Olisko teillä hetki aikaa puhua miesten tunteista?

Pääsin ensimmäisten joukossa katsomaan Reissumiehen Hyvä mies -dokumentin, joka on ottanut somessa hyvin tuulta alleen. Sisältövaroitus: Dokkari on porautaa syvälle ihon alle, joten suosittelen ottamaan muutaman nessun lähettyville, jos meinaat katsoa sen (video löytyy kirjoituksen lopusta). Dokumentissa käsitellään miehiä ja heidän tunteitaan. Siinä haastateltavana olevat henkilöt kertovat heidän elämänsä tärkeimmästä miehestä ja suhteestaan häneen.

Voisi kuvitella, että kampanja on rohkea, kun ”näinä” aikoina nostetaan esille miehet, etenkin keski-ikäiset valkoiset cis miss tis miehet, jotka näyttäytyvät mediassa pitkälti pahoina, vallan kahvassa olevina keskivartalolihavina juntteina, joidenka aikakausi alkaa olemaan taputeltuna. Ehkä Hyvä mies -dokkarissa on sitten hitusen rohkeutta, mutta samaan aikaan tuntuu tyhmälle, että miehistä puhuminen on rohkeaa ja sitä joutuu erikseen selittelemään.

Anyway, aihe on tärkeä, koskettava ja ennen kaikkea ajankohtainen, sillä mieleeni herää heti kysymys: Mites me nuoret miehet? Mitä meille kuuluu? Viime aikoina olemme näyttäytyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa lähinnä negatiivisessa valossa ja ongelmakeskeisenä. #MeToo, syrjäytyminen, lapsettomuus, väkivaltaisuus, patriarkkaisuus. Kaikki erittäin tärkeitä aiheita, enkä halua lainkaan vesittää noita keskusteluja. Päinvastoin, haluan tuoda näiden tärkeiden aiheiden rinnalle myöskin erilaisen tulokulman, jota nimenomaan Hyvä mies -dokkari edustaa.

Tilastojen valossa näissä edellä mainituissa aihealueissa me miehet näyttäydymme seuraavanlaisesti:

• Syrjäytyneitä nuoria on 15–29-vuotiaiden ikäluokasta noin 5%, joista kaksi kolmasosaa on miehiä (Lähde THL)
• 18–24-vuotiaiden miesten ikäryhmästä työtä vailla on 11 600 (Lähde Tilastokeskus)
• Teini-iässä huostaan otetuista pojista työttömänä tai eläkkeellä on joka neljäs (Lähde THL)
• Työttömien sinkkumiesten määrä on noin 24% kaikista työttömistä (Lähde Tilastokeskus)
• Kaikkiaan joka viides mies on vielä 30-vuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (Lähde THL)
• Toimeentulotukea saa useampi yksinasuva mies kuin nainen (Lähde THL)
• Noin joka kolmas nainen on kertonut kokeneensa väkivaltaa parisuhteessa (Lähde: Ensi- ja turvakotien liitto)
• 24–44-vuotiasista miehistä 70% on kokenut väkivaltaa tai uhkailua 15 vuotta täytettyään (Lähde Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa, Markku Heiskanen & Elina Ruuskanen)
• Reilusti yli puolet (61 %) henkirikoksista on miesten keskinäistä väkivaltaa (Lähde THL)
• Joka kolmas nainen ja joka kuudes mies oli kokenut seksuaalista häirintää (2012) (Lähde Wikipedia)
• Suomessa oli vuonna 2015 yhteensä 159 532 yksinasuvaa 16-35-vuotiasta miestä (Lähde Tilastokeskus)
• Joka kolmas miehistä on lapsettomia (2012), vain noin 3-6% lapsettomista haluaa jäädä ilman lapsia (Lähde Yle) 

Tässä vain muutama nosto niistä tilastoista, joita on voinut bongailla uutisista viime aikoina. On kuitenkin asia, joka ei tilastoissa näy, eikä media ole sitä nostanut kovinkaan hanakasti esiin. Asia, jonka Hyvä mies -dokkari tuo erinomaisesti silmillemme. Nimittäin yhden tabuistamme, miesten tunteet.

