Tinder – Olemmeko pinnallisuuden kynsissä?

Vuosi sitten avauduin ensimmäisen kerran Snapchatissä seuranhaun pinnallisuudesta ja ajattelemattomuudesta. Se oli myöskin ensimmäisen kerta, kun sain kriittisiä kommentteja sisältöihini liittyen. Ehkä näkemyksissäni tai tavassa tuoda se esiin, oltiin menty tietyn rajan yli tai sitten se osui arkaan kohtaan. Kävin eilen vierailulla Uuden-Seelannin kansallismuseossa, Te Papassa. Nykytaiteen osastolla oli näyttely, joka osui ja upposi minuun. ”Share the Love” nimeä kantava teos oli kerännyt tuhansia ja tuhansia seuranhakukuvia eri sosiaalisen median alustoilta. Kuvat kertoivat karua todellisuutta: paljasta pintaa, keimailua, tissejä, pakaroita, selfieitä. Juuri niitä asioita, joita itsekin nostin esiin vuosi sitten.  

Nostan saman kysymyksen esiin, jonka esitin jo vuosi sitten: Milloin seuranhausta, eli elämänkumppanin löytämisestä, on tullut näin pinnallista? Vai enkö näe noiden kuvien taakse, näe sitä syvyyttä, joka ihmisissä on? Tai tuleeko nähdä edes syvemmälle?

Ihmettelen, mitä tekemistä vatsalihaksilla, pyöreillä pakaroilla, pituus toiveilla, titteleillä, kalliiden vaatteiden esittelyillä tai kasvottomilla kroppakuvilla on seuranhaun kanssa? Ymmärrän kyllä, jos haetaan pelkkää fyysistä suhdetta, jolloin toinen nähdään objektina ja seksuaalisten halujen tyydyttäjänä. Siltikin koen, että tässä mennään osittain mainosten ja pornon luomien mielikuvien ja fantasioiden varassa, joka sekin on aivan fine juttu, joka on hyvä vain tiedostaa. Voiko kuitenkaan olla mahdollista, että niin moni noista paljasta pintaa näyttävistä ihmisistä, hakee ainoastaan vain fyysistä läheisyyttä, hetken huumaa?  

Kuvia katsellessani huomaan, kuinka en sovi tuohon muottiin. Hetken mietin, että olisipa minullakin kaikki kuusi vatsalihasta, joita kuvata. Itsevarma katse, joka riittäisi huuman saamiseksi sekä vahvat käsivarret, jotka viestivät turvaa. Mitä jos minulla olisikin nuo kaikki edellä mainitut? Mitä sitten tapahtuisi? Mitä se muuttaisi? Entä jos sekään ei riitä?   

Ahdistun hetkeksi. Työnnän ajatukseni sivummalle. En halua jatkaa pidemmälle.   

Muutan mieleni ja palaan ajatuksen kulkuuni. Tuohan on suorastaan vaarallista ajatella, että tulee olla näyttävät lihakset ja tulinen katse. Jos en omaisi tervettä itsetuntoa enkä luottaisi siihen, mitä olen, olisin heikoilla. Tuo voisi olla nimenomaan se ainoa malli, johonka minun tulee mahtua. Moni varmastikin tiedostaa, ettei asian laita ole noin. ”Terve järkihän sen sanoo!” Terve järki on kuitenkin eri asia, kuin se, miten tunnemme tai tulkitsemme todellisuutta. Mielikuvilla luomme todellisuutta.   

Tuleeko meidän tosiaan luoda kova ja näyttävä ulkokuori, joka kestää takaiskuja, antaen kuitenkin meille tykkäyksiä ja huomiota? Entä jos ulkokuori murenee? Entä jos haluaisikin avata sisintään ja näyttää kuka oikeasti on? Ei, ei! Se kuulostaa aivan liian suurelle riskille, kun katsoo kanssakilpailijoiden kuvia.    

Elämmekö nykyään pitkälti pelkän pintapuolen varassa deittiseuraa hakiessamme? Kysymys on hyvin kärjistävä. Tiedän sen itsekin. Ymmärrän hyvin, että useimmiten ihastumme ulkoiseen olemukseen ensimmäisenä. Onhan se meidän ”kävelevä käyntikorttimme”. Nykyinen mielikuva seuranhausta on ainakin saanut itseni varovaiseksi. En tiedä teistä, mutta koen seuranhaun olevan kilpavarustelua, jossa pärjäävät ne, jotka uskaltavat nostaa hieman paidan helmaansa ja näyttää Calvin Kleininsa.  

