Ruokahävikki kuriin – keittiöpäällikön vinkit hävikin vähentämiseen

Viime viikolla mietimme työporukalla, mitä tai millaisia asioita saatamme paheksua tulevaisuudessa, vuonna 2030. Spekuloimme ja loimme erilaisia tulevaisuuden kuvia. Lihansyönti, kotieläimet, hävikkiruoan tuottaminen, yksityisautoilu keskusta-alueella ja pikamuoti nousivat paheksuttujen asioiden listalle. Tuolle listalle, jossa esimerkiksi sisällä tupakoiminen aikoinaan oli.

Ruokahävikki on varmastikin asia, jota tulemme paheksumaan ja toivottavasti hyvinkin pian jo. Maailmassa syntyy arvioiden mukaan ruokahävikkiä noin 1,3 miljardia tonnia vuodessa. Euroopan unionin alueella luku on noin 88 miljoonaa tonnia vuodessa. Tämä tarkoittaa vuodessa henkeä kohden 173 kiloa. Hintalappu tälle hukatulle ruoalle on noin 143 miljardia euroa, ilmastovaikutuksia unohtamatta. 

Suomessa ruokahävikin määrä on noin 450 miljoonaa kiloa, joka tarkoittaa, että hukkaan heitetään 82 kiloa sapuskaa henkeä kohden vuodessa. Puhutaan järjettömistä määristä syömäkelpoista ruokaa. Välillä tuntuu, että ruoan roskiin heittäminen on jo niin arkipäiväistä, että se koetaan jopa osittain hyväksyttäväksi asiaksi. Suomessa suurin osa ruokahävikistä Suomessa syntyy kotitalouksista. Jokainen suomalainen heittää keskimäärin 24 kiloa vuodessa syömäkelpoista ruokaa roskiin. Siis, sinä ja minä heitämme keskimäärin tuon verran ruokaa menemään.

Ruokahävikkiin herääminen

Olen viimeisten kuukausien ajan ihmetellyt, kuinka paljon ihmiset jättävät aamupalalla lautasille ruokaa. Pahimmissa tapauksissa hylätyiltä lautasilta löytyy valmiiksi voidellut leivät, isot kasat pannukakkuja hillovuorella ja kulhollinen koskematonta puuroa. Kaikki tämä on syömäkelpoista ja arvokasta ruokaa.

Buffet-pöydät tuntuvat olevan meille ihmisille jonkinlainen testi, joka iskee syvältä kumpuavaan tunteeseen nälkään nääntymisen pelosta tai sitten vain ajatuksesta ”kun kerran olen maksanut, teen myös mitä huvittaa.” Buffet-pöydän ehdoton hyvä puoli on, että kuka tahansa pystyy ottamaan juuri itselleen sopivan määrän ruokaa ja vielä santsaamaan, jos siltä tuntuu. Tämä on hyvä muistaa!

Juttelin Clarionin keittiöpäälliköiden Katja Elorannan ja Mikko Hämäläisen kanssa hävikistä ja sen syntymisestä Clarionin hotelleissa. Clarionissaruokahävikin vähentämiseen vaikutetaan parhaiten yhdessä asiakkaiden kanssa, mutta toki keittiön puolellakin tehdään valtavasti töitä hävikin minimoimiseen. Hävikin vähentämisen keinoja ovat muun muassa oikeanlainen viestintä, korkea jatkojalostus, suunnittelu sekä tiedostaminen, mistä hävikki koostuu. 

Miten näitä ammattikeittiön oppeja voisi jokainen meistä hyödyntää kotikeittiön puolella? 

Keittiöpäällikön vinkit hävikin vähentämiseen

1. Suunnittele, suunnitelle ja suunnittele

”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” toimii tässäkin yhteydessä. Kauppalistan tekeminen sekä viikon menun suunnitteleminen, mahdollistavat tehokkaan ajankäytön, mutta ennen kaikkea vähentää heräteostosten tekemistä. 

Samalla pystyy miettimään, kuinka lounaalta ylijääneitä raaka-aineita voi hyödyntää esimerkiksi illallisella eri muodossa. Esimerkiksi lounaalla kasvissosekeitosta ylijääneet porkkanat voi hyödyntää päivällisellä padassa.

2. Jatkojalosta

Hävikkimehu, tomaattihilloke, drinkkien koristeet ja munakokkeli ovat osa Clarionin aamupalatuotteiden jatkojalostuksen tuotoksia. Oman kotikeittiöni suosikki on viikonloppuisin valmistuva sekametelisoppa, johon laitan jääkaapista löytyvät jämäpalat yhdeksi kokonaisuudeksi. Nahistuneet vihannekset ja kasvikset voi toki hyödyntää esimerkiksi pataruokiin tai pikkelöidä ne. Grilliruokakauden ollessa jo ovella, pikkelöidyt kasvikset ja vihannekset ovat oiva lisuke makkaran tai vakkaran kylkeen.

Kyse on aika pienistä asioista, kuten sitrushedelmien kuorien käyttämisestä mehujen tai drinkkien koristeena roskiin heittämisen sijaan. Itse koen, että nämä ovat juurikin niitä isoja tekoja kohti suurempaa ajattelun muutosta. Nollahukan Otso ja Aino kiteyttävät ajatukseni hyvin: ”Me Nollahukassa uskomme, että opettelemalla pois pientenkin asioiden hukkaamisesta, voimme oppia toimimaan kokonaisvaltaisesti kestävämmällä tavalla.” 

3. Käytä olemassa olevia raaka-aineita

Miltä kuulostaisi tilata ravintolassa No Name -annos, joka muovautuu juuri sen mukaan, mitä tuotteita keittiössä on sillä hetkellä eniten saatavilla tai juuri menossa käyttökelvottomiksi? Tätä filosofiaa käytetään Vantaan Clarionin Kitchen & Table ravintolassa. Samalla kun nautit ammattilaisen loihtimasta ateriasta, vähennät mahdollisen ruokahävikin määrää. Kaikki voittavat!

Hyödynnän usein itse samanlaista ajatusmallia omassa keittiössäni. Ennen ruokaostoksille lähtemistä, otan pikaisen vilkaisun jää- ja kuivamuonakaappiin. Nappaan muutaman jo olemassa olevan raaka-aineen, kuten riisin tai peston jämät, joiden ympärille suunnittelen ruokaostokseni. Kotikeittiön ruokakaappien rahallinen arvo on aika suuri, joten siinäkin mielessä kannattaa hyödyntää jo olemassa olevia resursseja viisaammin.

4. Tarkkaile ja mittaa hävikin määrää 

Luvut harvoin valehtelevat. Suosittelen parin viikon ajan tarkkailemaan, mistä biojäteastia oikein täyttyy. Toistuuko tietyt artikkelit siellä? Miten jätteen määrää olisi voinut vähentää tai jatkojalostaa?

Kun ruokahävikistä tekee näkyvää, realisoituu se paremmin. Itselleni ainakin tuli yllätyksenä tieto, että Suomessa kotitaloudet tuottavat eniten ruokahävikkiä. Syyttävä sormeni osoitti ennen tätä tietoa ruokakauppoja ja ravintoloita oman biojäteastiani sijaan.

5. Jaa ja pelasta ruokaa

Yhteiset kaupunkijääkaapit ovat myös rantautuneet Suomeen. Jääkaappi on siis kaupunkilaisten yhteinen, jonne kuka tahansa voi tuoda tai noutaa ylijäämäruokaa. Miten mahtava resurssiviisas innovaatio, joka tuo samalla kaupunkilaisia yhteen. Ainakin Seinäjoella, Kotkassa ja Helsingissä on toiminut tai toimii yhteiset jääkaapit. 

Toinen oiva tapa vähentää ruokahävikkiä on pelastaa ruokaa ResQ-palvelun avulla. Clarionissa otettiin viime viikolla käyttöön suosituksestani ResQ ja nyt jo kymmenet annokset ovat löytäneet pelastajansa. Sen sijaan, että tekisi aina itse ruokaa, suosittelen nappaamaan kyseisen sovelluksen käyttöön ja nauttimaan herkullisen ravintola-annoksen halvemmalla hinnalla. Varsinkin sushien pelastaminen on allekirjoittaneen mieleen ResQ:ssa. 

