Sitä huomaamattaan tavoittelee projekti toisensa jälkeen korkeammalle ja korkeammalle. Työelämä viestii vertikaalista liikkumista, ylennyksiä. Harva puhuu alennuksista, muuta kuin joulun välipäivinä. Jatkuva nousujohteisuuden tavoittelu ja ihannointi ovat alkaneet kaivertamaan mieltäni. Pitääkö aina tähdätä ylöspäin, vai voisiko joskus ottaa askeleen taaksepäin niin sanotusta perinteisestä uramallista?
Havahduin tähän ajatukseen, kun pohdin omaa jaksamistani ja sitä, mitä haluan tulevalta vuodelta. Jatkuva itsensä haastaminen ja kehittäminen sekä tavoitteellisuus tuntuvat aika kuormittaville. Epämukavuusalueelle meneminen on trendisana, siinä missä kombutcha ja kurkumalattekin. Omien rajojen venyttäminen ja niiden testaaminen tuntuvat olevan osa arkea, tai ainakin näin itse koen.
Päämäärätietoisuus ja kunnianhimoisuus ovat arvostettuja ja tavoiteltavia asioita. Ehdottomasti. Kyllähän päämäärät antavat suuntaa ja kunnianhimoisuus vauhtia. Vauhti kylläkin voi sokaista ja päämäärät olla paskoja. Mitäs sitten?
Kunnianhimoisuus tuo mukanaan yleensä riittämättömyyden tunteen. Ja nimenomaan tunteen. Harvoin kukaan ulkopuolinen sanoo, että voisit tehdä enemmän. Kyllä se olen minä itse, joka ruoskii itseäni takamuksille. Viimeiset kuukaudet olen ääneen toitottanut, vähempikin riittää. Aina ei tarvitse tehdä kympin suoritusta, kasikin on hyvä! On vain valittava taistelut ja opittava sietämään seiskan suorituksia. Muuten loppuunpalaminen voi kolkutella pukin lailla ovelle. Työ ei tekemällä lopu, on yksi äitini opettamista sanonnoista. Ei, se ei lopu, niin kuin ei viinakaan ole loppunut juomalla.
Olen pohtinut, että entä jos laskisin rimaani ensi vuonna kerroksen tai viisi senttiä alemmaksi. En sano, että tyytyisin silloin vähempään, vaan asettaisin tavoitteita pystysuunnan sijaan horisontaalitasolla: mitä osaamistani ja intohimoani haluan ylläpitää juuri sellaisenaan, mitä se jo nyt on? Miten pystyisin skaalaamaan omia tavoitteitani vaakasuunnassa ilman, että tulisi taas tavoiteltua tähtiä taivaalta?
Samaan aikaan tiedostan, että ensi vuosi tuo tullessaan asioita, jotka ovat isompia ja vaativampia kuin tähän astiset. Pystyisinkö tasapainottamaan elämääni jollain muulla tapaa, jottei jatkuva kunnianhimoisuus veisi täysin mukanaan? Mitkä tekijät tulee ottaa huomioon, jotten ole täysin piipussa jo ennen kesää?
Mitä ne asiat voisivat olla, jotka pitäisivät tasapainoa yllä? Ehkä priorisoin elämääni hetkiä, jotka ovat elämänmakuisia ja tiskiharjan tuoksuisia. Seesteisen hitaita maanantaiaamuja. Päiviä, jolloin päälläni on ainoastaan yöpuku aamusta iltaan. Kahviläikkiä Suomen kuvalehden kansien välissä. Villasukan lämpöisiä askeleita kotonani ja pyykkivuoren päälle kiipeämistä. Tavallisia hetkiä. Ei mitään sen suurempia tarinoita kerrottavaksi. Ainoastaan hetkiä, jotka ovat suurempia kuin tarinat itsessään.
Intohimojen ja kunnianhimoisuuden kanssa tasapainottelu, saa mieleni huvittuneeksi. Olen niin monesti kirjoittanut samankaltaisia ajatuksia ylös kuin nytkin. Ehkä nämä ovat vain ajatuksia, joidenka ei tarvitsekaan muuttua teoiksi. Toisinaan oppiminen on hitaampaa kuin nopeampaa. Vuosi 2019 sen näyttäköön.
Intohimojen ja kunnianhimoisuuden kanssa tasapainottelu, saa mieleni huvittuneeksi. Olen niin monesti kirjoittanut samankaltaisia ajatuksia ylös kuin nytkin. Ehkä nämä ovat vain ajatuksia, joidenka ei tarvitsekaan muuttua teoiksi. Toisinaan oppiminen on hitaampaa kuin nopeampaa. Vuosi 2019 sen näyttäköön.
Kuvat Arttu Mustonen