Mitä vain rahan takia?

Tein muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön Suomen sosialidemokraattien kanssa. Ensimmäistä kertaa motiivini yhteistyöhön kyseenalaistettiin. ”Teetkö aatteen vai rahan takia hommia?”, kysyi muutama seuraaja suoraan minulta. Arvostan muuten tosi paljon, kun kasvotusten, omilla nimillä tulette kommentoimaan tai antamaan kritiikkiä, kiitos siitä. Kun kerroin Instagramin puolella, että teen yhteistyön aatteen takia, en rahan, kyseenalaistettiin tämäkin, anonyymina. ”Juu, eipä tietenkään tee (rahan takia)”

Ymmärrän kriittisen näkökulman. Kun raha astuu peliin, asetelma muuttuu aina. Yhteistyön motiiveja tulee mahdollisesti lisää, joita lukija joutuu kriittisesti tarkastelemaan. Politiikan kentällä aika harva on myöskään tehnyt vaikuttajayhteistöitä, joten tämäkin varmasti toi oman lisänsä, kun kyseessä ei ollut rasvapurkin tai elämysmatkan mainostaminen. Toisinaan yhteistyön taustaorganisaatio saattaa lobata vahvasti jotain aatetta, emmekä välttämättä sisältöjen katsojana huomaa tätä. Tein itse melkein vuoden ajan EK:n alaisuudessa sosiaalisen median sisältöjä omalle YouTube-kanavalleni. Ei silloin yksikään kyseenalaistanut motiivejani tehdä töitä.

Syitä tehdä niin kaupallisia yhteistöitä kuin palkkatöitä, on monia ja raha on yksi niistä. Raha on kylläkin yksi huonoimmista motivaatiotekijöistä itselleni. Se on enempi hygieniaväline, joka mahdollistaa hyvät lähtökohdat inhimilliseen ja onnelliseen elämään. Eli se kattaa pitämään huolen perustarpeistani, kuten asumisesta ja ruoasta. Raha on myös ulkoinen motivaatiotekijä, joka motivoi hetkellisesti, muttei pitkäkestoisesti. Jos haluan ruokkia sisäistä motivaatiotani, tulee tekemisen itsessään olla mielekästä, kehittävää ja merkityksellistä. Sisäinen motivaatio kun kumpuaa itse tekemisestä. 

Työnirsoilija

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että olen tänä päivänä päässyt valitsemaan työni. Koen nimittäin olevani hitusen nirso töiden suhteen. Tiedän, etten motivoidu helposti, varsinkaan, jos aihe ei hetkauta minua tai työ ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi haastavaa. Toki olen tehnyt paljon hanttihommia opiskeluvuosien aikana pelkän rahan takia. Silloin merkitys työn tekemiseen kumpusi siitä, mitä rahalla pystyi tekemään: matkustamaan. Onneksi nykyään saan kerrytettyä matkakassaan euroja töillä, joita teen suurella sydämellä.

En suinkaan ole ainoa, jolle raha ei ole merkitsevin tekijä. Suurin osa nuorista ei nimittäin koe, että raha olisi merkitsevin tekijä työelämässä, vaan työn merkityksellisyys nousee kyselyissä etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raha olisi merkitsevä tekijä. Motiivit tehdä töitä ovat ihmisillä erilaiset, mikä on hyvä ymmärtää. Työ voi olla osalle vapaa-ajan mahdollistava tekijä. Osalle työ merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä tai vaikuttamista. Joillekin työ on vain työtä, ei muuta. Kaikki tavat ajatella ja tehdä työtä, ovat oikeita.

En kiellä, etteikö raha merkitsisi myös minulle. Olisi tyhmää väittää, ettei merkitsisi. Kysehän on työstä ja lisäarvon tuottamisesta, mistä maksetaan yleensä ihmisille. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Siinä missä teen tismalleen samaa duunia palkkatöikseni kuin yrittäjänä, olisi epäoikeudenmukaista kuvitella, että saisin toisesta työstä vain lämmintä kättä rahan sijaan. Raha myös mahdollistaa erilaisia elämyksiä elämääni sekä luo turvan tunnetta säästöjen ja sijoitusten muodossa.

Olen sisällöntuottajana siitä onnekkaassa asemassa, että pääsen tekemään työtäni myös verokortin kautta, jolloin pystyn takaamaan turvallisuuden tunteen säännöllisillä palkkatuloilla. En ole riippuvainen yrittäjän tuloistani, jolloin pystyn valitsemaan myös yhteistyöni harkiten, sen mukaan, mikä ruokkii omaa tekemistäni, kehittää minua sisällöntuottajana ja erityisesti innostaa minua. Muun muassa näiden perusteella valitsen yhteistyöni, oli kyseessä yritys, yhdistys tai puolue. En ensisijaisesti rahan perusteella. 


Hotellivuodella rahoiksi?

MeNaisten toimittaja vieraili taannoin luonani tekemässä juttua hotellivuodestani. Haastattelut ovat siitä antoisia hetkiä, että niiden kautta pääsee sanoittamaan ja tarkastelemaan omaa elämäntilannettaan. Sitä niin helposti uomautuu omien ajatusten kanssa, ja asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä helposti. Haastattelussa yksi kysymys herätteli erityisesti minua: ”Nyt kun sä asut täällä hotellissa ja sulla ei ole asumiskustannuksia, niin sä varmaan saat tienattua hyvin säästöjä.”

Niin, nopeasti ajateltuna tässähän voisi kuvitella rikastuvansa oikein kunnolla, kun asumiskustannukset, jotka yleensä ovat suurin yksittäinen menoerä, ovat pyöreät nolla euroa. Pysähdyin toviksi miettimään tuota kysymystä ja havahduin siihen todellisuuteen, josta olen unelmoinut jo seitsemän vuoden ajan. Olen pitkään siis kipuillut työelämässä vapaa-ajan puutteesta. Pohtinut, kuinka paljon ja millä hinnalla olen valmis myymään aikaani toiselle osapuolelle. Siitähän työelämässä on myös kyse, oman ajan myymisestä. Olen kokenut työelämän olevan liian suuressa roolissa elämässäni ja toisinaan vapaa-aika on pitkälti ollut akkujen lataamista työpäiviä varten.

Neljän päivän työviikko on siintänyt silmissäni siitä päivästä lähtien, kun koulukaverini vöyhöttivät siitä menemään vuonna 2010. Edellisen Aasian reissun jälkeen kirjoitin työsopimuksen neljän päivän mukaan ja olin mielissäni, kuinka olin päässyt tavoitteeseeni. Samaan aikaan kuitenkin perustin oman toiminimen ja lisäsin sosiaalisen median kautta tulleiden työpyyntöjen määrää. Molemmat työt innostivat mukaansa, ja huomasin jälleen kerran tekeväni töitä viikonpäivään katsomatta, enemmän kuin yksikään kiky-sopimuksen kohta olisi velvoittanut. 

Lähdettyä mukaan #YearInClarion -kampanjaan, mietin aluksi, kuinka paljon säästänkään rahaa ja saan kerrytettyä säästöjä tulevaisuutta varten. Jo pelkästään asumiskustannuksissa puhutaan yli kymppitonnin säästöistä, olettaen, että jatkaisin samoissa määrin laskutettavan työn tekemistä ja kuluranteeni pysyisi samassa. Olisi helppoa tarttua ajatukseen noin suuresta summasta ja nähdä se investointina tulevaisuuteen. Mutta samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän, peilaten siihen kysymykseen, jonka kanssa olen paininut vuosien ajan: Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani muille?

Kohti neljän päivän työviikkoa

Tällä hetkellä teen kahden päivän työviikkoa työnantajalleni ja tuotan omiin sosiaalisen median kanavoihin sisältöjä, sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja luonnolliselle. Tulotasoni on laskenut vuoden takaisesta, mutta vapaa-ajan määrä kasvanut samassa suhteessa. Kelasin, että kun kerran on taloudellinen turva ja mahdollisuus vähentää työn tekemistä, miksi en sitä tekisi. Miksi en eläisi arvojani todeksi, mikä on monesti haastavaa arvoristiriitojen ja resurssien takia. Tällaisessa tilanteessa, kun tähtimerkit ovat kohdillaan, miksi en tarttuisi mahdollisuuteen. 

Haluan korostaa tässä vaiheessa, että puhun ainoastaan omasta elämäntilanteestani, en kenenkään muun. Tämä ihan sillä, ettei kenelläkään tule kuva, että kuka tahansa pystyisi tekemään näin. 

Kahden päivän työviikko on antanut vapauden tunnetta roppakaupalla. Koen, että itselleni juurikin vapauden tunne on yksi tärkeimmistä psykologisista perustarpeista. Joku saattaisi kysyä, miksen lähde kokonaan yrittäjäksi, jolloin voisin toteuttaa itseäni omien ehtojeni mukaan. Koen, että kehityn kaikista parhaiten, kun teen hommia itseäni fiksumpien parissa. Samalla saan ympärilleni yhteisön, joiden kanssa pystyn töiden lisäksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan omaa arkea. Kolmas tekijä, miksi haluan pysyä myös työntekijänä, liittyy rakenteeseen, jonka ”päiväduuni” tuo tullessaan. Kaiken tämän pystyisin kyllä saavuttamaan myös yrittäjänä, se vain vaatisi enempi vaivannäköä, joka taas vie aikaa ja energiaa joltain muulta. ”Päiväduunien” ja yrittäjänä olemisen yhdistäminen sopii itselleni ainakin tällä hetkellä parhaiten. Saan muodostettua tätä kautta toimivan neljän päivän työviikon.