Ei niin seksikäs tapa pelastaa ruokaa on pakastaminen. Juustot, banaanit, leivät, riisit… Rohkeasti vain pakkaseen ennemmin kuin roskikseen. Vinkki vitonen banaanien pakastamiseen: suosittelen kuorimaan banaanin ennen pakastamista. Pakastetut banaanit toimivat hyvin smoothiessa.

Näiden vinkkien lisäksi on hyvä muistaa, ettei parasta ennen päiväys ole sama kuin viimeinen käyttöpäivä. On myös tärkeää tarkastella omaa arvostusta ruokaa kohtaan. Ei ole mikään itsestäänselvyys syödä puhdasta ruokaa yllin kyllin päivästä toiseen. Varsinkin kouluruoan soisi saavan enemmän arvostusta Suomessa. Muutenkin ajatus siitä, että ruoka on vain energialähde, kuulostaa korvaani puiselta. Ruoka on ennen kaikkea nautinto, oli kyseessä sitten ranskalaiset ketsupilla tai Tomi Björkin tryffelit. Nauttikaamme ja arvostakaamme sitä.

Kuvat Omar El Mrabt


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Onnen hetkiä

Oi päiväkirja, oi päiväkirja. Tavallinen torstai, ranut ketsupilla ja onnen hetkiä. Mitäs muutakaan.

Kävelen pitkin Jätkäsaaren sokkeloisia ja kapeita katuja. Orastavan kesän pystyy haistamaan ja tuntemaan iholla. Pitelen käsissäni lämpimiä ranskalaisia ja K-kaupan ruokakassia. Kaupunkilaisromantiikkaa lisää ylläni olevat kuluneet harmaat collarit ja lippis, joka on vedetty syvälle päähän. Aurinko on maalannut rakennuksien huiput lämpimän keltaisiksi. Joku kutsuu tätä näkyä golden houriksi, itselleni siitä tulee liikaa mieleen golden shower, joten kutsun sitä auringonlaskuksi. Lokit ovat talven jäljiltä löytäneet taas paikkansa räystäiltä, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Lämpötila sallii roikuttaa kaulahuivia käsitaipeessa. Kävelen ja ihmettelen elämää. 

Vedän pitkän henkäyksen kevään tunnetta keuhkoihini.

Mieleeni pompahtaa ajatus, jos elän elämäni onnellisimpia hetkiä tänään, kiitos niistä.

Jatkan hymyssä suin kävelyä ratikkapysäkin ohi. Palaan kylläkin saman tien tuohon mietteeseen. 

Pysähdyn.

Mikä tekee tästä hetkestä niin ainutlaatuisen ja onnellisen? Vai onko tämä hetki vain yksi muiden joukossa, jonka pariin satuin pysähtymään ja havainnoimaan tuntemuksiani. Kuinka monta tällaista hetkeä minulta on mennyt ohi? Ehkei tuo olekaan oleellinen kysymys, vaan oleellisempaa on miettiä tätä hetkeä ja huomista. 

Jos mietin tätä hetkeä, tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vihdoin asettuneet hetkeksi paikoilleen. On ihmisiä ympärillä, jotka välittävät ja on ihminen vierellä, joka on. On sellaisella tapaa, joka antaa ja sallii. Sallii rään poskella ja antaa tilaa kasvaa yhdessä.

Yhtäkkiä huomaan, kuinka aiheesta onkin vaikea kirjoittaa, kun ei meinaa löytyä oikeita sanoja. Tunteiden sanottaminen on aluksi itselleni usein haastavaa. Tarvitsen peilin, joka reflektoi ja kertoo, mistä tunteista on kenties kyse kohdallani.

Olen usein luottanut kuuluisaan ”rakkauden kieleen”. Kieleen, jossa sanoja ei tarvita. Kieli, joka toimii hyvin ihmiselle, jolle tunteista puhuminen laittaa helposti palan kurkkuun. Rakkauden kieli tuntuu olevan tällaiselle mykähkölle makkaransyöjälle oikotie onneen. Tai ainakin hetkellistä helpotus tuova tekosyy. Nyt on kuitenkin opeteltava sanoittamaan uudella tapaa omia tunteita, koska kyse ei ole pelkästään minusta.

Moni asia on tällä hetkellä niin uutta, etten tiedä, mitä sanoja tulisi käyttää. Mitkä asiat ovat merkitseviä ja mitkä itsestään selviä. Mihin asioihin tulisi edes kiinnittää huomiota tämän tyyppisessä suhteessa? Mistä tässä kaikessa on edes kyse?

Paljon avoimia kysymyksiä.

Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla

Turha kai tässä on miettiä asioita kuitenkaan liikaa, varsinkaan yksin. Pian turhautuu ja kompastuu omiin jalkoihinsa. Koen, että tärkeämpää on heittää kysymyksiä ilmoille ja havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itsessä tapahtuu. Ja ennen kaikkea kuunnella ja oppia, niin muista kuin itsestäni.

Aika näyttää, mikä merkitys tälläkin hetkellä todellisuudessa on. Oliko tämä vain tähtipölyä sisältävä yksi onnen hetki kaiken avaruuspölyn seassa, vai oliko tässä jopa jotain sellaista, joka valkenee vasta ajan kanssa.

Kai tässä pitää vain pystyä luottamaan omiin tunteisiin ja intuitioon, sekä kykyyn kasvaa ja hyödyntää jo koettuja asioita. Toki intuitio voi olla paska, tunteet jotain muuta kuin todellisuutta ja oma kyvykkyys alhainen. Sen suurempaa riskianalyysiä on kuitenkin turha tehdä. Eihän tässä ole muuta kuin opittavaa. On nimittäin opittava olemaan rehellinen omasta tietämättömyydestä ja muistuttamaan itseä myös niistä asioista, joista nyt jo tietää.

Kliseisesti, vieköön tämä hetki kohti tulevaisuutta – yhteistä sellaista.

Kuvat Anni Korhonen


Anteeksiantamisen kivuliaisuus

Keskustelin tällä viikolla Facebookissa tuttuni seinällä Hussein Al-Taeen vuosien takaisista kirjoituksista. Tällä viikolla mies otti hatun pois päästä ja pyysi vilpittömästi anteeksi sanomisiaan. Jaoimme tuttuni kanssa eri näkemyksen anteeksipyynnöstä ja siitä, riittääkö se. Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan tätä asiaa enemmänkin. Kuinka pitkään kannamme mukanamme virheitä, joita olemme tehneet? Mitä vaaditaan, että virheet saa kuitatuiksi vai onko asioita, joita ei yksinkertaisesti saa anteeksi? Ja kuka saa ja ei saa anteeksi? Millä perustein?

Kun katson omaa menneisyyttäni ja niitä mielipiteitä, joita minulla on ollut, sekä tekoja, joita olen tehnyt, en suinkaan ole ylpeä niistä. Olen haukkunut ihmistä homoksi, tehnyt pilaa etnisyydellä, heitellyt vitsejä rajanaapureistamme, vaatinut sossun luukulla olevia töihin, nauranut vegaaneille ja sanonut kasvissyöjiä ituhipeiksi, ollut koulukiusaaja ja kolauttanut olkiani kielten opiskeluille, koska Suomessa puhutaan suomea. Ja mitä tulee naisurheiluun, ei se ole urheilua, eikä naista tulisi päästää rattiin.  

Voin sanoa, etten koe mitään suurta ylpeyttä kirjoittaessani näitä asioita tänne. Päinvastoin! Mietin, miten on edes mahdollista, että olen suustani päästänyt moisia asioita tai edes ajatellut noin. Häpeän tunne on välitön ja koen valtavaa syyllisyyttä. Tiedän, että osalle teistä nämä asiat saattavat tulla yllätyksinä, osa varmastikin kokee piston myös omassa sydämessään. Jos haluat syyllistää minua, tee se, mutta toivon, että luet kuitenkin tämän kirjoituksen loppuun asti. Kiitos!

En pysty swaippaamaan tekojani pois saman lailla kuin Tinderissä pystyn heittelemään ihmisiä vasemmalle ja oikealle. Tehty mikä tehty. Se, mitä pystyn kuitenkin nyt tekemään, on pyytää anteeksi sanomisiani ja tekemisiäni. 

Anteeksi. 

Mutta väkisin mieleeni hiipii ajatus, riittääkö se? Riittääkö minun, Husseinin tai sinun, joka olet myös saattanut sortunut virheisiin, anteeksipyytäminen?