Joten, olisiko teillä hetki aikaa puhua nuorista miehistä ja tunteistamme

Miesten tunteista puhuminen on haastavaa tai näin ainakin itse koen sen olevan. Jo pelkkä ajatus miesten tunteiden puhumisesta tuo palan kurkkuuni. Ajatus omien tunteiden puhumisesta on pelottavaa. Uskon sen tuntuvan sukupuolesta riippumatta monelle meistä samalle. Eroavaisuutena vain vallitseva normi: naiset ovat herkkiä ja tunteikkaita, miehet juroja ja vahvoja.

Mitä puhuttavaa miesten tunteista muka olisi? Perinteiseen miehisyyteen kun ei kuulu hauraus, pehmeys ja haavoittuvaisuus, vaan kovuus, puhumattomuus ja yksin pärjääminen. Nämä kuvastavat paremminkin suomalaista miestä. Tämä on suurilta osin perintö sota-ajoilta, mitä olemme kantaneet mukanamme yli sukupolvien, isältä pojalle. Olisiko vihdoinkin aika luopua tästä taakasta ja avata uusia turvallisia tiloja miesten tunteille?

Jos mietin omaa suhdettani elämäni tärkeimpään mieheen, isääni, näen paljon hänessä tuota perintöä, jonka hän on saanut taas omalta isältään. Suhteeni isääni perustuu pitkälti tekoihin, ei sanoihin. Hän on aina kuljettanut minua pelireissuille, kannustanut ja opettanut lentopallossa. Kuluttanut satoja ja satoja tunteja minuun, jotta olen pääsyt pelaamaan minulle tärkeää lajia. Hän on myös opettanut verkkojen vesille laittamisen, halkojen hakkaamisen ja lampun vaihtamisen. Kalan perkaamisen, työn tekemisen mentaliteetin sekä monen monta muuta tärkeää arkista taitoa. Teot ovat olleet hänen tapansa osoittaa välittäminen.

Katsoessani isääni, huomaan meissä paljon yhtäläisyyksiä. Ja en suinkaan tarkoita meidän melkein identtistä ulkonäköjämme, vaan sen tietynlaisen rauhallisuuden, pehmeyden ja avoimuuden, jonka olen tiedostamatta oppinut häneltä. Avoimuuden sille, että kaikki otetaan mukaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Rauhallisuuden tilanteessa kuin tilanteessa. Ja pehmeyden, joka viestii helposti lähestyttävyyttä. Ei hän koskaan ole näistä arvoista ääneen minulle puhunut, olen vain imenyt ne häneltä. Emme ole myöskään näistä koskaan puhuneet. ”Eihän suomalainen mies puhu eikä pussaa” on yleinen mantra, jonka taakse on joko pystytty piiloutumaan tai sinne on työnnetty. 

Väitän, että monet isäsuhteet ovat pitkälti sanattomia. Ne pohjautuvat enempi tekoihin, jolloin miesten maailma näyttäytyy niiden kautta eikä sanojen. Tuntuu kuin tunteet tulisi pitää sisällään ja tarpeen tullen, ne voi käydä purkamassa saunan takana halkoja hakatessa. Kuulostaako tutulle? En suinkaan osoita syyttävällä sormella omaa enkä naapurin isääni. Kyse on rakenteista: sanoissa ja sanonnoissa, normeissa, ajatusmaailmassa, perhepolitiikassa, häpeän tunteesta ja perinnöstä. Asioista, jotka ovat ajan saatossa muovautuneet osaksi käyttäytymistämme ja ajattelumallejamme.

Miesten tunteista puhumiselle aika harvoin annetaan tilaa ja jos annetaan, käännetään se enempi vitsin puolelle. Vaikenemisen kulttuuri on vahva. On jokseenkin häpeällistä puhua vaikeista tunteista ääneen. “Kaikki pitää kestää ja turhista ei valiteta.“ Miltä maailma näyttäisikään jos pojat eivät olisikaan poikia, ja asioita ei tarvitsisi kestää kuin mies. Tai mies voisi olla hiiri ja samaan aika vahva ja tunteikas ystävä, puoliso, työkaveri tai isä. Näyttäisikö tilastot enää samoilta? Tietty asiat ovat monimutkaisia ja miesten tunteista puhuminen ei kaikkea ratkaise. Mutta se on varmasti osa syy tilastoihin ja siihen, että me miehet olemme Sisäministeriön mukaan yksi Suomen sisäisistä turvallisuusuhista.

Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, kuinka miesten tunteista voidaan jatkossa puhua ja kuinka puhumme miehistä. #Hyvämies -kampanja on pilkahdus tulevaisuudesta, jossa miehillä on tunteet, jotka saavat kuulua ja tulla nähdyksi päivänvalossa, ei pelkästään valomerkin jälkeen. Kampanjassa on selkeä ydinviesti ja kehotus: Kerro se hänelle!  

Olet tärkeä. Kiitos, että olet siinä, isä.

 

Voisitko palauttaa sydämeni, kiitos!

Aluksi luulin, että se oli vain yksi hetki muiden joukossa. Hetki, jossa kaksi ihmistä kohtasivat, vaihtoivat kuulumisia ja jatkoivat elämäänsä erillään, tietämättä toisistaan sen enempää kuin nimen, asuinmaan ja viimeisimmät reissukuulumiset. Näitä kohtaamisia reissaaminen on täynnä.
Edellä mainitusta kohtaamisesta on jo viisi vuotta. Itse asiassa tasan viisi vuotta tulee täyteen tässä kuussa. Pystyn vieläkin elämään tuon pari tuntisen kuin eilisen päivän: Punaista paprikaa, pippurin jämät ja parsakaalia. Kevyttä naurua ja katseita. Ja jotain, mikä jätti vahvan jäljen minuun.
On luonnollista, että hetket, jotka jättävät vahvan tunnejäljen myöskin jäävät paremmin meidän muistiimme. Esimerkiksi moni varmastikin muistaa missä oli 9/11 aikaan, mitä puki päälleen lakkiaisissa ja mitkä olivat esikoisen ensimmäiset sanat. Näissä hetkissä on sitä jotain. Tuossa hetkessä, Franz Josef Glacierillä, oli muutakin kuin pippuria ja paprikaa. 

Kaikki lähti liikenteeseen pyyteettömästä kädenojennuksesta. Olimme hostellin keittiössä tekemässä ystäväni kanssa lounasta. Seuraamme liittyi nuori hollantilainen mimmi, joka tuskaili, kun joku oli varastanut hänen ruoka-aineensa hostellin jääkaapista. Lounaaksi hänellä oli jäljellä vain makaronia ja tomaattikastiketta. Itselläni oli leikkuulaudalla punainen paprika ja iso parsakaali. Tiesin, etten jaksa millään syödä kaikkea, joten kysyin uudelta tuttavaltamme, haluaisiko hän osan ruoastani.
Maailmalla tulee osata luottaa täysin tuntemattomiin ihmisiin. Pienetkin vastoinkäymiset saattavat yksin reissatessa tuntua isoilta, kun kukaan ei ole jakamassa tuota ”taakkaa” kanssasi. Sitä itse osaa arvostaa, kun hostellin respassa tuntematon ihminen morjestaa ja kysyy, haluatko liittyä seuraamme. Tai joku tarjoaa auttavaa kättään, kun et meinaa löytää itseäsi kartalta. Kaikki nämä pyyteettömät avunannot tulevat tuiki tuntemattomilta ihmisiltä, jotka ovat tismalleen samassa veneessä kanssasi. Luottamuksen lisäksi tulee osata olla avoin. Avoin uusille kohtaamisille. Sitä kautta monesti reissaamisen ydin paljastuu: yhdessä täällä pallolla talsitaan ja eletään, kaikki yhtä arvokkaina, inhimillisinä ja haavoittuvaisina. 
Kädenojentaminen oli minulle pieni asia. Hänelle sitäkin suurempi, sillä koti-ikävä tuntui painavan nuorta hollantilaista. Hetken nautittuamme lounasta ja vaihtaessamme kuulumisia, hän kysyi, saisiko soittaa yhden kappaleen minulle ruokalutilasta löytyvällä pianolla. Sanoin, että toki.  
”People help the people.
And if your homesick, give me your hand and I’ll hold it.
People help the people.
And nothing will drag you down.
Oh and if I had a brain, Oh and if I had a brain.
I’d be cold as a stone and rich as the fool.
That turned all those good hearts away.”

