Miesten välinen rakkaus – Onko se totta?

Katsoin viikonloppuna Areenasta vanhoja SuomiLove-jaksoja täyttääkseni romantiikanjanoisen sydämeni. Ohjelma on parasta huumetta (ja terapiaa). Hyvää mieltä, pakahduksen tunteita ja välittämistä, muun muassa näistä tunteista on SuomiLove tehty.

Viikko sitten ilmestynyt Sannin jakso kosketti erityisesti. Alkuun olin hämilläni, miten oikein reagoin niin voimakkaasti näkemääni. Itku ja hämmennys olivat päällimmäiset tunteeni. Niiden alta paljastui jotain haurasta, jotain mitä yrittää suojella ja peitellä, nimittäin hyväksynnän hakeminen. Nimenomaan hyväksynnän saaminen omalle rakkaudelle, miesten välinen rakkaus,k ulkopuolisilta.

Jaksossa David yllätti puolisonsa Jessen. Pari on tutustunut Internetin välityksellä vuonna 2016 ja vuosien seurustelun jälkeen David muutti Suomeen puolisonsa luo. Jokainen rakkaustarina on aina omanlaisensa, meidän oli tällainen, ja heidän tarinansa on yksi muiden joukossa. Se miksi sydämessäni läikähti kovaa ja urakalla, oli miesten välisen romantiikan näyttäminen ilman selviytymistä ja kansan rakastamia taisteluita. Siinä he olivat, koko kansan edessä tunnustamassa rakkauttaan ja kertomassa tavallisen tuntuisen rakkaustarinan. Toinen miehistä pidätti itkua kertoessaan puolison olevan koko maailma hänelle. Nuo kliseiset sanat on totuttu kuulemaan heterojen suusta tuhannet ja tuhannet kerrat. Nyt myös ensimmäistä kertaa homojen suusta, ainakin itselleni.

Jo se, että menee TV-kameroiden eteen, on rohkeinta ikinä. Ihailen ohjelmaan lähtevien rohkeutta ja heittäytymistä. Lisäihailua tähän tuo se, että menee seksuaalivähemmistöön kuuluvana studioon tietämättä, miten ihmiset mahdollisesti reagoivat, on jotain, minkä kohdalla pysähdyin pohtimaan, onko tämä edes totta. Onko tämä todellista vai näyteltyä? Olin ihmeissäni ja samalla vaikuttunut.

Miesten välinen rakkaus, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Jatkuvien katseiden alla

Kun aloin tapailemaan Yaelia, päätin, etten kysy keneltäkään lupaa meidän olemassaololle. Jos haluan pitää toista kädestä kiinni, pidän. Jos haluan jakaa romanttisen kuvan meistä sosiaalisessa mediassa, jaan sen. Kun esittelen puolisoni ystäville ja sukulaisille, en kysele heiltä, mitä he ajattelevat puolisoni sukupuolesta. Kaikki tämä on ollut tietoisia tekoja ja päätöksiä. Ja perkeleen pelottavia.

Yhä kun otan toista kädestä kiinni, joudun tietoisesti ottamaan riskin siitä, että altistan itseni katseille ja huuteluille, sekä kehuille. ”Oi, olettepa söpöjä” kommenttiin liittyy usein sukupuolemme. Voisin myös olla ottamatta toista kädestä kiinni ja odottaa, että aika tekee tehtävänsä ja miesten välinen rakkaus normalisoituu. Asenteet eivät kuitenkaan muutu, jollei niitä aktiivisesti muuteta. Olen antanut itselleni katteettoman lupauksen, että joku päivä minun ei tarvitse miettiä, saanko olla toisen kanssa ilman ulkopuolisten katseita.

Perhetutut ja sukulaiset puhuvat yhä ”se sun kaverisi”, ei miekkosesta, naikkosesta, isännästä tai emännästä, poika- tai tyttöystävästä, niin kuin sisarusten puolisoista puhutaan. Harvoin heidän suustaan edes kuulee puhuttelevan puolisosta, joka taitaa olla kaikista neutraalin ilmaisu suomen kielessä. En tietenkään syytä ketään heistä tästä. Tämä vain osoittaa sen, kuinka seksuaalivähemmistöjen olemassaolo on yhä isolle osalle meistä uutta ja tuntematonta omakohtaisella tasolla. Yleisesti tiedetään jo, että parisuhteet ovat moninaisia, mutta kuinka moni meistä on ollut kahden naisen häissä tai ristiäisissä, joissa kahden isän lapsi saa kasteen. Sanojen löytäminen uusille asioille ottaa aikansa ja tätä toistan itselleni.

Miesten välinen rakkaus, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Kun on yrittänyt työntää sivuun heteronormatiivista ajattelua rakkaudesta, ja kertoo itselleen tarinaa rakkaudesta homoseksuaalina, sitä toisinaan alkaa epäilemään itseään ja omaa tarinaan. Toisinaan tuntuu, että se, mitä kerron olemassaolollani, on jotain “hömppää”. Jotain mikä ei ole totta tai sellaista, mitä sen tulisi olla. Onko oma rakkauteni rakkautta, jos en löydä vastaavanlaista ympäriltäni? Toisinaan tuntuu kovin yksinäiseltä, kun kuvasto miespariskunnista on kapea Suomessa.

Puhelin tuo onneksi turvaa ”hömpän” tekemiseen, sillä ihmiset eivät ole fyysisesti tässä, vaan siellä puhelimen toisella puolen. Vältän kaikki katseet, joita normaalisti saan kävellessäni kaduilla käsi kädessä puolisoni kanssa. “Rakkaushömpän” jakaminen samassa tilassa olevien kanssa tuntuu yhä epävarmalle. Toki ei aina, mutta usein. Toisinaan hetkellisesti jopa nololle. Olen miettinyt, miksi asian laita on näin. Ulospäin tämä tuskin näkyy, mutta sisäinen höpöttäjä piipittää taukoamatta. Toisinaan sitä niin toivoisi, että voisi olla sulautua osaksi massaa. Voisi vain olla, ilman, että tulisi miettiä oman parisuhteen olemassaoloa. 

Samaan aikaan olen äärimmäisen onnellinen, että saan todistaa omaa parisuhdettani ja sen oikeutta olla. Tämä kylläkin vaatii sen, että davidit ja jannet istuvat SuomiLoven sohvalle, katsovat toisiaan silmiin katseella, joka kertoo kaiken: Olet koko maailmani.

Kiitos David ja Jesse!


Kuka määrittää kodin ja perheen?

Vuosi sitten, kun hallitus rajoitti liikkumista Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolelle muusta kuin välttämättömistä syistä, olen joutunut käymään itseni ja ulkopuolisten kanssa keskusteluja, mitä ovat nämä syyt. Viime kesän kynnyksellä soitin Rajavartiolaitokselle kysyäkseni aiheesta lisää. Perhesyyt olivat niin sanottujen sallittujen eli välttämättömien syiden listassa. Kysyin virkailijalta, miten he määrittelevät perheen. Tähän en saanut suoraa vastausta vaan jäimme molemmat ihmettelemään tätä. Ja ymmärsin tuolloin, että kaikki rajoitukset ja suositukset olivat tulleet ryminällä, joten ehkä vastaus kirkastuu ajan myötä.

Tultuani viikko sitten Suomeen, kohtasin vastaavanlaisen tilanteen Tullin satunnaistarkastuksessa. Virkailija ei meinannut ymmärtää, että olin tulossa Hollannin kodista Suomen kotiin. ”Niin mutta missä sinun oikea kotisi on?”, kuului virkailijan ihmettely. Tätä samaa ihmettelyä on käyty vuosien ajan jo monien mökkiläisten kanssa, sillä Suomessa ei voi olla kuin yksi virallinen kotiosoite, vaikka asuisit puolet vuodesta mökkipaikkakunnalla ja puolet vuodesta ”ensisijaisessa” kodissa. Lainsäädäntö ei nimittäin taivu kahteen eri kotipaikkakuntaan.