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven

Niin, miksi olin ennen sellainen kuin olin? Vaikka, kuinka haluaisin ottaa täyden vastuun sanomisistani, niin en voi olla muistuttamatta ympäristön vaikutusta minuun. Suurin osa aiemmin luettelemistani asioista oli aivan normaaleja asioita niissä ympäristöissä ja kaveriporukoissa, joissa vartuin. Ei kaikki tietenkään, mutta suurin osa. 

Katsoin taannoin Areenasta dokumentin, jossa pureuduttiin intialaisten poikien käsitykseen miehen roolista ja mallista heidän yhteiskunnassansa. Dokumentissa olleiden nuorten, alle 10-vuotiaiden poikien mielestä oli täysin oikeutettua ja tavanomaista kouria naista. Eivät he nähneet siinä mitään väärää. Ympäristö oli opettanut heidät tietynlaiseen normistoon ja käyttäytymiseen. Saman lailla kuin ympäristö oli sallinut minunkin kohdallani erilaiset ajatukset ja mielipiteet.

En sano, että yksikään sanomiseni olisi kuitenkaan hyväksyttävää. On hyvä vain ymmärtää, mikä merkitys ympäristöllä on meidän tapaamme toimia ja ajatella.

Omalla kohdallani muuttaessa Jyväskylään, moni asia muuttui. Aloitin korkeakouluopinnot ja sain uusia ystäviä. Uusi ympäristö ja ihmiset ympärilläni kyseenalaistivat uudella tapaa aikaisemmin opittuja mielenmallejani ja ajatuksiani. Sain aivan uudenlaista ajateltavaa. Maailma ei ollutkaan niin mustavalkoinen. Lähdin 22-vuotiaana yksin Inter-Rail -reissulle, koska halusin kohdata omia ennakkoluulojani. Muutamia vuosia myöhemmin pakkasin rinkan uudelleen ja lähdin kiertämään maailmaa 4,5 kuukaudeksi. Opin ymmärtämään, mistä omat mielipiteeni olivat aikaisemmin tulleet ja mihin ne pohjautuivat. Opin myös ymmärtämään ihmisyyden ytimessä olevaa erehtyväisyyttä ja keskeneräisyyttä. 

Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua

Tuntuisi kamalalta aamulla herätä ja joku sanoisi minulle, että olen nyt ihmisenä valmis. Mielipiteeni ovat vieläkin naiiveja, kärkkäitä ja useimmiten vailla vankempaa pohjaa. Tiedostan, että tiedän todella vähän loppupeleissä elämästä tai asioista. Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän olen oppinut ymmärtämään omaa tietämättömyyttäni ja keskeneräisyyttä. Tieto siitä, että 90-vuotias mummuni oppii vielä uusia asioita, on lohduttavaa.

Ihmiselämään kuuluu virheet. Meistä jokainen on jollain tapaa mokannut. Osa suuremmin, osa pienemmin. Toiset enemmissä määrin kuin toiset. Yhtä ja samaa me kaikki olemme, inhimillisiä olentoja. Kyky myöntää omat virheensä on minulle merkitsevä tekijä. Ihminen, joka ymmärtää omien tekojensa ja sanojensa vääryyden sekä on valmis muuttumaan, on asia, jota meidän tulisi arvostaa. Eikö meissä kaikissa ole kasvun mahdollisuus? 

Kyse on myöskin eteenpäin menemisestä, ei menneisyyteen jäämisestä. Menneeseen on tosin helppo jäädä, mutta se ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu eikä edes mahdollisuus. Olisi varmastikin kaikille meille helpompaa, jos syntyisimme kokonaisina ja valmiina, ilman mitään säröjä tai teräviä kulmia. Näin ei kuitenkaan ole. Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua.

Anteeksiantaminen on kivuliasta, mutta ennen kaikkea jalo ja tärkeä taito, jota emme saa unohtaa. Haastakaamme itseämme tämän suhteen, kysymällä vaikka, mitä olen valmis antamaan anteeksi. Missä menee omat rajani anteeksiantamisen suhteen, ja onko niitä rajoja mahdollista laajentaa?

Toivon saavani anteeksi asiat, joita olen tietämättömänä nuorena miehenä sanonut ja tehnyt menneisyydessäni.

Kuvat Yaël Sarioa


Enhän minä ole tällainen – kevätväsymystä

Rakastan, kun Suomessa on mahdollisuus neljään hyvinkin erilaiseen vuodenaikaan. Pidin pitkään itsestäänselvyytenä, että vuodenajat tulevat ja menevät. Reilu viisi vuotta sitten tapasin Singaporessa pari brittiä, jotka tuskailivat, kun aurinko nousee ja laskee vuodenaikaan katsomatta aina samaan aikaan. Luontokaan ei koe suuria muutoksia vuoden aikana.

Itselleni vuodenajat kertovat eteenpäin menemisestä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, luonto jatkaa omaa kulkuaan. Vuodenajat rytmittävät myös elämää: syksyllä iltojen pimetessä tulee rauhoituttua ja vedettyä villasukat jalkaan, kun taas kesäisin tuntuu, että vuorokaudessa on enemmän tunteja kuin talvella. Pitkät yöttömät kesäyöt, ne jos jotkut ovat suomalaisen luonnon kulmakiviä.

Kevät tuo itselleni aina pilkahduksen toivoa valoisammista ajoista (kirjaimellisesti valoisimmista ajoista). Samaan aikaan tämä kesän kynnyksellä oleminen tuo muutaman ristiriitaisuuden tunteen mielen päälle. Olen viikon ajan ollut kuin varjo itsestäni. Positiivisuus, energisyys ja valovoimaisuus ovat vain koristesanoja myyntimatskuissani. Siitepölykausi on kurittanut meikäläistä oikein olan takaa, jälleen kerran. 

Jatkuva väsymys, flegmaattisuus ja ”kun mikään ei tunnu kiinnostavan tai innostavan”-tunne ovat olleet läsnä viime päivät. Voisin ainoastaan pitää silmiäni kiinni ja lillua päivät pitkät ammeessa. Poden myös syyllisyyden tunnetta, kun mielessäni kelailen, että ”enhän minä ole tällainen”.

Välillä on vaikea hyväksyä negatiivisia tunteita osaksi itseään. Sitä on tottunut näkemään itsensä tietynlaisena ja myös haluaa nähdä ja tulla nähdyksi sellaisena. Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni, että olen paljon muutakin kuin ”se positiivinen ja energinen Joonas”. Negatiivisiksi koetut tuntemukset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä kuin positiivisiksikin koetut. Sehän on osa ihmisyyttä kaikki. Silti sitä niin helposti syrjäyttää osan tunteistaan pois.

Toinen kevääseen liittyvä ristiriitaisuus on ”pitäisi tehdä ja mennä” -ajattelu. Auringon mollottaessa taivaalla ensimmäistä kertaa kuukausiin, pitäisi siitä sitten nauttia täysin rinnoin ja koko rahan edestä. Olimme Yaelin kanssa sopineet treffit Amos Rexiin aiemmin tällä viikolla. Pohdimme tovin, onkohan sittenkään hyvä idea mennä sisätiloihin, kun kerrankin on näin hyvät kelit. Olisiko parempi ratkaisu kuitenkin käydä esimerkiksi Suomenlinnassa paistattelemassa päivää. Miltä osin parempi ratkaisu? Tosissamme mietimme, että pitäisikö luopua alkuperäisestä ajatuksesta, mutta päädyimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja menimme Amos Rexiin. Museovierailu oli juurikin se asia, joka molempia kiinnosti, satoi tai paistoi. 

Pitäisi ja pitäisi. Mitä jos ei pitäisikään ja luopuisin turhasta itsensä syyllistämisestä. Nauttisin juuri niistä asioista, jotka siinä hetkessä tuntuvat hyviltä. Jos aurinko ei paista seuraavana päivänä, niin sitten se ei paista. Hyvinkin yksinkertaista. Yhdessä elokuvassa tokaistiin hyvin, että jälkiruoka tulee aina syödä ennen pääruokaa, sillä koskaan ei tiedä, jos maailmanloppu tulee alkuruoan jälkeen.

Kitinästä ja hampaiden irvistelystä huolimatta, rakastan kevättä ja sen tuoksua. Sitä, kun kaikki on vielä edessäpäin, luonto herää talviunilta, ihmiset kuoriutuvat untuvatakeistaan ja kadut täyttyvät elämästä. Kiva kun päätit kevät tulla taas vierailulle!

Kuvat Omar El Mrabt


Mitä vain rahan takia?

Tein muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön Suomen sosialidemokraattien kanssa. Ensimmäistä kertaa motiivini yhteistyöhön kyseenalaistettiin. ”Teetkö aatteen vai rahan takia hommia?”, kysyi muutama seuraaja suoraan minulta. Arvostan muuten tosi paljon, kun kasvotusten, omilla nimillä tulette kommentoimaan tai antamaan kritiikkiä, kiitos siitä. Kun kerroin Instagramin puolella, että teen yhteistyön aatteen takia, en rahan, kyseenalaistettiin tämäkin, anonyymina. ”Juu, eipä tietenkään tee (rahan takia)”

Ymmärrän kriittisen näkökulman. Kun raha astuu peliin, asetelma muuttuu aina. Yhteistyön motiiveja tulee mahdollisesti lisää, joita lukija joutuu kriittisesti tarkastelemaan. Politiikan kentällä aika harva on myöskään tehnyt vaikuttajayhteistöitä, joten tämäkin varmasti toi oman lisänsä, kun kyseessä ei ollut rasvapurkin tai elämysmatkan mainostaminen. Toisinaan yhteistyön taustaorganisaatio saattaa lobata vahvasti jotain aatetta, emmekä välttämättä sisältöjen katsojana huomaa tätä. Tein itse melkein vuoden ajan EK:n alaisuudessa sosiaalisen median sisältöjä omalle YouTube-kanavalleni. Ei silloin yksikään kyseenalaistanut motiivejani tehdä töitä.

Syitä tehdä niin kaupallisia yhteistöitä kuin palkkatöitä, on monia ja raha on yksi niistä. Raha on kylläkin yksi huonoimmista motivaatiotekijöistä itselleni. Se on enempi hygieniaväline, joka mahdollistaa hyvät lähtökohdat inhimilliseen ja onnelliseen elämään. Eli se kattaa pitämään huolen perustarpeistani, kuten asumisesta ja ruoasta. Raha on myös ulkoinen motivaatiotekijä, joka motivoi hetkellisesti, muttei pitkäkestoisesti. Jos haluan ruokkia sisäistä motivaatiotani, tulee tekemisen itsessään olla mielekästä, kehittävää ja merkityksellistä. Sisäinen motivaatio kun kumpuaa itse tekemisestä. 

Työnirsoilija

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että olen tänä päivänä päässyt valitsemaan työni. Koen nimittäin olevani hitusen nirso töiden suhteen. Tiedän, etten motivoidu helposti, varsinkaan, jos aihe ei hetkauta minua tai työ ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi haastavaa. Toki olen tehnyt paljon hanttihommia opiskeluvuosien aikana pelkän rahan takia. Silloin merkitys työn tekemiseen kumpusi siitä, mitä rahalla pystyi tekemään: matkustamaan. Onneksi nykyään saan kerrytettyä matkakassaan euroja töillä, joita teen suurella sydämellä.

En suinkaan ole ainoa, jolle raha ei ole merkitsevin tekijä. Suurin osa nuorista ei nimittäin koe, että raha olisi merkitsevin tekijä työelämässä, vaan työn merkityksellisyys nousee kyselyissä etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raha olisi merkitsevä tekijä. Motiivit tehdä töitä ovat ihmisillä erilaiset, mikä on hyvä ymmärtää. Työ voi olla osalle vapaa-ajan mahdollistava tekijä. Osalle työ merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä tai vaikuttamista. Joillekin työ on vain työtä, ei muuta. Kaikki tavat ajatella ja tehdä työtä, ovat oikeita.

En kiellä, etteikö raha merkitsisi myös minulle. Olisi tyhmää väittää, ettei merkitsisi. Kysehän on työstä ja lisäarvon tuottamisesta, mistä maksetaan yleensä ihmisille. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Siinä missä teen tismalleen samaa duunia palkkatöikseni kuin yrittäjänä, olisi epäoikeudenmukaista kuvitella, että saisin toisesta työstä vain lämmintä kättä rahan sijaan. Raha myös mahdollistaa erilaisia elämyksiä elämääni sekä luo turvan tunnetta säästöjen ja sijoitusten muodossa.

Olen sisällöntuottajana siitä onnekkaassa asemassa, että pääsen tekemään työtäni myös verokortin kautta, jolloin pystyn takaamaan turvallisuuden tunteen säännöllisillä palkkatuloilla. En ole riippuvainen yrittäjän tuloistani, jolloin pystyn valitsemaan myös yhteistyöni harkiten, sen mukaan, mikä ruokkii omaa tekemistäni, kehittää minua sisällöntuottajana ja erityisesti innostaa minua. Muun muassa näiden perusteella valitsen yhteistyöni, oli kyseessä yritys, yhdistys tai puolue. En ensisijaisesti rahan perusteella. 


Hotellivuodella rahoiksi?

MeNaisten toimittaja vieraili taannoin luonani tekemässä juttua hotellivuodestani. Haastattelut ovat siitä antoisia hetkiä, että niiden kautta pääsee sanoittamaan ja tarkastelemaan omaa elämäntilannettaan. Sitä niin helposti uomautuu omien ajatusten kanssa, ja asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä helposti. Haastattelussa yksi kysymys herätteli erityisesti minua: ”Nyt kun sä asut täällä hotellissa ja sulla ei ole asumiskustannuksia, niin sä varmaan saat tienattua hyvin säästöjä.”

Niin, nopeasti ajateltuna tässähän voisi kuvitella rikastuvansa oikein kunnolla, kun asumiskustannukset, jotka yleensä ovat suurin yksittäinen menoerä, ovat pyöreät nolla euroa. Pysähdyin toviksi miettimään tuota kysymystä ja havahduin siihen todellisuuteen, josta olen unelmoinut jo seitsemän vuoden ajan. Olen pitkään siis kipuillut työelämässä vapaa-ajan puutteesta. Pohtinut, kuinka paljon ja millä hinnalla olen valmis myymään aikaani toiselle osapuolelle. Siitähän työelämässä on myös kyse, oman ajan myymisestä. Olen kokenut työelämän olevan liian suuressa roolissa elämässäni ja toisinaan vapaa-aika on pitkälti ollut akkujen lataamista työpäiviä varten.

Neljän päivän työviikko on siintänyt silmissäni siitä päivästä lähtien, kun koulukaverini vöyhöttivät siitä menemään vuonna 2010. Edellisen Aasian reissun jälkeen kirjoitin työsopimuksen neljän päivän mukaan ja olin mielissäni, kuinka olin päässyt tavoitteeseeni. Samaan aikaan kuitenkin perustin oman toiminimen ja lisäsin sosiaalisen median kautta tulleiden työpyyntöjen määrää. Molemmat työt innostivat mukaansa, ja huomasin jälleen kerran tekeväni töitä viikonpäivään katsomatta, enemmän kuin yksikään kiky-sopimuksen kohta olisi velvoittanut. 

Lähdettyä mukaan #YearInClarion -kampanjaan, mietin aluksi, kuinka paljon säästänkään rahaa ja saan kerrytettyä säästöjä tulevaisuutta varten. Jo pelkästään asumiskustannuksissa puhutaan yli kymppitonnin säästöistä, olettaen, että jatkaisin samoissa määrin laskutettavan työn tekemistä ja kuluranteeni pysyisi samassa. Olisi helppoa tarttua ajatukseen noin suuresta summasta ja nähdä se investointina tulevaisuuteen. Mutta samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän, peilaten siihen kysymykseen, jonka kanssa olen paininut vuosien ajan: Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani muille?

Kohti neljän päivän työviikkoa

Tällä hetkellä teen kahden päivän työviikkoa työnantajalleni ja tuotan omiin sosiaalisen median kanavoihin sisältöjä, sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja luonnolliselle. Tulotasoni on laskenut vuoden takaisesta, mutta vapaa-ajan määrä kasvanut samassa suhteessa. Kelasin, että kun kerran on taloudellinen turva ja mahdollisuus vähentää työn tekemistä, miksi en sitä tekisi. Miksi en eläisi arvojani todeksi, mikä on monesti haastavaa arvoristiriitojen ja resurssien takia. Tällaisessa tilanteessa, kun tähtimerkit ovat kohdillaan, miksi en tarttuisi mahdollisuuteen. 