Birdy / People Help The People
Ehkä siinä hetkessä oli jotain muutakin kuin vain pyyteettömyyttä. Pippuria ja paprikaa. Haluaisin sanoa, että siinä oli muutakin. Ehkä jätin palan sydämestäni hänelle? Ei kai se muuten olisi jäänyt noin vahvasti mieleeni. En tiedä. Ehkä kohtaaminen muistutti minua ohi lipuvista aalloista. Aalloista, joiden päälle tulisi kivuta, jos meinaa surfata aallonharjalla. Hetkistä, joihin tulee tarttua. Ehkä. Itsehän loppupeleissä päätän ja määritän tarinan lopetuksen sekä kohtaamisen merkityksen. 
Reissatessa näitä kohtaamisia tulee jatkuvasti vastaan. Ei ehkä sydämen menetyksiä kuitenkaan joka kerta, mutta mieleen jääviä ihmisiä ja heidän kanssa vietettyjä hetkiä. Niistä voi alkaa vuosia kestävä matka tai sitten se voi jättää vain muiston, johonka pystyy palaamaan aina, kun radiosta kajahtaa tutut sävelet. Tärkeintä on olla hereillä, valppaana. Nähdä näitä tilaisuuksia. Sama asia pätee, matkustitko maailman toisella puolen vai kotona paikallisbussilla. Näitä hetkiä tulee jatkuvasti vastaan. Kyse on pitkälti siitä, mihin kiinnitämme huomiota. 
Maailma kertoo juuri niin paljon tarinoita kuin uskallat vain kuunnella sitä. Ota ja tartu ihmisiin ja kohtaamisiin. Elämään.

Alla vielä video eräästä toisesta kohtaamisesta, joka muutti elämääni.


Olenko aito?

”Ole oma itsesi.” Niin me sanomme toisillemme ilman, että ajattelemme sen syvemmin, mitä se tarkoittaa. Niin, oletko koskaan miettinyt, mitä muuta kuin aitona olemista tuo tarkoittaa? Itse voin nyt jo sanoa, etten uskalla olla oma itseni, ainakaan mitä tulee sosiaalisessa mediassa olemiseen. Harvoin olen täysin aito, kun ilmaisen itseäni täällä somessa. Pahoittelut, jos odotat täysin aitoja tunteita ja ajatuksia. 
”Rooli päällä, teennäinen, muka filosofinen ja fiksu”. Muun muassa näin minua on anonyymisti kommentoitu keskustelupalstoilla. En ole aito, vaan esitän jotain. Totta helvetissä esitän. Tuhansien tuntemattomien ja kasvottomien ihmisten seuratessa elämääni, kyllä, rajaan itseäni tietoisesti. Mitä paljastan itsestäni ulkopuolisille ja ketkä päästän iholleni, keitä en.
Haluan pureutua syvemmälle tuohon alun kehoitukseen, ”ole oma itsesi”. Tuolla lauseella kehotetaan olemaan täysin paljaana muiden ihmisten edessä. Täysin haavoittuvaisena ilman mitään suojamuuria tai naamiota. Olla paljaana, olla auki. Auki oleminen on ehkä pelottavinta, mitä tiedän. Hetki, jona asetutaan toisten ihmisten nähtäväksi suojatta, on aina riski tulla satutetuksi. Entä jos en riitäkään tai ole tarpeeksi? Kelpaanko? Hetkessä muututaan hauraiksi ja haavoittuvaisiksi.
Samaan aikaan aitona oleminen paljastaa sen kauneimman puolen meistä: inhimillisyyden ja ihmisyyden. Sisimmän. Vaatii älyttömästi luottamusta, tunnetta siitä, että toinen kannattalee eikä tuomitse mistään. Samalla saaden sijaa rohkeudelle kohdata aitona, kokonaisena ja naamaritta. 
”Jos mietit ympärilläsi olevia ihmisiä, kuinka monen seurassa voit olla paljaana?”
Näiden ajatusten pohjalta toivon, että ymmärrät, miten koen aitouden, aitona olemisen. Tiedostan, että olen itse valinnut tehdä elämästäni osittain julkista. En silti koe, että se velvottaisi minua jakamaan kaiken, mitään pois rajaamatta. 
Jos hetken mietit oman elämäsi ympäristöjä, työpaikkaa, koulua, jopa kotia ja ihmisiä, joiden kanssa toimit. Nostan hattua, jos koet voivasi olla kaikkialla vain sinä, ilman rooleja. Rooliton sinä, eikö kuulostakin hurjalta? 
Toivoisin, että erilaiset suojamuurit sekä naamiot voitaisiin nähdä positiivisena asiana. Piiloutuminen ja suojautuminen tarpeen tullen ovat hyviä keinoja itsepuolustautua, säästää itseään. Myös muurien toiselta puolen on tärkeää löytää ympäristöjä, joissa pystyy näyttämään kasvonsa ilman jatkuvaa pelon tunnetta. Itse en ajattele, että ympäristöön mukautuva rooli tekisi aitoudesta tekopyhää, ennemminkin inhimillistä.