Sen sijaan, että miettisin, pääsenkö rikastumaan hotellivuoteni aikana vai en, suuntaan fokukseni siihen, mitä kaikkea vapautuneella ajalla ja näillä resursseilla pystyn tekemään. 

Kuvat Anni Korhonen


31 päivää ilman lihaa – taistojen taisto

31 päivää ilman lihaa. Moni varmastikin naureskelee, kuinka helpottunut olen lihattoman maaliskuun loppumisesta. Voin sanoa, ettei ollut helpoin projekti. Toki suuria ponnisteluja en joutunut kuukauden aikana tekemään, sillä Clarionin aamupala ja illallismenu tarjoilivat valmiita kasvisvaihtoehtoja suoraan nenän eteeni. Henkinen puoli oli sitäkin raskaampi. Ehdottomuus kun ei sovi luonteelleni.

Ajatus lihattomasta kuukaudesta tuli yhdeltä seuraajaltani, kun kyselin vinkkejä hotellivuoteni bucket-listalle. Tykästyin heti ideasta: Matka lihankorvikkeiden ja vihanneksien maailmaan alkakoon! Kylläkin matka oli alkanut jo vuosi sitten, kun siirryin ”paketti sika-nautajauhelihaa per ilta” lihansyönnistä pois, kohti kasvipohjaisempia ratkaisuja. Täysin lihasta ja eläinperäisistä tuotteista en kuitenkaan ole halunnut luopua, enkä koe sille edes tarvetta.  

Kasviskuukaudessa ei pelkästään ollut kyse lihattomuudesta, vaan pääsin myös tarkastelemaan, miten Clarionissa pystyttäisiin huomioimaan paremmin kasvisruokailijat ja vegaanit sekä tarjoamaan hotellivieraille ekologisempia vaihtoehtoja. Pääsen siis vuoden ajan kehittämään Clarionin palveluita yhdessä teidän seuraajien kanssa. Kiitos kaikista kasvis- ja vegaanivinkeistä, joita sain ison kasan Instagramissa.

Vastuullisuus ja vastuulliset teot ovat osa Clarionin We Care-ohjelmaa, jonka tavoitteena on jalkauttaa heidän arvojaan osaksi hotellielämystä. Clarionin keittiöväki ottikin hyvin vastaan ajatuksen tarkastella aamupala-, lounas sekä illallistarjontaa kriittisesti ja ennen kaikkea lihattomasti. Tämän tyyppinen yhteistyöprojekti mahdollistaa sen, että kuluttajien toiveita ja ääntä kuullaan paremmin, sekä yritykset pystyvät palvelemaan kuluttajien tarpeita paremmin. Odotan innolla miten kehitysideat muuttuvat konkreettisiksi teoiksi vuoden aikana.

Lihantuotannon räjähdysmäinen kasvu

Suomalainen syö lihaa yli 80 kiloa vuodessa. Määrä kuulostaa hurjalle, varsinkin, kun vuonna 2000 lihaa syötiin noin 70 kiloa ja 1950 lihaa kulutettiin ainoastaan 29 kiloa. Kasvu on ollut hurjan nopeaa ja suunta on vain ylöspäin, siitäkin huolimatta, että kasvissyöjien määrä on lisääntynyt viime vuosien aikana. Miten ihmeessä lihansyönti on räjähtänyt käsiin? 

Ruoka aiheuttaa noin viidesosan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä päästöistä, joka on yhtä paljon kuin liikenne. 90% ruoan päästöistä syntyy alkutuotannossa. Pakkaukset ja kuljetus tuottaa vain 10% päästöistä. Jotta luvuissa päästään vielä syvemmälle, maatalous, eläintuotanto etenkin, kuluttaa 70% kaikesta ihmisen ottamasta vedestä. Suurin osa näistä luvuista oli itselleni uutta luettavaa ja pohdiskeltavaa. Luvut ovat hurjia, etenkin lihankulutuksen määrä, sen päästöt ja sen kasvu Suomessa.

Mistä oikein johtuu, että lihan syöminen on näin suuressa roolissa yhteiskunnassamme? Mihin kasvisten syöminen on oikein ajan kuluessa jäänyt? Kasvisruokapäivän ehdottaminen kouluihin tai armeijaan sai setämiehet nousemaan barrikadeille. Miksi? Onko lihalla näin suuri merkitys identiteettiimme? Koemmeko, että lihansyönti antaa enemmän mielihyvää kuin kasvisten? Mihin katosi lihan arvokkuus? Ruoka ja etenkin liha aiheuttavat paljon kysymyksiä ja ihmetystä itsessäni. Tuntuu, että keskustelu lihan ympärillä käydään tunteiden vallassa, eikä järjen.

Syömisen tulee olla nautinto

Kuukauden lihattomuus laittoi itseni miettimään omia kulutustottumuksiani. Valintoja, joita teen päivittäin ruoan suhteen. Monissa ravintoloissa, kun avaa ruokalistan, joutuu saman tien kasvisruokailijana puolittamaan vaihtoehtojen määrän. Joissakin tapauksissa enemmän kuin puolet vaihtoehdoista sisältää lihaa, joten valintojen maailma sen kuin vain kutistuu. Kaupan hyllyille on alkanut hyvää vauhtia lisääntymään erilaiset kasvisvaihtoehdot. Tästä kiitos kuluttajille ja markkinataloudelle.

Niin kuin aikaisemmin jo mainitsinkin, kasvisruokailijoiden ja vegaanien määrä on kasvanut viime vuosina, hitaasti, mutta varmasti. Kasvisruokavaliota pidetään kuitenkin yhä monessa paikkaa erikoisruokavaliona. Lihattomuutta joutuu selittelemään, kun taas lihansyöntiä pidetään itsestäänselvyytenä, joka tuntuu ihmeelliseltä. Kyse on varmastikin identiteetistämme, jossa lihalla on suuri rooli, varsinkin miehillä. Onhan jotkut miehet tehneet jopa sopimuksen pupujen kanssa: ”mä olen tehnyt sopimuksen pupujen kanssa, että mä en syö niiden ruokaa ja ne ei syö mun.”

Ehdottomuus on asia, joka itseäni ärsyttää. Johtuu varmastikin heikosta mielestäni. Pisimmillään olen pystynyt olemaan karkkilakossa viikon ajan, ja muistan, kuinka vietettyäni tipatonta tammikuuta, retkahdin kuun viimeisenä päivänä. Tällä kertaa sinnittelin viimeiseen asti. Juoksin kylläkin aprillipäivänä pitkin Jätkäsaarta etsien auki olevaa sushi-ravintolaa. Uskokaa tai älkää, kaikki kolme sushi-paikkaa olivat kiinni. Ehkä universumi ja vegaanit yrittivät viimeiseen asti kertoa minulle jotain, mutta taivuin ja otin metron Kamppiin.

Tärkeä huomio kuukauden aikana oli lihattomuuden sijaan siirtyä vähentämään lihan määrää lautasella. Siihen jokainen meistä pystyy. Ajatus siitä, että joutuisi luopumaan jostain on myös naurettava. Kasviruokien laatu ja määrä ovat menneet rutkasti eteenpäin, joten olisi myöskin hyvä päivittää omat mielikuvat kasviruoista tähän päivään. Maistamalla ja kokeilemalla pääsee jo pitkälle.

Uskon, että lihattomuudesta tulee paljon miellyttävämpää minulle, kun suon lihapäivän jos toisenkin itselleni viikossa. Syömisen tulee kuitenkin olla nautinnollista, eikä kärvistelyä. Nautinnosta kannattaa pitää kiinni, mutta se, miten nautintoja saa, on hyvä tarkastella kriittisemmin. Ehkä jatkan kokeiluani huhtikuun ajan ja otan lihapäivät osaksi viikkoa.

Mitä ajatuksia sapuska ja lihattomuus teissä herättää?

PS. Jos muuten haluatte tulla testaamaan kotihotelliani Clarionia, koodilla PESOJOONAS saat -15% päivän hinnasta. Varaus tulee vain tehdä suoraan hotellin myyntipalvelusta soittamalla tai sähköpostilla. Tarjous on voimassa 31.7. asti. Lisäinfoa löydät Clarionin nettivisuilta. Tervetuloa naapuriin!


Vain ääni ratkaisee – myös eduskuntavaaleissa

Kirjoitus on tehty kaupallisessa yhteistyössä SDP:n kanssa.

Olen katsonut viime aikoina aktiivisesti The Voice of Finlandia. Rakastan sitä ensimmäistä osiota, jossa kilpailijat esiintyvät tuomareille, heidän istuessa selkä lavalle päin. Tuossa osiossa kirjaimellisestikin vain ääni ratkaisee. Millään muulla taustatekijällä, kuten ulkonäöllä, iällä, postiosoitteella tai ihonvärillä, ei ole merkitystä.

Entinen kollegani muotoili muutama vuosi sitten hyvin, kuinka vaaleissa äänestämisessä meillä kaikilla on sama määrä valtaa vaikuttaa taustaan katsomatta. Suomen pääministerillä, Supercellin toimitusjohtajalla, lähikaupan kassalla, pitkäaikaistyöttömällä ja minulla on yhtä paljon valtaa vaikuttaa – jokaisella meistä on yksi ääni.

Paljon puhutaan nuorten kiinnostuksesta politiikka kohtaan: onko sitä vai ei? Ilmastomarssi, tasa-arvoisen avioliittolain äänekäs kannattaminen ja kansalaisaloite maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta ovat olleet hyviä esimerkkejä nuorten aktiivisesta toimijuudesta ja kiinnostuksesta politiikkaa eli yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. Miksei tämän tyyppinen aktiivinen toimijuus kuitenkaan näy nuorten äänestysaktiivisuudessa? Viime eduskuntavaaleissa alle 25-vuotiaista 47% äänesti ja eniten ääniä jäi antamatta alle 20-vuotiaiden ikäryhmästä, noin 36 000 ääntä. Miksi sitten niin moni nuorista jättää äänestämättä?

Iso paha politiikka

Juttelin Snapchatissa seuraajieni kanssa politiikasta ja äänestämättömyydestä. Osalle politiikka näyttäytyy sanahirviönä, jossa kapulakielisyyteen kompastutaan helposti. Osa sanoi aivan suoraan, ettei politiikka kiinnosta lainkaan ja tuskin asiat kuitenkaan muuttuvat. ”Aluksi luvataan kuu ja tähdet taivaalta, muttei mitään kuitenkaan tehdä, kun tullaan valituksi”, näin kuvaili eräs seuraajani.

Kun puhutaan politiikasta, mistä silloin edes puhutaan? Yksinkertaisimmillaan politiikassahan on kyse mielipiteistä, joita jokaisella meillä riittää. Onko joukkoliikenne kallista? Tulisiko koulutuksen, ehkäisyn tai kuukautissuojien olla maksuttomia? Minkä ikäisenä ajokortin voi hankkia? Miten ilmastonmuutosta tulisi hidastaa? Pitäisikö kouluissa olla enemmän kasvisruokaa? Epätasa-arvoistaako armeija? Tulisiko sen olla pakollinen myös naisille? Onko asumiskustannukset nousseet liian korkeiksi? Pitäisikö leipäjonoja lyhentää?

Politiikka on läsnä jatkuvasti myös arjessa. Esimerkiksi päivittäiset ostopäätöksemme ovat vaikuttamista. Ostanko lihan sijaan tofua tai valitsenko ostopaikaksi Facebookin kierrätysryhmän sen sijaan, että ostaisin vaatteet uutena kansainvälisestä vaateyhtiöstä? Sähkösopimuksen vaihtaminen tuulivoimaan on vaikuttamista sekin. Monesti politiikka koetaan kuitenkin etäiseksi asiaksi. Asiaksi, joka ei kosketa minua. Isossa kuvassa asian laita saattaa helpostikin tuntua juuri tuolta. Kun asiaa aletaan pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja konkretisoida, huomaamme, miten politiikka koskettaakin meitä. Esimerkiksi itse en osaa sanoa, mihin suuntaan suomalaista koulutuspolitiikkaa tulisi viedä, mutta jos kysytään, tulisiko 2. asteen koulutuksen olla maksuton, tiedän kantani tähän hyvinkin selkeästi: tulisi olla! Onkin hyvä muistaa, että kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea voidakseen äänestää. On tärkeää olla armollinen itseään kohtaan ja jättää turha soimaaminen pois ja luottaa siihen tietämykseen, joka meissä jokaisessa on.

Kaveria ei jätetä!

Suomalaisten mielestä hallituksen tärkeimmiksi kehittämiskohteiksi tulisi nousta sosiaali- ja terveyspolitiikka, työllisyys ja koulutus sekä talous- ja veropolitiikka. Nuorille taas tärkein kehittämisen kohde on ympäristö- ja ilmastopolitiikka. Jos puolet nuorista jättää äänestämättä, ympäristö- ja ilmastopolitiikka voi siis jäädä pahasti taka-alalle eduskunnassa. Äänestämättä jättämisestä voi helposti tulla myös tapa: jos jättää äänestämättä ensimmäisen kerran, on todennäköistä, ettei äänestä myöhemminkään suurempi.

Kelatkaa, jos joka toinen nuori ottaisi oman ikäisen ystävänsä mukaan vaaliuurnille, nousisi nuorten äänestysprosentti korkeammaksi kuin viime vaalien kokonaisäänestysprosentti. Voisin vannoa eduskunnan näyttävän erilaiselta, jos näin kävisi. Ainakin valittujen joukossa olisi enemmän nuorten asioita ajavia edustajia ja kenties nuorempia kansanedustajia.

Miltä kuulostaa, jos tänä vuonna otetaan kaveri mukaan vaaliuurnille? Sen sijaan, että mentäisiin yksin tai pohdittaisiin menemistä, otettaisiin kaveri mukaan. Ehkä ehdokkaan valitsemiseenkin saisi apua, kun juttelee aiheesta toisen kanssa. Tämä jos joku olisi vaikuttavaa ja yhteiskunnallisesti tärkeää. Äänestämisen jälkeen voi sitten yhdessä käydä vaalikahveilla tai -olusilla.

Miten valita ehdokas?

”No mistä sitä pitäis tietää ketä äänestää?”. Erittäin hyvä kysymys!

Antamalla äänen ehdokkaalle, annat äänen myös puolueelle. Eduskuntaanhan ei valita eniten ääniä saaneet, vaan Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa. Läpimenoon vaikuttaa omien äänien lisäksi siis koko ryhmän saadut äänet. Yle Oppiminen on vääntänyt rautalangasta tosi selkeästi, mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti. Jopa tällainen palikka kuin minä, ymmärsi muutaman harjoitteen jälkeen, miten homma toimii.

Jos ehdokkaan löytäminen tuntuu vaikealta, kannattaa lähestyä asiaa puolueen kautta. Listaa itsellesi kolme tärkeintä asiaa, joihin haluat muutoksen yhteiskunnassamme. Itselleni nämä asiat ovat tasa-arvo, koulutus ja ilmasto. Tasa-arvo on laaja aihealue, joten sitä voi pilkkoa vielä pienempiin osiin, kuten heikommassa asemassa olevien aseman parantaminen. Näiden teemojen tai arvojen pohjalta on paljon helpompi katsoa, mitkä puolueet edistävät tämän tyyppisiä asioita parhaiten. Ei hätää, jos et kuitenkaan löydä itseäsi poliittiselta kartalta. Ehdokas voi löytyä myös sitoutumattomista. Äänestäminen ei myöskään sido sinua mihinkään puolueeseen.

Kun olet löytänyt suuntaa antavasti, mitä puoluetta tai puolueita voisit äänestää, on huomattavasti vähemmän ehdokasvaihtoehtoja katsottavana. Täydellistä ehdokasta tai puoluetta voi olla vaikea löytää. Itse tähtään parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon, mikä käytännössä tarkoittaa jonkinlaisia kompromisseja. Yksikään puolue tai ehdokas ei täysin aja kaikkia niitä asioita, joita haluaisin ajettavan, jolloin asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Ei siis kannata ottaa painetta, jos täysin sopivaa ehdokasta tai puoluetta ei löydy. Joskus voi myös miettiä, mikä on paras mahdollinen valinta tässä hetkessä. Toisinaan taas voi löytyä aivan täydellinenkin match ehdokkaan kanssa.

Valintaa helpottamaan on tehty vaalikoneita, joiden kysymyksistä puoliin itse tosin vastaan ”en osaa sanoa”. Vaalikoneiden tehtävä ei ole antaa sinulle oikeaa ehdokasta, vaan tarjoilla sopivimpia ehdokkaita. Yle Kioskin vaalibotti on kiva uusi tuulahdus isojen vaalikoneiden joukossa. Erityisesti nuorille räätälöity kone auttoi ainakin minua oman ehdokkaan löytämisessä. Vaalibotin kanssa ei tullut ohitettua yhtään kysymystä, sillä aiheet koskettivat suurimmaksi osaksi elämääni. Toki on hyvä muistaa, että ”en osaa sanoa” on hyvä vastaus muiden joukossa.

Anna äänesi tulla kuulluksi

Vaikka vaalit ovat vakavasti otettava asia, ei kuitenkaan kannata etsiä ehdokasta tai äänestää hampaat irvessä. Täydellisyyttä on turha hakea, ja on hyvä muistaa, että jokaisella meillä on yhtäläinen oikeus äänestää, olivat tietomme politiikasta minkä tasoiset tahansa.

Niin kuin The Voice of Finlandin suorissa TV-lähetyksissäkin, jokainen ääni ratkaisee. Käytä siis ääntäsi! Ennakkoäänestys on 3.-9.4. ja itse vaalipäivä 14.4.2019. #kaveriaEIjätetä

Kuvat Omar El Mrabt


Homo tai hetero, asia ei kuulu sinulle!

Luin viikonloppuna Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen liittyen Alman Gay Timesin haastatteluun, josta kotimaan lehdistö myöskin uutisoi. ”Alma kertoo ensimmäistä kertaa haastattelussa homoudestaan – koska haluaa olla tyttöystävänsä kanssa aivan kuin kaikki muutkin.” Kyllä, valtakunnan yhdelle suurimmalle mediatalolle ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on vieläkin uutisaihe.

Mielipidekirjoitus tosin oli hyvä näkemys ja keskustelun avaus, josta haluaisin kanssa jatkaa.

”Tiettyjen suomalaisten laulajien mielitiettyjen sukupuolta on pohdittu useampi vuosikymmen. On odotettu, milloin artistit tulevat kaapista. On mietitty, “mikseivät he voi jo myöntää, kun kaikki sen tietävät”. Tällainen kansallinen spekulaatio on halpamaista, mutta yhtä lailla ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää”, kirjoittaa Anni Kössi.

Ymmärrän osittain kirjoittajan yskän ja hänen mielipidekirjoituksensa oli hyvää herättelyä ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Miksi vielä vuonna 2019 ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tulee uutisoida tai puhua kaapista ulos tulemisesta, varsinkaan jos ihminen itse ei ole kokenut olevansa missään kaapissa. Toki tämä on merkki, että tasa-arvotyötä on vielä tehtävä sekä aiheesta pitää puhua lisää, jotta ihmisten asenteisiin pystytään vaikuttamaan.

”Artistin on tietenkin helppo vedota yksityisyyteen; tähden yksityiselämä ei kuulu faneille eikä varsinkaan lehdistölle, joten hänellä on oikeus pysyä hiljaa. Näin tehdessään artisti kuitenkin vain vahvistaa stigmaa, oli hänen seksuaalinen suuntautumisensa mikä hyvänsä.”

Tästä olen kirjoittajan kanssa kylläkin eri mieltä. Ei, ei, ei! Kyse on juurikin yksityisyydestä ja sen kunnioittamisesta, ei stigman vahvistamisesta. Yksityisyys on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokainen itse määrittää sen rajat, ei kukaan ulkopuolinen. En aivan ymmärrä, miksi vastuuta tulisi siirtää yksittäisille artisteille syyttävän sormen kanssa? Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsee julkisesti kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan tuntemattomille ihmisille?

Koen, että kirjoittajan mielipide tämän asian suhteen on hitusen laiska, yksi ulotteinen ja ennen kaikkea syyttävä. Toisten ihmisten, oli kyseessä artisti, työkaveri tai ystävä, yksityisyyden kunnioittaminen, tulee olla ensisijaista. Ihmisten yksityisyydellä on turha ratsastaa tasa-arvon nimissä. Tasa-arvotyö ei voi pohjautua erityisasemassa olevien yksilöiden yksityisyyden rajoittamiseen. Siis niiden ihmisten, joilla on valtaa vaikuttaa mediassa. On kuitenkin kunnioitettavaa, jos esimerkiksi artistit tekevät tasa-arvotyötä musiikin ohella tai musiikilla. Se ei kuitenkaan tee artistista huonompaa, jos hän päättää keskittyä musiikkiin, ilman sen suurempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Onko homon hommaa huudella omaa seksuaalisuuttaan?

Mielipidekirjoituksessa mainittiin myös, että mykkyydellä (ei tuoda omaa seksuaalista suuntautumista esiin) tähdet ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää. En tiedä pohjautuuko kirjoittajan mielipide osittain Alman haastatteluun vai onko se hänen oma mielipiteensä. Asia ei suinkaan ole noin mustavalkoinen, ja jopa ärsyttää, kuinka mutkia vedetään suoriksi sanomalla noin. Ärtymykseni kertoo varmastikin enemmän minusta kuin kirjoittajasta.

Onko tosiaan niin, että on homon hommaa esitellä omaa seksuaalisuuttaan julkisesti? Yhtä lailla asian pointtaaminen on merkki siitä, että homoudessa on jotain erikoista, koska se tulee erikseen sanoittaa ja nostaa esiin. Joskus hiljaisuus voi antaa kokemuksen tunteen siitä, ettei koe olevansa ulkopuolinen tai erilainen. Ei tarvitse selitellä seksuaalisuuttaan, niin kuin ei heterotkaan sitä tee, jolloin huomio keskittyy olennaiseen, ei seksuaaliseen suuntautumiseen. Itse en ainakaan halua, että minua määritellään seksuaalisen suuntautumiseni mukaan.

En halua tehdä omasta seksuaalisesta suuntautumisestani sen suurempaa numeroa kanavissani. Jos se jotenkin näyttäytyy, on se täysin sivuosassa oleva asia. En suostu vastaamaan, jos joku kysyy, olenko homo vai hetero. Asia kun ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Se ei myöskään määritä minua ihmisenä, ystävänä tai sisällöntuottajana. Se ei tee minusta erilaista, mielenkiintoista tai mitään muutakaan. Se ei tarkoita, että häpeäisin tai peittelisin sitä. Kaikki siihen liittyvä on minun ja kumppanini asia. Me päätämme mitä ja minkä verran siitä kerromme ja kenelle. Koen, että tämä on minun tapani normalisoida bi- ja homoseksuaalisuutta. Elää elämää niin kuin kuka tahansa heterokin elää.

En myöskään koe, että olen yhdellekään tuntemattomalle ihmiselle velvollinen olemaan esikuva tai rikkomaan minkäänlaisia lasikattoja. Velvollisuuden tunne ei ole se, mikä saa minut tekemään asioita, varsinkaan sellaisia, mitä ulkopuoliset määrittelevät minulle. Se, miksi kirjoitan tätä kirjoitusta, kumpuaa itsestäni. Kirjoitan pitkälti itsekkäistä syistä ja jos joku saa inspiraatiota, rohkaisua tai lohtua jutuistani, on se ekstraa minulle.

Stigmasta eroon pääseminen

Jos halutaan poistaa stigmaa ja normalisoida homoseksuaalisuutta, tulisi mielestäni eri medioissa näyttää monipuolisempaa kuvastoa seksuaalivähemmistöistä yhtä normaaliin tapaan kuin heteroseksuaaleista. Monesti homoseksuaalisuus näytetään hyvinkin stereotyyppisenä. Sama kuin lihavat ihmiset näyttäytyvät tikkaria imeskelevinä höpsön hauskoina hahmoina monissa elokuvissa ja TV-ohjelmissa. Eivät suinkaan älykkäinä tai terävinä toimitusjohtajina tai sankareina. Saman tyyppistä stereotypioiden vahvistamista on havaittavissa myös seksuaalivähemmistöjen kanssa. Onneksi näiden asioiden suhteen on menty jo paljonkin eteenpäin, mutta vielä riittää työnsarkaa.

Esimerkiksi, miksi unelmanien poikamies ei voisi päivittyä 2010-luvulle ja hakea sukupuoleen katsomatta kumppania. Miksi ensitreffejä ei ole järjestetty maistraatissa kahden samaa sukupuolta olevan kanssa? Milloin Pihlajakadulle astelee biseksuaali, jonka seksuaalisia himoja ei tarvitsisi ylikorostaa? Voisiko saippuasarjoista löytyä sateenkaariperhettä? Milloin Suomeen rantautuu The Bi Life? Miksei prinsessa Ruususen viereltä voisi löytyä toista prinsessaa? Mitä jos James Bondin ”tyttönä” nähtäisiinkin ”pojan kloppi”. Varsinkin fiktiivissä tuotoksissa, joissa yksityisyydellä ei tarvitse leikitellä, voisi kuvasto olla huomattavasti monipuolisempaa.

Olemme varmasti yhtä mieltä mielipidekirjoituksen kirjoittajan Annin kanssa, että mediaan kaivataan monipuolisempaa kuvastoa ilmentämään vähemmistöjä. Me tarvitaan enemmän keskustelua ja kärkkäitä mielipiteitä tästä aiheesta. Tämän ohella tarvitaan myös hiljaisuutta, joka antaa ihmisille tilaa olla ja hengittää, ilman, että omaa seksuaalista suuntautumista tulee käsitellä tai antaa sen määritellä ketään. Se mitä me ei tarvita, on syyttävää sormea.

PS. Haluan vielä korostaa, kuinka monisyinen asia stigman poistaminen on. Se ei poistu ainoastaan monipuolistamalla mediaa, vaan siihen vaikuttaa moni asia, kuten lainsäädäntö. Huomaan omissa ajatuksissani välillä myös pieniä ristiriitoja, jotka johtuvat varmastikin juuri tuosta monimutkaisuudesta ja sen vaikeasta hahmottamisesta.

Kuvat Anni Korhonen


Mitä kuuluu, Joonas?

Aika harvoin tulee täällä blogin puolella kirjoitettua mitään peruskuulumisia. Siis sitä, mitä kuuluu nyt. Olen tämän viikon ajan miettinyt, että mitä minulle oikein kuuluu. Kysymys, jota tuskin pystyy kysymään itseltään liian usein.

Mitä minulle siis kuuluu?

Olin viime viikon Levillä osittain lomailemassa ja osittain yritin tehdä töitä, kunnes sairastupa kutsui. Olin viimeksi Levillä tämän vuoden talvikauden avajaisissa, mutta vain muutaman päivän ajan ja sitä ennen pari talvea sitten. Lappi kokonaisuudessaan edustaa minulle luontoa, rauhoittumista ja tilaa. Sitä se oli tälläkin kertaa.

En ole kovinkaan suuri talvilajien rakastaja, muuten kuin penkkiurheilijana, mutta kerran vuodessa rinteessä ja ladulla toimii kyllä. Tällä kertaa lähdin uhmaamaan Marjaliisa Kirvesniemiä hyppäämällä kahden vuoden hiihtotauon jälkeen murtomaasuksien päälle ja suorilta 27 kilometrin lenkille. 27 kilometriä merkitsee minulle Korpilahdelta Jyväskylään autolla ajamista, ei hiihtämistä. Kroppa ei ollut kovinkaan iloinen tuon savotan jälkeen, mutta mieli sitäkin. Tämän vuosikymmenen hiihdot on nyt hiihdetty.

Levin taikaa on myös paksut lumikinokset ja havupuiden oksien päälle kasaantuneet lumikerrokset. Kirkas tähtitaivas ja kireät pakkasyöt. Asiat, joita Etelä-Suomessa ei joka talvi enää koe. 

Tulevan kesän yksi matkailutrendeistä on varmastikin lisääntynyt kotimaanmatkailu, jonka puolesta itse myös liputan. Matkustelin aikaisemmin työni puolesta paljon ja pääsin ihmettelemään Suomen erilaisuutta ja monipuolisuutta. Silloin kylläkin vuodenaika ei antanut aivan parastaan, joten toivon ensi kesänä löytäväni itseni mahdollisimman monesta suomalaisesta kylästä. Kaikki kotimaan matkailuvinkit otetaan vastaan.

Olen muutaman viikon ajan jo tuntenut pientä väsymystä ja haluttomuutta. Mietin, että ehkä se on vain tämä Helsingin kiire ja työt. Palattuani Leviltä Helsinkiin, jaksamiseni meni vain alaspäin. Varmaan harvaa aidosti kiinnostaa sairastaa, mutta itseäni erityisesti ottaa pattiin, kun oma persoonallisuus muuttuu iloisesta ja energisestä apaattiseksi otsan rutistajaksi. Olen tällä viikolla käynyt erilaisissa verikokeissa, niin monesti, että käsitaipeitani katsomalla, voisi luulla viikonloppuna menneen lujaa. Pientä selvennystä terveydentilastani sainkin jo lääkäriltä, mutta täyttä varmuutta joudutaan vielä odottelemaan hetki.

Niin kuin Instagramin puolella tokaisinkin jo, huhtikuussa haluan olla mahdollisimman paljon paikallaan ja nauttia Clarionin tarjoamista puitteista. Nauttia siis kodista ja kotona olemisesta. Pitää vapaapäiviä, tutustua Jätkäsaareen ja haaveilla varpaiden uittamisesta meriveteen. Kaikki kevään merkit ovat jo ilmoilla, sillä näin tänä aamuna rouvan, joka oli nauttimassa kahvia rollaattorinsa kanssa Clarionin terassilla.

Toinen varma kevään merkki on myös erilaisten hönötiaisten lentäminen Hollannista Suomeen. Olen innoissani, kun Jari sai duunikeikan Voice of Finlandista ja pääsen seuraamaan ensimmäistä kertaa livenä laulukilpailuja eturivin paikoilta. Toki makeeta on myös päästä seuraamaan toisen ihmisen intohimoa ja unelmaa. Onko mitään inspiroivampaa kuin katsoa, kun toinen tekee juuri sitä, mitä rakastaa.

Sain alkuviikosta ensimmäiset synttärionnittelukortit teiltä. Uskomatonta, miten osa teistä voi muistaa, milloin minulla on synttärit. Iso sydän teille <3. Jos muuten haluat ylläpitää käsialaasi ja olet sitä mieltä, että aivan liian vähän tulee lähetettyä kirjeitä tai postikortteja, niin meikälle voi lähettää tänne hotelliin tämän vuoden aikana kirjeitä ja kortteja. Olen luvannut vastata jokaiseen postiin. Osoite on Tyynenmerenkatu 2, 00220 Helsinki. Voin taata, että ainakin vastaanottaja hyppii onnesta ja ilosta, mutta suurimmassa osassa tapauksista myös lähettäjä on ollut innoissaan postittamisesta. Kokeile, korkeintaan häviät postikortin ja -merkin verran.

Pääpiirteittäin kuuluu hyvää, kiitos Joonas kysymästä. Mitä sinulle kuuluu? Muistathan kysyä tämän kysymyksen myös itseltäsi.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kaveriporukan ainoa sinkku

Hellurei ja hellät tunteet rakas päiväkirja. Viimeksi, kun juteltiin, puhuimme vahvoista tunteista. Rakastamisesta. Voi pojat, kun tietäisit, mihin rakkaus on vienyt minut.

Olen hulluna ystäviini. Monista ystävieni puolisoista on myös tullut hyviä ystäviäni. Useimmiten vietämme aikaa yhdessä niin, että puolisot ovat mukana. Toisinaan ilman, mutta lähtökohtaisesti olemme kaikki koolla. Kaikki pariskunnat ja minä.

”Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä.”

Eri asia on, haluaako tottua.

Ei sitä viime vuosina enää edes miettinyt, että olin yleensä ainoa sinkku illanistujaisissa. Sitä oli kasvanut tietyllä tapaa asian parissa ja sulautunut osaksi muita, eikä enää ajatellut ihmisiä niinkään pariskuntina, vaikka sitähän ne myös olivat. Tarpeen tullen joltain heltisi aina kainalopaikka, jos läheisyyden kaipuu iski. 

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että olisin joskus tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta. Totta helvetissä tunsin ja aika usein heti sen jälkeen, kun emme olleet enää kaveriporukalla yhdessä. Enkä sano, että tämä olisi jonkun syy. Asia vain oli niin. En koskaan tuonut tuota tunnetta oikein esiin ystävilleni. Ajattelin, että oli parempi pitää se sisällään, kuin vaivata ketään.  En myöskään halunnut, että ihmiset alkaisivat hyvää hyvyyttään voivottelemaan tai myötäelämään kanssani. Eihän kenelläkään heistä ollut siinä hetkessä kosketuspintaa tilanteestani.

Ei. 

Ja sitä paitsi tunne oli minun. 

Pidin siitä kiinni.

En oikein ymmärtänyt kuinka valtavaksi tuo tunne oli kuitenkin patoutunut sisälläni, kunnes…

Kunnes alkoi tapahtumaan ja päästin irti.

Vaikka kuinka yritän vakuutella, että elämä sinkkuna oli yhtä kokonaista ja hyvää kuin nyt seurustelusuhteessa, en voi kieltää, etteikö ulkopuolisuuden tunne olisi kadonnut seurustelun myötä. Ja tarkoitan juuri tuota ulkopuolisuuden tunnetta, jota koin usein ystävieni kesken. En silti vaihtaisi sinkkupäiviäni mistään hinnasta. Tietyllä tapaa koin erilaista kokonaisuuden tunnetta ennen kuin toinen ihminen tuli vierelleni. Voisin sanoa jotain imelää, kuten one become two, mutta jätän imelyyden muille. Olen kuitenkin todella kiitollinen, että tietyt henkiset lukot on saatu auki seurustelun myötä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei seurustelusuhde ole mikään päämäärä elämässä. Sitä en tiedä olisiko ulkopuolisuuden tunne jossain vaiheessa kadonnut kokonaan ilman seurustelua vai olisiko tunteen kanssa oppinut elämään. Olin käsitellyt asian itseni kanssa, ja miettinyt elämää ja perheen perustamista yksikseni. Olinhan oikeutettu siihen, missä seurustelevat ystävänikin.

Ihminen ei tarvitse toista ihmistä ollakseen riittävä, kokonainen tai mitään muuta. 

Toistin tuota mantraa sinkkuna ja jatkan sitä tästä eteenpäinkin.

Ehkä kyse on enempi olettamuksista, jotka tulevat ulkopuolelta tai kuvittelemme niiden tulevan ulkopuolelta. Jompaakumpaa. Toki asiaan vaikuttaa myös yhteiskunnan normit ja arvot. 

Samaan aikaan mietin, että itsehän me olemme nämä asiat keksineet, seurustelun ja avioliiton nykyisessä muodossa? Yhtä hyvin voisimme sopia, että parillisina viikkoina kaikki ovat sinkkuja ja parittomina ollaan parisuhteessa aina jonkun ennalta sovitun ihmisen kanssa. Saatteko kiinni, mitä tarkoitan?

Mutta takaisin itse aiheeseen.

Näytille viemiseen.

Tällä kertaa oli minun vuoroni. Uskon monen ystävistänikin odottaneen jo tätä päivää. Kaveriporukan ainoa sinkku astelee kumppaninsa kanssa runwaylle. 

Valot, kamerat, käy!

Tältäkö se tuntuu? 

Siis hyvälle. Samaan aikaan niin oikealle. Ja mikä parasta, ei tarvinnut lainata kenenkään toisen kainaloa, enää. Toki lainasin silti.

Kuvat Anni Korhonen


Miesten ihonhoito – Mitä se on?

Aloitin ihon hoitamisen suht varhain, mieheksi. Ensimmäinen rasvapurkki löysi tiensä kylpyhuoneen kaappiin teini-iän alkuvaiheilla. Äidin ostamana tietysti, ettei kukaan vaan kuvitellut, että poika läträilee rasvoilla. Silloin purkin kyljessä luki visusti ”For Men”. Ihoaan hoitavat miehet leimattiin tuolloin hurreiksi, neideiksi tai homoiksi. Toisin sanoen, kaikki kolme sanaa olivat synonyymeja toisilleen. Ihonhoitamista joutui tuolloin selittelemään saman lailla kuin juomattomuutta tänä päivänä. 

Tiesin tuolloin tekeväni investoinnin tulevaisuuteen ja luotin, että jonain päivänä pystyn vielä miehenä sanomaan ilman leimaantumista tai häpeän tunnetta, että käyn kasvohoidossa ja yhden rasvaputelin sijaan kaapistani löytyy useampi ihoani hivelevä rasvapurnukka, joka lupaa ikuista nuoruutta ja heleää ihoa. ”For Me”-tuotteista luovuin siinä vaiheessa, kun miespuoliset ystäväni alkoivat hoitamaan ihoaan. Koin, että olin siirtynyt seuraavalle tasolle. Tiedostan miehuuteni ilman, että aamuin ja illoin tulee lukea se monikansallisen yrityksen kertomana. Toki ymmärrän, että miesten ja naisten ihoilla on erojakin (paksummat ihohuokoset), joten on hyvä asia, että erilaiset ihot huomioidaan. Se, tehdäänkö se sukupuolen mukaan, on asia erikseen. Suurimmaksi osaksi ”For Men”-tuotteita kuitenkin tehdään markkinoinnillisista syistä (esim. mustat hammastahnapurkit).

Kävin ensimmäisen kerran kasvohoidossa yläasteella. Muistan vieläkin, kun menin suoraan siitä töihin kaupankassalle. Silloin koeteltiin itseluottamusta. Ei riittänyt, että olin kylän ainoa miespuolinen kassa”täti”, vaan naamankin tuli kiiltää punaisenaan. Pari vuotta tämän jälkeen, aloitin roaccutan-tehokuurin, jolla sain kuriin niin naamassa kuin etenkin selässä ja pakaroissa olleen aknen. Ilman äitini suositusta, tuskin olisin tarttunut tuohon puolen vuoden kuuriin.

Nykyään yritän käydä 2-3 kertaa vuodessa kasvohoidossa. Keväällä on hyvä puhdistaa iho katupölyn jäljiltä sekä kosteuttaa tarpeen tullen talven kuivuuden jälkeen. Syksyllä taas hoitaa ihoa auringon hyväilyn jäljiltä.

Olen pitkään ihmetellyt, että miten joku voide on toista parempi ja mitä eroja rasvoissa, öljyissä, seerumeissa, vesissä, geeleissä, naamioissa (unohtuko joku puteli vielä) oikein on. En usko sanaakaan, mitä markkinoinnin ammattilainen kertoo tuotteista, joten olen yrittänyt kuunnella kosmetologeja ja ystäviäni. Meikkikaapistani ei siis löydy mitään klassikkotuotetta, joka olisi ansainnut paikkansa siellä Hall Of Famen lailla. Päinvastoin, kaapinovet käyvät sen mukaan, kun uusia suosituksia tulee. 

Viimeksi, kun kävin kosmetologilla, kyselin, miksi tuotteen kuin tuotteen vaikutus tuntuu samalle ihollani. Aurinkorasva on ainoa poikkeus, sillä sen rasvaisuuden tunnen kyllä ja sen seurauksena ihonikin alkaa kukkimaan paremmin kuin yksikään huoneessani oleva viherkasvi. Samoin tunnen, jos ihoni on kuiva, kylläkin vain todella kuivan. Vastaukseksi sain häneltä, että ihoni on normaali perusiho, joka ei vaadi sen suurempia toimenpiteitä. Riittää, kun pitää perustason hoidon kunnossa (rasvaa ja puhdistaa säännöllisesti). Toki anti aging -purkkeja kannattaa alkaa silmäilemään jo (ei siis vielä, mutta kohta), jollei ikänäkö ole yllättänyt.

Tuon kommentin jälkeen aloin ymmärtämään, miksen ole vakiinnuttanut omia ihonhoitotuotteitani. Normaalit päivävoiteet tuntuvan toimivan iholleni erittäin hyvin, ilman valittamista. Moneltahan kuitenkin löytyy se yksi tai useampi mielitietty, jota laivan tax free:stä metsästetään kassitolkulla. En siis valitettavasti pysty kirjoittamaan mitään ”Hanki nämä 5 must-have -tuotetta, joilla ihosi vilkkuu ja välkkyy vielä viisikymppisenäkin”. Pahoittelut siitä.

Purnukat, pörnykät ja putelit

Tällä kertaa hyllystäni löytyy nämä Sugar Helsingiltä saadut luonnonkosmetiikkatuotteet, jolla selätän kylmän ja kuivan talven. Tekisi jopa mieli sanoa, että ilman näitä tuotteita ihosi ei ole yhtä valovoimainen kuin minun, mutten ole vielä käyttänyt osaa tuotteista viikkoa kauempaa.

Pesen ihoni lähinnä vain aamuisin. Laiskuuttani tuppaa jäämään iltapesu, joka lienee se tärkeämpi kuin aamupesu, eikö vain? Uutena juttuna purnukoiden kollaasiin on liittynyt seerumit, nuo ikuisen nuoruuden eliksiiri. Aluksi tietenkin menin ja laitoin sitä päivävoiteen jälkeen. Miksipä ei?

Tämä saattaa naurattaa montaa naispuolista, mutta siinä missä suurimmalle osalle tytöistä nämä asiat on saatettu kertoa kotona äidin tai isosiskon toimesta, harvalle pojalle näistä on mainittu mitään. Onneksi moni ystäväni on naispuolinen, joilta olen pystynyt kysymään ilman nauruja näitä asioita, kuten seerumin käytöstä. Onneksi suhtautuminen miesten ihonhoitamiseen on muuttunut noilta ajoilta ja asioista puhutaan avoimemmin.

Päivävoiteeni on ainoa purnukka, joka lähtee yön yli reissulle mukaan. Tosin pidemmille reissulle vaivaudun ottamaan kaveritkin saniteettilaukkuun matkaan. Tällä hetkellä käytän apteekista löytyvää suomalaista Apotek kaurapohjaista voidetta. Sanoisin, että hyvä valinta (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Aiemmin käytin Mossan päivä- ja yövoidetta, jotka ovat toimineet myös oikein hyvin (siis yöajalle on oma voiteensa…). Täysin uutena juttuna talveksi otin käyttöön vielä erikseen kosteuttavan kasvosuihkeen. Kuulemma tuntuu kivalle ja antaa energiaa päivää (ja purkkikin on kivan värinen kylppärissä). 

Omistan iän myötä tulleet tummat silmänaluset, kiitos isäni suvun. Kävin kerran apteekkarin kanssa keskustelua aiheesta, ja ainoa tapa piilottaa tummat alueet on peitevoide. Mikään rasva tai seerumi ei poista perinnöllisiä tummia silmänalusia. Näillä mennään, mitkä on saatu. Silmänympäryksille olen yrittänyt käyttää roll-on -kynää, mutta ihoni reagoi todella voimakkaasti ilmeisesti alumiiniin, jota rollissa on. Nykyään tumputan sormella pienen nökäreen silmän alle, sekä silmän ja korvan väliseen kohtaan (millä nimellä tuota kohtaa kutsutaan?).

Niin kuin näkyy ja kuuluu, ihonhoitoni ei ole mitenkään ammattimaisella tasolla ja annankin suosiolla alan kollegoiden hoitaa suositukset. Miesten ihonhoito ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä, ehkä enempi asennoitumista. Kannustankin meitä miehiä tekemään ihon hoitamisen omalla tyylillämme ja niillä rasvoilla, mitkä tuntuu hyvälle. Tai sitten juuri sillä samalla tyylillä, jonka paras kaverisi on sinulle opettanut. Tärkeintä olisikin pitää huoli ihostaan.


Naisten juttu – menkat

Kirjoitan suurimmaksi osaksi miehiin liittyvistä asioista täällä blogin puolella. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä. Joten kädet ovat valmiiksi ylhäällä, olkaa naiset armollisia.

Kelatkaa, että puolella maailman väestöstä on menkat, eli kuukautiset. Tässä vaiheessa on otettava lyhyt oppimäärä kuukautisista (lähinnä itselleni):

Kuukautisvuoto alkaa tytöillä yleensä 10 – 15 ikävuoden välillä. Tällöin munasarjoista irtoaa munasolu kerran kuussa ja se kulkee munanjohdinta pitkin kohtuun päin. Kohtu valmistautuu joka kuukausi raskauteen siten, että sen limakalvo tulee paksummaksi ja verekkäämmäksi. Mikäli munasolu ei hedelmöity ja tartu kohtuun, kohdun limakalvo hajoaa ja tästä on merkkinä muutaman päivän kuluttua alkava verinen vuoto – kuukautisvuoto. Vuoto erittyy emättimen kautta keskimäärin kerran kuussa.

Terve.fi

Olen kohta 31 vuotta ja googletan ensimmäistä kertaa elämässäni menkkoja. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun kuulen, mistä syystä tuota jo yläasteella ihmetystä aiheuttanutta kuukautisvuotoa oikein tulee. Puolukkapäiville on lähinnä naurettu tai yökötelty. ”Pliis älä kerro enempää” on yksi yleisimpiä lauseita, joita olen kuullut puhuttaessa yhdestä luonnollisimmasta asiasta, mitä tulee naisen kehoon. 

Jostain syystä menkoista puhuminen tuntuu olevan kiusallista, häpeällistä ja noloa. Jopa likaista. En tiedä puhunko vain omasta näkemyksestäni, mutta uskoisin menkkojen olevan yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassa, jopa maailman laajuisesti. Siis asia, joka koskettaa noin puolta maailman väestöstä, on yksi vaietuista aiheista.

Menkat.  ”Ällöö, lopeta jo.”  Onneksi tuolle verihirviölle on kuitenkin olemassa monia ihastuttavia kiertoilmaisuja, joten nyt voidaankin vähän niin kuin puhua NIISTÄ, muttei kuitenkaan.

Puolukkapäivät, hilloviikot, menstruaatio, oligomenorrea, ne, juoksut, tippaviikot, mensut, veriletut… Mitä jos kuitenkin tehdään tällä kertaa poikkeus ja puhutaan oikealla nimellä, kuukautiset.

Miksi kuukautisvuoto on niin ällöttävä asia puhua? 

Kahvipöytäkeskusteluissa saatamme nostaa jopa kehuen esille, kuinka joltain on lähtenyt viikonloppuna mopo keulimaan niin pahasti, että kaverin on pitänyt pidellä hiuksista kiinni toisen oksentaessa. Kännioksentelu, asia, johon tyhmyys (tai kokemattomuus) tiivistyy, koetaan joissakin piireissä ja tilanteissa tietyllä tapaa ihailtuna asiana. Maksimaalisen humalatilan yksi merkkipaaluistahan on filmi poikki, kebabit rinnuksilla ja mahahapon maku suussa. Mutta samaan aikaan menkoista ja etenkin sen aiheuttamista kivuista vaikenemme. Osittain varmaan häpeän tunteen vuoksi, osittain soveliaisuudesta tai sitten ihan vain muista syistä.

Oma kosketuspintani kuukautisiin on lähinnä kavereiden suusta kuultua tai Internetistä luettua. Koulunpenkillä muistelen, että ohimennen sivuutettiin biologian ja terveystiedon tunneilla aihetta. Keskustelu aiheen ympärillä taidettiin käydä suurimmalta osin tyttöjen kesken. ”Eihän aihe poikia kosketa”. Terveystiedontunneilla, jotka olivat sukupuolittuneita, ei käsitelty oman muistikuvani mukaan kovinkaan paljoa naisen kehoa, vaan ainoastaan miehen kroppaa. Se vähäinen keskustelu, jota kuukautisista käytiin, pyöri lähinnä biologian ympärillä, ei niinkään, mitä se tarkoittaa käytännön näkökulmasta katsottuna. Siis, mitä muuta kuin veren vuotamista ja tamponeja se on.

Olen aikuisiällä jutellut pitkiäkin keskusteluja kuukautisista naispuolisten ystävieni kanssa ja kauhulla kuunnellut heidän tarinoitaan. Kipua, häpeää, vitutusta ja rajoittuneisuutta. Kivusta ja vitutuksesta olin jo jonkin verran tietoinen (”ilmeestä päätellen, sillä näyttäisi olevan ne päivät taas kuukaudesta”), mutta häpeäntunteesta ja rajoittavuudesta en niinkään ollut kuullut. 

Häpeä, kipu, rajoitteet ja tasa-arvo

Ystäväni kertoi, kuinka kuukautiset saattavat alkaa kesken työpäivän ja vuodot olla paikoitellen todella runsaita. ”Yritä siinä sitten kesken kokouksen juosta varovasti vessaan a) asentamaan tai b) tyhjentämään kuukuppia! WC-koppiin päästyä mahdollisuus sille, että vahinko on jo sattunut, on suuri. Verta farkuissa ja työpaikan saniteettitilan lattialla. Eikö kuulostakin helvetin hienolle yhtälölle?” 

Tällaiset tarinat ovat täysin vieraita minulle. On vaikea sanoa, miltä tuntuu kerätä itsensä ja veriroiskeet lattialta, ja jatkaa kokousta, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Verijälkiä farkuissa unohtamatta. 

Toinen asia on kivut. Olen ymmärtänyt, että osalla kuukautiskivut voivat yltyä todella pahoiksi, jolloin töiden tekeminen saattaa tuntua lähes mahdottomalta tai ainakin epämukavalle. Töiden tekeminen etänä, jos siihen on mahdollisuus, tuntuisi olevan hyvä ratkaisu, mutta miten ilmaista tämä asia esihenkilölle. Suoraan vai epäsuorasti? Etenkin jos vastassa on noin 50 hujakoilla oleva mies. Olen työskennellyt kaupankassalla yli 5 vuoden ajan ja nyt vasta havahdun siihen, että miten monet naiskollegani ovat handlanneet kuukautiset ja 7,5 tunnin työvuoron?

Kolmas asia ovat erilaiset rajoitteet, joita kuukautiset voivat tuoda mukanaan. Näissä, niin kuin kivuissakin kaikki on yksilöllistä. Muistelen kouluajoilta niitä hetkiä, jolloin meidän muiden mentyä uimahalliin pulikoimaan, jäi melkein joka kerta yksi luokan tytöistä kanttiinin puolelle odottamaan liikuntatunnin päättymistä. Ulkopuolisuuden tunteen lisäksi, mahdollisuus kokea osallisuutta viedään. Kaveriporukan yhteisistä saunailloista on useaan otteeseen yksi naisista kieltäytynyt, vedoten ”tiettyihin syihin. Tässä vain muutama esimerkki, jotka itselleni, menkattomalle kolmekymppiselle miehelle, tuli mieleen. Tilanteita on varmastikin useita, joita en ole noteerannut kuukautiskivuista johtuviksi.

Sitten asia, jota harvoin tulee mietittyä ja joka harvoin nousee edes otsikoihin, on epätasa-arvoisuus. Kuukautissuojiin saattaa mennä elämän aikana tuhannesta kolmeentuhanteen euroa naisilla. Summa saattaa osalle meistä kuulostaa pienelle, kun se jakaa usealle kymmenelle vuodelle, mutta esimerkiksi opiskelijan viikkobudjetista se voi lohkaista jopa neljänneksen. Vähävaraiselle, joka joutuu muutenkin laskelmoimaan kulujaan, kuukautissuojiin ei välttämättä riitä rahat lainkaan. Tällöin saatetaan turvautua suojien sijaan vessapaperiin. Kyllä, luit aivan oikein! Kyseessä on yhteiskunnallinen ilmiö nimeltä kuukautisköyhyys, joka koskettaa naisia myös Suomessa.  

Kuukautissuojien verotusprosentti on 24%. Suojia ei siis luetella terveystuotteeksi, joidenka veroprosentti oli 12 prosenttiyksikköä pienempi, 10%. Tuntuu hassulle, mutta ennen kaikkea epätasa-arvoiselle, että tuote, joka on välttämätön, verotetaan kuin mitä tahansa kulutustavaraa. Jos joku fiksumpi osaa sanoa, miksi, kuulisin tämän vastauksen. Osassa maata ehkäisyvälineitä on alettu antamaan nuorille ilmaiseksi. Mahtava juttu! Terveyssuojien suhteen, olisin valmis samanlaisiin toimenpiteisiin, jos se tasa-arvoistaa nuorten asemaa yhteiskunnassa. Ja kyllä, tiedän ettei tasa-arvo tule ilmaiseksi. Se on arvovalinta, jonka joko teemme tai jätämme tekemättä. Terveiset poliitikoille! 

Kuukautiset ansaitsevat nähdä päivänvalon

Näiden tarinoiden pohjalta, ihmettelen, kuinka helvetissä naiset jaksavat kuunnella meidän miesten ”KIREYDESTÄ PÄÄTELLEN SULLA TAITAA OLLA PUOLUKKAPÄIVÄT” -juttuja. Naivina poikana, haluan uskoa, että me miehet emme tarkoituksenmukaisesti halua piikitellä aiheesta. Voisiko kyse olla enempikin tietämättömyydestä, kuinka käsitellä kuukautisia. Läppää kun on paljon helpompi heittää kuin puhua itse aiheesta, josta tietää vähän. Näin sinisilmäisesti haluan uskoa ja puolustella miehiä sekä antaa heikon signaalin naisille: Auttakaa meitä ymmärtämään kuukautisista. Voin toki olla täysin kujalla tämän asian suhteen ja olla ainoa mies, joka ei tiedä kuukautisista oikein mitään. Jos asia on näin, ehkä suurin osa miehistä vain haluaa kuittailla menkoista naisille, koska rakkaudestahan se hevonkin potkii…

On meillä miehilläkin vastuumme tässä asiassa. Koen, että meidän tulee antaa tilaa kuukautiskeskustelulle ja kuunnella, sillä se on ainoa tapa päästä käsiksi asiaan, johon meillä ei muuten ole kosketusta, jotta oppisimme ymmärtämään enemmän. Oppisimme ymmärtämään, sitä häpeän tunnetta, joka meiltä helposti saattaa jäädä huomaamatta. Sille kiukulle ja ärsyyntymiselle, joka osalla saattaa kuukautisten aikaan ilmaantua, on syynsä. Meillä on varmasti paljon opittavaa, joten tartutaan rohkeasti haasteeseen ja kuunnellaan.

En usko, että eturauhasvaivoistakaan pilkkaaminen tuntuisi kivalle. Varsinkaan, kun 60% todennäköisyydellä tulen sairastamaan kyseisen vaivan. Sitten sitä juostaankin pisulaarille yhtä moisella hopulla, kuin kuukautisten aikaan. Ehkä jopa kiireemmin, jos itsetunto ei anna periksi käyttää siteitä. Ja ilmoitapa suoraan tai epäsuorasti aiheesta 30-vuotiaalle naispuoliselle esihenkilöllesi. Niin, miltä tällainen skenaario kuulostaa? 

Kuukautiset ansaitsevat nähdä päivänvalon. Ei siis välttämättä kirjaimellisesti, mutta niistä puhuminen, tulee tehdä helpommaksi. En sano, että menkoista tulee nyt alkaa puhumaan aktiivisesti kahvipöytäkeskusteluissa. Enempikin antaa tilaa keskustelulle kuin tukahduttaa sitä. 


Puhelinriippuvuus – Vinkit ruutuajan vähentämiseen

iPhonen ohjelmistopäivityksen myötä puhelimeni on alkanut mittaamaan kulutettua ruutuaikaa. Päivitystä ennen olin jo ladannut applikaation, joka mittasi kanssa ruutuaikaa. Kylläkin olisi mitannut, jos applikaation aktivoisi päälle. Itsehän en koskaan päätynyt siihen pisteeseen, että olisin uskaltanut alkaa tuijottamaan raakaa dataa silmiin, joten annoin applikaation vain olla kotinäytöllä. 

Tiedostan, että kulutan paljon aikaa puhelimella. Erityisesti olen hyvä täyttämään luppoajan tuolla käteen integroidulla älypahkalla: ratikkamatkat, kaverin tai ravintola-annoksen odottaminen, wc-käynnit ja hiljaiset hetket kotona. Katson jopa tv-ohjelmia ja elokuvia puhelin kädessä. Keskittyminen huipussaan! 

Rakastin ennen tylsyyttä ja rakastan nykyäänkin. Tylsyyteen pääseminen vain vaatii itseltäni nykyään huomattavasti enemmän, kuin kymmenen vuotta sitten. On niin helppoa poimia luuri takataskusta ja astua ”ikuisen onnen tielle” yhteisöpalvelujen maailmaan. Viimeisimmän ulkomaanreissun yksi tavoitteistakin oli myös tylsyyden tavoittelu.

Viime vuoden lopulla mittautin noin kuuden tunnin ruutuaikoja per päivä. Siis kuusi tuntia. Kuudessa tunnissa ennättää ajaa Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tuossa samaisessa ajassa ennättää kuunnella äänikirjan ja katsoa 12 jaksoa Salattuja Elämiä putkeen. Ajan pystyisi käyttämään monin eri tavoin hyödyksi. Toki puolustuksekseni joudun tai pääsen työni puolesta käyttämään puhelinta. Aika, jonka käytän ruudun parissa, on aina pois jostain muusta, kuten rauhoittumiselta ja tylsyydeltä. Niiltä hetkiltä, kun aivot pääsisivät lepäämään ja mielikuvitus laukkaamaan. 

Vinkit ruutuajan pienentämiseen

Nyt ajattelin ottaa härkää sarvista ja älypuhelinta iRingistä kiinni ja tehdä asialle jotain. Viime viikon keskiarvoni ruutuajassa oli 4 tuntia ja 25 minuuttia. Koko viikon aikana käytin 13 tuntia Instagramissa hengailuun. Suurimmaksi osaksi siis aivan joutavanpäiväistä kuvien päätöntä selailua ja tykkäyksien janoamista. Sitä on pysähtynyt miettimään, miksi avaan puhelimen ja erityisesti Instagramin niin usein. Onko siellä oikeastikin jotain vai pelkästä huvista?

Ajattelin asettaa maaliskuulle tavoitteeksi tiputtaa ruutuajan alle neljään tuntiin, mutta miten?

Vinkki 1

Jotkut saattavat muistaa vuoden takaisen ”ei älylaitteita kello kympin jälkeen illalla” -projektin. Tulokset olivat mykistäviä, suorastaan rauhoittavia, nimittäin illoistani tuli hitaampia ja aikaa vapautui kuin tyhjästä lukemiselle ja ihmettelylle. Tämän lisäksi nukkumaanmeno aikaistui, kun ei oikein ollut muutakaan tekemistä iltaisin. 

Ajattelin palata takaisin tähän hyväksi havaittuun tapaan. Eli maanantaista torstaihin ja sunnuntaisin älylaitteeni sammuvat kello 22. Viikonloppuina ajalla ei ole niinkään väliä. Puhelimeeni pystyy asentamaan käyttöestoja tiettyihin sovelluksiin tiettyinä aikoina. Tämän tyyppiset toiminnot tulevat varmastikin auttamaan alkuun pääsyyn taas. Elämään tulleiden muutosten seurauksena, joudun vähän modifioimaan tätä ja sallimaan puhelujen soittamisen iltaisin. 

Vinkki 2

Nimeän sänkyni tästä päivästä eteenpäin pyhäksi temppeliksi, jonne puhelimellani ei ole yön yli asiaa. Monesti aamun ensimmäinen ja illan viimeinen asia, jonka parissa olemme, on puhelin. Aamuni lähtevät liiankin usein käyntiin somerallilla ja illat päättyvät samaan seremoniaan. Aamuisin olisi varmastikin fiksumpaa keskittyä esimerkiksi aamunsarastukseen tai peilistä tuijottavaan tragikoomiseen hahmoon. 

Minuutin mittainen mindfulnes-hetki tuijottaen ikkunasta ulos, korvatkoon esteettisen kauniit Instagram-feedit

Vinkki 3 

Ota ratikkaan mukaan kirja tai lehti. Lukemattomat Suomen kuvalehdet oikein huutavat pääsyä ratikka-ajelulle. En sano, etteikö podcastit, audiokirjat tai e-kirjat ajaisivat saman asian, jos vain niitä tulisi käytettyä. Liha on heikkoa ja itse ajaudun liiankin helposti surffailemaan puhelimella kielletylle alueelle, sosiaalisen median alustoille.

Toinen vaihtoehto ratikkamatkoille on ihmettely. Kuinka paljon meneekään päivittäin asioita ohi, kun nenäni on kiinni älypuhelimessa. Juuri juttelin ystäväni kanssa, että ihmettelylle tulisi erikseen antaa arjessa tilaa. Siinä missä suoritamme työtehtäviämme ja käymme salilla, tulisi ihmettelylle antaa oma aikansa. Joko alkuun allakoiden aikaa tai hyödyntää ratikkamatkat toisella tapaa, ihmetellen.

Vinkki 4

Poista puhelimesta turhat sovellukset tai piilota sovelluksia, jotka vievät paljon aikaasi kansioihin, jolloin pääsy niihin vaikeutuu. Facebook on hyvä esimerkki sovelluksesta, joka vie turhan paljon aikaani ja harvoin sieltä jää edes mainitsemisen arvoista käteen, joten leikkuri osukoon ensimmäisenä siihen. Työnikään ei tällä hetkellä vaadi jatkuvaa valmiustilassa olemista, niin miksi en vain käyttäisi Facebookia tietokoneelta käsin, jos sille on tarvetta.

Olen aika hyvin onnistunut lajittelemaan sovellukset nyt jo eri kansioihin, jolloin kotinäytölläni ei ole suoraa napinpainallusta sovelluksiin, vaan joudun menemään muutaman klikkauksen kautta sovelluksiin. 

Vinkki 5

Vinkki vitonen on ollut itselläni käytössä jo useamman vuoden ajan. Ota kaikki ilmoitukset ja hälytykset pois päältä puhelimestasi. Tai ainakin turhimmat.  Olen sanonut ystävilleni ja kollegoilleni, että jos on akuuttia asiaa, soittakaa. Ei tarvitse olla mikään liikkeenjohdon konsultti tai elämäntapavalmentaja tajuatakseen, kuinka paljon ilmoitukset häiritsevät meidän keskittymistämme päivän aikana. Bling! Bling bling! Sitä välillä miettii viekö puhelin miestä vai mies puhelinta. Kumpi on isäntä ja kumpi kisälli. 

En jaksa millään uskoa, että jään jostain paitsi, jos en saman tien huomaa uusinta tykkäystä ja kommenttia Instagramissa. Turhien ”streak”, ”gm” ja ”lol” snäppien määrä on kasvanut viimeisen vuoden aikana urakalla, joten tuntuu älyttömälle antaa tuntemattomille ihmisille valta keskeyttää sinut päivästä toiseen.

Mitä mieltä olette näistä vinkeistä? Monta muutakin Niksi-Pirkkaa on varmasti olemassa, joten laitetaan ihmeessä niitä jakoon. Niin ruutuajan kuin monen muunkin asian kanssa toimii mantra, kohtuus kaikessa.