Haluan korostaa tässä vaiheessa, että puhun ainoastaan omasta elämäntilanteestani, en kenenkään muun. Tämä ihan sillä, ettei kenelläkään tule kuva, että kuka tahansa pystyisi tekemään näin. 

Kahden päivän työviikko on antanut vapauden tunnetta roppakaupalla. Koen, että itselleni juurikin vapauden tunne on yksi tärkeimmistä psykologisista perustarpeista. Joku saattaisi kysyä, miksen lähde kokonaan yrittäjäksi, jolloin voisin toteuttaa itseäni omien ehtojeni mukaan. Koen, että kehityn kaikista parhaiten, kun teen hommia itseäni fiksumpien parissa. Samalla saan ympärilleni yhteisön, joiden kanssa pystyn töiden lisäksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan omaa arkea. Kolmas tekijä, miksi haluan pysyä myös työntekijänä, liittyy rakenteeseen, jonka ”päiväduuni” tuo tullessaan. Kaiken tämän pystyisin kyllä saavuttamaan myös yrittäjänä, se vain vaatisi enempi vaivannäköä, joka taas vie aikaa ja energiaa joltain muulta. ”Päiväduunien” ja yrittäjänä olemisen yhdistäminen sopii itselleni ainakin tällä hetkellä parhaiten. Saan muodostettua tätä kautta toimivan neljän päivän työviikon.

Sen sijaan, että miettisin, pääsenkö rikastumaan hotellivuoteni aikana vai en, suuntaan fokukseni siihen, mitä kaikkea vapautuneella ajalla ja näillä resursseilla pystyn tekemään. 

Kuvat Anni Korhonen


31 päivää ilman lihaa – taistojen taisto

31 päivää ilman lihaa. Moni varmastikin naureskelee, kuinka helpottunut olen lihattoman maaliskuun loppumisesta. Voin sanoa, ettei ollut helpoin projekti. Toki suuria ponnisteluja en joutunut kuukauden aikana tekemään, sillä Clarionin aamupala ja illallismenu tarjoilivat valmiita kasvisvaihtoehtoja suoraan nenän eteeni. Henkinen puoli oli sitäkin raskaampi. Ehdottomuus kun ei sovi luonteelleni.

Ajatus lihattomasta kuukaudesta tuli yhdeltä seuraajaltani, kun kyselin vinkkejä hotellivuoteni bucket-listalle. Tykästyin heti ideasta: Matka lihankorvikkeiden ja vihanneksien maailmaan alkakoon! Kylläkin matka oli alkanut jo vuosi sitten, kun siirryin ”paketti sika-nautajauhelihaa per ilta” lihansyönnistä pois, kohti kasvipohjaisempia ratkaisuja. Täysin lihasta ja eläinperäisistä tuotteista en kuitenkaan ole halunnut luopua, enkä koe sille edes tarvetta.  

Kasviskuukaudessa ei pelkästään ollut kyse lihattomuudesta, vaan pääsin myös tarkastelemaan, miten Clarionissa pystyttäisiin huomioimaan paremmin kasvisruokailijat ja vegaanit sekä tarjoamaan hotellivieraille ekologisempia vaihtoehtoja. Pääsen siis vuoden ajan kehittämään Clarionin palveluita yhdessä teidän seuraajien kanssa. Kiitos kaikista kasvis- ja vegaanivinkeistä, joita sain ison kasan Instagramissa.

Vastuullisuus ja vastuulliset teot ovat osa Clarionin We Care-ohjelmaa, jonka tavoitteena on jalkauttaa heidän arvojaan osaksi hotellielämystä. Clarionin keittiöväki ottikin hyvin vastaan ajatuksen tarkastella aamupala-, lounas sekä illallistarjontaa kriittisesti ja ennen kaikkea lihattomasti. Tämän tyyppinen yhteistyöprojekti mahdollistaa sen, että kuluttajien toiveita ja ääntä kuullaan paremmin, sekä yritykset pystyvät palvelemaan kuluttajien tarpeita paremmin. Odotan innolla miten kehitysideat muuttuvat konkreettisiksi teoiksi vuoden aikana.

Lihantuotannon räjähdysmäinen kasvu

Suomalainen syö lihaa yli 80 kiloa vuodessa. Määrä kuulostaa hurjalle, varsinkin, kun vuonna 2000 lihaa syötiin noin 70 kiloa ja 1950 lihaa kulutettiin ainoastaan 29 kiloa. Kasvu on ollut hurjan nopeaa ja suunta on vain ylöspäin, siitäkin huolimatta, että kasvissyöjien määrä on lisääntynyt viime vuosien aikana. Miten ihmeessä lihansyönti on räjähtänyt käsiin? 

Ruoka aiheuttaa noin viidesosan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä päästöistä, joka on yhtä paljon kuin liikenne. 90% ruoan päästöistä syntyy alkutuotannossa. Pakkaukset ja kuljetus tuottaa vain 10% päästöistä. Jotta luvuissa päästään vielä syvemmälle, maatalous, eläintuotanto etenkin, kuluttaa 70% kaikesta ihmisen ottamasta vedestä. Suurin osa näistä luvuista oli itselleni uutta luettavaa ja pohdiskeltavaa. Luvut ovat hurjia, etenkin lihankulutuksen määrä, sen päästöt ja sen kasvu Suomessa.

Mistä oikein johtuu, että lihan syöminen on näin suuressa roolissa yhteiskunnassamme? Mihin kasvisten syöminen on oikein ajan kuluessa jäänyt? Kasvisruokapäivän ehdottaminen kouluihin tai armeijaan sai setämiehet nousemaan barrikadeille. Miksi? Onko lihalla näin suuri merkitys identiteettiimme? Koemmeko, että lihansyönti antaa enemmän mielihyvää kuin kasvisten? Mihin katosi lihan arvokkuus? Ruoka ja etenkin liha aiheuttavat paljon kysymyksiä ja ihmetystä itsessäni. Tuntuu, että keskustelu lihan ympärillä käydään tunteiden vallassa, eikä järjen.

Syömisen tulee olla nautinto

Kuukauden lihattomuus laittoi itseni miettimään omia kulutustottumuksiani. Valintoja, joita teen päivittäin ruoan suhteen. Monissa ravintoloissa, kun avaa ruokalistan, joutuu saman tien kasvisruokailijana puolittamaan vaihtoehtojen määrän. Joissakin tapauksissa enemmän kuin puolet vaihtoehdoista sisältää lihaa, joten valintojen maailma sen kuin vain kutistuu. Kaupan hyllyille on alkanut hyvää vauhtia lisääntymään erilaiset kasvisvaihtoehdot. Tästä kiitos kuluttajille ja markkinataloudelle.

Niin kuin aikaisemmin jo mainitsinkin, kasvisruokailijoiden ja vegaanien määrä on kasvanut viime vuosina, hitaasti, mutta varmasti. Kasvisruokavaliota pidetään kuitenkin yhä monessa paikkaa erikoisruokavaliona. Lihattomuutta joutuu selittelemään, kun taas lihansyöntiä pidetään itsestäänselvyytenä, joka tuntuu ihmeelliseltä. Kyse on varmastikin identiteetistämme, jossa lihalla on suuri rooli, varsinkin miehillä. Onhan jotkut miehet tehneet jopa sopimuksen pupujen kanssa: ”mä olen tehnyt sopimuksen pupujen kanssa, että mä en syö niiden ruokaa ja ne ei syö mun.”

Ehdottomuus on asia, joka itseäni ärsyttää. Johtuu varmastikin heikosta mielestäni. Pisimmillään olen pystynyt olemaan karkkilakossa viikon ajan, ja muistan, kuinka vietettyäni tipatonta tammikuuta, retkahdin kuun viimeisenä päivänä. Tällä kertaa sinnittelin viimeiseen asti. Juoksin kylläkin aprillipäivänä pitkin Jätkäsaarta etsien auki olevaa sushi-ravintolaa. Uskokaa tai älkää, kaikki kolme sushi-paikkaa olivat kiinni. Ehkä universumi ja vegaanit yrittivät viimeiseen asti kertoa minulle jotain, mutta taivuin ja otin metron Kamppiin.