Se, kun ympärillä olevilla on se toinen

Näemme ympärillämme juuri niitä asioita, mitä haluamme nähdä. On se sitten festareilla valkoiset Converset, kaduilla keltaiset autot tai onnelliset pariskunnat puiston penkillä. Tällä hetkellä näen jälkimmäisiä jatkuvasti. En edes kiinnitä huomiota, jos joku astuu ratikkaan yksin. Näen ainoastaan pysäkille jääneen pariskunnan. Pariskunnan toisissaan kiinni. Nauraen ja leikitellen. Näen heidän katseistaan sen lämmön ja välittämisen, sen mitä jokainen meistä varmasti haluaa kokea. Tai itse ainakin haluan. Haluan katsoa sitä toista silmiin kertoen, kuinka välitän ja olen häntä varten. Puristaen hänen käsiään merkiksi siitä, että kävi mitä tahansa, olen tässä. 
”Miksi en kuitenkaan saa kokea tätä tunnetta? Miksi olen yksin?” 
Ensimmäisenä sitä kohdistaa syyllistävän sormen peiliin. Miettii mitä vikoja itsestä löytyy. Sen jälkeen tuudittaa itselleen, että sitä oikeaa ei ole vielä tullut vastaan. Sitten iskee tyhjyys. Entä jos sitä oikeaa ei ole olemassakaan. Entä jos olen väärässä paikkaa? Sitä hätääntyy. 
Tiedostan hädän ja löysään remmiä. En kylläkään pääse täysin irti siitä ajatuksesta, että olen yksin. Yksin yhdessä muiden ihmisten ympäröimänä. 
Asiat tuppaantuvat suurenemaan aina omassa päässä. Ajattelumme menee asioiden edelle luoden ”todellisuutta”, joka pohjautuu täysin omiin tuntemuksiin. Aivomme ovat siitä palikkamallia, että haemme vastausta aina meitä askarruttaviin kysymyksiimme. Jollei vastausta löydy, kehitämme sellaisen. Suojataksemme itseämme kehittelemämme vastaus on pahin mahdollinen skenaario, jotta pystymme varautumaan ja puolustautumaan. Sen takia, olisi huojentamaan jos ”todellisuutta” olisi luomassa kaksi ihmistä yhden sijaan, jolloin asiat eivät paisuisi kärpäsestä härkäseksi. 
Jos jotain kovasti toivon, on se, että löydän itseni. Sen jälkeen toivon löytäväni sen toisen, jonka kanssa jakaa nämä asiat jatkossa. Ehkä jatkossa kiinnitän huomiota enempi siihen, kuka nousee ratikkaan kuin niihin, jotka jäävät pysäkille. Ehken ole kiinnittänyt oikeisiin asioihin huomiota ympärilläni viime aikoina.

Voitin! – The Blog Award Finland 2017

HITTO SOIKOON VOITIN! Mut valittiin The Blog Awardseissa Vuoden positiivisimmaksi somettajaksi. ”En olis koskaan uskonut voittavani!” on klassinen tokaisu mutta samaan aikaan niin paikkaansa pitävä. Jos joskus niin tähän vuoteen voitto oli osuva ja erittäin epätodennäköinen. Takana on nimittäin yksi ehdottomasti rankimmista vuosista. Voitto tuli niin puskista, että Tampereen Emman suosituksista huolimatta, en ollut kirjoittanut voittopuhettakaan valmiiksi. Naurattaa vieläkin ääneen tämä voitto. Voitin!  

