Haaveilin nuorena mallin urasta. Poseraasin peilin edessä suu mutrussa, vakavana, katsetta kääntäen olkapään yli peilikuvalle. Mietin, että vitsit, kun joku mallitoimiston edustaja bongaisi minut kadulta suoraan Pariisin muotiviikoille. Piti tarkkaan miettiä kadulla kehon liikkeitä. Jokainen kävely keskustan poikki oli mahdollinen catwalk-hetkeni. Todennäköisyys sille, että Jyväskylän keskustassa olisi kansainvälisen mallitoimiston työntekijä, oli sangen olematon. Mutta mahdollisuus oli olemassa. Jossain vaiheessa ymmärsin, että pituuskasvuni oli tyrehtynyt ja haaveet salamavaloista tuli haudata.

Parikymppisenä aloin lukemaan blogeja. Etenkin ruotsalaisten miesten kirjoittamia. Olin ällikällä lyöty heidän tyyleistä ja kuvista. Kuvista, jotka muistuttivat miestenlehdissä katseita vangitsevista huippumalleista. Erona ainoastaan, etteivät bloggaajat olleet malleja, vaan tavallisia robineita ja petereitä. Haaveeni muotikuvissa poseeraavasta Joonaksesta teki yhtä näyttävän come backin kuin Austin Powers aikoinaan.

Vinkkejä esiintymiseen

Otti kymmenen vuotta, kun poseerasin maailman yhden tunnetuimman nettivaatekaupan sivuilla. Minua kysyttiin mukaan jopa mainoskasvoksi heidän yhteen Euroopan laajuiseen kampanjaan. Tipuin viime metreillä ulos tuosta. Harmittaa, sillä olisin päässyt Lontooseen ammattivalokuvaajan kuvattavaksi. Pariin kertaan haudatut haaveet mallin urasta oli käynyt toteen, kylläkin eri muodossa. Pariisin muotiviikon sijaan tallailen nykyään Tampereen catwalkeilla.

Otan suurimman osan kuvistani yksin. Voisi sanoa, että 90% on itselaukaisijan ottamia, 8% Yaelin ja 2% satunnaisten ihmisten. Koen suunnatonta epävarmuutta olla kameran edessä, jos sen takaa löytyy toinen ihminen. Tunnen oloni vaivaantuneeksi ja epävarmaksi, ”miten tässä tulisi olla”. Tulee huijarifiilis: hän luulee, että osaan poseerata, mutta enhän minä osaa. Luulen hahmottavani vartaloni, mutta todellisuus on eri. Sen takia epäonnistuneiden poseerausten jakaminen kuvaajan kanssa tuntuu vaikealle, jopa häpeälliselle. Sitä altistaa itsensä arvostelulle, vaikka tietää kuvaajan suhtautuvan kuviin sensitiivisesti. Onkin turvallisempaa ottaa kuvia itse, sillä voin samantien poistaa epäonnistuneet kuvat, eikä tarvitse leikkimielisesti naureskella kuvaajan kanssa epäonnistuneille valokuville.

Vinkkejä esiintymiseen

Liikkuva kuva ja esiintymiset

Asetelma muuttuu täysin, kun hypätään still-kuvista liikkuvaan kuvaan tai yleisön eteen esiintymään. Nautin suunnattomasti videoiden tekemisestä, kun kameran takana on ammattilainen. Live-tapahtumissa puoleensa taas vetää suora vuorovaikutteisuus ihmisten kanssa. Olen kokeillut tubettamista ja koin oloni epävarmaksi joka kerta kameran edessä. Kuvasin suurimman osan ajasta itse videoni. Kun kameran takaa löytyy toinen ihminen, sitä puhuu ja esiintyy samalla hänelle, ei pelkästään kameralle. Tämä tuo varmuutta tekemiseen, kun saa suoraa palautetta ja reaktioita ulkopuoliselta ihmiseltä. Sekä teknistä tukea tai kokonaan sen ulkoistamista. Valokuvaamisessa handlaan nipin napin teknisyyden ja kysehän on ”vain” yhdestä kuvasta. 

Jos saisin päättää, tekisin ainoastaan liikkuvaa kuvaa. Videolla mokaaminen on paljon armollisempaa. Sitä pystyy selittelemään ja live-lähetyksissä ne kuuluvat osaksi ”tuotetta”. Kangertelu, asioiden unohtaminen tai väärät kuvakulmat tuovat sisältöön inhimillisyyttä. Varsinkin juontamisessa ja puheenvuoroissa koen inhimillisyyden voimavaraksi, samaistumispinnaksi, jonka jaan yhdessä yleisön kanssa. 