Tärkeä huomio kuukauden aikana oli lihattomuuden sijaan siirtyä vähentämään lihan määrää lautasella. Siihen jokainen meistä pystyy. Ajatus siitä, että joutuisi luopumaan jostain on myös naurettava. Kasviruokien laatu ja määrä ovat menneet rutkasti eteenpäin, joten olisi myöskin hyvä päivittää omat mielikuvat kasviruoista tähän päivään. Maistamalla ja kokeilemalla pääsee jo pitkälle.

Uskon, että lihattomuudesta tulee paljon miellyttävämpää minulle, kun suon lihapäivän jos toisenkin itselleni viikossa. Syömisen tulee kuitenkin olla nautinnollista, eikä kärvistelyä. Nautinnosta kannattaa pitää kiinni, mutta se, miten nautintoja saa, on hyvä tarkastella kriittisemmin. Ehkä jatkan kokeiluani huhtikuun ajan ja otan lihapäivät osaksi viikkoa.

Mitä ajatuksia sapuska ja lihattomuus teissä herättää?

PS. Jos muuten haluatte tulla testaamaan kotihotelliani Clarionia, koodilla PESOJOONAS saat -15% päivän hinnasta. Varaus tulee vain tehdä suoraan hotellin myyntipalvelusta soittamalla tai sähköpostilla. Tarjous on voimassa 31.7. asti. Lisäinfoa löydät Clarionin nettivisuilta. Tervetuloa naapuriin!


Vain ääni ratkaisee – myös eduskuntavaaleissa

Kirjoitus on tehty kaupallisessa yhteistyössä SDP:n kanssa.

Olen katsonut viime aikoina aktiivisesti The Voice of Finlandia. Rakastan sitä ensimmäistä osiota, jossa kilpailijat esiintyvät tuomareille, heidän istuessa selkä lavalle päin. Tuossa osiossa kirjaimellisestikin vain ääni ratkaisee. Millään muulla taustatekijällä, kuten ulkonäöllä, iällä, postiosoitteella tai ihonvärillä, ei ole merkitystä.

Entinen kollegani muotoili muutama vuosi sitten hyvin, kuinka vaaleissa äänestämisessä meillä kaikilla on sama määrä valtaa vaikuttaa taustaan katsomatta. Suomen pääministerillä, Supercellin toimitusjohtajalla, lähikaupan kassalla, pitkäaikaistyöttömällä ja minulla on yhtä paljon valtaa vaikuttaa – jokaisella meistä on yksi ääni.

Paljon puhutaan nuorten kiinnostuksesta politiikka kohtaan: onko sitä vai ei? Ilmastomarssi, tasa-arvoisen avioliittolain äänekäs kannattaminen ja kansalaisaloite maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta ovat olleet hyviä esimerkkejä nuorten aktiivisesta toimijuudesta ja kiinnostuksesta politiikkaa eli yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. Miksei tämän tyyppinen aktiivinen toimijuus kuitenkaan näy nuorten äänestysaktiivisuudessa? Viime eduskuntavaaleissa alle 25-vuotiaista 47% äänesti ja eniten ääniä jäi antamatta alle 20-vuotiaiden ikäryhmästä, noin 36 000 ääntä. Miksi sitten niin moni nuorista jättää äänestämättä?

Iso paha politiikka

Juttelin Snapchatissa seuraajieni kanssa politiikasta ja äänestämättömyydestä. Osalle politiikka näyttäytyy sanahirviönä, jossa kapulakielisyyteen kompastutaan helposti. Osa sanoi aivan suoraan, ettei politiikka kiinnosta lainkaan ja tuskin asiat kuitenkaan muuttuvat. ”Aluksi luvataan kuu ja tähdet taivaalta, muttei mitään kuitenkaan tehdä, kun tullaan valituksi”, näin kuvaili eräs seuraajani.

Kun puhutaan politiikasta, mistä silloin edes puhutaan? Yksinkertaisimmillaan politiikassahan on kyse mielipiteistä, joita jokaisella meillä riittää. Onko joukkoliikenne kallista? Tulisiko koulutuksen, ehkäisyn tai kuukautissuojien olla maksuttomia? Minkä ikäisenä ajokortin voi hankkia? Miten ilmastonmuutosta tulisi hidastaa? Pitäisikö kouluissa olla enemmän kasvisruokaa? Epätasa-arvoistaako armeija? Tulisiko sen olla pakollinen myös naisille? Onko asumiskustannukset nousseet liian korkeiksi? Pitäisikö leipäjonoja lyhentää?

Politiikka on läsnä jatkuvasti myös arjessa. Esimerkiksi päivittäiset ostopäätöksemme ovat vaikuttamista. Ostanko lihan sijaan tofua tai valitsenko ostopaikaksi Facebookin kierrätysryhmän sen sijaan, että ostaisin vaatteet uutena kansainvälisestä vaateyhtiöstä? Sähkösopimuksen vaihtaminen tuulivoimaan on vaikuttamista sekin. Monesti politiikka koetaan kuitenkin etäiseksi asiaksi. Asiaksi, joka ei kosketa minua. Isossa kuvassa asian laita saattaa helpostikin tuntua juuri tuolta. Kun asiaa aletaan pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja konkretisoida, huomaamme, miten politiikka koskettaakin meitä. Esimerkiksi itse en osaa sanoa, mihin suuntaan suomalaista koulutuspolitiikkaa tulisi viedä, mutta jos kysytään, tulisiko 2. asteen koulutuksen olla maksuton, tiedän kantani tähän hyvinkin selkeästi: tulisi olla! Onkin hyvä muistaa, että kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea voidakseen äänestää. On tärkeää olla armollinen itseään kohtaan ja jättää turha soimaaminen pois ja luottaa siihen tietämykseen, joka meissä jokaisessa on.

Kaveria ei jätetä!

Suomalaisten mielestä hallituksen tärkeimmiksi kehittämiskohteiksi tulisi nousta sosiaali- ja terveyspolitiikka, työllisyys ja koulutus sekä talous- ja veropolitiikka. Nuorille taas tärkein kehittämisen kohde on ympäristö- ja ilmastopolitiikka. Jos puolet nuorista jättää äänestämättä, ympäristö- ja ilmastopolitiikka voi siis jäädä pahasti taka-alalle eduskunnassa. Äänestämättä jättämisestä voi helposti tulla myös tapa: jos jättää äänestämättä ensimmäisen kerran, on todennäköistä, ettei äänestä myöhemminkään suurempi.

Kelatkaa, jos joka toinen nuori ottaisi oman ikäisen ystävänsä mukaan vaaliuurnille, nousisi nuorten äänestysprosentti korkeammaksi kuin viime vaalien kokonaisäänestysprosentti. Voisin vannoa eduskunnan näyttävän erilaiselta, jos näin kävisi. Ainakin valittujen joukossa olisi enemmän nuorten asioita ajavia edustajia ja kenties nuorempia kansanedustajia.

Miltä kuulostaa, jos tänä vuonna otetaan kaveri mukaan vaaliuurnille? Sen sijaan, että mentäisiin yksin tai pohdittaisiin menemistä, otettaisiin kaveri mukaan. Ehkä ehdokkaan valitsemiseenkin saisi apua, kun juttelee aiheesta toisen kanssa. Tämä jos joku olisi vaikuttavaa ja yhteiskunnallisesti tärkeää. Äänestämisen jälkeen voi sitten yhdessä käydä vaalikahveilla tai -olusilla.

Miten valita ehdokas?

”No mistä sitä pitäis tietää ketä äänestää?”. Erittäin hyvä kysymys!

Antamalla äänen ehdokkaalle, annat äänen myös puolueelle. Eduskuntaanhan ei valita eniten ääniä saaneet, vaan Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa. Läpimenoon vaikuttaa omien äänien lisäksi siis koko ryhmän saadut äänet. Yle Oppiminen on vääntänyt rautalangasta tosi selkeästi, mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti. Jopa tällainen palikka kuin minä, ymmärsi muutaman harjoitteen jälkeen, miten homma toimii.