Kun ilmoitin lähteväni Hollantiin puolisoni luo, meidän toiseen kotiimme, osa seuraajistani ei voinut hyväksyä tai ymmärtää päätöstäni. Kuulemma se oli vastuutonta, ajattelematonta ja tekopyhää minulta. Pohdin mielessäni, kuinka monelta meistä on kielletty kotiin meneminen pandemian aikana. Yritin kuunnella kyseenalaistajien ja tuomitsevien ihmisten ääntä: miksi he eivät ymmärrä tilannettani?

Kuka määrittää perheen? pesojoonas

Suomalainen perhe nojaa pitkälti konservatiivisiin arvoihin, joista heteronormatiivisuus on vahvin. Koti on yleensä paikka missä perhe, yksin asuva sinkku tai kaveriporukka asuu. Perheellä taas viitataan yhdessä asuviin ihmisiin. Perhe nähdään usein yksikkönä, johon kuuluu kaksi aikuista ja lapsi tai lapsia eli ydinperhe. Tämän määritelmän rinnalle on myös tullut uusioperheet ja yksinhuoltajaperheet. Perhekäsityksen ulkopuolelle tosin tuntuu jäävän moni muu vaihtoehto.

Käsitteet apilaperhe ja kumppanuusvanhemmat ovat hitaasti yleistyneet keskusteluissa ja mediassa, ja tekevät kiilaa ydinperheajattelulle. Ensimmäiset homopariskunnat ovat myös saaneet adoptio-oikeuden. Näissä kolmessa eri perheellistymismuodossa ytimessä on kuitenkin lapsi. Voiko siis kaksi homomiestä muodostaa perheen ilman lasta? Voiko kaksi eri maassa asuvaa homomiestä olla perhe? Jos voi, missä heidän koti silloin on? Mikä sittenkin määrittää kodin?

Yleensä kodilla viitataan vakinaiseen asuntoon. Mikä taas herättää kysymyksen, miten määrittelemme vakituisen? Onko vakituista se, ettei tiedä mahdollisesta muutoksesta?  Entä jos puolet vuodesta asuu toisessa kodissa ja puolet toisessa. Kumpi näistä on vakituinen silloin?

Jos taas vakituinen koti määritellään kotiosoitteen mukaan, miten me tulkitsemme eroperheiden lapset, joilla voi (korjatkaa jos laki on muuttunut) olla vain yksi virallinen kotiosoite. Ensisijainen eli “virallinen” koti lähivanhemman luona ja etävanhemman luona on sitten mikä koti. Noh, lapsen kohdalla moni meistä varmasti yhtyy minuun, että lapsella on tällöin useampi “virallinen” koti, jotka voivat olla lapselle yhdenvertaisia, vaikka lainsäädännöllisesti tämä ei ole mahdollista.

Entä sitten ne pariskunnat, joilla ei ole lasta ja eivät halua syystä tai toisesta asua saman katon alla, ovatko he perhe. Onko heillä molemmilla omat kodit, vaikka he viettäisivät puolet vuodesta aina toisen luona? Vai onko heillä kaksi yhteistä kotia? Vaikuttaako kodissa vietetyn ajan määrä siihen, onko se koti? Aihe herättää tuhottoman paljon kysymyksiä ja varmasti hyvin kirjavan määrän vaihtelevia vastauksia. Kuka viime kädessä määrittää kodin ja perheen?

Väitän, että perhe käsitteenä on monelle meistä kapea. Monesti perhe nähdään juuri sellaisena kuin se on näyttäytynyt itselle. Osalla perhekäsitys on laajentunut sitä mukaan, millaisia perheitä omassa lähipiirissä tai arjessa on tullut vastaan. Homoseksuaalina sitä on joutunut luomaan perhekäsitystä tyhjän päälle, sillä mediassa eikä lähipiirissäni ole ollut kahden miehen perheitä – lapsilla tai ilman. Huomaan, että teen tätä samaa luomistyötä (kuulostipa jumalalliselle) etäsuhteen kanssa, kun pitää miettiä, millainen meidän suhteemme on ja missä on kotini.

Yksi yleisimmistä parisuhteeseeni liittyvistä kysymyksistä, niin tuntemattomilta kuin tutuilta, on, että milloin me muutamme yhteen Yaelin kanssa. Olemmeko suunnitelleet jo yhteen muuttamista? Tiedostan miksi tätä kysytään, mutta samaan aikaan kysymys pitää sisällään vahvan oletuksen, että pariskunnat ja perheet asuvat aina saman katon alla yhteisessä kodissa.

Kuljettaessa kahden maan välillä, matkalaukut ovat kovin tyhjät, sillä molemmista kodeista löytyy meille molemmille tarvittavia tykötarpeita, kuten vaatteita. Tottakai toisen maan koti koostuu pitkälti toisen omaisuudesta ja ennen kaikkea historiasta, mikä linkittyy omaisuuteen. Historia taas luo tunnesiteitä esineille ja asioille, jonka kautta syntyy kodin tunne. Kotia ei kuitenkaan voida määrittää omaisuuden ja tunnearvojen mukaan. Kaikki kun on katoavaista. Toki kotiin liittyy myös jaetut kokemukset, ei pelkästään fyysinen omaisuus.

Koti on osa meidän kaikkien identiteettiä, joten ei ole yhdentekevää, miten se määritellään. Meille koti näyttäytyy paikkana, jossa me asumme yhdessä. Yhdessä kahdessa eri kodissa. Vietän suurimman osan ajastani Tampereen kodissa. Se ei kuitenkaan tee Hollannin kodista millään tapaa toissijaisempaa tai toisarvoista. Molemmat kodit ovat meille tärkeitä, joten tuntuu hassulle, että lainsäädännön ja muiden ihmisten edessä joudun arvottamaan kumpi koti on arvokkaampi.

Kuka määrittää perheen? pesojoonas

Meille kaksi kotia on osoittautunut hyvinkin luontevaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole hetkeen miettineet samaan maahan muuttamista. Käytännön kautta katsottuna samassa osoitteessa asuminen olisi varmasti kätevämpää. Toki kätevyys ei ole lupaus onnesta tai helpommasta arjesta. Vaikka asuisimme samassa maassa, pohdituttaa silti, asuisimmeko samassa osoitteessa vai voisiko kahden osoitteen asuminen olla meidän juttu. Mitä sellaista kaksi erillistä kotia voisi tarjota parisuhteelle mitä yksi koti ei voi mahdollistaa?

”Home is where your hearth is”-klisee pitää kaikessa siirappisuudessaaan omassa tilanteessani paikkaansa. Sydämeni sykkii Tampereella ja Den Helderissä. Se, että yleisesti koti ja perhe mielletään tietynlaisiksi, ei se saa poissulkea muita mahdollisia tapoja olla ja elää perheenä. Perheiden moninaisuus on kasvava asia, jonka kasvua tulisi mahdollistaa niin lainsäädännöllä kuin jokaisen meidän asenteilla ja suhtautumisella. Jos jokin asia tuntuu itselle vieraalle tai vääränlaiselle, toiselle se voi olla normi. Omaa ymmärrystä voi ja pitää laajentaa uteliaisuudella, kysymällä ja omien ennakkoluulojen tunnistamisella.

PS. Isyys on homojen hommaa -kirjoitus liittyy myös tähän aiheeseen. Kurkkaa myös se kirjoitus, jos kiinnostuit.


Olenko seksikäs?

Treenattiin viime viikolla Yaelin kanssa pitkästä aikaan. Yael on enempi aamu-urheilun ystävä, kun itse urheilen mieluiten työpäivän jälkeen. Tämän takia meidän yhteiset treenit jäävät harvoihin ja valittuihin hetkiin. Oma treenaaminen on myös vähentynyt rutkasti koronan myötä. Reilun vuoden ajan on tullut hypittyä ja kyykittyä keittiön lattialla, olohuoneessa, takapihalla… Motivaatio kotitreenaamiseen on ollut koetuksella moneen kertaan. Olen myös sallinut helpommin itselleni olla treenaamatta ja tuntea väsymystä kotona olemiseen. Fyysisen kunnon heikentyminen ei siis tule yllätyksenä – niin ainakin luulin.