Miksi sitten haen seuraa sosiaalisen median kautta, jos tämä nostaa minussa karvat pystyyn? Some on luonnollinen osa elämääni ja etenkin vapaa-aikaani. Paikka, jossa keskustelen ystävieni kanssa, jaan elämästäni hetkiä, viihdytän ja koulutan itseäni sekä keskustelen tuntemattomien ihmisten kanssa. Internetti ja sinne ladatut sovellukset antavat loputtomat mahdollisuudet tutustua uusiin ihmisiin ajasta ja paikasta riippumatta. Olen toki käynyt lavatansseilla ja voin sanoa, etten ole eläissäni kokenut niin paljon pelkoa ja pakokauhua: Mitä jos joku tulee pyytää tanssimaan? Olen kierrellyt supermarketin käytäviä ees sun taan sinkkukori kädessä muita ”kohtalon tovereita” etsiessä. Ystäväpiirissäni ei ole joka viikko illan istujaisia, joissa voisi tutustua uusiin ihmisiin. Tuntemattoman ihmisen pysäyttäminen kadulla tuntuu karmivalle ajatukselle. Mistä muualta sitten lähteä seuraa etsimään? Sinkkuristeilyt? Ilmoitus kaupan seinälle? Reality-ohjelmat, noh, onhan sitäkin tullut harkittua ja mukaankin pyydetty. Monet vaihtoehdot eivät tunnu itselleni niin luonnollisille kuin sosiaalinen media.  

Voin olla väärässä, korjatkaa jos näin on, mutta mielestäni kumppanin löytäminen on toisen ihmisen näkemistä aitona ja vapaana. Vapaana rajoitteista ja normeista. Aitona omana itsenään siitäkin huolimatta, että voi sattua. Se jos jokin on rohkeaa ja ihailtavaa. Tätä on kuitenkin vaikea hahmottaa  noista itseään paljastavista seuranhakukuvista.   Toivon, että älykkyydestä tulisi uusi musta seuranhakumarkkinoilla. Olisin erittäin tyytyväinen, jos tissivakojen sijaan vastaan astelisi nainen kirja kädessä. Eikä edes tarvitsisi kuvaa varten asetella huulia törrölle eikä hiuspompulaa tiukalle. Riittää vain, kun kuvassa olisi pelkästään hän, ilman suojamuureja ja naamareita. Tiedän, se vaatii paljon nykyään. En itsekään uskalla laittaa itseäni likoon juuri sellaisena kuin haluaisin.   

P.S. Kelatkaa nyt hetki, jos jengi hakisi IRL seuraa samalailla kuin somessa. Kelatkaa! Niimpä.


Aavekaupungin läksiäiset – Christchurch

Viimeiset mutkat Uudessa-Seelannissa tehtiin Mt. Cookille ja kristuksenkirkolle Christchurchiin. Mukaan otettiin meidän brittivahvistus Kyle, johon tutustuttiin jo Fidzillä sekä sovittin treffit Queenstowniin. Mt. Cook on Uuden-Seelannin korkein jäävuori, jonka ympäriltä löytyy myös kristallin kirkkaita järviä. Tai ainakin kuvien mukaan niitä järviä on ollut useampiakin. Kuuma ja kuiva kesä oli tehnyt tepposet Mt. Cookissakin ja ”kuuluisat” siniset järvet olivat kuivaneet kuiviin. Jäljellä oli enää kasa kiviä. Hostellin vastaanotossahan tästä ei ollut mainintaa, joten mukaan otetuilla uikkareilla ei tällä kertaa ollut käyttöä.