Jos ehdokkaan löytäminen tuntuu vaikealta, kannattaa lähestyä asiaa puolueen kautta. Listaa itsellesi kolme tärkeintä asiaa, joihin haluat muutoksen yhteiskunnassamme. Itselleni nämä asiat ovat tasa-arvo, koulutus ja ilmasto. Tasa-arvo on laaja aihealue, joten sitä voi pilkkoa vielä pienempiin osiin, kuten heikommassa asemassa olevien aseman parantaminen. Näiden teemojen tai arvojen pohjalta on paljon helpompi katsoa, mitkä puolueet edistävät tämän tyyppisiä asioita parhaiten. Ei hätää, jos et kuitenkaan löydä itseäsi poliittiselta kartalta. Ehdokas voi löytyä myös sitoutumattomista. Äänestäminen ei myöskään sido sinua mihinkään puolueeseen.

Kun olet löytänyt suuntaa antavasti, mitä puoluetta tai puolueita voisit äänestää, on huomattavasti vähemmän ehdokasvaihtoehtoja katsottavana. Täydellistä ehdokasta tai puoluetta voi olla vaikea löytää. Itse tähtään parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon, mikä käytännössä tarkoittaa jonkinlaisia kompromisseja. Yksikään puolue tai ehdokas ei täysin aja kaikkia niitä asioita, joita haluaisin ajettavan, jolloin asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Ei siis kannata ottaa painetta, jos täysin sopivaa ehdokasta tai puoluetta ei löydy. Joskus voi myös miettiä, mikä on paras mahdollinen valinta tässä hetkessä. Toisinaan taas voi löytyä aivan täydellinenkin match ehdokkaan kanssa.

Valintaa helpottamaan on tehty vaalikoneita, joiden kysymyksistä puoliin itse tosin vastaan ”en osaa sanoa”. Vaalikoneiden tehtävä ei ole antaa sinulle oikeaa ehdokasta, vaan tarjoilla sopivimpia ehdokkaita. Yle Kioskin vaalibotti on kiva uusi tuulahdus isojen vaalikoneiden joukossa. Erityisesti nuorille räätälöity kone auttoi ainakin minua oman ehdokkaan löytämisessä. Vaalibotin kanssa ei tullut ohitettua yhtään kysymystä, sillä aiheet koskettivat suurimmaksi osaksi elämääni. Toki on hyvä muistaa, että ”en osaa sanoa” on hyvä vastaus muiden joukossa.

Anna äänesi tulla kuulluksi

Vaikka vaalit ovat vakavasti otettava asia, ei kuitenkaan kannata etsiä ehdokasta tai äänestää hampaat irvessä. Täydellisyyttä on turha hakea, ja on hyvä muistaa, että jokaisella meillä on yhtäläinen oikeus äänestää, olivat tietomme politiikasta minkä tasoiset tahansa.

Niin kuin The Voice of Finlandin suorissa TV-lähetyksissäkin, jokainen ääni ratkaisee. Käytä siis ääntäsi! Ennakkoäänestys on 3.-9.4. ja itse vaalipäivä 14.4.2019. #kaveriaEIjätetä

Kuvat Omar El Mrabt


Homo tai hetero, asia ei kuulu sinulle!

Luin viikonloppuna Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen liittyen Alman Gay Timesin haastatteluun, josta kotimaan lehdistö myöskin uutisoi. ”Alma kertoo ensimmäistä kertaa haastattelussa homoudestaan – koska haluaa olla tyttöystävänsä kanssa aivan kuin kaikki muutkin.” Kyllä, valtakunnan yhdelle suurimmalle mediatalolle ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on vieläkin uutisaihe.

Mielipidekirjoitus tosin oli hyvä näkemys ja keskustelun avaus, josta haluaisin kanssa jatkaa.

”Tiettyjen suomalaisten laulajien mielitiettyjen sukupuolta on pohdittu useampi vuosikymmen. On odotettu, milloin artistit tulevat kaapista. On mietitty, “mikseivät he voi jo myöntää, kun kaikki sen tietävät”. Tällainen kansallinen spekulaatio on halpamaista, mutta yhtä lailla ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää”, kirjoittaa Anni Kössi.

Ymmärrän osittain kirjoittajan yskän ja hänen mielipidekirjoituksensa oli hyvää herättelyä ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Miksi vielä vuonna 2019 ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tulee uutisoida tai puhua kaapista ulos tulemisesta, varsinkaan jos ihminen itse ei ole kokenut olevansa missään kaapissa. Toki tämä on merkki, että tasa-arvotyötä on vielä tehtävä sekä aiheesta pitää puhua lisää, jotta ihmisten asenteisiin pystytään vaikuttamaan.

”Artistin on tietenkin helppo vedota yksityisyyteen; tähden yksityiselämä ei kuulu faneille eikä varsinkaan lehdistölle, joten hänellä on oikeus pysyä hiljaa. Näin tehdessään artisti kuitenkin vain vahvistaa stigmaa, oli hänen seksuaalinen suuntautumisensa mikä hyvänsä.”

Tästä olen kirjoittajan kanssa kylläkin eri mieltä. Ei, ei, ei! Kyse on juurikin yksityisyydestä ja sen kunnioittamisesta, ei stigman vahvistamisesta. Yksityisyys on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokainen itse määrittää sen rajat, ei kukaan ulkopuolinen. En aivan ymmärrä, miksi vastuuta tulisi siirtää yksittäisille artisteille syyttävän sormen kanssa? Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsee julkisesti kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan tuntemattomille ihmisille?

Koen, että kirjoittajan mielipide tämän asian suhteen on hitusen laiska, yksi ulotteinen ja ennen kaikkea syyttävä. Toisten ihmisten, oli kyseessä artisti, työkaveri tai ystävä, yksityisyyden kunnioittaminen, tulee olla ensisijaista. Ihmisten yksityisyydellä on turha ratsastaa tasa-arvon nimissä. Tasa-arvotyö ei voi pohjautua erityisasemassa olevien yksilöiden yksityisyyden rajoittamiseen. Siis niiden ihmisten, joilla on valtaa vaikuttaa mediassa. On kuitenkin kunnioitettavaa, jos esimerkiksi artistit tekevät tasa-arvotyötä musiikin ohella tai musiikilla. Se ei kuitenkaan tee artistista huonompaa, jos hän päättää keskittyä musiikkiin, ilman sen suurempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Onko homon hommaa huudella omaa seksuaalisuuttaan?

Mielipidekirjoituksessa mainittiin myös, että mykkyydellä (ei tuoda omaa seksuaalista suuntautumista esiin) tähdet ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää. En tiedä pohjautuuko kirjoittajan mielipide osittain Alman haastatteluun vai onko se hänen oma mielipiteensä. Asia ei suinkaan ole noin mustavalkoinen, ja jopa ärsyttää, kuinka mutkia vedetään suoriksi sanomalla noin. Ärtymykseni kertoo varmastikin enemmän minusta kuin kirjoittajasta.

Onko tosiaan niin, että on homon hommaa esitellä omaa seksuaalisuuttaan julkisesti? Yhtä lailla asian pointtaaminen on merkki siitä, että homoudessa on jotain erikoista, koska se tulee erikseen sanoittaa ja nostaa esiin. Joskus hiljaisuus voi antaa kokemuksen tunteen siitä, ettei koe olevansa ulkopuolinen tai erilainen. Ei tarvitse selitellä seksuaalisuuttaan, niin kuin ei heterotkaan sitä tee, jolloin huomio keskittyy olennaiseen, ei seksuaaliseen suuntautumiseen. Itse en ainakaan halua, että minua määritellään seksuaalisen suuntautumiseni mukaan.

En halua tehdä omasta seksuaalisesta suuntautumisestani sen suurempaa numeroa kanavissani. Jos se jotenkin näyttäytyy, on se täysin sivuosassa oleva asia. En suostu vastaamaan, jos joku kysyy, olenko homo vai hetero. Asia kun ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Se ei myöskään määritä minua ihmisenä, ystävänä tai sisällöntuottajana. Se ei tee minusta erilaista, mielenkiintoista tai mitään muutakaan. Se ei tarkoita, että häpeäisin tai peittelisin sitä. Kaikki siihen liittyvä on minun ja kumppanini asia. Me päätämme mitä ja minkä verran siitä kerromme ja kenelle. Koen, että tämä on minun tapani normalisoida bi- ja homoseksuaalisuutta. Elää elämää niin kuin kuka tahansa heterokin elää.

