kiitos Eino. Jäämme odottamaan esikoisteostasi!

Kansikuva Anni Korhonen