Christchurch tunnetaan reppureissaajien kesken aavekaupunkina. Kaupunkia murjoi 2 vuotta sitten maanjäristykset, jotka tuhosivat ydinkeskustan. 3×8 korttelin alue oli eristettynä ja tiesulkuja oli ympäriinsä. Navigaattori huuti huolella ”etsii uudelleen” kun yritimme löytää majapaikallemme. Järistysalueella on vielä reilu sata rakennusta, jotka odottavat purkuaan. Työt etenevät hitaamman oloisesti kirkolla. Christchurchiläiset eivät kuitenkaan ole lannistuneet vaan ovat puskenneet kovasti eteenpäin. Konttiyrittäjän mieltä lämmitti nähdä miten kaupungin ydinkeskustaan oli rakennettu kokonaisvaltainen konttikauppakeskus, joka oli Lontoon Boxparkia huomattavasti isompi ja monipuolisempi. Jokaisen alamäen jälkeen tulee aina ylämäki, niin Christchurchissäkin uskotaan.

Viimeiset päivät Uudessa-Seelannissa olivat niin kelien kuin mielenkin mukaan kostean harmaat. 8 viikon yhteinen reissu huipentui yhteiseen illalliseen, brittipojun ennen aikaisiin synttäreihin sekä jäähyväisiin. Yksitellen saatettiin porukkaa lentokenttäbussiin haikein mielien. Täytyy sanoa, että aikamoinen taival sitä tultiin. Vielä tätäkin kautta iso ja lämmin kiitos kaikille mukana olleille. Osuuskunnan syyskokousta jo odotellessa!

Christchurch ja YHA -hostellit saivat arvoisensa päätöksen kun tuplabuukkauksen seurauksena päädyin nukkumaan hostellin olohuoneen sohvalle. Onneksi yksin ei tarvinut olla, sillä viereisen sohvan jakoi viehättävä 80-vuotias rouva.


Take me out tonight again – Queenstown

5 päivää Queenstownissa piti sisällään hengailua puistoissa, pitkiä yöunia, muutaman krapulapäivän, hampurilaisia, saunomista ja uusia tuttavuuksia. Monen monta yötä YHA hostelleissa varttuneemman väen seassa alkoi jo maistumaan puulta, joten käytettyjen vouchereiden jälkeen päästiin vihdoin vaihtamaan hiukka nuorempaan mestaan. Ja kyllä muuten kannatti! Tupa täynnä nuorta jengiä ympäri maailmaa, saunan lämpömittari nousi likimain yhdeksäänkymppiin ja joka ilta ilmasta ruokaa. Todellinen budget travellerin unelma siis!

Queenstown jätti hyvän mielen. Pieni kaupunki täynnä mahtavia ihmisiä ja kohtaamisia. Mikä tahansa aktiviteetti mitä Uudessa-Seelannissa kykenee ihminen tekemään oli mahdollista tehdä myös Queenstownissa. Sijoittaisin Queenstownin hyväksi kakkoseksi heti Wellingtonin jälkeen. Polte on kova palata näihin kaupunkeihin vielä tulevaisuudessa.

Nyt ollaan otettu nokka kohti jo päätepysäkkiä Christchurchia. Osa meistä palaa viikon sisällä takaisin Suomeen ja osa jatkaa reissua Aasiaan, osa Australiaan. Ajatus kotiinpalusta tuntuu kaukaiselta. Tänään vaeltaessa pohdinkin, että mistä sitä alkaisi elämää rakentamaan jos nyt pitäisi palata Suomeen. Asunto? Työpaikka? Opinnot? Tavoitteet ja unelmat? Suunta tulevaisuudelle on täysin avoin ja epäselvä. Mitään varmaa eikä loppuun asti mietittyä ei ole. Tiistaina lähden omille teille. Lähden Singaporeen. Jännittää. En ole peloissani, että minulle sattuisi jotain tai etten pärjäisi yksin. Pelkään lähinnä kohdata itseni ja kaikki nuo avoimet kysymykset, joihin vielä ei ole vastauksia löytynyt. Tuntemattomaan kurkistaminen nostattaa ihon kananlihalle. Omien ajatuksien taakse pääseminen on haastavaa. Se vaatii oikean paikan. Oikean ajan. Tilaa.


Laiskan hyvää elämää – Queenstown

Saavuttiin tänään Queenstowniin. Odotin jotain muuta. Jotain tavallista kaupunkia. Kerrostaloja, kauppakeskuksia, paikallisliikennettä… Queenstown ensisilmäyksellä on kaikkea muuta mitä muut kaupungit tähän asti ovat olleet. Kaupunki muistuttaa keski-eurooppalaista Alppi-maisemalla höystettyä laskettelukaupunkia. Kaupunki on järven ja vuoriston välissä. Kapeita ja mutkittelevia katuja. Baareja ja pubeja viiden korttelin alueelta löytyy reipas sata kappaletta, eniten asukasmäärän nähden koko Uudessa-Seelannissa, kenties eniten koko maailmassa. After skiit pauhaa illasta toiseen, joten uskon, että ollaan tultu oikeeseen paikkaan.

Ennen Queenstownia poikettiin päiväreissulla viettämässä Annen synttäreitä Wanakassa. Wanakassa piipahdettiin ainoastaan kylän elokuvateatterin takia, sen verran paljon oltiin kuultu kyseisestä paikasta etukäteen. Elokuvateatterin juttu on sen rentous. Kaikki penkit ovat erilaisia: sohvia, bussin istuimia ja jopa muutama autokin oli tuotu saliin. Mahtavan rentoa menoa koko päivä. Tykkään kun meno on alkanut hidastumaan ja ollaan päästy ottamaan rennommin. Pitkät yöunet ja kiireettömät päivät passaa paremmin kuin hyvin mulle.

Jonkin verran on jo huomattavasissa reissuväsymystä ja ikävää. Osalla starttaakin jo vika viikko reissussa. Laskeskelin, että oma reissu lähenee puolta väliä. Nopeesti on aika mennyt mutta onneksi on vielä monta viikkoa reissua jälellä. Viime päivät on tullut funtsittua kesää ja tulevaisuutta. Erilaisia opiskeluvaihtoehtoja olen pyöritellyt päässä. Puntaroinut työmotivaatiota ja -mahdollisuuksia. Haluisin hengailla koko kesän. En ole sitä päässyt hetkeen tekemään. Festareita. Biitsiä. Treeniä. Ystäviä. Kesämökkeilyä. Laiskan hyvää elämää. Vaihtoehtoja siis on.


Kun sitä vähiten odottaa – Uusi-Seelanti

Etelä-saarelle saavuttaessa huomasin, että ollaan aikamoista juoksurallia tullut viikko. Missään paikassa ei olla 2 vuorokautta kauempaa oltu täällä Uudessa-Seelannissa. Sama tahti jatkui vielä etelä-saarellakin. Pikavisiitti Golden Bayhen ja sieltä päivän ajomatka Punakaikille, josta ollaan nyt tultu Franz Josefiin. 3 viikkoa on hyvin lyhyt aika maassa, jossa joka nurkalla on nähtävää ja kiviä käännettävänä. Tiedettiin kyllä mikä urakka on koluta molemmat saaret lyhyessä ajassa. Silti tuntuu hassulta tulla pallon toiselle puolelle ja istua puolet päivistä autossa. Kylläkin 1300 kilometriin mahtuu monta tarinaa kerrottavaksi.

Franz Josefiin saavuettaessa päätettiin ottaa iisimmin ja pysähtyä hetkeksi. Nauttia auringosta, jota täällä on ennätyksellisen paljon riittänyt tänä kesänä. Viikon ajan ollaan puhuttu Suomen kesästä ja fiilistelty saunaa. ”Nyt jos joskus tekis kutaa päästä saunaan” taisi joku lohkaista autossa. Ja juuri silloin kun sitä vähiten odottaa niin se pläsähtää eteen ”FREE SAUNA”. Kaikista kylistä ja kunnista missä ollaan pyöritty ja yövytty niin juuri Franz Josefissa, tuossa pienen pienessä kylässä vuorien välissä, juuri tuossa hostellissa, johon ollaan 2 yötä buukattu, löytyy sauna?! AH. Ja tupla AH kun mimmit hemmotteli meitä tekemällä ison kasan lettuja.

Pari tuntia olen nyt istunut yksin kahvilla. Lukenut Imagea ja selaillu blogeja. Fiilistellyt reissukuvia ja katsellu ohikulkevia reissareita. Ihmiset ympärillä ovat vaihtuneet tasaisesti. Vasemmalle aukeaa näkymät jäävuoren huipulle. Oikealle vehrät kukkulat. Osa vuorista on pilvien peitossa. Aurinko porottaa kohti suoraan. Pysähtyminen tähän väliin tekee kutaa. Odotan tosi paljon jo Queenstownia. Tullaan olemaan siellä useampi päivä. Todennäköisesti tulen viettämään useammankin kahvihetken sitten siellä.