En myöskään koe, että olen yhdellekään tuntemattomalle ihmiselle velvollinen olemaan esikuva tai rikkomaan minkäänlaisia lasikattoja. Velvollisuuden tunne ei ole se, mikä saa minut tekemään asioita, varsinkaan sellaisia, mitä ulkopuoliset määrittelevät minulle. Se, miksi kirjoitan tätä kirjoitusta, kumpuaa itsestäni. Kirjoitan pitkälti itsekkäistä syistä ja jos joku saa inspiraatiota, rohkaisua tai lohtua jutuistani, on se ekstraa minulle.

Stigmasta eroon pääseminen

Jos halutaan poistaa stigmaa ja normalisoida homoseksuaalisuutta, tulisi mielestäni eri medioissa näyttää monipuolisempaa kuvastoa seksuaalivähemmistöistä yhtä normaaliin tapaan kuin heteroseksuaaleista. Monesti homoseksuaalisuus näytetään hyvinkin stereotyyppisenä. Sama kuin lihavat ihmiset näyttäytyvät tikkaria imeskelevinä höpsön hauskoina hahmoina monissa elokuvissa ja TV-ohjelmissa. Eivät suinkaan älykkäinä tai terävinä toimitusjohtajina tai sankareina. Saman tyyppistä stereotypioiden vahvistamista on havaittavissa myös seksuaalivähemmistöjen kanssa. Onneksi näiden asioiden suhteen on menty jo paljonkin eteenpäin, mutta vielä riittää työnsarkaa.

Esimerkiksi, miksi unelmanien poikamies ei voisi päivittyä 2010-luvulle ja hakea sukupuoleen katsomatta kumppania. Miksi ensitreffejä ei ole järjestetty maistraatissa kahden samaa sukupuolta olevan kanssa? Milloin Pihlajakadulle astelee biseksuaali, jonka seksuaalisia himoja ei tarvitsisi ylikorostaa? Voisiko saippuasarjoista löytyä sateenkaariperhettä? Milloin Suomeen rantautuu The Bi Life? Miksei prinsessa Ruususen viereltä voisi löytyä toista prinsessaa? Mitä jos James Bondin ”tyttönä” nähtäisiinkin ”pojan kloppi”. Varsinkin fiktiivissä tuotoksissa, joissa yksityisyydellä ei tarvitse leikitellä, voisi kuvasto olla huomattavasti monipuolisempaa.

Olemme varmasti yhtä mieltä mielipidekirjoituksen kirjoittajan Annin kanssa, että mediaan kaivataan monipuolisempaa kuvastoa ilmentämään vähemmistöjä. Me tarvitaan enemmän keskustelua ja kärkkäitä mielipiteitä tästä aiheesta. Tämän ohella tarvitaan myös hiljaisuutta, joka antaa ihmisille tilaa olla ja hengittää, ilman, että omaa seksuaalista suuntautumista tulee käsitellä tai antaa sen määritellä ketään. Se mitä me ei tarvita, on syyttävää sormea.

PS. Haluan vielä korostaa, kuinka monisyinen asia stigman poistaminen on. Se ei poistu ainoastaan monipuolistamalla mediaa, vaan siihen vaikuttaa moni asia, kuten lainsäädäntö. Huomaan omissa ajatuksissani välillä myös pieniä ristiriitoja, jotka johtuvat varmastikin juuri tuosta monimutkaisuudesta ja sen vaikeasta hahmottamisesta.

Kuvat Anni Korhonen


Mitä kuuluu, Joonas?

Aika harvoin tulee täällä blogin puolella kirjoitettua mitään peruskuulumisia. Siis sitä, mitä kuuluu nyt. Olen tämän viikon ajan miettinyt, että mitä minulle oikein kuuluu. Kysymys, jota tuskin pystyy kysymään itseltään liian usein.

Mitä minulle siis kuuluu?

Olin viime viikon Levillä osittain lomailemassa ja osittain yritin tehdä töitä, kunnes sairastupa kutsui. Olin viimeksi Levillä tämän vuoden talvikauden avajaisissa, mutta vain muutaman päivän ajan ja sitä ennen pari talvea sitten. Lappi kokonaisuudessaan edustaa minulle luontoa, rauhoittumista ja tilaa. Sitä se oli tälläkin kertaa.

En ole kovinkaan suuri talvilajien rakastaja, muuten kuin penkkiurheilijana, mutta kerran vuodessa rinteessä ja ladulla toimii kyllä. Tällä kertaa lähdin uhmaamaan Marjaliisa Kirvesniemiä hyppäämällä kahden vuoden hiihtotauon jälkeen murtomaasuksien päälle ja suorilta 27 kilometrin lenkille. 27 kilometriä merkitsee minulle Korpilahdelta Jyväskylään autolla ajamista, ei hiihtämistä. Kroppa ei ollut kovinkaan iloinen tuon savotan jälkeen, mutta mieli sitäkin. Tämän vuosikymmenen hiihdot on nyt hiihdetty.

Levin taikaa on myös paksut lumikinokset ja havupuiden oksien päälle kasaantuneet lumikerrokset. Kirkas tähtitaivas ja kireät pakkasyöt. Asiat, joita Etelä-Suomessa ei joka talvi enää koe. 

Tulevan kesän yksi matkailutrendeistä on varmastikin lisääntynyt kotimaanmatkailu, jonka puolesta itse myös liputan. Matkustelin aikaisemmin työni puolesta paljon ja pääsin ihmettelemään Suomen erilaisuutta ja monipuolisuutta. Silloin kylläkin vuodenaika ei antanut aivan parastaan, joten toivon ensi kesänä löytäväni itseni mahdollisimman monesta suomalaisesta kylästä. Kaikki kotimaan matkailuvinkit otetaan vastaan.

Olen muutaman viikon ajan jo tuntenut pientä väsymystä ja haluttomuutta. Mietin, että ehkä se on vain tämä Helsingin kiire ja työt. Palattuani Leviltä Helsinkiin, jaksamiseni meni vain alaspäin. Varmaan harvaa aidosti kiinnostaa sairastaa, mutta itseäni erityisesti ottaa pattiin, kun oma persoonallisuus muuttuu iloisesta ja energisestä apaattiseksi otsan rutistajaksi. Olen tällä viikolla käynyt erilaisissa verikokeissa, niin monesti, että käsitaipeitani katsomalla, voisi luulla viikonloppuna menneen lujaa. Pientä selvennystä terveydentilastani sainkin jo lääkäriltä, mutta täyttä varmuutta joudutaan vielä odottelemaan hetki.

Niin kuin Instagramin puolella tokaisinkin jo, huhtikuussa haluan olla mahdollisimman paljon paikallaan ja nauttia Clarionin tarjoamista puitteista. Nauttia siis kodista ja kotona olemisesta. Pitää vapaapäiviä, tutustua Jätkäsaareen ja haaveilla varpaiden uittamisesta meriveteen. Kaikki kevään merkit ovat jo ilmoilla, sillä näin tänä aamuna rouvan, joka oli nauttimassa kahvia rollaattorinsa kanssa Clarionin terassilla.

Toinen varma kevään merkki on myös erilaisten hönötiaisten lentäminen Hollannista Suomeen. Olen innoissani, kun Jari sai duunikeikan Voice of Finlandista ja pääsen seuraamaan ensimmäistä kertaa livenä laulukilpailuja eturivin paikoilta. Toki makeeta on myös päästä seuraamaan toisen ihmisen intohimoa ja unelmaa. Onko mitään inspiroivampaa kuin katsoa, kun toinen tekee juuri sitä, mitä rakastaa.

Sain alkuviikosta ensimmäiset synttärionnittelukortit teiltä. Uskomatonta, miten osa teistä voi muistaa, milloin minulla on synttärit. Iso sydän teille <3. Jos muuten haluat ylläpitää käsialaasi ja olet sitä mieltä, että aivan liian vähän tulee lähetettyä kirjeitä tai postikortteja, niin meikälle voi lähettää tänne hotelliin tämän vuoden aikana kirjeitä ja kortteja. Olen luvannut vastata jokaiseen postiin. Osoite on Tyynenmerenkatu 2, 00220 Helsinki. Voin taata, että ainakin vastaanottaja hyppii onnesta ja ilosta, mutta suurimmassa osassa tapauksista myös lähettäjä on ollut innoissaan postittamisesta. Kokeile, korkeintaan häviät postikortin ja -merkin verran.

Pääpiirteittäin kuuluu hyvää, kiitos Joonas kysymästä. Mitä sinulle kuuluu? Muistathan kysyä tämän kysymyksen myös itseltäsi.