Kesken yhteisen treenin huomasin, kuinka oma energiataso lässähti kasaan. Kontrasti Yaelin eloisaan, kannustavaan ja hymyn huulille saavaan olemukseen oli valtava. En päässyt heti käsiksi tunteisiini: mistä helvetistä nyt oikein tuulee? Tekikö toinen jotain väärää, ärsyttääkö toisen naama vai nousinko väärällä jalalla päivään? Etsin syitä ympäriltäni.

Lopetin treenin ennen Yaelia ja lähdin suihkuun. Suljin silmät ja annoin veden valua kehoani pitkin. Entä jos paha olo kumpusi minusta? Ehkä tunne oli pettymystä, turhautumista, alemmuuden tunnetta tai häpeää. Miten olin päästänyt itseni näin huonoon kuntoon.

Turhauduin, kun en jaksanut tehdä puoliakaan treenistä. Punnerrukset tein polvet maassa ja osassa liikkeistä lonkankoukistajien jäykkyys esti kunnollisen liikeradan. En enää tunnistanut itseäni kehossani. En ole tottunut näkemään itseäni tällaisessa tilanteessa.

Kerroin tästä Yaelille ja hän muistutti, etten voi vertailla meidän vartaloita ja fyysistä kuntoa keskenään. En vertailutkaan. Vertailin itseäni menneeseen. Siihen, kun portaiden käveleminen ei hengästyttänyt ja jaksoin pusertaa 20 minuutin treenin ilman lisätaukoja. Nostin penkistä muutakin kuin oman perseeni. Yletin koskettamaan varpaanpäitä venytellessäni. Tähän Joonakseen vertasin itseäni. 

Ennen olisin tokaissut, että äkkiäkös sitä taas pääsee kuntoon. 33-vuotiaana kehoni ei tosin toimi saman lailla kuin 10 vuotta tai kolme vuotta sitten. Huomaan, kuinka palautuminen työviikosta ja treenistä ottaa enemmän aikaa. Kunnon nostattaminen ei enää tapahdu sormia napsauttamalla. Vartalossani näkyy myös jo ulkoisia ikääntymisen merkkejä. Ikä on realiteetti, mikä muuttaa suhdettamme kehoon jatkuvasti. Mutta tuntuu, että mieli ei meinaa pysyä mukana tässä muutoksessa.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Häpeän taisto

Koinko sittenkin häpeää treenatessani? Olen iän myötä oppinut tykkäämään kehostani enemmän. Peiliin katsoessani koen, että vartaloni on vartalo muiden joukossa. Vartalon muokkaaminen treenaamisella ei ole ollut motivaatiotekijä enää lukion jälkeen. Olen myös tottunut treenaamaan ammattiurheilijoiden kanssa, joten tiedän miltä tuntuu olla reippaasti huonommassa kunnossa kuin toinen. Mutta mitä sitten häpesin.

Epävarmuutta.

Sitä miten toinen näkee muuttuneen kehoni. Miten hän näkee minut? Ja eikä kuka tahansa, vaan puolisoni.

Kirjoittaessani tätä hymähdän itselleni, sillä epävarmuuteen ei tulisi olla mitään syytä. Tämä on aihe mistä olemme puhuneet ensimmäisistä treffeistä asti. Viimeksi viime viikolla. Olemme paljon enemmän mitä vartalomme ovat. Emme ole rakastuneet toistemme ulkonäköihin, vaan meihin ihmisinä. Olemme toki viehättyneet toistemme ulkonäöistä, mutta myös toisistamme. Arvostamme toisiamme ja sitä, miltä näytämme. Siihen ei kummallakaan ole vastaan laittamista. Hyväksyntä on vahvasti läsnä parisuhteessamme.

Epävarmuus omasta kehosta toisen katseen alla oli silti todellinen. Jos kerran molemmat koemme, ettei häpeälle ole tilausta, niin mistä tunteeni sitten kumpusivat? Koenko oloni vähemmän seksikkäämmäksi, haluttavammaksi tai huonommaksi nykyään, kun koen olevani heikommassa kunnossa? Eikö seksuaalinen viehätys ole ennen kaikkea sitä, mitä tunnemme, eikä sitä miltä asiat näyttävät. Toki esteettisyydellä voidaan vahvistaa tunteita, leikkiä fantasioilla ja mieltymyksillä. 

Koen, että parisuhteessa seksuaalisen viehätyksen painoarvo tulee lähtökohtaisesti perustua muuhun kuin ulkoisiin asioihin. Henkiseen yhteyteen, puhumiseen ja kunnioittamiseen. Toisen kuunteluun ja kuulemiseen. Ei kahdeksaan vatsalihakseen, jotka joka tapauksessa suurella todennäköisyydellä joku päivä peittyvät löysän ihon alle. Tämäkin vielä, ihoni kimmoisuus on nyt jo alkanut löystymään.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Fantasioiden vankina

En osannut vielä viisi vuotta sitten kuvitella, millaisia asioita vanheneminen voi tuoda tullessaan, ja miksi edes olisin kuvitellut. Elin nuoruuttani, en keski-ikäistymistä. Sitä kuvitteli naiivisti, että nuoruuden tuomat edut ovat ikuisia. Timantit ovat ikuisia, ei nuoruus. Ikuista tuntuu olevan myös jatkuva muutos. Muutos omassa kehossa, identiteetissä ja seksuaalisuudessa. Muutosvauhti on onneksi hidastunut teini-iästä tähän päivään. Muutos tuo kuitenkin aina mukanaan tuntemattomia tekijöitä. Tällä hetkellä se tuntematon möykky tuntuu olevan käsitys kehoni muutoksesta ja siitä, miten koen muiden suhtautuvan siihen. Ei se miten muut suhtautuvat, vaan se, miten oletan heidän suhtautuvan. 

Suorastaan vituttaa joka kerta, kun joku sanoo, että älä ajattele mitä muut sinusta sanovat. Koska se on totta ja samalla pelkkä olan hetkautus todellisille tunteille. Totta kai sitä tulee mietittyä, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä ylipäänsä ihmiset ajattelevat asioista, kuten vaikka seksikkyydestä. Millaisena näemme seksikkään miehen? Jos pornoon on katsominen, niin aika kapeana: lihaksikkaana, valtaa käyttävänä ja lujana. Päättäväisenä ja alistavana. Vaikka emme katsoisi edes pornoa vaan elokuvia ja sarjoja, pätee listaus siltikin. Yleisessä keskustelussakin nousee myös samoja asioita esiin.

Tiedän, että kaikki tämä kuvasto seksikkyydestä ja itsevarmasta miehestä on vain yksi todellisuus. Joukkoon mahtuu paljon muutakin, mutta millaista muuta. Tavoittelenko tiedostamattani tätä kapeaa seksikkyyden kuvaa, kun riisuudun toisen ihmisen edessä? Meneekö todellisuus ja kuvitelmat siltikin sekaisin, vaikka tässä yritän kriittisesti tarkastella asiaa? Olenko fantasioideni ja haavekuvieni vankina, kun turvallisessa ja hyväksytyssä ympäristössä koen epävarmuutta toisen ihmisen edessä?

Toisen ihmisen edessä oleminen on herkkä asia. Siinä jos jossain ollaan paljaana, ilman minkäänlaista suojaa tai peitettä. Naamiota tai haarniskaa, jonka alle piiloutua. Vain sinä, minä ja katseemme. Hellän hyväksy katse, jonka helposti epävarmuuden ja häpeän pelossa kuitenkin käännämme tuomitsevaksi mielessämme. Miksi? Miksi sabotoimme itseämme? Toisen ihmisen edessä oleminen, seksi ja seksuaalisuus ovat kauniita asioita, joista tulisi läsnäolevasti nauttia. Asioita, joissa ei ole yhtä ja ainoaa tapaa olla ja kokea.

Onneksi kaikki nämä ajatukset, pelot ja häpeä ovat ohimeneviä asioita. Eivät vielä ehkä tänään mene ohi, mutta joku päivä. 

Jos missasit aikaisemman kirjoituksen miesten ulkonäköpainesta, tässä linkki.


Kuulumisia Hollannista

Moikka pitkästä aikaa!