Julkinen esiintyminen, tapahtui se omissa some-kanavissa, televisiossa tai live-yleisön edessä, harvoin tuottaa suurta jännitystä minulle. Toki sisältöjen osalta sitä jännittää, etenkin puheenvuoroja pitäessä, mutta itse esiintyminen tuottaa enemmän iloa ja koukutuksen tunnetta – lisää tätä! Jos taas minun tulisi katsojana esittää seminaarissa kysymys puhujalle, jää se yleensä esittämättä. Jos jalkani jäisi bussin keskioven väliin, olisi kynnys huutaa siitä kuskille aivan liian suuri. Karaokessa esiintyminen olisi luultavasti viimeinen tekoni elävänä. Häpeän pelko hiipii jostain syvältä ja ottaa vallan. Ympäristöt, joissa joudun rikkomaan hiljaisuuden ilman, että olen jossain roolissa, tuottavat hikipisaroita ohimolle. 1000 tuntemattoman ihmisen edessä esiintyminen puhujana ei tuota läheskään niin paljoa jännitystä kuin kiitoksen huutaminen bussikuskille täydessä bussissa.

Vinkkejä esiintymiseen

Olen vuosien aikana oppinut luomaan julkiseen työhön tietynlaisen roolin. Roolin, jonka kautta on ollut helpompi opetella itselle nauramista ja naurunalaiseksi tulemista, kepeyttä itseä kohtaan sekä tietysti armollisuutta. Se sama armollisuus näkyy juurikin matalana kynnyksenä hyväksyä erilaisia kuvia itsestäni sekä kykynä nousta lavalle kerta toisensa jälkeen.

Tätä roolin luomista harjoittelin lukio- ja ammattikorkeakouluaikoina. Kun oli se kaveriporukan ja koulun yksi näkyvimmistä ja äänekkäimmistä hahmoista, oppi ymmärtämään tuon otetun roolin merkityksen, kun nousi juontamaan joulujuhlia tai vetämään karaokea ystävän häissä. Ihmiset tarkastelivat minua tuon äänekkään ja ehkä itsevarman roolin kautta. Eihän se aina tuntunut itsevarmalta, mutta sitä katsojat tai ystävät eivät tienneet. Kokeilin ammattikorkeakoulussa myös näytellä koulun leikkimielisessä näytelmäkerhossa ja huomasin, kuinka haastavaa se oli, kun ei uskaltanut heittäytyä. Rooli, niin yhteisössä kuin roolisuoritus näytelmässä, oli minulle vieras.

Tätä roolin luomista harjoittelin lukio- ja ammattikorkeakouluaikoina. Kun oli se kaveriporukan ja koulun yksi näkyvimmistä ja äänekkäimmistä hahmoista, oppi ymmärtämään tuon otetun roolin merkityksen, kun nousi juontamaan joulujuhlia tai vetämään karaokea ystävän häissä. Ihmiset tarkastelivat minua tuon äänekkään ja ehkä itsevarman roolin kautta. Eihän se aina tuntunut itsevarmalta, mutta sitä katsojat tai ystävät eivät tienneet. Kokeilin ammattikorkeakoulussa myös näytellä koulun leikkimielisessä näytelmäkerhossa ja huomasin, kuinka haastavaa se oli, kun ei uskaltanut heittäytyä. Rooli, niin yhteisössä kuin roolisuoritus näytelmässä, oli minulle vieras.

Tietyn roolin ottaminen ei tarkoita, ettenkö olisi aito tai oma itseni. Kyseinen rooli on osa minua. Se voi olla tarkemmin harkittu, mietitty ja ennen kaikkea rajattu. Monesti rooli voi korostaa vahvuuksia ja peittää alleen heikkoudet. On paljon helpompi ottaa kritiikkiä vastaan omista vahvuuksista kuin heikkouksista. Riski tietyn roolin ottamisessa on siitä eroon pääseminen. Monesti esimerkiksi työpaikoilla tai ystäväporukoissa yhteisön jäsenet voivat olla roolinsa vankeja, jolloin heiltä odotetaan tietynlaista käytöstä tai suhtautumista. Joku on se kaveriporukan positiivisin ja toinen analyyttisin, jolloin meidän voi olla toisinaan vaikea nähdä näitä ihmisiä esimerkiksi masentuneina tai heittäytyvinä.