Miltä sitten tuntuu olla vuoden positiivisin? Huvittavaa ajatella, että vuoden, siis koko vuoden, positiivisin somehahmo olen minä. Kyllähän tämä laittaa suun maireeksi ja hymykuopat uomiinsa. Tätä kirjoittaessa huomaan kuitenkin, kuinka silmäni alkavat kostumaan, kroppani jäykistyy ja huomaan purevani hampaita yhteen. Täydellinen hiljaisuus asettuu hetkeksi ympärilleni. Juurikin nämä reaktiot ilmentävät tunnustuksen tärkeyttä minulle. Pystin saamisesta on jo kuukauden päivät mutta silti kehoni ja mieleni reagoivat noin vahvasti.

Multa usein kysytään, että miten sä jaksat aina olla niin positiivinen. En koskaan vastaa totuudenmukaisesti, koska kysymysasettelu on valmiiksi jo sellainen mihin tulee vastata kannustavasti. Totuus on, että ei sitä jaksakaan. Eikä sitä tarvitsekaan jaksaa, sen olen oppinut vuoden aikana. Joskus tsemppi ja reipas reissumieli vaan loppuvat. Niin voi käydä kaikille meille. Se on inhimillisyyttä, joka on hyvä muistaa.  

Aloitin syksyllä 2016 työt unelmaduunissa. Tai ainakin päälle päin se näytti sille. Tein työkseni videoita Youtubeen. Tammikuussa aloin jo tuntemaan työssäni kevyttä oireilua, pahaa oloa. Huomasin avautuvani yhä useammin ystävilleni samoista asioista, jotka liittyivät työhöni ja työympäristööni. Samaan aikaan tunnistin muutoksia omassa käyttäytymisessä ja tavassani ajatella: Impulsiiviset hymähtelyt, kysymysten jättämättä sanomiset, sulkeutumiset omiin tiloihin ja ilottomat kasvot olivat merkkejä muutoksista, joita niin ympärillä olleet kuin itsekin huomasin. Elämä ei maistunutkaan enää mannapuurolle ja mansikalle.

Huhtikuussa tilanne eskaloitui pahasti. Tiedostin tarkalleen mistä kaikki paha olo kumpusi. Uskoin asian olevan hallinnassa ja parannettavissa, kunhan vähän petraan. Todellisuudessa petraamisella tuota tilannetta ei enää ollut pelastettavissa. Tiesin, että asiaan oli vain yksi ratkaisu, jota en kuitenkaan uskaltanut myöntää itselleni.  

En ymmärtänyt miten unelmaduunista olikin tullut kaikkea muuta kuin unelmaduuni. Painajainen, jonka toivoin vain menevän ohi. Tuon ääneen sanominen tuntui pahalle, sillä sadattuhannet nuoret tekisivät mitä tahansa päästäkseen tekemään tuota duunia, mitä minä tein hampaat irvessä. Tunsin lähinnä syyllisyyttä: ”Minun tulee nauttia työstäni, sillä saan tehdä tätä duunia, mitä harva pääsee tekemään.” Koin etten ollut oikeutettu sanomaan tuota ääneen. Häpesin sitä, etten uskaltanut myöntää, että kyseinen duuni ei ollut minun unelmani, se oli jonkun toisen unelma. Moni kakku päältä kaunis, sanoisi joku. Ja sitä se monesti onkin. On tärkeämpää miettiä sisältöä eikä sitä, miltä se näyttää satojentuhansien muiden silmissä.  

Mielessäni kävi monesti luovuttaminen. En kuitenkaan halunnut kohdata omaa rajallisuuttani vaan puskin eteenpäin, hinnalla millä hyvänsä. Samalla välttäisin häpeän tunteen. Pelkäsin olevani heikko. Suojelin itseäni.

Ei se ole heikkoutta jos päättää luovuttaa. Joissain tilanteissa se on nimenomaan sitä rohkeutta

Peilistä ei enää katsonut se sama mies, jonka olin tottunut näkemään. Iloisuuden ja vilpittömyyden takaa paljastui myös kaikkea muuta, mitä en aikaisemmin osannut katsoa. Se puoli ihmisestä, jonka peitämme liian usein erilaisilla rooleilla ja suojilla. Se puoli, josta emme itsekään välttämättä tiedä.  