Tuntuu, että aika on mennyt hurjaa vauhtia. Ja samaan aikaan tuntuu, että aika matelee, kun mitään ei oikein tapahdu. Toki viimeiset kolme viikkoa on tapahtunut, vähän liikaakin. Elämä otti ja pysähtyi hetkeksi. Takana on intensiivinen saattohoitojakso Hollannissa, minkä aikana mietin paljon kuolemaa ja sen jälkeistä ikuisuutta. Kuinka viimeisen henkäisyn jälkeen kaikki on peruuttamatonta ja samalla niin pysyvää. Kuoleman käsittäminen on itselleni hankalaa ja vaikeasti ymmärrettävää. Liikaa kysymyksiä ilman vastauksia. Oho, aika syvän synkkiin tunnelmiin mentiin heti.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa kuolemasta erikseen kirjoituksen myöhemmin. Sitten kun aika on oikea. Sen sijaan voisin avata kuulumisia täältä Den Helderistä, Hollannista. Mitä kuuluu?

kevään merkit, den helder, pesojoonas

”Oon vähän huolissani susta” kirjoitti rakas ystäväni minulle viikko ennen kuin ostin lennot Hollantiin. Purskahdin välittömään itkuun luettuani viestin, niin kuin teen nytkin, kun luen viestiä uudestaan. Olin puristanut mailaa tiukasti jo useamman kuukauden ajan. Kamppaillut todellisuutta vastaan. En ole suostunut hyväksymään nykyistä pandemiaa ja sen luomia olosuhteita, vaikka tätä paskaa on kestänyt jo vuoden. Laittanut kampoihin ja uskotellut etten taivu millään. Pysäytän kyllä virtaavan joen ja jaksan laittaa vastaan niin pitkään kuin on tarvetta.

Vielä jaksaa!

Jaksaa.

Ja jaksaa.

Tunnistin itseni ystäväni tulkinnoista ja huolenpidosta. Olin jollain tapaa huojentunut, ettei minun tarvinnut sanoa sitä ääneen. Siis sitä etten saatana enää jaksa tätä puristusta. Sain luvan olla vihainen ja pettynyt. Ahdistunut, kun koko elämäntapani ja haaveeni olivat vastatuulessa ja ristiriidassa sen suhteen, mitä ihmisten odotetaan elävän. Olisikin paljon helpompaa, jos voisi luopua omista arvoista ja elää normaaliin tapaan omia haaveita ja odotuksia todeksi pandemiasta huolimatta. Mutta ei. Olen yrittänyt elää parhaani mukaan rajoituksia noudattaen, niin kuin varmasti moni muukin teistä. Sillä on myös oma hintansa – jaksaminen.

Ystäväni tulkitsi aivan oikein minua. Olin vihainen. Halusin pysyä niskan päällä ja hallita tilannetta. Todellisuudessa pandemia ja sen tuomat rajoitukset ovat hallinneet minua jo pitkään. Etenkin parisuhdettani. Näimme ennen Hollantiin tuloani toisiamme viimeksi lokakuussa. Noihin neljään kuukauteen mahtui kahdet hautajaiset, joulu, uusivuosi, Yaelin syntymäpäivät ja monet haudatut haaveet yhdessäolosta. Vuodenvaihteen jälkeen emme edes halunneet luoda tulevaisuuden suunnitelmia enää, koska emme kestäneet jatkuvia pettymyksiä. Kun käsittelimme puhelimen välityksellä meille rakkaiden ihmisten poismenoja, päätimme ettemme halua surra enää kolmatta kertaa erillään. Se olisi aivan liikaa.

Ja niin pidimme lupauksen.

Saavuttuani Den Helderiin kaikki oli muuttunut. Kadut olivat tyhjillään, ravintolat ja kahvilat olivat sulkeneet ovensa ja ulkonaliikkumiskielto astui voimaan kello 21. Samalla meille tärkeä ihminen saapui kotiin viimeiselle matkalleen. Tuntuikin jokseenkin turhauttavalle ja paikoitellen kohtuuttomalle kuulla tuntemattomien ihmisten kertovan minulle, kuinka eivät hyväksy tai ymmärrä minun matkustamista pandemian aikana ulkomaille, kun sitä ei suositella. Samaan aikaan matkustamiseni Helsinkiin tai Jyväskylään tuntui olevan ok, vaikken kantanut mukanani kahta negatiivista koronatestitulosta.

Ei hätää, en hae hyväksyntää tai ymmärrystä tuntemattomilta ihmisiltä. Hain neljän kuukauden ajan hyväksyntää itseltäni, minkä seurauksena olin rikki. Olen yhä eksyksissä sen suhteen, mikä on oikein ja väärin. Onko oikein matkustaa korona-aikana ja mikä on välttämätön syy matkustelulle. Yritin keskustella minun kanssa eri mieltä olevien kanssa somessa aiheesta, mutten koskaan saanut vastakaikua tai kuullut perusteluja, miksi liikkumiseni toiseen kotiini Hollantiin oli väärin. Kiitos niille kahdelle ihmiselle, joiden kanssa jaoin eriävän näkemyksen aiheesta ja keskustelu eteni edes hiukan. Olimme ainakin siitä samaa mieltä, että olimme eri mieltä.

Kaiken hämmennyksen ja surun keskellä pystyin hengittämään vapaammin kuin ollessani yksin Suomessa. Olin turkasen väsynyt tänne saavuttuani. En edes tiennyt kuinka väsynyt olin. Nyt saan olla väsynyt ja se on helpottavaa. Tällä hetkellä riittää, että voi olla läsnä toisen vierellä. Etäsuhteen ehdoton haaste on läsnäolossa ja siinä, kuinka paljon se ottaa aikaa ja energiaa. Voiko edes olla täysin läsnä puhelinyhteyden välityksellä?

Väsymystä koetteli saattohoitoprosessi. Toisten ihmisten tunteiden kannattelu ja surussa rämpiminen ovat henkisesti raskasta. Samaan aikaan surun keskellä ihmisyys tulee aivan eri tavalla esiin. Kuoleman tuoma suru riisuu ihmisen. Kuin kuorisi sipulia ja näkisi ihmisessä hänen syvimpänsä, sen mitä kaikki me yritämme suojella. Elämän edessä polvillaan oleminen tuo esiin elämän rikkaudet, joista yritän muistuttaa jatkossa itseäni yhä useammin.

kevään merkit, den helder, pesojoonas

Kevään merkit

Pakkasin rinkkaan lämpimiä vaatteita ja otin untuvatakin mukaani, sillä Hollantiin oli satanut lunta ja ihmiset luistelivat kanaaleissa. Talvi oli virallisesti saapunut myös tulppaanipelloille. Kylläkin paikallinen talvi kesti sen viisi päivää ja lumet sulivat juuri saavuttuani Schipolin lentäkentälle. Lämpötila nousi hetkessä 15 asteeseen. Hikoilin villaneuleessani ja untuvatakissa rinkkaselässä lentokentän junaterminaalissa. Kevät saapui rytinällä.

Rakastan kevättä. Luonto herää henkiin. Tapahtui mitä tahansa, niin luonto puskee uutta silmukkaa puiden oksiin ja krookukset puhkeavat kukkaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Luistelu kanaaleissa jää odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa. On ollut ihanaa nauttia keväisistä kävelyistä ja kuunnella lintujen ääniä. Den Helder on merenrantakaupunki, joten tuulen pauhatessa, kuulee meren kohinan satojen metrien päähän. Raikas meri-ilma kaivautuu hengityksen mukana keuhkoihin. 

Kevät on myös herättänyt minut talviunilta. Ainakin merkkejä heräämisestä on. Tunsin viikko sitten pitkästä aikaa perhosia mahanpohjassa, kun pelkästään ajatuksen tasolla pohdin mahdollista projektia keväälle. Olin jopa niin täpinöissäni, että yhtenä yönä ei meinannut uni tulla lainkaan. Ajatellessani aihetta, koen koko vartalossani väreitä. Olen superonnellinen tästä tunteesta. Tunne on merkki siitä, että jaksaminen mahdollistaa innostumisen. Jos jotain pakkaan kotimatkalle mukaani, on se kevään tuoma piristyminen ja rakkauden tuoma lämpö.

kevään merkit, den helder, pesojoonas

Terveisiä Suomeen!