Toinen asia, mikä on lisännyt varmuutta esiintymiseen, on ollut luvan pyytäminen. Kun aloitin puheenvuorojen vetämisen tai juontamisen, saatoin mainita yleisölle, että nyt muuten jännittää. Jännitys saattaa näkyä unohteluna, sananmuunnoksina tai hassuina eleinä. Kun olin asian ilmaissut, koin, että kaikki mokat menevät jännityksen piikkiin, jonka olin sanoittanut ääneen katsojille. Olen samaa metodia käyttänyt myös työpaikoilla ja erilaisissa kokouksissa. Aloittanut kertomalla alkuun, että saatan kuulostaa tyhmälle, tietämättömälle tai huvittavalle. Tätä kautta saanut rohkeutta tuoda esiin oman näkemyksen tai kysymyksen. Tietyllä tapaa antanut ympärillä oleville ihmisille tavan suhtautua minuun. Se, että kuulostaisin tyhmälle, niin kerron sen alkuun jo. Tai jos koen oloni epävarmaksi, se johtuu siitä, että minua jännittää. 

Viimeisin oppi esiintymiseen tuli Rantalan Rikulta. ”Jos yhtään mietityttää jokin asia, mikä saattaa asettaa sinut naurunalaiseksi, vedä matto naurajien alta ja naura eka itse.” Tämä on toiminut etenkin sosiaalisen median sisältöjä tuottaessa. Jos jokin asia mietityttää kulmalla ”kehtaanko”, niin kehtaan kunhan osoitan, mikä asiassa saattaa hävettää. Nauran itse sille ja kerron, ettei ole tarvetta enää ulkopuolisten ilkkua. Kynnys tehdä asioita tippuu ja olo tuntuu vapautuneemmalle. Ei ole mitään sen ärsyttävämpää kuin jättää asioita tekemättä, kun ei kehtaa. Toki on pari muuta vielä ärsyttävämpää asiaa, mutta ei mennä niihin.  Tämä maton alta vetäminen on tietynlainen suojus, jonka kautta olen oppinut myös nauramaan itselleni.

Odotan vielä sitä päivää, että oppisin asetelluissa kuvaustilanteissa vapautumaan. Selvästikään en ole löytänyt siihen sopivaa roolia, joka saisi minut luottamaan valokuvaajan ammattitaitoon ja pääsemään yli turhasta jännityksestä ja häpeän tunteesta. Häpeä omalla kohdallani osoittautuu monesti turhaksi. Ehkä tämän tunteen ääneen sanoittaminen yhdessä valokuvaajan kanssa voisi auttaa eteenpäin menemisessä. Jännitys taas itsessään on hyvä merkki. Se kertoo, että asia on tärkeä. Mutta juurikin, miten oppia käsittelemään jännitystä ja pitämään sen maltillisena, onkin omanlaisensa oppimismatka, jossa minua on auttanut nuo edellä mainitut menetelmät.

Millaisia keinoja teillä on ollut esiintymisjännityksestä eroon pääsemiseen tai kameralle poseeraamiseen? 

Ps. Näiden kuvien vastapainoksi olen koonnut blogikirjoituksen asukuvista vuosien varrelta.

Lue edellinenLue seuraava

2 kommenttia

2
  1. Moi Joonas, ihan aluksi, että oot ihan huippu, koska no, olet aina ollut just sinä. Itsellä oli aina ennen kevyet paineet esiintymisestä: puhelenko nyt näille koulutettaville viisaita tai olenko uskottava asiakkaille. Vai näytänkö aivan sekopäiseltä, hallitsenko kasvojen ilmeilyn. No, vastaus lienee, että useinmiten onnistuin tekemisessä hyvin ja missään nimessä aina en. Nykyisin ikä – ja kokemus- suojaa, eli tiedän ettei aina vaan voi onnistua. Mitä valokuvissa poseeraukseen tulee, niin en tykkää, mutta sinnittelen niissä jos pakko on. Ja loppupelissä sitten tuumin, että mitä väliä kuvasta, kuvan ulkopuolella oon enimmäkseen kuitenkin varsin ok ja mainio ihminen ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *