Missä vaiheessa huomasin olevani homo?

Juteltiin yksi päivä Yaelin kanssa seksuaalisuudesta ja hän kysyikin minulta, missä vaiheessa huomasin olevani homo. Sama kysymys nousi esiin eilen, kun kysyin teiltä sisältöehdotuksia. Kysymys on siitä mielenkiintoinen, että lähtöoletus on heteroudessa. Missä vaiheessa huomasit olevasi hetero? Mikä oli se hetki, kun et enää katsellut samaa sukupuolta olevia sillä silmällä, vaan siirryit vastakkaiseen sukupuoleen? Aika usein meidän kasvatus on hyvinkin heteronormatiivista. Jo pienille pojille toitotetaan, kuinka he tulevat sulattamaan tyttöjen sydämet. ”Oi mikä nappisilmä!” Ja niinhän pojat tekevät. Yhtä lailla pojat voivat sulattaa poikienkin sydämet.

No, mutta maailmassa ei tällä hetkellä hetkauta tieto siitä,  milloin joku on huomannut olevansa heteroseksuaali, joten mennään itse aiheeseen: missä vaiheessa huomasin olevani homo? Meidän molempien vastaus tähän kysymykseen oli selkeä. On vaikea sanoa yksittäistä hetkeä tai ajanjaksoa, kun huomasi tykkäävänsä pojista. Nuorena korpilahtelaisena poikana piti ensin opetella ulos ajatuksesta, että minun tulee tykätä tytöistä. Luoda mielessä, miltä poikien välinen rakkaus tai kiinnostus voisi näyttää. Oliko sellaista edes olemassa, kun missään ei puhuttu siitä? Ainakin se oli jotain, mitä piti piilotella ja hävetä. Jos lehtien sivuilla oli puolialastomia miehiä, tuli sivua kääntää pikaisesti, ettei leimaantunut normaalista poikkeavaksi, homoksi. Ei niitä kuvia voinut jäädä ihastelemaan tai pohtimaan, millaisen tunteen ne pyykkilautavatsan omaavat miehet edes antavat, ilman että olisi tuntenut häpeää tai olonsa likaiseksi. Toista se oli Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvien, joita tuli leikellä talteen jonkinlaisena miehisyyden merkkinä.

Tutustuminen omaan normista poikkeavaan seksuaalisuteen oli pitkälti salattua ja jotain, mitä tuli kieltää. Sen sijaan keskustelu tytöistä oli ”sallittua”. Kerrottiin jopa henkeseleitä paukuttaen, ketä mimmiä pantiin ja fantasioitiin. Kenen luokkalaisen tissit aiheuttivat eniten kiihotusta kiimaisissa hormoniryöppyisissä teinipojissa. Seurustelusuhteista puhuttiin, mutta puhe oli heterosuhteista. Seksuaalikasvatuksessa ei huomioitu seksuaalivähemmistöjä. Ainoa tieto seksuaalivähemmistöistä tuli Internetistä. Luin salaa, sivuhistorian poistaen, Tämän kylän homopoika -blogia ja koin ahaa-elämyksiä tämän nimimerkin takaa kirjoittavan nuoren somerolaisen kokemuksista. Joku ”kaltaiseni” kirjoitti minulle. Tämän takia koenkin tärkeäksi tarkastella median tarjoamaa representaatiota.

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Siitä olen ylpeä itsessäni, etten koskaan lähtenyt mukaan ns. pallien paukutteluun. En pisteyttänyt mimmien perseitä tai huudellut ääneen, ketä panin tai panisin. Jätin aina kommentoimatta. Toki niistä mimmeistä, joista olin oikeasti kiinnostunut, saatoin sanoa jotain. Jos miehistä tuli kommentoida jotain, piti se vuorata ”man crash” etuliitteellä, siltä varalta, ettei joutuisi selittelemään omaa kiinnostusta samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Mimmit pystyivät aivan huoletta kommentoimaan toisten naisten ulkonäköä leimaantumatta lesboiksi. He pystyivät pitämään toisiaan kädestä kiinni ilman, että se aiheutti ihmetystä. Miehillä asiat olivat ja ovat yhä päinvastoin. 

Murrosiän alkuvaiheilla aloin havahtumaan omaan seksuaalisuuteeni ja siihen, että se todellakin poikkesi valtavirrasta. Tein hyvin selväksi itselleni, ettei se ollut homoutta. ”Ei kerta homoksi tee” oli yleinen sanonta tuolloin. Teini-iästä eteenpäin olen ollut seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä tai enempi heidän vartaloistaan, kun taas naisten kanssa olen kokenut useammin henkistä yhteyttä, syvyyttä. Tähän voi toki vaikuttaa opitut mallit ja oman seksuaalisuuden piilottaminen, joka ei välttämättä ole antanut lupaa kokea henkistä yhteyttä miehiin. Toki Yaelin kanssa koin yhteyden aika pian, ilman että mietin, oliko hän mies vai nainen. 

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys

Ihmisen seksuaalisuus ei ole pysyvä tila. Se ei ole joko-tai -ilmiö, vaan se asettuu jatkumolle. Biseksuaalisuus tuntuu olevan homouttakin isompi tabu. Monesti kuvitellaan, että se on siirtymäriitti heteroudesta homouteen. Etenkin homojen keskuudessa kuulee tällaista puhetta. Miehet, jotka eivät ole vielä sinut itsensä kanssa, mukamas pukevat homoutensa biseksuaalisuuteen. Toiset taas kokevat biseksuaalisuuden yliseksuaalisuutena, jolloin ”kaikki kelpaa”, kunhan saa jotain. Itselleni biseksuaalisuus edustaa sukupuolettomuutta, sitä ettei sukupuolella ole väliä. Toki biseksuaalisuudessa voi myös olla kyse sukupuolista. 

Ihmisen seksuaalisuus elää ja muuttuu koko elämän ajan. Se ei tarkoita, että muuttuisit iän myötä homosta heteroksi tai toisinpäin. Iän myötä kiinnostuksen kohteet, niin emotionaaliset kuin eroottiset tuntemukset, saattavat heilahdella ja oman seksuaalisuuden rajat voivat helpommin joustaa. Koen, että iän tuoma varmuus ja tietoisuus avaa uusia polkuja tutkittavaksi, myös omaan seksuaalisuuteen. Ihanaa jos näin tapahtuu!

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys. Se, että määrittelet itsesi heteroksi, mutta harrastat samaa sukupuolta olevan kanssa seksiä, ei tee sinusta homoa tai biseksuaalia. Voit aivan hyvin olla hetero, jos niin koet. Sama homma toisinpäin: jos identifioit itsesi homoksi niin ”ei kerta heteroksi tee” voi päteä myös tähän. Tähän peilaten, onkin vaikea sanoa, milloin identifioin itseni homoseksuaaliksi. Enkä tiedä, koenko vieläkään itseäni täysin homoksi. Koen viehätystä molemmista sukupuolista, enkä näe mahdottomana ajatuksena harrastaa seksiä myös naisen kanssa. Tällä hetkellä kuitenkin sydämeni ja alapääni sykkivät miestä kohtaan.

Seksuaalinen suuntautuminen kuvaa sitä, kenestä henkilö on kiinnostunut eroottisesti, emotionaalisesti tai / ja seksuaalisesti. Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen synnynnäinen ominaisuus. Jokainen voi itse määritellä tai jättää määrittelemättä omaa seksuaali-identiteettiään.”

Väestöliitto
Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Oman seksuaalisuuden hyväksyminen

Se mistä nuorena jäin paitsi, oli toisinaan ulkopuolelle jääminen poikien keskuudessa. Minulla ei ollut ryhmää johon kuulua, jossa olisi ollut myös sen mukainen seksuaali-identiteetti. Ryhmää jossa poikien kanssa olisi puhuttu pojista kiinnostuksen kohteena. Tunteista ja seksikokemuksista poikien kesken. Ensimmäisestä suudelmasta. Tämän osalta oma itsetuntemus jäi etäiseksi ja tarinoita haettiin Internetistä erilaisilta keskustelupalstoilta ja blogeista. Seksuaalinen identiteettini nykyiseen muotoon alkoi kasvaa vasta, kun muutin Helsinkiin. Kaupungissa oli muitakin ”kaltaisiani” ja ystäväpiiriin ilmaantui muita seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Ihmisiä, joiden tarinoiden kautta pystyin peilaamaan itseäni.

Seksuaalisuuttani kohtaan on aina liittynyt paljon olettamuksia ja uteliaisuutta. En tiedä, kuinka monesti sinulta on kysytty sinun seksuaalisuudesta, mutta omalla kohdalla satoja kertoja. Varsinkin seksuaalisuudestani on tehty erilaisia olettamuksia sen mukaan, minkälainen olen ja mistä asioista tykkään. Koen, että tällaiset olettamukset ja jatkuva uteliaisuus hidastavat matkaa omaan seksuaalisuuteen. Tuntuu, että ulkopuoliset tietävät paremmin mikä ottaa minulla eteen ja mikä saa perhosia vatsaan. Suorastaan epäreilu asetelma, jota heteroiden on vaikea ymmärtää. Vai kuinka monta heteroa tiedätte, jonka heteroseksuaalisuutta on arvuutelta. Tai kuinka monesti olette kuulleet tarinan kaappiheterosta. Kuinka monta heteroa on joutunut salaa etsimään seksiseuraa, ettei leimaannu heteroksi. Normit eivät synny tyhjiössä, joten sillä miten toimimme ja puhumme, on väliä.

Homo-kyselyihin vastasin melkein aina kieltävästi. Olenkin jälkikäteen pohtinut valehtelinko ihmisille. Valehtelinko itselleni? En kiellä, etteikö siinä ollut osittain kyse itseni suojelemisesta, mutta samaan aikaan, en tiennyt vastausta varmaksi tuohon kysymykseen. Monesti vastasinkin, etten usko olevani homo. Mutta en poissulkenut ajatusta ihastua mieheen myös.

Viimeistään lukioaikoina opin ymmärtämään oman seksuaalisuuteni päälle ainakin sen, ettei se vastanut heteroutta. Muutto Helsinkiin taas toi mukanaan oman seksuaalisuudeni hyväksymisen, sen sanallistamisen itselleni. Oman seksuaalisuuden tutkiminen oli ainakin itselleni monimutkainen asia, ja haastavan siitä teki sen hyväksyminen. Yläasteella alkanut ”poisoppiminen” heteronormatiivisuudesta heteronormatiivisessa yhteiskunnassa oli pitkä matka. Sitä ei ole kieltäminen! En sitten tiedä, millainen matka omaan seksuaalisuuteen olisi ollut, jos kokisin itseni heteroksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jo tässä vaiheessa elämää, olen fiksumpi ja tietoisempi omasta seksuaalisuudestani. Sekä siitä, miten seksuaalisuuteni saa muuttua iän myötä.


Ihan vaan homona puhetta muusta kuin homoudesta, kiitos!

Olen parin vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut seksuaalivähemmistöistä. Tuonut esiin epäkohtia ja antanut kurkistusikkunan arkeeni. Tällaisia juttuja me homot myös tehdään. Viime joulukuussa puhututti representaatio suomalaisissa medioissa. Tai onhan se puhututtanut jo tovin, mutta otsikoihin nousi #MeMoniNaiset, kun Sanoma julkisti uuden radiokanavan, jonka lupaus oli olla entistä moninaisempi. Radiokanavan kasvoiksi oli kiinnitetty kolme hyvin geneerisen kaunista valkoista hetero-oletettua naista. Kaikki paikkansa ansainneet omalla ammattitaidollaan ja ansioillaan. Sitä ei ole kiistäminen. 

Kun puhumme moninaisuudesta, mitä me sillä oikein tarkoitamme? Koulutusta, perhetaustaa, harrastuksia, mielenkiinnon kohteita, lapsien lukumäärää? Myönnetään, en ole representaation asiantuntija, mutta. Tiedän, miltä tuntuu katsoa joka joulu uusia jouluelokuvia, jotka toistavat heteronormatiivista tarinaa. Tiedän, miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle ja huomata etten parisuhteeni vuoksi sovi ns. normaaliin muottiin.

Tähän se oma ”tiedän miltä tuntuu” loppuukin. En pysty sanomaan, miltä tuntuu olla ainoa ruskea huoneessa. En tiedä, miltä tuntuu kuulla ja nähdä, kun sukupuolet kuvataan ainoastaan miehenä ja naisena. En tiedä, miltä tuntuu kun lehtien kuvissa yksikään mainoskasvo ei istu pyörätuolissa tai omaa käsiproteesia. En tiedä, miltä tuntuu, kun “minunlaisiani” ei kuvata aktiivisena toimijana.

representaatio, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Toisinaan tuntuu, kun katson suomalaista mediakenttää, että eikö Suomesta tosiaankaan löydy yhtään kuulovammaista, lyhytkasvuista, latino- tai afrikkalaistaustaista, muslimia, transihmistä ja listaa voisi jatkaa. Tai jos heitä on mediassa, ovat he joko sivurooleissa vahvistamassa jo olemassa olevia stereotypioita, kuten muotitietoisina homoystävinä tyttöporukoille, tai opettamassa omien traumojen kautta valtaväestöä ymmärtämään, miltä tuntuu olla normista poikkeava.

Ei ole yhdentekevää millaisia tarinoita kerrotaan ja ketkä niitä tarinoita kertovat. Monesti vähemmistöjen tarinoita kerrotaan enemmistöstä lähtöisin. Heterot kirjoittavat homojen tarinat. Parhaimmassa tapauksessa vielä ilmentävät niitä. Lauri Korvenmaa kirjoittaa hyvin representaation merkityksestä blogikirjoituksessa:

”Maailma ympärillämme muokkautuu sen mukaan minkä uskomme olevan mahdollista ja toivottavaa; jos siis tulevaisuutta koskevat representaatiomme yhdenmukaistuvat liikaa, niin kapenevat myös mahdollisuutemme moniin erilaisiin tulevaisuuksiin.”

Esikuvien merkitys on siis valtava. Se ei välttämättä näy niin vahvana tekijänä 32-vuotiaalle, kuin 7- tai 15-vuotiaalle nuorelle. Esikuvien tai moninaisen kuvaston puuttumista on vaikea edes miettiä, jos samaistuttavia tarinoita on ollut lasten saduista asti. Ja juuri niiden puuttumista olen pysähtynyt miettimään Me Naiset-radiokanavan lanseerauksen jälkeen.

Kuulunko itse edes vähemmistöön? 

Edustan seksuaalivähemmistöä, kyllä. Samaan aikaan olen korkeakoulun käynyt, keskiluokkainen valkoinen, kaikin puolin terve mies. Ulkonäköni edustaa länsimaisia kauneusihanteita, jonka etuja pääsen nauttimaan työssäni ja siviilielämässä. Olen geenitestin mukaan noin 97% suomalainen ja näytän myös sille, minkä miellämme suomalaiseksi. En ole kokenut syrjintää tai fyysistä väkivaltaa sen takia, että seurustelen miehen kanssa. Muutamaa huutelua lukuunottamatta olen saanut pitää puolisoani kädestä kiinni kadulla kokien oloni turvalliseksi. Yhden ainoan kerran sukupuolestani on ollut haittaa työmarkkinoilla. Sekin kerta lähinnä nauratti, kun en ollut yli 45-vuotias perheen jo perustanut nainen. Olen siis kovinkin etuoikeutetussa asemassa, siitäkin huolimatta, että olen homo. Ja osittain juurikin siitä syystä, että olen homo. Paradoksaalista, kun ottaa huomioon monien muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien aseman.

Tämä onkin laittanut minut miettimään, vienkö tilaa niiltä, ketkä sitä enemmän tarvitsevat? Kuulunko edes vähemmistöön? Jälkimmäiseen on helpompi vastata: kyllä kuulun. Kuulun seksuaalivähemmistöön. Tiedostan omat etuoikeuteni vähemmistön sisälläni ja juuri tämä on pistänyt ajattelemaan, mitä voin tehdä vähemmistön hyväksi, en niinkään itseni. Miten pystyn lisäämään arvostusta seksuaalivähemmistöjä kohtaan omalla tekemiselläni? Lisäämään esimerkiksi uskottavuutta miesten väliseen rakkauteen ihonväriin, uskontoon, sukupuoleen, fyysiseen kuntoon katsomatta.

Monesti kuvitellaan, että vähemmistöt ovat yhtenäinen joukko. Riittää, kun yksi homo kertoo, miltä tuntuu olla homo tai millaisia vaikeuksia homoilla on suomalaisessa yhteiskunnassa. Helposti unohtuu vähemmistön kirjo skenen sisällä, sekä vähemmistöjen sisällä oleva syrjintä. Syrjintää skenen sisällä voi toisinaan olla haastavaa nähdä, kun esimerkiksi homojen oikeuksista taistellaan yhä yleisellä tasolla. Minun on myös vaikea nähdä tätä syrjintää, sillä kuten yllä mainitsin, olen aika etuoikeutetussa asemassa. Tämän takia toisinaan pohdituttaa kertoa kuuluvansa vähemmistöön: annanko yksipuolisen ja kiillotetun kuvan? Toki näitäkin tarinoita tarvitaan. 

representaatio, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Miten vähemmistöjen keskuudessa tapahtuvaa syrjintää voisi tuoda esiin? 

Osa ratkaisua on juurikin puhua, mitä moninaisuus tarkoittaa. Mitä tarkoittaa #MeMoniNaiset? Mistä se koostuu ja miten meistä jokainen voisi omalta osaltaan antaa tilaa vähemmistöjen äänille. Se, että valtakunnan suurille mediataloille moninaisuus tuntuu yhä tarkoittavan sitä, että toinen tykkää ruskeasta kastikkeesta ja toinen kauralatesta, on harmillista. Ja kyllä kärjistin tahallaan, koska tällä tasolla keskustelua käytiin kuukausi sitten. Näille tahoille vähemmistöt ovat sivuroolissa olevia ”pakollisia” hahmoja, jolla vältetään tuottamasta mielipahaa enemmistölle. Vähemmistöt saavat päärolin silloin,  kun puhutaan vähemmistöistä. Pride-viikko on hyvää homorummutusaikaa yrityksille. Ihmisoikeudet, check! Ei silloin, kun puhutaan suosikki jäätelömauista tai pohditaan yleisesti isyyden haasteita. Sepä vasta tuntuisikin mukavalle, kun saisi puhua homona muistakin aiheista kuin homona olemisena. Ihan vaan homona puhetta muusta kuin homoudesta, kiitos!

Jotta en täysin sysää vastuuta kasvottomille mediataloille, on muutokseen tartuttava itsekin. Suosittelen teille kolmea Instagram-tiliä, joita seuraamalla tuet representaatiota, sekä ehkä opit jotain uutta. Itse ainakin olen saanut paljon heiltä. Aloin myös kirjoittamaan videosarjaa, mistäs muustakaan kuin homoista. Katsotaan jospa uskaltaisin pilotoida sen Youtube-videoina tässä keväällä.

Jani Toivola

Jani on ollut mulle iso esikuva jo Idols vuosista asti. Hän on ollut ensimmäinen ruskea ja avoimesti homoseksuaali mediapersoona, jonka muistan nuoruudesta. Nykyään Jani jakaa arkeaan isänä, mikä tuntuu itselleni yhä ihmeelliselle asialle.

Mona Bling

Seurasin Monaa jo 10 vuotta sitten hänen blogiaikoina ja mietin, kuinka rohkea hän oli. Miten hän rohkeasti toi esiin itseään blogikuvissaan ja teksteissä. Viime vuonna löysin Monan uudestaan, tällä kertaa Instagramista. Mona jakaa omalla kanavallaan tietoisuutta transsukupuolisuudesta ja olenkin jo lyhyessä ajassa oppinut valtavan määrän häneltä.

EveryMan

EveryMan Instagram tili tuo esiin miesten moninaisuutta. Tuskailin viime vuonna Instagramin kuvaston kanssa ja kuinka oma feedini ja explore-osio oli täyttynyt kreikkalaisita miespatsaista ja mieskarkeista. Teiltä tulikin hyviä suosituksia erilaista kuvastoa tarjoavista tileistä ja tässä on yksi niistä.


Vuoden kestävä vegaanihaaste

vegaanihaaste, pesojoonas, chocochill

Perjantaina starttasi jälleen kerran vegaanihaaste, johon kuka tahansa meistä voi ottaa osaa. Joulukuussa mua itse asiassa pyydettiin yhden yhteistyökumppanin tiimoilta mukaan haasteeseen, mutta kieltäydyin. Tunnen itseni ja olen huono minkään sortin ehdottomuuteen. Jos tekee mieli Oltermannia leivän päälle, niin turhaan tuskailen helmikuun 1. päivään asti vetääkseni naaman täyteen juustoa. Kuulun juurikin niihin jästeihin, jotka uhovat syövänsä muidenkin makkarat, jos niitä ollaan viemässä jokamiehenoikeuksista pois.

Toinen kieltäytymiseni syy oli liian suuret muutokset liian nopeasti. Vielä kolme vuotta sitten saatoin syödä iltapalaksi paketin sikanauta-jauhelihaa ketsupilla. Tätä herkkua saatoin vetää naamariin jopa neljä kertaa viikkoon. Ja kyseessä oli vain iltapala, ei suinkaan lounas tai päivällinen. Seurasin noihin aikoihin tiiviisti ystävieni Minnin ja Pajun tekemää PS. Olen vegaani -somekanavia. Osittain heidän innoittamana päätin luopua jauhelihan käytöstä kokonaan. Valitsin yhden tuotteen ruokavaliostani, josta luovuin ja jonka tilalle otin jotain uutta. Lähdin kokeilemaan erilaisia kasviperäisiä proteiineja, lihankorvikkeita. Testasin härkistä, nyhtistä, papuja, soijaa yms. Kaikkea mitä kaupan hyllyiltä löytyi.

vegaanihaaste, pesojoonas

Jossain vaiheessa huomasin siirtyneen kerta viikkoon kasvispäivään. En valinnut tuolloin yksittäistä viikonpäivää kalenterista, jolloin olisi lihaton ruokavalio, vaan se tapahtui kuin huomaamatta. Ravintoloissa, etenkin lounaalla, kokeilin usein kasvisvaihtoehtoja. Myös parisuhteella on ollut oma merkityksensä tässä. Yael on ollut jo pitkään kasvissyöjä, joten hänen myötävaikutuksena kasvisruoan määrä alkoi lisääntyä ruokavaliooni. Hollannissa lihankorvikkeiden määrä tuntuu olevan laajempi tai helpommin lähestyttävämpi kuin meillä täällä Suomessa.

Nykyään syön punaista lihaa ehkä pari kertaa kuukaudessa. Eräs ravintolakokki suositteli panostavan lihan laatuun, ei määrään. Ja niinhän se on aikaisemmin historiassakin ollut. Punainen liha oli pyhäpäivien herkkua. Pitkään luulin, että joudun luopumaan jostain, jollen saa punaista lihaa leivän päälle. Se on jännä, miten ihminen taipuu ajattelemaan tätä luopumisen kautta, eikä suinkaan sen kautta, mitä saa tilalle. Liha oli myös osa identiteettiäni (tosimies syö lihaa ja juo maitoa!), turha sitä on kieltää. Rasvainen pekoni, tuplapihviburgeri ja sisäfileepihvit. ABC:n Bonuspannua unohtamatta! Luovuttuani jauhelihasta sekä pekonista, olen “yllätyksekseni” huomannut olevani sama Joonas.

Alkuun voivottelin, kun kasvisperäiset tuotteet eivät maistuneet vastaavalle eläinperäiselle. Kaurakerma ei maistunut kermalle, eikä Muu-kasvisjauhelija jauhelihalle. Noh, sitten koin jälleen kerran valaistumisen: kyseessähän on kaksi eri tuotetta, eikä niiden tarkoitus olekaan maistua samalle. Yksinkertaista! Coca Cola ja Vichykin maistuvat täysin erille, vaikka molemmat ovat virvoitusjuomia.

vegaanihaaste, pesojoonas
vegaanihaaste, pesojoonas

Omanlaiseni vegaanihaaste

Pari viikkoa sitten Suvi Auvinen laittoi viestiä Instagramissa, kysyäkseen mukaan vegaanihaasteeseen. Suvi taitaa olla yksi haasteen perustajajäsenistä. Kovan luokan käännyttäjä siis. Suvin kanssa puhuimme juurikin tuosta ehdottomuudesta ja hän sanoikin hyvin, että jos haluat olla vegaani ja syödä juustoa, ole juustoasyövä vegaani. Muodosta itse itsellesi omat määritelmät vegaaniudesta. Oleellista ei ole, kuka on puhtain ja edistyksellisin vegaani. Kyse on eläinperäisten tuotteiden vähentämisestä. Yksi liha-annos viikossa vähemmän on parempi kuin ei mitään. Suvilta tulee paljon järkevää sanottavaa hänen kanavissaan, iso suositus!

Tästä ajatuksesta innostuneena kävin ostamassa Elina Innasen Chocochilin arkiruokaa -kirjan. Puhuin vegaanihaasteesta myös äidilleni ja päätimme sitoutua yhdessä kokkaikemaan vähintään kerran viikkoon vegaanista ruokaa. Vuodessa tämä tekee jo 52 vegaanipäivää. 21 päivää enemmän kuin tammikuussa on päiviä. Puhuimme myös äitini kanssa, että jos ranskankerma ja vastaava kauravalmiste menevät joskus sekaisin, ei se haittaa. Iltateen sekaan saa lirahtaa hunajaa ja viinissä saa olla eläinperäisiä aineita. Kynnys lähteä mukaan on matala sekä ote hellä. Mielekkyys ennen kaikkea. On myös hyvä pitää mielessä pitkäjänteisyys uusien makujen tottumisen suhteen. Se, että joku tuote ei heti maistu siltä, miltä sen odottaisi maistuvan, ei tarkoita etteikö tuote olisi maistuva, kunhan makunystyrät tottuvat siihen.

vegaanihaaste, pesojoonas
vegaanihaaste, pesojoonas

Uskoisin tämän tyyppisen suhtautumisen omien kulutustottumuksien muuttamiseen olevan itselleni sopiva. Erityisesti odotan innolla, miten äitini tähän haasteeseen tarttuu. Nähdäänkö kotimme jääkaapissa vuoden loputtua maitotuotteiden sijaan kauravalmisteita. Onko lapsenlapsille tarjolla Boltseja lihapullien sijaan.

Nyt tartyn Chocochilin kirjaan resepti kerrallaan, niin että merkitsen sisällysluetteloon aina tehdyksi sen kertaisen reseptin, joka lautaselle päätyy. Kiitos Sita Salmiselle tästä pelillistävästä tavasta kokkailla. Näinkin simppeli kikka, katsotaan lisääkö tämä kiinnostusta kokkikirjoja kohtaa. Inhoan muutenkin ruokakaupoissa käyntiä ja tuntuu, että omat kokkailut kaipaavat ryhdistäytymistä, joten nyt saan kokkikirjoista reseptit ja kauppaostoslistat samassa paketissa. 

Ei muutakuin riisikeitin tulille ja vegaanihaaste haltuun. Hyppäähän mukaan!

Ps. Saa ilmiantaa Tampereen vegaaniystävällisiä ravintoloita.


Sinkut paljaana -ohjelma nosti esiin myös miesten ulkonäköpaineet

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Areenaan ilmestyi tammikuun ensimmäinen päivä Emma Karasjoen liidaama Sinkut paljaana deittiohjelma, joka pohjautuu britti formaattiin. Ohjelma pähkinänkuoressa: julkisuudesta tutut sinkkukaunottaret lähtevät ensimmäistä kertaa deiteille ilman meikkiä. Ohjelmassa tuodaan esiin naisten ulkonäköpaineita. Hotkin yhdeltä istumalta melkein kaikki tuotantokauden jaksot.

Ohjelma herätti jo joulukuussa keskustelua, kun ”mediasedät” ärähtivät, että tällaista realitya tuotetaan Ylen verorahoilla. Ylen ohjelmille asetetaan erilaisia tavoitteita laissa, kuten tarjota monipuolista tietoa, mielipiteitä ja keskusteluja. Ja sitä tämä ohjelma varmastikin tarjoaa, sillä naisten ulkonäköpaineet ovat iso yhteiskunnallinen ongelma, mikä koskettaa kaikkia meitä.

Ainakin minussa ohjelma herätti mielipiteitä ja monia kysymyksiä, joita jo Instagrammin puolella nostin esiin. Ja keskusteluahan siitä syntyi. Ajattelin jatkaa ajatuksia tänne liittyen miesten ulkonäköpaineisiin, jotka nousivat jälleen esiin ohjelman myötä. Käsittelin aihetta myös viime vuoden puolella: Miesten ulkonäköpaineet – Onko niitä?

Alkuun ajattelin, etten ole ohjelman kohderyhmää. Enkä varmasti olekaan ensisijaista kohderyhmää. Nyt tätä kirjoittaessani, ymmärrän että ohjelma antaa monille miehille, ”setämiehille” ja meille, jotka tavoittelemme ”setämiehen” statusta, ikkunan kurkistaa maailmaan, johon meillä ei muuten välttämättä ole pääsyä. Naisiin kohdistuvia odotuksia ja paineita on vaikea miehenä ymmärtää, jos niistä ei pääse keskustelemaan naisten kanssa. Tämän takia medialla on oma roolinsa juurikin tämän keskustelun virittämisessä. Kiitos Yleisradiolle tästä.

Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen jakson kohdalla, kuinka karvani nousivat pystyyn, kun naiset kertoivat omista miesihanteistaan. Muistin, kuinka ihon alle deittailu toisinaan naisten kanssa menikään. Omat deittikokemukseni pohjautuvat ainoastaan naisiin, mutta en epäile etteikö myös miesten kanssa deittailu voisi tuoda samanlaisia tunteita eteen. Naisten ulkonäköpaineita käsittelevä ohjelma saikin minut kokemaan jälleen kerran miehiin kohdistuvia ulkonäköpaineita. Miten se nyt näin meni?

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Miesten ulkonäköpaineet – keskiössä pituus: miehen ja munan

Parikymppisenä pojan kloppina, pituutta 170cm ja painoa 60kg, tradenomin tutkintoa suorittavana, autottomana ”kassatätinä” en kokenut olevani kovinkaan vahvoilla deittimarkkinoilla 2010-luvun tienoilla. Naisten lehdistä sai lukea, millainen on täydellinen mies. Samoja kriteerejä viljeltiin opiskeluporukoissa, tv-ohjelmissa ja yleisessä keskustelussa. Nyt, vuonna 2021, Sinkut paljaana sarjassa tuotiin esiin yhä näitä jo yli kymmenen vuotta sitten toitotettuja samoja kriteerejä: rahaa, statusta ja miehen pituutta

Jokaisella meillä saa olla omat mieltymyksensä puolison suhteen. Ohjelmaa katsellessa tuntui vähän hassulle, kuinka naiset kipuilivat omien ulkonäköpaineidensa kanssa ja asettivat kuitenkin miehille aika perinteisiä kriteerejä, joista pituus liitetään selkeimmin ulkonäköön. Yksi ohjelman naisista jopa sanoi ”menee läpi”, kun deittikumppani kertoi oman pituutensa. Siinä missä naisilla on omat ulkonäköpaineensa deittikulttuurissa, sama pätee miehiin. Pituus ja etenkin sen puute, on varmastikin yksi niistä arimmista aiheista miehillä, joista ei vieläkään puhuta tarpeeksi ääneen. Pituus on vielä sellainen tekijä, mihin kukaan meistä ei pysty vaikuttamaan, toisin kuin rintojen kokoon.

Miksi miehen tulee sitten olla pidempi kuin nainen? Miksi miehiltä usein vaaditaan yli 180 cm pituutta? Mitä miehen pituus viestii meille? Turvallisuutta, voimaa, raamikuutta, uskottavuuttta, menestystä.  Jos kerran miehen tulee olla pidempi ja naisen lyhyempi, mitä tämä kertoo naisten pituudesta. Tuleeko naisen olla lyhyempi, jotta hän voisi tuntea olonsa naiselliseksi, heikommaksi, sirommaksi, turvattomammaksi ja varjoon jääväksi? Monesti pituuserot tai -mieltymykset eivät ole meille itsellemme mikään juttu, vaan enempi mietimme, mitä muut ovat siitä mieltä. Miltä oikein näytämme alttarilla, jos nainen on pidempi kuin mies.

Miltä oikein näytämme

Eikö ihmissuhteissa ole kyse siitä, miltä se tuntuu

Pyydänkin, pysähdy hetkeksi ja mieti, miksi miehen pituus on tai voi olla merkitsevä tekijä parisuhteessa. Tekeekö pituus miehestä fiksumman, turvallisemman, hellemmän, tunteellisemman, rakastettavamman. Onko pituudella todellisuudessa väliä? 

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Tuntuukin hassulle, että vaatiessamme mieheltä tiettyä pituutta, huomaamattamme kavennamme naiseuden määritelmää. Vahvistamme juurikin sitä vanhahtavaa naiskäsitettä, josta vuosikaudet olemme yrittäneet päästä eroon saadaksemme tasa-arvoa ja kunnioitusta moninaisempaa naiseutta kohtaan. Siinä missä naisen pituus ei kerro ihmisestä juurikaan mitään, pätee sama miehiin.

Olisiko nyt oikea aika julistaa myös kehorauha miesten kehoja kohtaan. Pituus ja sen arvosteleminen kuuluvat tämän rauhan piiriin, yhtä lailla kuin naisten vyötärön tai tissien koko. Ei unohdeta miehiä kehorauhasta puhuttaessa.

Ilmiselvästi me miehet kaipaamme myös omaa ohjelmaa, jossa käsitellään kohtuuttomia ulkonäköpaineita, jotka aiheuttavat turhaa riittämättömyyden tunnetta. Ohjelmaa, jossa ei käsitellä unelmien naista, vaan pureudutaan pintaa syvemmälle tuomalla esiin epäkohtia, jotta jokainen meistä pystyy omalla toiminnallaan rakentamaan turvallisempaa ympäristöä ihmissuhteille. Siitähän Saara Kemiläisen ohjelmassa mainitussa kommentissa ja koko Sinkut paljaana ohjelmassa on kyse: ”Meikki on asia, jonka asetat sun ja maailman välille.” Kenenkään ei tulisi verhoilla itseään suojautuakseen toisiltamme. 


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Intohimoa etsimässä

intohimo

Intohimo, mihin oikein menit?

Ja tehdään alkuun pieni tarkennus, päiväkirja. Intohimo toista kohtaan ei ole kadonnut. Se on enempikin ollut kurkkusalaatin tavoin purkissa säilöttynä, odottamassa toisen näkemistä taas. Puhun intohimosta tekemistä kohtaan. Työtä, harrastusta tai arjen rutiineja. Sitä samanlaista poltetta, mitä toisella on tanssin parissa. Kipinöitä ja öljyttyjä lantioita.

Näen hänen silmistään, kuinka hän odottaa lavalle pääsyä jo. Toteuttamaan itseään. Paljastamaan jotain arvokasta itsestään meille muille. En voi kuin ihailla toisen suhtautumista omaa intohimoaan kohtaan. Se arvokkuus, jolla hän puhuu omasta ammatistaan. Se, miten palo ohjaa arvojen lailla päätöksiin.

Muistan itsekin ne ajat, jolloin sisäinen palo ohjasi tekemistä. En silloin ymmärtänyt sen olevan tietynlainen lahja. Tai lainassa oleva tunne. Niin kuin Ärrän VHS:t. Pidin aika itsestäänselvyytenä, että kyllähän jokaisella meillä on intohimo, jota pääsee toteuttamaan. Ihanan naiivi ajatus ja niin saatanan väärässä. Voisinpa elää tuota ideologiaa todeksi, intohimolla.

Intohimo, pesojoonas

Intohimo oli osa identiteettiäni pitkään. Aika iso palanen vieläpä. Se toi persoonastani positiivisia piirteitä esiin ja koin sen olevan juurikin voimavara omana itsenäni olemisessa. Vahvuus siinä missä laskutaitokin. Ihmiset oppivat näkemään minut intohimoisena itsensä toteuttajana, tai näin koen itse. Vähän niin kuin näemme tanssijat ja taiteilijat oman intohimonsa toteuttajina.

Elämä on tällä hetkellä töiden ja harrastusten osalta ollut viime vuodet sellaista käden lämpöistä. Ihanan turvallista ja tasaista. Riittävää. Juuri sellaista, millaista elämä suurilta osin on. 

Samalla haaveilen pienestä puraisusta toisen intohimoa. Juku soikoon, ajatuskin ottaa mahan pohjasta. Hetkellinen jännityksen tunne valtaa kehoni. Mikä voisi laittaa mieleni värähtelemään hetkellisesti ylärekisterissä? Sujahtamaan flow-tilasta toiseen, kevyessä pöhinässä.

Vielä jokunen vuosi sitten tuskailin ja kaivoin aktiivisesti esiin tätä kuuluisaa intohimon kohdetta, ilman tulosta. Arvotin intohimoisen puurtamisen ja unelmien tavoittelun korkealle. Jätin tavallisuuden kaiken tämän ”motivation monday” vöyhötyksen varjoon. Elämä koostuu kuitenkin suurilta osin tavallisista arkisista hetkistä, jonka sisäistämisessä piilee viisaus. Hetkessä elämisen viisaus. Toisinaan tulee liikaa elettyä tulevaisuutta, sitten kun. Tavoitellaan jotain, mistä ei edes tiedetä, vaikka kaikki oleellinen on tässä. 

Vaikka kuinka uskottelen, että kaikki oleellinen löytyy tästä, on minulla silti kaipuu intohimon äärelle. Asiat, joita tällä hetken teen ovat toki mielekkäitä. Pirun arvokasta, että saan tehdä asioita, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, toisinaan kehittymään, samaan palautetta ja olemaan osa jotain yhteisöä. Kaikki nämä ovat tärkeitä elementtejä täyttääksemme psykologisia perustarpeitamme. Mielekkyys on jo itsessään saavutus. Tätä yritän muistuttaa itselleni. Mielekkyys ei tosin kuvaa identiteettiäni tai tuo persoonaani ehkä parhaiten esiin. Vai olenko lukittautunut ajattelemaan itseni tietynlaisena, muuttumattomana persoonana.

Ehkä osittain.

Suhtautuminen johonkin asiaan rakkaudella on eri asia kuin mielekkyydellä. Intohimon parissa ollaan usein paljaana ja herkkänä. Ehkä naiivina. Intohimo saa sykkimään ja uhrautumaan, joka kuulostaa ihanan sankarilliselle. Ehkä kaipaan oman elämän sankarina olemista. Suuria teatterilavoja ja yleisöä. Aplodeja ja ilotulituksia. Kumarruksia ja syvän punaisia ruusuja.

Hetken huumaa.

Intohimo, pesojoonas

Onnekseni pääsen nauttimaan toisen intohimon seuraamisesta, vaikka sekin on koronan myötä laitettu ahtaalle. Ihaillen hänen suhtautumistaan työtään kohtaan ja jatkan unelmointia. Se väreily tulee vastaan vielä joku päivä.

Tästä pääset muihin päiväkirjamerkintöihin.


Asukokonaisuuksia vuosien takaa

Voihan juku soikoon, kaivelin vanhoja ja uudempia asukokonaisuuksia kansioiden perukoilta. Suurin osa kuvista on 3-5 vuoden takaa, joten sen isompaa aikaloikkaa emme pääse ottamaan. Muutama alkupään kuva on ammattikorkeakouluajoilta Jyväskylästä. Tietyllä tapaa helpottavaa ettei tuon vanhempia asukuvia ole, sillä en ole aivan varma minkälaista materiaalia olisi tarjolla. Ja toisaalta taas mitä enemmän elämää olisi dokumentoituna, sitä iisimpi olisi päästä muistojen pariin.

Kiinnostavaa oli miettiä kuvia katsellessa, miten ajankuva näkyy näissä kuvissa ja mitkä ovat niitä asioita, joihin sitä kiinnittää kymmenen vuoden päästä huomiota ja mihin 30 vuoden. Katsellessa vanhoja kuvia 90-luvulta silmään pistää ensimmäisenä värimaailma, tyylit ja brändien tuotepakkaukset. Golden Cupit ruskeissa muovipulloissa, Nokian puhelimet ja isot logot paidoissa.

Instagramin ja blogin ehdottomia hyviä puolia on juurikin päiväkirjamaisuus. Pystyy helposti ottamaan aikaloikkia menneisiin ja katsomaan, millainen maailma ja minä olin tuolloin. Näiden kuvien joukosta löytyy myös niitä ensimmäisiä yhteistyöasukuvia, joista on lähdetty liikenteeseen. Sekä yläpuolelta löytyy ensimmäiset “asukuvat”, joissa piti mennä kyykkyyn, että mahtui kuvaan. En vieläkään osaa käyttää kameraa haluamallani tavalla, muttei sentään enää tarvitse mennä kyykkyyn kuvatessa itseäni. 

Hitto soikoon, miten sitä onkin tullut kipuiltua laadun ja taitojen kanssa sekä miten ylipäänsä olla kameran edessä. Vieläkin laadussa on paljon petrattavaa, sillä intressit eivät riitä itseopiskeluun vaan enempi kaipaisin opetusta valokuvauksen maailman kädestä pitäen. Kameran edessä olemiseen on taas löytynyt lempeys itseäni kohtaan. En ole malli, eikä minun tarvitsekaan olla. Tätä toistan itselleni ja yritän pitää filtterin alhaalla, kun katson omia kuviani. 

Kuvat Artun ja Joannan kanssa olivat ensimmäiset oikeiden ammattilaisten kanssa otetut. Tosiasiassa olimme kaikki vielä opettelemassa niin valokuvausta kuin sosiaalisen median parissa olemista. Molemmilla heillä oli isot kiiltävät kamerat, joten ajattelin sen olevan merkki ammattilaisuudesta. Toki heillä oli ja etenkin nyt on ammattitaitoa, mutta melkein uskallan väittää, että heitäkin taisi jännittää nämä kuvaukset yhtä lailla. Molemmat kuvaajat ovat kehittyneet työssään aivan valtavasti vuosien aikana. Mitä enemmän toistoja, sitä todennäköisemmin kehityt.

Joannan kuvat olivat kipinä kirjoittaa ensimmäisen kerran miehisyydestä blogin puolelle. “Mikä tekee miehestä miehen” kirjoitus oli tosiaan lähtölaukaus tämän aihepiirin pariin. Ja sillä matkalla ollaan yhä.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Kuva, jossa minulla on yllä keltainen Tommyn farkkutakki, oli ensimmäinen yhteistyökuvani Zalandon kanssa. Kävin ostamassa kolmijalan kameralle ja yritin asetella itseni oikeaan kohtaan, miettien kaikkia niitä ohjeistuksia, joita tuli ottaa huomioon kuvasuhteissa, taustassa, väreissä, aivan kaikessa. Nämä ohjeistukset tuli asiakkaalta, jotta kuvat ovat linjassa kokonaisuuden kanssa. Kun lähetin materiaalit Zalandolla, toivoin, että vastaanottajana olisi joku tettiläinen, joka kovassa kiireessä vain hyväksyisi ja kuittaisi ne julkaistavaksi. Minulla oli jatkuvasti sellainen tunne, että huijaan asiakasta. “Enhän minä nyt osaa ottaa kuvia katalogiin saatika editoida niitä tai edes poseerata myyvästi.” Tätä vuoropuhelua toki käyn yhä itseni kanssa, mutta yritän vain muistuttaa itseäni, mikä on minun roolini tässä yhteistyössä, ja asiakas varmasti huomauttaa, jos on jotain korjattavaa.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen, r collection

Näiden kuvien aikaan sain jo apua Hollanista. Kolmijalan sijaan tuli alkaa poseeraamaan kameran edessä oman ihastuksen nähden, joka ammatikseen poseeraa milloin kameralle, milloin live-yleisölle. Niin kiusallista ja kömpelöä. Jälleen kerran sain itseni kiinni vertailemasta itseäni johonkin toiseen ja olenkin yrittänyt enempi oppia toiselta, kuin miettiä missä jään jalkoihin. Yhä Yaelin kanssa kuvaaminen tuntuu hiukan kömpelöltä ja omat epävarmuuteni tulevat esiin. Huomaan, että yhä mieleeni pompsahtaa vertailun rippeitä. Pienin askelin eteenpäin.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen, zalando

Tämä kuva ei koskaan nähnyt päivänvaloa, sillä olin solminut Samsungin kanssa yhteistyön, johon kuului kilpailukielto sopimuksen päätyttyä muutaman kuukauden ajaksi. Tämä tarkoitti, ettei somessani saanut esiintyä kilpailijoiden tuotteita lainkaan. Käytän kuvatessa etälaukaisinta, joka löytyy tietysti iPhonestani. Kuva oli lähinnä asetuksien testausta varten, mutta se osoittautui kuitenkin kuvauksien parhaaksi otokseksi.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen, zalando
asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Vallisaaren kuvassa (kuva Joonas Linkolan) päälläni oli muutamat lempivaatteistani, jotka valitettavasti lähtivät murtovarkaiden mukaan. Paita oli nimittäin äidin ostama Korpilahden Palvipäiviltä ja kyseessä oli näytekappale, joka roikkui teltan reunassa. Kysyin myyjältä “paljonko tämä maksaa”. Hän otti pakasta uuden puseron ja sanoi 20€. Kysyin uudestaan “ei, kun paljon tämä maksaa”. Hän ei alkuun tohtinut myydä näytekappaletta, koska se oli auringossa haalistunut, kun taas itse tykästyin juurikin siihen haalistuneeseen fiilikseen. Lopulta hän taipui ja myi paidan viidellä eurolla.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Kukkapaitalook oli vuoden 2019 yksi suosikki kuvistani. Oltiin Yaelin luolta lähdössä puistoon ottamaan kampanjakuvia. Avattuamme oven rappukäytävään, spottasimme molemmat rappusten tasanteella olevan nurkkakohdan, jonne aurinko pilkotti kauniisti. Ykkösellä purkkiin ja puistokuvaukset vaihtuikin puistojäätelöihin. Joskus kuvaukset tosiaan menevät näin nopeasti purkkiin. Yleensä paikan etsiminen ottaa aikansa ja nyt talviaikaan valon määrä on pirun vähäinen, joka vaikeuttaa kuvaamista älyttömästi.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Oltiin Pajun kanssa kuvailemassa Stockmannin kampanjakuvia Eduskuntatalon edessä. En tiedä kuinka moni teistä on vaihtanut vaatteita maamme vaikutusvaltaisemman talon pylväiden takana, mutta itse olen kokeillut. Kekkonen varmaan kääntyisi haudassa, jos kuulisi tämän. Edustajille taas terveiset, että työympäristönne on lifestyle-bloggaajien unelma.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Vaaleat hiukset, hot or not? Tällä hetkellä tosin haaveilen semikaljusta hiustyylistä. Osittain laiskuuden takia, osittain tunsin oloni varmemmaksi lyhyillä hiuksilla. Blondit hiukset kiinnostaisi myös, mutta en ole varma haluanko polttaa taas päänahkaani. Kuulostaa aika terveelle puuhalle.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen

Häkkivarastossa otetun kuvan aikaan puhuinkin Instagramissa, kuinka kiusallista on aina kuvata itseä yksin. Jatkuva pelko perseessä, että joku tulee. Mieleen pompsahtaa välittömästi kysymys, mitäköhän jengi ajattelee minusta. Häpeä on pirullinen vieras, jonka kanssa tulisi päästä sinuiksi. Kyseessä on työni ja harvoin kuitenkaan nauramme toistemme työn tekemiselle.

asukokonaisuuksia, pesojoonas, miesten tyyli, miesten pukeutuminen
Kuva Rafael Lindroos

Omaan silmään tunnistan, että tyylini on pysynyt samanlaisena viimeisen 5 vuoden ajan. Hiukset toki muuttavat kokonaisuutta jonkin verran. Suurin osa vaatteista on myös ollut kuvauslainoja, joten on pystynyt myös testailemaan erilaisia asusteita ja kokonaisuuksia. Oma vaatekaappini on aika rajallinen ja yritän myös pitää sen pienenä. Yritän etsiä helposti yhdisteltäviä vaatteita, jotka taipuvat arkeen ja juhlaan. 

Toivon, että oma tyylini pysyy pitkälti samanlaisena vuosien ajan, enkä hyppää jatkossakaan nopeasti vaihtuvien trendien perään. Nähtäviksi jää, miltä kaikki tämä näyttää vuosien päästä ja onko tyylini pysynyt linjassa näiden kuvien kanssa.


Tässä on hyvä olla

Astun bussista ulos pimeään marraskuuhun ja odotan, että se jatkaa matkaansa. Bussin takavalojen vilahtaessa, eteeni ilmestyy kotini. Silmäkulmani kostuvat. Tunnen suurta kiitollisuuden tunnetta. 

Meidän kotimme.

Tunnen, että lyhyen kirjoitustauon jälkeen haluan palosta kirjoittaa teille onnellisuudesta ja siitä, miten tähän pisteeseen ollaan päädytty. Tai siis pienen pilkahduksen verran pohtia syitä, jotka tuottavat onnellisuutta tällä hetkellä. Syitä silmäkulmieni kostumiselle.

Elämähän on tapahtumasarjojen summaa. Yksi asia johtaa toiseen ja systeemiin vaikuttaa kaikki ne ihmiset, jotka eteesi elämässäsi tulee. Pienetkin päätökset voivat johtaa suuriin muutoksiin matkallamme kohti seuraavaa hetkeä. Hetkeä, josta kukaan ei tiedä todeksi mitään, mutta jokaisella meillä on omanlainen kuva tulevasta. Tulevaisuudesta. Annamme tapahtumille merkityksiä ja sanoitamme elämää itsellemme jatkuvasti. Valtaosa ajastamme on kuitenkin virran mukana virtaavia pisaroita, joista muodostuu isompi kokonaisuus. Ajan myötä tuo kokonaisuus alkaa muuttumaan tasapainoisemmaksi, seesteisemmäksi tilaksi, johon uskaltaa luottaa hiukan enemmän kuin eiliseen.

onnellinen, pesojoonas

Kävin läpi vuoden 2018 Instagram tarinoita. Aloitin tuolloin tuottamaan enemmän Instagramiin sisältöä. Sitä ennen pidin päiväkirjaa Snapchatin puolella. Toivottavasti ihan kaikkiin muistoihin ei Snapchatissa pääse käsiksi. Vuosi 2018 oli monella tapaa iso muutosten vuosi. Uskalsin todenteolla elää silloin oman näköistä elämää. Ensimmäistä kertaa annoin myös luvan itselleni rakastua. Antaa tunteiden viedä. Laittaa silmät kiinni ja päästää irti. Irti jostain, mikä oli pidätellyt minua aikaisemmin. En osaa sanoittaa, mikä se ”jokin” on. Ehkä jokin rooli tai olettamus, pelko tai häpeä. 

Samalla uskalsin elää huoletonta elämää. Kuin huomista ei olisikaan. Tukka kipeäni aamusta toiseen. Lompakko kateissa, mutta sielu sentään tallella. Onneksi olen päässyt kokemaan tuota vastuutonta vapauden tunnetta. Nauramaan itselleni ja olemaan naurunalainen. Heräämään aamuun kaiken hämärän keskellä. Puristamaan tiukkaan halaukseen ystäviä ja kiittämään heitä yhteisistä muistoista, jotka ovat ikuistettuna puhelimen kamerarullaan.

Elämä on antanut. Ja varmasti antaa lisää.

onnellinen, pesojoonas

Nyt kun katson itseäni ja aikaa, jossa elämme, on moni asia muuttunut. Ja niin tuleekin. Siitähän elämässä on kyse, jatkuvasti muutoksesta ja kasvamisesta. Naurahdin lauantaina, kun katsoin neljättä viikonloppua putkeen All Together Suomea, yksin. Aika kauas on tultu kahden vuoden takaisesta, ainakin päällisin puolin. Sannin keikka muuttunut ”Satasen” yhteislaulantaan. Samaan aikaan en koe, että olisin muuttunut kovinkaan paljoa tuosta festarikesän täyteisestä vuodesta. Ehkä enempi tullut varmemmaksi niiden asioiden suhteen, jotka ovat kulkeneet vierelläni jo pitkään hähmäisinä palloina. 

Tässä on hyvä olla.

Tuo lause on sellainen, mikä on kulkenut vierelläni jo tovin. Oman paikan löytämiseen on liittynyt paljon epävarmuustekijöitä. Ja eihän parikymppinen voikaan tietää, mitä elämällä on tarjottavana. Tuskin 30-vuotiaanakaan vielä tiedän puoliakaan, mutta nyt ainakin tiedän jotain, mitä en tiennyt parikymppisenä. Enkä tarkoita tässä nyt, että olisin löytänyt itseäni tai oivaltanut jotain suurta. Vaan enempi löytänyt sanat omalle onnellisuudelle. Edes yhden selittävän tekijän, miksi niin voimakkaasti reagoin nähdessäni kotimme. Tässä hetkessä on hyvä olla.

Siitäkin huolimatta, että elämässä tapahtuu jatkuvasti epävarmuutta lisääviä tunteita ja ahdistusta. Menettämisen pelkoa ja valmistautumista luopumiseen. Tietämättömyyttä ja heikkouden myöntämistä. Siitäkin huolimatta, että tekisi huutaa täysiä ja vaatia oikeudenmukaisuutta elämältä. Turhautumista. 

onnellinen, pesojoonas

Jätän bussipysäkin taakseni. Kevyin askelin suuntaan kohti kotia ja huomaan herkistyväni taas. Olen hämilläni, miten kaikki tämä vain tupsahti ulos sisältäni. Sitten sanon sen ääneen itselleni: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, Joonas.”


Kuulumisia – Someähky

Ajattelin pitkästä aikaa jakaa kuulumisia tästä hetkestä. Asioista, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen, kun kysyin itseltäni, mitä kuuluu. Siitäkin huolimatta, että someähky iski jälleen kerran, voisi kuitenkin sanoa, että hyvää kuuluu. Tuntuu onnelliselta, vaikka epävarmuus on vahvasti läsnä; Mitä tapahtuu seuraavaksi? Milloin näemme seuraavan kerran? Kauan tätä paskaa kestää?

Puutyökurssi

Syksyn paras investointi oli osallistua kansalaisopiston puutyökurssille. Kurssi on joka maanantai kolmen tunnin ajan. Kolme tuntia tosin tuntuu 15 minuutilta. Joskus valittelin, kun en ole kokenut flow-tunnetta toviin. Nyt saan kokea sitä maanantaisin. Se on ihmeellistä, kuinka sitä voi uppoutua hetkessä johonkin asiaan ja kaikki ulkopuolinen unohtuu. Tällä hetkellä työstössä on penkki jalavasta. Mulla on ollut hakusessa joku kiva penkki tai taso yläkertaan, johon saisi laitettua kasveja, mutta mieleistä omaan budjettiin sopivaa vaihtoehtoa ei ole vielä tullut vastaan. Näytin puutyöopettajalle kuvaa, millaisen haluaisin, ja hän sanoi, että tehdään tuollainen. Ei tulisi olla ongelma.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa puutyökurssista erikseen kattavamman kirjoituksen myöhemmin. Instagramin puolella ainakin moni on ollut utealias kurssin sisällöstä ja millä tasolla moiseen voi ottaa osaa. Palataan tähän ehkä myöhemmin?

someähky, pesojoonas, penkki

Someähky

Puuuuh, täytyy sanoa, että syksyn työt alkavat painaa. Tai ehkä paremminkin sisältöjen tuottamisen määrä alkaa tuntumaan. Tuotin syys-lokakuun aikana Yle Luuserit draamasarjaan vaikuttajille sisältöjä, omiin kanaviin normaaliin tapaan “contenttia” sekä yhden ison opintopolun sisällöt ovat työstössä ja yksi kolumni odottaa kirjoittajaansa. Huomaan, kuinka väsymys hiipii jo puolenpäivän aikaan ja heräilen kesken yön miettimään töitä. Selkeät merkit, että on hyvä ottaa rauhallisemmin.

Tätäkin kirjoitusta tehdessä pohdin itsekseni, että taidan pitää blogin kirjoittamisesta taukoa marraskuun ajan. Palaan taas kirjoittamisen pariin, kun siltä tuntuu. 

Olen hurjan tyytyväinen, kuinka töitä on riittänyt. Jäin kokoaikaiseksi yrittäjäksi viime vuoden puolella ja olen ollut siitä lähtien täystyöllistetty. Ja näyttäisi sille, että ensimmäiset isot projektit ovat viittä vaille sovittuina tulevalle vuodelle. Taputan itseäni olalle, hyvää duunia Joonas. On täysin ok, nostaa omaa häntäänsä toisinaan.

Joulusuunnitelmat

En voi uskoa, että kirjoitan marraskuussa joulusuunnitelmista. Normaalisti yritän välttää kaiken suunnittelun joululle. Liian helposti sitä alkaa luomaan odotuksia, mitä kaikkea jouluna tulisi tehdä. En voi ymmärtää sitä hössötyksen määrää. Joulunhan tulisi olla yhdessä olemista ja rentoutumista. Ei joululahjakaupoilla kiertämistä ja miettimistä, onkohan tarpeeksi ruokaa ja jokaiselle perheenjäsenelle lahja.

Tällä kertaa “suunnittelujalan” on saanut vipattamaan rakas tuttumme, covid-19. Haluaisimme viettää ensimmäistä yhteistä joulua Yaelin kanssa Suomessa ja mahdollisesti uutta vuotta Hollannissa. Hollannissa alkoi kahden viikon ”lockdown”, joten on aika vaikea sanoa, miten maailma makaa reilun kuukauden päästä.

Jos jotain toivon pukilta tänä jouluna, niin yhdessä oloa ja valkeita päiviä, 

Kiitos!

someähky, pesojoonas,

Ratikan tulo kotiovelle

Siis aivan hullua, pääsen paraatipaikalla seuraamaan Tampereen ratikan toisen osan rakentumista, sillä tuleva raitiolinja menee kotini ohi. Työt aloitettiin samantien, kun kunnanvaltuusto teki päätöksen jatko-osasta. Suuri osa Mäkelänkadun taikaa oli juurikin ratikan tuomat äänet ja se fiilis, kun vaunu kaartaa puiden syleilyssä kohti Sturenkatua. Oma uteliaisuus rakentamista kohtaan pääsee valloilleen oikein urakalla tätä projektia seuratessa. Toki asuinalueella riittää rakennusprojekteja seurattavana muutenkin jo. Itseäni kiinnostaa erityisesti, miten asiat rakentuvat tyhjästä kokonaisuuksiksi. Miettikää kuinka monta eri vaihetta on suunniteltavana ja toteutettavana, että kerrostalo syntyy. Miten joku osaa suunnitella noin ison projektin, jossa on varmaan miljoona päätöstä tehtävänä ja syy-seurassuhteita mietittävänä. Ja sit yksi kaunis päivä projekti on valmis. 

Yksi kaunis päivä punainen ratikka tulee viilettämään kotini ohi.

Taidehankinnat

Nyt kun olen löytänyt uuden kodin, jossa on tilaa ja avaruutta, olen myös innostunut taiteesta. Vallilan yksiössä seinäpinta-ala oli rajallinen ja asunto oli kaikessa rakkaudessa vähän liian ahdas, joten välttelin ”ylimääräisen” sisustustavaran ostamista. Toki olisin yhtä hyvin voinut vältellä viherkasvien hankkimista, sillä kasvit veivät yllättävän paljon tilaa.

Nyt kun on tilaa täytettävänä, olen tehnyt muutamia taidehankintoja. Meillä ei kotona oikein ole ollut taidetta koskaan, joten eurojen investoiminen ”töherryksiin” ja ”kaiken maailman” lasitöttöröihin on tuntunut alkuun vähän haastavalle. Muutaman taidehankinnan jälkeen olen huomannut, kuinka teokset tuottavat hyvää mieltä. Saatan päivän aikaan pysähtyä ja ihmetellä teoksia. Ja juuri tuo pysähtyminen työpäivän lomassa antaa paljon mielelle. 

Odotan vielä, että saan hyllyjä ja tauluja kiviseinälle, niin laitan sen jälkeen kuvia tänne blogin puoleen. Ihanaa kun oma koti alkaa elämään. Tavarat löytävät paikkansa ja muuttavat paikasta toiseen.

someähky, pesojoonas, orcum erdemm

Amerikkalaisuus

En tiedä teistä, mutta itselläni tulee kaikista rei’istä ulos tällä hetkellä amerikkalaisuus ja sen ihannointi. Ihannointi ehkä tiedostamatta. Uutiset ovat täynnä presidentin vaaleja, ja kilpaa tullaan käymään vielä pitkään. Tämän jälkeen jäädään jännittämään, kuka muuttaa Valkoiseen taloon ja muuttaako sieltä kukaan ulos.

Halloween täytti somen naamiaisasuista ja kaupoissa oli siihen liittyvää krääsää tarjolla. Sekin juhla, kun ei edes ole amerikkalaisten, vaan brittien. Jenkit nyt vaan ovat osanneet kaupallistaa sen ja “ryövätä” tämän itselleen. Ja muutamassa vuodessa me suomalaisetkin olemme ottaneet Halloweenin omakseen. Kylläkin pohdin, että ne ihmiset, jotka Halloweenina juhlivat, tietävätkö he edes, mitä juhlivat. Ja jos joku kysyy, onko sillä väliä, niin on.

Ymmärrän, että jenkkien viihdeteollisuus on iso koneisto ja sieltä tulee paljon hyvää viihdettä. Välillä vain tuntuu, että maailma pyörii pitkälti heidän ympärillään. Ja siis eihän se tietenkään ole niin. Yle Areenasta onneksi löytyy paljon pohjoismaalaista katsottavaa ja kotimaan uutisia voi kätevästi lukea Ylen uutissovelluksesta. Tämän lisäksi tulisi ehdottomasti välillä kaivaa internetistä enemmän sisältöä Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Miten maailma makaa näissä maanosissa.

Onko muilla samoja fiiliksiä amerikkalaisuuden korostumisesta meidän mediassa? Toki tämä voi olla vain keski-ikäistyvän miehen kitinää, joka menee viikossa ohi ja sitten juhlitaan kiitospäivää jo kalkkuna päässä.

someähky, pesojoonas, makia

10 kirjavinkkiä talven lukuhetkiin

Tänä vuonna on tullut luettua ja kuunneltua ennätys paljon kirjoja. Olenkin tästä super innoissani, sillä kirjat eivät ole olleet mitenkään mielipuuhaa itselleni. Kuitenkin mitä enemmän olen antanut tilaa kirjojen luomille tarinoille ja mahdollisuuksille kurkata erilaisiin maailmoihin, olen saanut kiinni lukemisen ilosta.

Sitä on huomannut myös kehittyvänsä lukijana, joka ilmenee laajempana havainnointina kirjaa lukiessa. Ennen kiinnitin huomiota enempi juoneen ja yritin pysyä siinä kärryillä. Nyt olen huomannut kiinnittäväni huomiota myös kirjojen roolihahmoihin ja siihen, millaisia he ovat. Sekä pysähtynyt miettimään, mitä tunteita eri tarinat minussa herättävät. Tämä saattaa monelle teistä kuulostaa hassulle, mutta oma taitotasoni lukijana on vielä tällä tasolla. Tärkeintä lukemisessa onkin sen tuoma ilo elämääni. Ei niinkään se, ymmärsinkö jotain tarinaa vai en. 

Jaoin aikaisemmin täällä ystäväni Veeran kanssa tekemän listan lukusuosituksista. Aikaisemmista kirjavinkeistä löytyy monen tasoisille lukijoille luettavaa. Suosittelenkin kurkkaamaan myös tuon kirjoituksen.

Jos olet ennättänyt lukemaan tämän blogikirjoituksen kirjoja jo, mitä ajatuksia ne herättivät sinussa? Jatkoon vai ei? Kommentoi ihmeessä alle ja jaa oma kirjasuosituksesi myös meille.  

kirjavinkki, pesojoonas

Kirjavinkki kertaa 10

Pahan verkko – Max Seeck (Tammi)

Viime kirjasuosituksissa nostin esiin Seeckin Uskollinen lukija kirjan ja Pahan verkko menee samaan seeckimäiseen kategoriaan. Jännitys starttaa heti kirjan ensimmäisissä luvuissa ja jatkuu loppuun asti. Kirjassa tapahtuu ja sattuu hyvällä sykkeellä. Myös päähenkilö Jessica Niemen elämän käänteissä päästään syvemmälle ja se, miksi hänestä on tullut hän, avautuu tarinan kehkeytyessä. Kirja ei ole niin raaka ja brutaali kuin Uskollinen lukija, mutta sanoisin että Pahan verkko elää tässä hetkessä jopa niin uskottavasti, etten ihmettelisi moisen tarinan olevan totta.

Suon villi laulu – Delia Owens (WSOY)

Tästä kauniimpaa murhanäytelmää en ole lukenut. Luin kirjaa jossain usvan ja sumun sekaisissa tunnelmissa. Lumoavan koskettavaa tekstiä. Suon villi laulu on tarina yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, hylätyksi tulemisesta, rakkaudesta ja suhteesta luontoon. Lukiessa kirjaa, tuli peilattua monia omia yksinäisyyden tunteita kirjan päähenkilön kautta. En voi kieltää, etteikö mieleeni olisi hiipinyt pelko, entä jos jään yksin, kaiken muun ulkopuolelle. Mistä löydän yhteyden ja mihin.

Kirja on maailmanlaajuinen menestys enkä ihmettele lainkaan.

Mustarastas – Inka Nousiainen (WSOY)

Mustarasta on ollut tämän vuoden koskettavin teos. Itkin vuolaasti kirjan alussa, kirjan edetessä ja kirjan lopussa. Teos pohjautuu tositarinaan, jossa 17-vuotias Juha Soivio lähtee risteilylle kavereidensa kanssa eikä koskaan palaa. Kirjassa kuvaillaan menetystä ja tietämättömyydessä elämistä hyvin kivuliaasti, mutta samalla toivon liekkiä ylläpitäen. Ehkä hän palaa.

Surullisinta teoksessa on juurikin toivosta luopuminen. Hän ei palaa. Kirjan tapahtumiin ja surun tunteisiin on helppo samaistua jollain tasolla. Tämä samaistumispinta sai omat kyynelkanavat aukeamaan useampaan kertaan.

Suosittelen kuuntelemaan kirjan, sillä Juhan sisko Eeva Soivio lukee teoksen. Kyllä, luit aivan oikein. Tämä tuo aivan uudenlaisen tunnelatauksen tarinaan.

kirjavinkki, pesojoonas

Sisareni, sarjamurhaaja – Oyinkan Braithwaite (WSOY)

Sanoisin, että tässä on yksi leppoisimmista murhadekkareista, joka muuttui hetkessä verkkokalvoillani kokopitkäksi elokuvaksi. Kirja sijoittuu Nigerian suurimpaan kaupunkiin Lagosiin. Aloin kirjan myötä pohtimaan, millaisiin tekoihin olisin valmis sisaruksieni eteen tekemään. Uskoisin, etten aivan samanlaisiin, mitä kirjassa tehtiin, mutta mielenkiintoinen ajatusleikki. Sisareni, sarjamurhaajan lopetus oli kevyellä tapaa koskettava. Koskaan kun ei ole liikaa loppuja, joissa rakkaus koputtaa ovelle. 

Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa – Paula Noronen (Tammi)

Naurattaa! Naurattaa niin maan perkeleesti. Tämä nelituntinen stand up –keikkaa muistuttava ilotellu on ehdottomasti kuunneltava. Paula Noronen ääninäyttelee kirjan, joten kirjan hahmot, erityisesti Tarja Kulho, kasvaa Paulan kertomana suuremmaksi, mitä se varmasti painetussa kirjassa on. Kirjassa Vantaan Korson marketin kassalla työskentelevä Paula on oman elämänsä profeetta, terapeutti ja kokemusasiantuntija. Hän jakelee sivaltavia elämänohjeita milloin kenellekin. Sähköpostikeskustelu kansalaisopiston työntekijän kanssa menee loppua kohden hyvinkin absurdille tasolle. 

Jos satut kuuntelemaan Tarja Kulhon, suosittelen välttämään julkisia paikkoja. Itse repeilin milloin bussissa, milloin liukuportaissa itsekseni.

Runkkarin käsikirja – Ina Mikkola (Into Kustannus)

Täytyy myöntää, etten ole kirjaa vielä lukenut. Mutta on sanomattakin selvää kirjan olevan hyvä, sillä kannessa lukee Ina Mikkola ja Runkkarin käsikirja. Tosin tämä suositus ei ole aivan puolueeton, sillä allekirjoittanut itse on haastateltavana kirjassa. Seksuaalisuudesta puhutaan paljon ja olen odottanut, milloin itsensä rakastelua aka. runkkaamista normalisoitaisiin ja tuotaisiin esiin sen vaikutuksia minuuteen ja seksuaaliterveyteen. Kirja on itsessään kaunis opus, joka löysi paikkansa kirjakasan päältä.

kirjavinkki, pesojoonas

Ankeriaan testamentti – Patrik Svensson (Tammi)

Kiehtova tietokirja! Siis vasta kirjan loputtua oivalsin, kuinka hienosti kirja oli rakennettu. Olisipa oppiminen useamminkin näin mielenkiintoista kuin se oli Ankeriaan testamenttia lukiessa. Kirjassa sukelletaan ankeriaan maailmaan. Joo, ei välttämättä se perinteisin aihe, mitä lähtisin itse googlettamaan, mutta kirjassa paneudutaan ankeriaan mystiseen elämään isä–poika-suhteen kautta. Yllättävän monta faktaa rikkaampana sitä päätti teoksen lukemisen. Siitäkin huolimatta, ettei missään vaiheessa tuntunut lukevan tietokirjaa. Mystisiä eläimiä ovat nuo maailman meriä kiertävät olomuotoaan muuttavat kalat. 

Kirja laittoi myös haaveilemaan Sargassomerellä käymisestä.

Mercedes Bentso : Ei koira muttei mieskään, Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine (Johnny Kniga)

Mietin pitkään, mitä mieltä olin kirjasta. Kirja antaa mahdollisuuden kurkistaa Helsingin huumepiireihin naisen näkökulmasta. Bentson teos toi esiin kaikessa raakarehellisyydessään omia ennakkoluulojani ja oletuksia, joita liittyy alamaailmaan ja romanikulttuuriin. Monet kerrat kirjaa lukiessa jouduin ravistelemaan itseäni: Miksi ajattelen näin mustavalkoisesti?

Joskus elämässä tulee vain vastaan paskojen sattumuksien sarjoja, jolloin ei pysty täysin vaikuttamaan elämän kulkuun. Tästä pahankierteestä on lähes mahdoton päästä ulos ilman ulkopuolisen apua. Juuri näissä hetkissä sitä toivoisi, että yhteiskunta tarjoaisi apua sitä tarvitseville. Aina sitä apua ei saa tai se ei tavoita apua tarvitsevaa. Tähän ajatukseen Bentso herätteli.

Kirjan sekaan on laitettu paljon Bentson omia rap-lyriikoita, jotka saavat syvyyttä tarinoista, joita kirjassa kerrotaan. 

Idea 2 Etiikka – Eenariina Hämäläinen, Arno Kotro, Heikki A. Kovalainen, Aino Sipilä (Otava)

Tiesitkö, että esimerkiksi Book Beatista löytyy myös oppikirjoja? Bongasin tämän etiikkaa käsittelevän teoksen, kun aloin pohtimaan moraalia: mikä on oikein ja mikä väärin? Kirja on aika tuhti pakkaus, joten luin kappaleen silloin, toisen tällöin.

Ymmärssin kirjaa lukiessa, kuinka oikean ja väärän raja on tosi häilyvä. Some-aikakautena sitä tulee luotua mielipiteitä todella nopeaan tahtiin. Tuntuu, että kaikesta tulee olla jotain mieltä ja se oma mielipide on usein ainoa ja oikea. Kirjassa käsitellään hyvin eri filosofian koulukuntia käytännön esimerkkien kautta. Yhdessä hetkessä sitä luulee tietävänsä, mikä on oikein, mutta kun asiaa tarkastellaankin toisen koulukunnan kautta, sitä joutuukin pohtimaan omaa käsitystään oikeasta ja väärästä uudestaan. Mielenkiintoista!

Etsi minut – André Aciman (Tammi)

Mietin pitkään otanko tätä kirjaa tälle listalle vai en. Jotta saisin kuitenkin täyden kympin listan, päätin kaivaa tämän kirjan esiin. Jatko-osat ovat aina jatko-osia. Sitä yrittää aina olla luomatta suuria ennakko-odotuksia, varsinkin jos ensimmäinen osa on ollut menestys. Ja sitähän Call Me By Your Name oli. Noh, näitä kahta teosta ei kannata vertailla keskenään. Kirja jatkaa Elion ja Oliverin rakkaustarinaa. Teoksessa Oliverin, Elion ja hänen isänsä erilliset tarinat nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Kauniiksi sellaiseksi, joka ei kylläkään mässäillyt yksityiskohdilla ja hitaalla tarinankerronnalla samaan tapaan kuin CMBYR teki. Kirja antaa kuitenkin odottaa, miltä teos näyttää valkokankaalla.


Rakkauspäiväkirja – Ero, etäsuhteen tuskallinen hetki

Rakas päiväkirja, elämä on yhtä tuskaa tuskaa aaa, mitä paskaa. Naurattaa, sillä Antti Tuiskun Sit ku me kuollaan alkoi soimaan taustalla tätä kirjoittaessa.

Eron hetkellä kirkastuu kaikki se rakkaus, joka toiseen on. Kaikki on niin totta ja läsnä. Tässä. Sitä tuntee jokaikisen yhteisen hetken kehossaan ja vartalossaan. Tuntuu, että aistit ovat erityisen herkkinä, mutta samaan aikaan kaikki ulkopuolinen on ulkopuolella.

Kun sydäntä repii, on se tunne todella kehollista. Kirjaimellisesti se repii rintaa auki. Jäykistää lihaksia ja ohimossa sykkii. Kyynelkanavat aukeavat ja alaleuka alkaa väpättämään. Tunteet saavat muodon ja ilmaisun. 

Aivan karsea tunne.

Samalla niin kaunis.

ero, pesojoonas

En voi kieltää, että joka kerta, kun eroamme toisistamme, en miettisi, oliko tämä tässä. Hirveä ajatus ja niin tosi. Hetkellisesti ainakin. Vaikka mitään syytä ei olisi eroon, hiipii tämä hirviö takaraivoon. Toki elämä on ohimenevää, minkään ollessa ikuista. Ero ja kuolemahan on läsnä joka hetkessä. Hiuskarvan ohuttahan kaikki on. Tätä ei tietenkään tule mietittyä Alepan kassalla sunnunta-iltana, kun ollaan leffaeväitä ostamassa pimenevässä illassa.

Kahden kuukauden yhdessäolosta tuli uusi normaali meille. Enkä laittaisi vastaan vaikka se olisi jatkunut pidempäänkin. Sitä ehti unohtamaan, miltä tuntuu jäädä, kun toinen lähtee. Miltä tuntuu, kun katseet eivät enää kohtaa oven sulkeutuessa. 

Tuntuu erota.

Brutaalia erosta teki tälläkin kertaa se, että arki vain jatkui. Jatkui vaikka kuinka itkin eilisen perään. Tuntui niin väärälle liittyä työpalaveriin tunti hänen lähtemisensä jälkeen. Eikö minun tulisi surra ja rypeä säälissä kauemmin kuin tunti? Tuntui väärälle, että muut palaverissa olijat olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka omassa todellisuudessani olin juuri sanonut heipat toiselle ja jäänyt tyhjän päälle, tietämättömänä milloin seuraavan kerran taas näemme. Helvetin korona! Oma elämäni yksi räkäinen rätti lattialla. Edes posteljooni ei noteerannut olotilaani. Teki vain työtänsä ojentaessaan postini. 

ero, pesojoonas

Nyt kun olen muutaman päivän rauhoitellut mieltäni, ymmärrän kuinka lohduttavaa on, että arki jatkuu. Niin lohdullista. Kävi elämässä mitä vain, elämä ympärillä jatkaa eteenpäin menemistä. Posteljooni tuo postin päivästä toiseen. Eihän tämä eron hetkellä tietenkään lohduta eikä silloin tarvitsekaan lohduttaa. Suru tulee surra. Silloin, kun on taas valmis tarttumaan toivosta, on hyvä muistaa elämän jatkumo. Aurinko nousee huomennakin. 

Välillä ystäväni kysyvät, miten kestän eron hetket. Eihän niitä tarvitse kestää. Ne vain valuvat myräkän lailla ylitse. Päivä kaksi ja selkenee. Sitä yrittää tukeutua niihin elettyihin hetkiin, jotka ovat kaikki kaikessa. Niitä hetkiä minulta ei viedä pois. 

Ja tulevaisuudessa on aina edessä jälleennäkeminen. Se, kun tuntee toisen iholla taas. Näkee toisen silmistä palon ja rakkauden. Näkee meidät!

Tätä kohden on mentävä, kun toinen sulkee oven ja poistuu.

Ik hou van jou.

PS. Lue myös Räntäinen rakkauspäiväkirja – luopumisen tuska.