Miksi miesten ulkonäön kritisoiminen on ok?

Saatat varmasti tokaista, ettei miesten ulkonäön kritisoiminen tietenkään ole ok, siinä missä naistenkaan ulkonäköön menevä kommentoiminen ei ole hyväksyttävää. Olemme varmasti kaikki sitä mieltä, että sukupuoleen katsomatta toisen ihmisen loukkaaminen on tuomittavaa. Somen lautamiehet ja -naiset myös ärhäkkäästi tarttuvat nykyään tällaisiin asiattomuuksiin – jos kohteena on nainen tai marginaalivähemmistön edustaja. Entä jos kohteena onkin valkoinen heteromies? 

Pojat on poikia, kyllä ne kestävät huutelut!

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole syyllistää ketään. Toivoisin avoimempaa keskustelua miesten ulkonäön kommentoimisesta sekä samoja “sääntöjä”, sillä väitän, ettemme aina edes huomaa, minkälaista on miesten ulkonäköön tai asemaan kohdistuva negatiivinen puhe ja pilkkaaminen. Tai jos huomaamme, miksi emme sitten puutu siihen. Miksi tuntuu, että miesten pilkkaaminen on hyväksytympää kuin naisten? Vai olenko ajatukseni kanssa yksin ja täysin hakoteillä? Ja on totta kai tärkeää sanoa ääneen, että tilastollisesti naiset kohtaavat enemmän asiatonta kommentointia ja vihapuhetta. Tämä kylmä fakta ei kylläkään saa olla syy miesten pilkkaamiseen.

Viimeisen kuukauden aikana mediassa on vastaan tullut seuraavanlaisia kommentteja miehiin liittyen:

”Kansanedustaja Matias Mäkysen sanotaan muistuttavan etäisesti kazakstanilaista tutkivaa journalistia Borat Sagdijevia.” Lause on irrotettu talouspolitiikkaa käsittelevästä mielipidekirjoituksesta, jonka on kirjoittanut talouspolitiikan erikoistoimittaja. Mäkysen viikset nousivat esiin ”kulttuuritekona” myös Mikael Jungerin uusimmassa twiitissä.

Amanda Harkimolle ei taas kelpaa bussikuskit, sillä hän ”tykkää miehistä, jotka vaikka kehittää oman firman tai idean tai tekee jotain omaa”. Harva bussikuski tuskin tekee kenenkään toisen omaa, mutta joo, eihän bussikuskit ole mitään espoolaisia karismaattisia start-up -yrittäjiä, kuten ei ole valtaosa tämän maan muistakaan yrittäjistä saatikka miehistä.

”Se (Grinder) ei oo lihatiski missään muussa mielessä kuin vaan vähän pilaantunutta lihaa täynnä oleva lihatiski.” Näin tokaistiin podcastissa ”ei millään pahalla”-lausahduksen saattelemana.

miesten ulkonäön kritisoiminen

Mietitääs hetki, jos näiden yllämainittujen esimerkkien sukupuoliasettelua vaihdettaisiin: Naiskansanedustaja Mäkysen sanotaan näyttävän uhkean pyöreältä merinoita Ursulalta, jonka tiukka etuponnari voisi saada kulttuuripalkinnon. Joonas Harkimolle taas ei kelpaa kuin kotirouva tai pilaantunut rekkalesbo.

Tiedän, setämiesten valta-asema on kautta historian ollut eri kuin naisten, joten osa näistä vertauksista ei kestä kriittistä tarkastelua. Setämiehet ovat myös hallinneet keskustelua vuosisatoja jo, joten välillä toisinpäin, hyvässä feministisessä hengessä.

Niin ja mitä tulee setämiehiin: 

”Setämiehellä on jo ryppyjä ja nahka paksuuntunut. Erektio alkaa pehmenemään. Maha kasvaa. Hiusraja pakenee. Ensimmäiset harmaat alkavat näkyä. Toisin sanoen 30+ miehet ovat rumia.” 

Näin sanottiin eräässä tutkimuksessa, johon oli kerätty dataa setämies-käsitteestä. Muita adjektiiveja, jotka usein liitetään setämieheen ovat pervo, irstas, vihainen, pelottava, kiihkeä, ällöttävä, limainen, katkera, ahdisteleva, kiimainen, ruma, säälittävä, oksettava, haiseva ja lihava.

Ihana täyttää pian 33 vuotta ja olla mies, ehkä tuleva setämies.

Miehilläkin on tunteet, btw!

Viimeksi kun puhuin miesten pituuteen liittyvistä mieltymyksistä, sain paljon kommentteja pitkiltä naisilta, ”mites me pitkät naiset”. Hämmennyin kommenttien määrästä, sillä odotin keskustelun keskittyvän nimenomaan miehiin ja heihin kohdistuviin paineisiin ja kritiikkiin. Yksi naispuolinen seuraajani sanoikin hyvin, että sen kerran kun miesten ulkonäköpaineista puhutaan, miksi keskustelu tulee kääntää koskemaan naisia. Kommentissa oli pointtinsa. Miehiin kohdistuvista paineista harvemmin puhutaan julkisesti. Miesten ulkonäköpaineita ei ole edes erikseen tutkittu Suomessa, ainoastaan osana naisten ulkonäköpaineita.

Jäinkin sen seurauksena pohtimaan, onko meidän vaikea keskustella miehiin kohdistuvista ulkonäköpaineista sekä kritiikistä ja pilkasta. Tai edes tunnistaa näitä kahvipöytäkeskusteluissa tai iltapäivälehtien otsikoista. Onko niin, että miehiä ei hetkauta, vaikka heitä nimitellään borateiksi tai pilaantuneiksi lihakimpaleiksi? Hymähdetään, “heitetään kivet” ja jatketaan elämää.  Asetetaan erilaisia status- ja pituuskriteerejä niin kuin ne olisivat yleisesti hyväksyttyjä miehisyyden mittareita. Miehen nyt tulee olla vaan mies. Siinä missä naisia on yritetty saada pois “hellan ja nyrkin välistä”, voisiko pojat olla muutakin kuin poikia jo vuonna 2021?

Btw, myös meillä miehillä on tunteet. Harmillisen usein tämä kuitenkin tuppaa unohtuvan. Eihän tosimies itke, ja seuraavassa lauseessa ihmetellään, kun miehet eivät puhu tunteistaan. Miesten tunteet tuntuu yhä olevan vieras käsite monille. Jopa lihankorvikkeet ja niiden raaka-aineet tuppaavat olemaan tutumpia monille meistä. Miehiseen maailmaan tuntuu kuuluvan puhumattomuus ja kritiikin kestäminen. Tai ainakin siihen narratiiviin, jota kerromme päivästä toiseen. 

Jos me oikeasti halutaan laajentaa miehisyyden muottia, on meidän aidosti pysähdyttävä miettimään myös omaa ajatteluamme ja käytöstämme. Ymmärtää miesten moninaisuuden päälle ja kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Siinä missä tartumme naisiin kohdistuviin seksistisiin ja sovinistisiin epäkohtiin, miksi emme tarttuisi myös miesten ulkonäköön ja henkilöön meneviin kommentteihin.

Vaikka me miehet olemme monissa asioissa etuoikeutetussa asemassa, ei se saa olla syy ihmisen loukkaamiselle. Sukupuoleen katsomatta meillä jokaisella tulee olla oikeus turvalliseen ympäristöön, jossa ei tarvitse pelätä tullakseen loukatuksi. Toki itselläni on myös oma lehmä ojassa. Haluaisin 50-vuotiaana olla seksuaalinen setämies pyöreän keskivartaloni kanssa ilman, että minut koettaisiin limaiseksi tai pervoksi, pilaantuneeksi.

miesten ulkonäön kritisoiminen

Ps. Jos vielä mietit, miltä kuulostaa jäpien tunnepuhe, ota kuunteluun Jäpät & Tunteet podcast.


Päiväkirja – Kohta nähdään, synttärisankari!