Oman rajallisuuden ja haavoittuvaisuuden kokeminen on ollut yksi raskaimmista asioista, joita olen kokenut. Tulin siihen pisteeseen kun mieli sanoi ei. Aamukahvin keittäminen tuntui ikuisuusprojektille. Auringonsäteiden erottaminen harmaan sävystä teki vaikeaa. Ajatus ystävien näkemisestä tuntui kauniille mutta samaan aikaan työläälle. Elämä ei enää ollutkaan vaaleanpunaisen hattaran näköistä ja makuista. Siihenhän olin tottunut. Se oli asia, jonka ihmiset olivat tottuneet kuulemaan juuri minun sanomanani. Sitä minulta myös odotettiin. Olenhan aina niin positiivinen.

Nyt kun suljen silmäni hetkeksi ja katson tuota hetkeä ja matkaa lokakuiseen iltaan Kulosaareen,  siihen hetkeen kun nimeni sanotaan ääneen, saa positiivisuus aivan uuden merkityksen. Ei se positiivisuus minussa ole pelkkää minusta tulevaa. Se on pitkälti ympäristön, ihmisten ja kasvatuksen summa, josta saan kiittää kaikkia ympärillä olevia ihmisiä ja ystäviäni.  

Positiivisuus ei tarkoita pelkkää leveää hymyä ja vaahtokarkkeja. Positiivisuus ei ole asennetta. Asenne on paskapuhetta siinä vaiheessa kun voimavarat ovat finaalissa ja ympärilläsi olevat tekijät kasvavat elämässäsi liian suureen rooliin etkä pysty enää hallitsemaan niitä.  

Positiivisuus ei ole aina sitä miltä se ulospäin näyttää. Jokaisen hymyn takaa löytyy aina tarina: tarina, jolla voi olla kova hinta. Positiivisuus on pieniä tekoja, eleitä, kohtaamisia, tunteita. Se on uteliaisuutta nähdä asioita eri kulmista. Siihen kuuluu myöskin ne vaikeat tunteet. Tunteet joita emme näe osana positiivisuutta. Positiivisuus kumpuaa niistä ihmisistä, joita kohtaamme ja joita on ympärillämme. Se koostuu kaikista niistä eletyistä hetkistä ja niistä toivon kipinöistä, joita näemme tulevaisuudessa. On hyvä muistaa, että positiivisuus on voimavara, joka voi myös viedä sinut pimeän puolelle. Kaikella on rajansa, myös positiivisuudella.

Kuvat: Sonja Siikanen / @Sonjasphoto

Puhtaat valkeat lakanat



Tunnet, kuinka hänen hiuksensa osuvat poskillesi asettueassaan vierellesi makaamaan. Tunnet, kuinka hänen lämpö valtaa sinut. Siinä te olette, vieri vieren. Käsi hänen ympärillään. Hengität syvään sisään ja haistat hänen tuoksun. Hengitätte hitaasti ulos samaan tahtiin. Yhdessä. Puristatte kädet tiukasti yhteen, katsot toista silmiiin ja tiedät, että hän on siinä.

Näiden hetkien tullen sitä miettii heti yhteistä tulevaisuutta. Oma sisäinen romantikko-höpöttäjä pääsee vauhtiin. Kuvittelet mielessäsi jo yhteisiä matkoja ja perjantai-iltoja. Kelailet tulevien lapsien nimiä ja mietit hänen lempikukkaa. Varma merkki siitä, että hänessä on sitä jotain. Kylläkin tuntematta häntä sen syvällisemmin. Intuitio ottaa vallan sydämestä.
Tiedämme, kuinka tärkeitä olemme toisillemme. Me ihmiset. Olemme toisistamme riippuvaisia, olemme aina olleet. Läheisyys on elinehto meille. Suorastaan tarve ja halu, johon jäämme koukkuun. Sen takia sitä kaipaakin noita hetkiä enemmän elämään. Tunnetta siitä, että se toinen on vierellä.

Järki ei kuitenkaan selitä auki tunnetta, jonka koet toisen vierellä. Jos järki tähän pystyisi, olisimme toistemme kainaloissa nyt ja aina. Ehkä onkin hyvä, ettei järki pysty kaikkeen. Ehkä sen tehtävä on vain antaa tunteille ja intuitiolle raamit, joiden sisällä toimia juuri sen mukaan, mikä tuntuu sydämessä hyvälle. Joskus pelikenttä on kapea, toisinaan tilaa on suuremmillekin leikeille. Ehkä jopa elämänmittaiselle seikkailulle. Järjen ja tunteiden tasapainoittelu se vasta onkin elämänmittainen seikkailu.

Kuva: Sonja Siikanen

Ihastuminen

Ihastuminen. Ei ehkä se aihe mistä miesten saunailloissa puhutaan. Mutta omassa mielessä varmasti jokainen meistä kelaa sitä. Itse päivittäin. Tuppaan ihastumaan ja tarttumaan hetkeen helpolla. Ihastukset menevät ja tulevat. Se niissä varmasti siistiä onkin. Tuntea hetken jotain siitä hetkestä poikkeavaa. Hetkellisesti. Toisinaan sama tunne kylläkin kestää päivän kaksi.
Olen alkanut mielessäni pohtimaan mistä jatkuva ihastumiseni johtuu. Spontaanius ja valppauteni ovat johtaneet minut monen moneen tapahtumasarjaan ja tilanteeseen. Helppous ja avoimuus ovat tekijöitä, jotka välillä vievät miestä eikä mies tilannetta. Sosiaalisuuteni ei jätä tilaa kiusalliselle hiljaisuudelle. Ja silmät – täynnä halua nähdä. Yhtälö on varmasti yhtä helppo kuin ala-asteen ensimmäinen laskutoimitus. Tunnetta, sitä elämässä pitää olla. 
Ihastuminen itsessään on normaalia ja kiva osa ihmisenä olemista. Kesä antaa loistavat puitteet Suomessa ihastumiselle ja kesä itsessään on jo yksi ihastus, polte vatsanpohjassa. Ikuisen ihastuksen kohdetta tuskin tulee. Tällöin täytyy vain ihastua uudestaan ja uudestaan. Löytää samasta asiasta tai ihmisestä uudemman kerran syy ihastua. 
Viimeisin ihastukseni on tämän aamuinen aamupalani: flat white ja voisilmäpulla. Pulla, joka on pehmeämpi kuin vauvan pylly ja voita on varmana puolet voipaketista. Hyvä valinta siis startata aamu on ottaa raitiovaunu 10 Jalavatielle, kävellä tien toiselle puolelle Bon Temps Cafeen ja nauttia voisilmäpulla. Ihastut varmana joko tarjoilijaan tai pullaan. 

Rakkaus

Löysin rakkauteni, nimittäin laiskan hitaat aamut sängyssä kirja kainalossa. Olen kiitollinen itselleni siitä, etten ole jaksanut etsiä verhoja huoneeseeni. Auringon valo ilmoittaa orastavasta päivästä ja illan hämärtyessä on aika sammuttaa läppäri ja käpertyä peiton alle. Päätin perjantaina, että viikonloppuni koostuu neljästä seinästä ja kynttilän liekkiin tuijottamisesta. Ei ehkä niin kirjaimellisesti mutta ajatuksen tasolla. Tuntuu, että satasen sprintti on nyt jatkunut tovin ja maaliviiva sen kuin karkaa vain, joten päätin ottaa breikin tästä kisasta.
En tiennytkään, että aamut voi hyvin aloittaa uppoutuneena kirjallisuuteen. Huomaan sivujen juoksevan ja kellon viisareiden liikkuvan ympyrää nopeampaa ja nopeampaa. Aika optimaalitila. Huomaan, että olen jäänyt myös koukkuun tuohon flow-tilaan. Aika ysärii sanoa, että elämä on parasta huumetta mutta tokasen sen silti. Kylläkin höystettynä pekonilla ja munilla.
Musiikkimaailmaan on kanssa pinkassut uusi tuttavuus: Jarryd James. Jatkan elämän eliksiirin piikittämistä suoniin uppoutumalla jätkän musavideoon.