Rakas päiväkirja, ei ole tullut kirjoiteltua viime aikoina. On ollut helpompi vain sivuuttaa ajatus rakkaushömppäpömpästä.

Ai miksi?

Siihen liittyy lokakuun 20. päivä. Tiistai. Päivä, jolloin ollaan viimeksi nähty. Seuraavan kerran toivon mukaan nähdään viimeistään toukokuussa. Siis kolmen kuukauden päästä. Viime vuonna kolmen kuukauden erossa oleminen tuntui maailman pisimmälle ajalle. Nyt kolme kuukautta kuulostaa toiveikkaalle.

Kohta nähdään!

Tottakai toukokuu kuulostaa kaukaiselle. Sitä se on. On vain parempi pitää kiinni haparasta tulevaisuuden toivosta kuin jäädä tähän hetkeen vellomaan ikävässä.

Kuuntelin Iltan Anteeksi kappaleen yksi päivä. Kyyneleet vain valuivat molemmista silmistä. Kuuntelin sen toisen kerran ja kolmannen. Kuuntelen sitä yhä. Sanat porautuvat ihon alle ja silmissä vilisee kuluneet pandemiakuukaudet ja sen myötä menetetyt yhteiset hetkemme.

Anteeks kun en ollut paikalla
Kun sulla oli raskasta
Anteeks kun en ollut vierellä
Kun sä tarvit ystävää

Jos tää hullu maailma
Päättyis huomenna
Mä aion olla paikalla
Ja sun vierel seisoa

Anteeks, Ilta

päiväkirja, pesojoonas, yagila, näsinneula, tampere

Tää hullu maailma on tuonut meidät siihen pisteeseen, että yhteisten hetkien kirjoittaminen vaatii jo mustekynän ravistelua. Luistimien terät teroitusta ja hyllyn pinnat pölyjen pyyhkimistä. Toivon mukaan kevät lumen sulaessa, löydämme taas hetkemme.

Yhteisten hetkien kaipuu on suunnaton. Tänään on Yaelin synttärit. Taas yksi merkkipäivä erossa. Tavallisten tiistaiden kohdalla erossa oleminen harvemmin tuntuu miltään. Kaikkeen tottuu, vaikkei haluaisi. Merkkipäivät tosin muistuttavat veistä kääntäen haavassa erossa olemisesta. Joulu, syntymäpäivä, hautajaiset, uusivuosi, itsenäisyyspäivät. Tulossa on vielä lisää päiviä, joita olisin toivonut viettäväni yhdessä luoden yhteisiä muistoja.

Tuntuu, että olen anteeksipyynnön velkaa. ”Anteeks kun en ollut paikalla”. Tiedän ja olemme puhuneet tästä. Emme ole mitään velkaa toisillemme. Syyllisyys kylvää mieltä ja sitä on vaikea tiputtaa kelkasta. Miksi en ollut paikalla? Miksi joudun miettimään edes tällaisia asioita?

Meillä olisi ollut niin paljon nähtävää ja koettavaa yhdessä. Toivon mukaan tulevaisuudessakin. Ehkä kaikki menetetyt hetket tulevat vielä uudestaan vastaan. Korkojen kera.

päiväkirja, pesojoonas, yael, marimekko

Rakas, hyvää syntymäpäivää!

Hou van jou!


Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä – Mitä se on?

Seksuaalivähemmistöjen asiat ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana roimasta. Tähän ”roimakkuuteen” vaikuttaa toki se, että rikoslaissa oli erikseen määriteltynä homoseksuaaliset teot rikokseksi vielä vuoteen 1971 asti. Homoseksuaalisuus poistettiin myös tautiluokituksesta vasta 1981. Jo pelkästään muuttamalla lainsäädäntöä inhimillisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi, muuttui seksuaalivähemmistöjen asema ”roimasti”. Sen takia kehityskulkua tulee tarkastella kriittisesti, ottaen huomioon, missä laajuudessa ja tasoilla muutosta on tapahtunut. Tasa-arvo ei tule koskaan valmiiksi, vaan vaatii aktiivista toimijuutta kaikilla elämän osa-alueilla.

Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1995, 25 vuotta sitten. Vaikka lainsäädäntöä on muutettu vuosien saatossa yhdenvertaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi, ei se ole täysin poistanut seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää. Millaista seksuaalivähemmistöihin kohdistuva syrjintä oikein on? Miltä se on näyttänyt ja miltä se näyttää nykyään. Kysyin seuraajiltani Instagramissa, ovatko he kokeneet syrjintää ja jos ovat, millaista. 229 seksuaalivähemmistöön kuuluvaa seuraajaani vastasi kyselyyn, joista 40% oli kokenut syrjintää jossain vaiheessa elämäänsä. Tässä otteita syrjintätapauksista:

”Naimisiin mennessä ei meinattu saada hääpaikkaa niin juhlat oli sitten kotona.”

”Menin naimisiin ja työpaikalla kyllä tiedettiin tästä, mutta kukaan ei onnitellut. Myöhemmin samana vuonna  meni naimisiin valtaväestöön kuuluva työkaveri, niin hänen tultua töihin oltiin onnittelujen ja kukkapuskan kanssa vastassa. Tuntui hieman oudolle, ettei minun avioliittoni ollut niin merkityksellinen ja ’oikea’.”

”Vaimoni ei saanut työpaikalta palkallista vapaapäivää hääpäivänämme, sillä tämä palkallinen oli tarkoitettu vain avioliittoon astuville, ei parisuhteen rekisteröiville. Sama työpaikka olisi kuitenkin antanut  palkallisen vapaan vaimolleni hautajaisiin, jos olisin kuollut.”

”Kävin katsomassa yhtä kämppää ja kaikki meni hyvin, oltiin jo tekemässä sopparia asunnosta, kunnes vuokranantaja (+50v mies) kuuli, että puolisoni onkin nainen kuten minäkin. Kuulemma ei sopinut hänen ajatusmaailmaan että kaksi naista asuu yhdessä muuten kuin kämppiksinä, joten se täydellinen asunto jäi saamatta.”

”En ole kokenut syrjintää, koska en uskaltanut tulla kaapista syrjinnän pelon ja itseen kohdistuneen sisäisen homofobian takia kuin vasta 20-vuotiaana.”

”Noin 15 vuotta sitten olin kutsunnoissa valmis ilmoittautumaan siviilipalvelukseen. Minut kuitenkin vapautettiin palveluksesta terveydellisistä syistä. Kysyin mikäköhän tämä syy on, kun olen perusterve. Lääkäri sanoi hieman vaikeana, että syynä on ennakkokyselyssä ilmennyt homoseksuaalisuus. Tämän jälkeen minulle todettiin, että voin hakea vapaaehtoiseen palvelukseen, mutta maku meni.”

”Lastentarvikeliikkeessä saatiin vaimon kanssa viimeisenä palvelua (meidän jälkeen tulleet sai eka). Kun olimme vuokraamassa asuntoa, sopimus vedettiin pois, kun vuokraaja kuuli et mulla on vaimo.”

”Koulussa nimittelyä, tönimistä ja ulkopuolelle jättämistä.”

”Tori-kaupat peruuntui kun hänelle ilmeni, että olen lesbo.”

”Ex-työpaikalla mieskollega ei halunnut työporukan Lapin bilereissulla jakaa huonetta ’homon’ kanssa.”

”Mun kummitäti muuttui todella oudoksi sen jälkeen, kun kerroin hänelle tykkääväni myös tytöistä. Ei enää onnittele synttäreinä tai suostu keskustelemaan kanssani. On myös kertonut lapsilleen asiasta ja kieltänyt heitä viettämästä aikaa luonani.”

”Syrjinnän huomasin työpaikallani kun vanhemmat työkaverit välttelivät minulle puhumista ilman syytä. Myöhemmin selvisi että syynä oli homoseksuaalisuuteni. Toisessa firmassa toimitusjohtaja kertoi lähiesimiehelleni, että homoutta ei saa tuoda esiin asiakkaiden edessä, koska se saattaa ’karkottaa konservatiivisempaa väestöä’ ja heikentää liikevaihtoa.”

Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas, tampere, pispala, santalahti

Syrjintä

Syrjinnässä on kyse siitä, että henkilöä kohdellaan samanlaisessa tilanteessa huonommin kuin toisia yhden tai useamman henkilökohtaisen ominaisuuden takia. Esimerkiksi, jos tarjoilija kieltäytyy palvelemasta henkilöä tämän etnisen alkuperän perusteella, on kyse lainvastaisesta syrjinnästä.  – Syrjinta.fi

Rakenteellinen syrjintä

Rakenteellisella syrjinnällä tarkoitetaan esimerkiksi yhteisöissä, instituutioissa, organisaatioissa ja valtioissa ilmeneviä syrjiviä käytänteitä, joiden vaikutukset ovat tarkoituksellisesti tai tahattomasti syrjiviä. – Politiikasta.fi

Normit syrjinnän mahdollistajana

Vallitsevat normit ylläpitävät syrjintää. Normit muodostuvat meidän olettamuksista, siitä millaisia ihmiset ovat, ja millaisia niiden tulisi olla. On asioita, joita pidämme hyväksyttyinä, toivottuina ja koemme ne ”normaaleiksi”. Näistä asioista syntyy normi – haluttu ajattelumalli ja toimintatapa, joista poikkeaminen nähdään kielteisenä. Suomessa on vahva heteronormi. Se ilmenee niin arkisissa kuin rakenteellisissa asioissa. Lapsille opetetaan, että tytöt tykkää pojista ja pojat tytöistä. Tutustuessani taannoin lähellä sijaitsevaan kuntosaliin, toivotettiin siellä myös tyttöystäväni tervetulleeksi. En edelleenkään pääse luovuttamaan verta, vaikka olen ollut parisuhteessa miehen kanssa reilun 2 vuotta, ilman että pidättäydyn seksistä vuoden. Kantasolurekisterissä on huutava pula miehistä, heteromiehistä.

Normien hyvä puoli on, että ne ilmaisevat myös mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Käyttäytymisnormit ohjaavat käytöstämme ja kulttuuriset normit taas luovat koheesiota ihmisryhmien sisällä. Ongelmalliseksi normit tulevat silloin, kun oletamme kaikkien sopeutuvan normeihin, pystyivät he niihin tai eivät.

Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas, tampere, pispala, santalahti
Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas, tampere, pispala, santalahti

Lainsäädäntöä pyritään jatkuvasti muuttamaan tasa-arvoisemmaksi. Muutoksen vanavedessä asenteet tosin muuttuvat jälkijunassa. Vaikka seksuaalivähemmistöihin kohdistuva syrjintä on kriminalisoitu aikoja sitten, ei tämä ole poistanut täysin syrjintää. Syrjintä ei aina ole tietoista pahan tekemistä, vaan voi tapahtua kuin huomaamatta, pohjautuen vallitseviin normeihin.

Heteronormi on yksi vallitseva normi yhteiskunnassamme ja sen tarkastelu vaatii kriittistä suhtautumista, jotta pystymme aidosti edistämään yhdenvertaisuutta. Perhe- ja parisuhde miellettiin pitkään naisen ja miehen väliseksi asiaksi, esimerkiksi Kelan tukia hakiessa. Opiskeluaikoina, jos asui samaa sukupuolta olevan kanssa, ei tarvinnut selitellä suhdetta kämppikseen, kun taas vastakkaista sukupuolta olevan kanssa joutui. Onneksi tästä on päästy eteenpäin ja tasa-arvoinen avioliittolakikin toi tarvittavia muutoksia etuuksiin.

Pelko syrjityksi tulemisesta voi johtaa siihen, ettei uskalleta olla aktiivisia toimijoita eri yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Voidaan jättää menemättä tai kertomatta jotain, mikä saattaisi asettaa ihmisen alttiiksi syrjinnälle. Tässä tullaankin kiperän tilanteen pariin: onko pelko syrjityksi tulemisesta syrjintää? Tähän jos jollain on antaa vastausta, kommentoi ihmeessä! Ehkä se on jonkinlaista passiivista syrjintää, jossa syrjijänä ei ole yksittäinen tekijä, vaan yleinen ilmapiiri. Toki tässä vaikuttaa myös kokijan historia, olettamukset ja pelot. Turvallisen ilmapiirin luominen on meidän kaikkien vastuulla. Tähän on hyvä kiinnittää jokaisen huomiota.

Tasa-arvo

Sukupuolten tasa-arvolla tarkoitetaan sekä eri sukupuolten tasapuolisia oikeuksia ja mahdollisuuksia että lopputulosten tasa-arvoa, kuten päätösten tekemistä kaikkien sukupuolten kannalta mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla. – Tasa-arvoasiain neuvottelukunta

Yhdenvertaisuus

Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta heidän iästään, etnisestä tai kansallisesta alkuperästään, kansalaisuudestaan, kielestään, uskonnostaan tai vakaumuksestaan, mielipiteestään, vammaisuudestaan, terveydentilastaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, sukupuolestaan, sukupuoli-identiteetistään, sukupuolen ilmaisustaan tai muusta henkilöön liittyvästä syystä. – Syrjinta.fi

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat jatkuvia tekoja

Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät ole pysyviä asioita, vaan niiden vaaliminen ja niihin pyrkiminen vaatii meiltä jatkuvia tekoja. Tarkkailua, herkkyyttä, puuttumista, kipeiden aiheiden esiin nostamista, omien asenteiden tarkastelua sekä epäkohtiin puuttumista. 

Juttelin taannoin yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston kanssa tasa-arvosta ja seksuaalivähemmistöjen asemasta Suomessa. Kyselin heiltä, kuinka yleistä meillä on syrjintä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tarkkaa vastausta oli vaikea sanoa, sillä syrjintäkokemusten aliraportointi on iso ongelma. Tulisi saada selville missä, kuinka paljon ja miten syrjintää tapahtuu, jotta saataisiin kattavampi kuva kokonaisuudesta. He myös muistuttivat, jos syrjintään ei puututa, todennäköisesti se jatkuu. Kun viranomaisille saadaan tieto syrjinnästä, pystyvät he puuttumaan tähän kohdennetuilla toimenpiteillä sekä yksilöllä on tällöin pääsy oikeuksiinsa yhdenvertaisena kansalaisena. 

Tiedostan monia omia oikeuksiani kansalaisena ja koen ymmärtäväni, jos minua kohdellaan epätasa-arvoisesti. Mutta mitään varmuutta minulla ei ole, mitä tehdä, jos koen syrjintää. Kun parikymppisenä en tullut valituksi kaupan ”kassatädiksi”, johtuen iästäni ja sukupuolestani, menin hämilleni. Olin opiskelijana aivan liian epävarma investointi kaupalle, jonka tuolloinen liikevaihto oli noin 9 miljardia. Tehtävään haettiin yli 45-vuotiasta naista, perheen jo perustanutta, tasapainoista yksilöä. Tiesin tulleeni syrjityksi sukupuoleni ja ikäni takia, koska tämä sanottiin ääneen minulle. Sitä ei edes peitelty.

Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas, tampere, pispala, santalahti

Ilmoitin tästä tapauksesta yrityksen pääkonttorille, koska perhepiiristäni löytyi kyseisen kaupan pääkonttorissa töitä tekevä tuttu. Muussa tapauksessa tämä olisi jäänyt tähän, koska mitä yksi ihminen voi tehdä isoa yritystä vastaan, ja miksi haluaisin mennä työpaikkaan, jossa esihenkilön ajatusmaailma on tällä tasolla. Veikkaan, että aika moni muukin on ollut vastaavanlaisissa tilanteissa ja antanut asian vain olla.

Monesti syrjintätapaukset eivät suinkaan ole näin selkeitä ja räävittömiä kuin omalla kohdallani. Harva varmastikaan sanoo ääneen, ettemme vuokraa asuntoja homoille tai vammaisille. Toisinaan voi kokea syrjityksi tulemista, vaikka tätä ei suoranaisesti sanota ääneen tai osoiteta erikseen. Tällaisten tapausten käsitteleminen, kun kyseessä on tunne syrjityksi tulemisesta, on haastavampi todentaa todeksi. Ja toisaalta, sitä voi itse kompastua ajattelemaan asenteellisesti, niin että jokin vastoinkäyminen liittyisi juurikin omaan homouteen, vaikkei vastapuoli edes tietäisi seksuaalista suuntautumista. Tämän takia onkin parempi kysyä apua aina viranomaisilta kuin jäädä yksin asian kanssa.

Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas, tampere, pispala

Mitä tehdä, jos kohtaa syrjintää? 

Sen sijaan, että jäisi itse miettimään onko tullut syrjityksi vai ei, on meillä useita viranomaistahoja, joilta saa aina neuvoja ja näkemystä. Näiden eri toimijoiden tehtävä on edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa sekä puuttua syrjintään. Yksi näistä on yhdenvertaisuusvaltuutettu. Hänen puoleen voi kääntyä, jos on kokenut tai havainnut syrjintää. Syrjinnän perusteita voi olla ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää syrjintää käsittelee taas tasa-arvovaltuutettu.

Yhdenvertaisuusvaltuutetulle voit tehdä kirjallisen yhteydenoton tai olla suoraan puhelimitse yhteydessä, jos epäilee syrjintään. Yhdenvertaisuusvaltuutetun työ on antaa neuvontaa, yksittäisten tapausten selvittämistä, sovinnon edistämistä osapuolten välillä, kouluttamista, tiedon keräämistä sekä lainsäädäntöön ja viranomaisten käytäntöihin vaikuttamista. Älä myöskään emmi olla heihin yhteydessä, jos yhtään mieti. He palvelevat maksutta sinua. 

Jos taas koet syrjintää minun laillani työpaikalla, kannattaa alkuun olla yhteydessä ammattiliiton luottamushenkilöön. Voit myös olla yhteydessä tasa-arvovaltuuteettuun, jonka neuvonta on maksutonta. Heidän kautta saa varmasti tukea syrjinnän puuttumiseen ja mahdollisiin jatkotoimenpiteisiin. Jos et ole aivan varma syrjitäänkö sinua, voit aina kysyä heiltä näkemystä tähän.

Molempiin tahoihin voi olla yhteydessä, jos epäilet syrjintään vaikka itse et olisi syrjitty. Ei ole pelkästään syrjityn tehtävä puuttua syrjintään, vaan se on meidän kaikkien tehtävä. Vierestä seuraaminen on hiljaista syrjinnän hyväksymistä, mikä voi vaikuttaa koko yhteisöön.

Seksuaalivähemmistöjen kohtaama syrjintä, yhdenvertaisuus, pesojoonas

Mitä enemmän saamme tietoa syrjinnästä ja sen eri muodoista sitä paremmin viranomaiset osaavat kohdentaa toimintaansa. Aliraportoiminen jättää arvailun varaan missä ja miten syrjintää tapahtuu. Yksi syy jättää tekemättä syrjintäilmoitusta on tiedonpuute. Toivonkin tämän kirjoituksen lisäävän tietoutta yhdenvertaisuudesta ja syrjinnästä sekä madaltavan kynnystä tehdä ilmoitus.

Tästä pääset yhdenvertaisuusvaltuutetun kirjalliseen yhteydenottoon ilmoittamaan mahdollisesta syrjintätapauksesta. Vinkatkaa ihmeessä ystäville tai työkavereille näistä kahdesta eri tahosta, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutetuista.

Muista, et ole yksin syrjinnän kanssa!

Ps. Jos kiinnostaa lukea homoparien oikeuksista ja mahdollisuuksista perustaa perhe, lue myös Setan kanssa tehty Q&A aiheesta.


Miten olen kasvanut esiintyjänä? – Vinkkejä esiintymiseen

Haaveilin nuorena mallin urasta. Poseraasin peilin edessä suu mutrussa, vakavana, katsetta kääntäen olkapään yli peilikuvalle. Mietin, että vitsit, kun joku mallitoimiston edustaja bongaisi minut kadulta suoraan Pariisin muotiviikoille. Piti tarkkaan miettiä kadulla kehon liikkeitä. Jokainen kävely keskustan poikki oli mahdollinen catwalk-hetkeni. Todennäköisyys sille, että Jyväskylän keskustassa olisi kansainvälisen mallitoimiston työntekijä, oli sangen olematon. Mutta mahdollisuus oli olemassa. Jossain vaiheessa ymmärsin, että pituuskasvuni oli tyrehtynyt ja haaveet salamavaloista tuli haudata.

Parikymppisenä aloin lukemaan blogeja. Etenkin ruotsalaisten miesten kirjoittamia. Olin ällikällä lyöty heidän tyyleistä ja kuvista. Kuvista, jotka muistuttivat miestenlehdissä katseita vangitsevista huippumalleista. Erona ainoastaan, etteivät bloggaajat olleet malleja, vaan tavallisia robineita ja petereitä. Haaveeni muotikuvissa poseeraavasta Joonaksesta teki yhtä näyttävän come backin kuin Austin Powers aikoinaan.

Vinkkejä esiintymiseen

Otti kymmenen vuotta, kun poseerasin maailman yhden tunnetuimman nettivaatekaupan sivuilla. Minua kysyttiin mukaan jopa mainoskasvoksi heidän yhteen Euroopan laajuiseen kampanjaan. Tipuin viime metreillä ulos tuosta. Harmittaa, sillä olisin päässyt Lontooseen ammattivalokuvaajan kuvattavaksi. Pariin kertaan haudatut haaveet mallin urasta oli käynyt toteen, kylläkin eri muodossa. Pariisin muotiviikon sijaan tallailen nykyään Tampereen catwalkeilla.

Otan suurimman osan kuvistani yksin. Voisi sanoa, että 90% on itselaukaisijan ottamia, 8% Yaelin ja 2% satunnaisten ihmisten. Koen suunnatonta epävarmuutta olla kameran edessä, jos sen takaa löytyy toinen ihminen. Tunnen oloni vaivaantuneeksi ja epävarmaksi, ”miten tässä tulisi olla”. Tulee huijarifiilis: hän luulee, että osaan poseerata, mutta enhän minä osaa. Luulen hahmottavani vartaloni, mutta todellisuus on eri. Sen takia epäonnistuneiden poseerausten jakaminen kuvaajan kanssa tuntuu vaikealle, jopa häpeälliselle. Sitä altistaa itsensä arvostelulle, vaikka tietää kuvaajan suhtautuvan kuviin sensitiivisesti. Onkin turvallisempaa ottaa kuvia itse, sillä voin samantien poistaa epäonnistuneet kuvat, eikä tarvitse leikkimielisesti naureskella kuvaajan kanssa epäonnistuneille valokuville.

Vinkkejä esiintymiseen

Liikkuva kuva ja esiintymiset

Asetelma muuttuu täysin, kun hypätään still-kuvista liikkuvaan kuvaan tai yleisön eteen esiintymään. Nautin suunnattomasti videoiden tekemisestä, kun kameran takana on ammattilainen. Live-tapahtumissa puoleensa taas vetää suora vuorovaikutteisuus ihmisten kanssa. Olen kokeillut tubettamista ja koin oloni epävarmaksi joka kerta kameran edessä. Kuvasin suurimman osan ajasta itse videoni. Kun kameran takaa löytyy toinen ihminen, sitä puhuu ja esiintyy samalla hänelle, ei pelkästään kameralle. Tämä tuo varmuutta tekemiseen, kun saa suoraa palautetta ja reaktioita ulkopuoliselta ihmiseltä. Sekä teknistä tukea tai kokonaan sen ulkoistamista. Valokuvaamisessa handlaan nipin napin teknisyyden ja kysehän on ”vain” yhdestä kuvasta. 

Jos saisin päättää, tekisin ainoastaan liikkuvaa kuvaa. Videolla mokaaminen on paljon armollisempaa. Sitä pystyy selittelemään ja live-lähetyksissä ne kuuluvat osaksi ”tuotetta”. Kangertelu, asioiden unohtaminen tai väärät kuvakulmat tuovat sisältöön inhimillisyyttä. Varsinkin juontamisessa ja puheenvuoroissa koen inhimillisyyden voimavaraksi, samaistumispinnaksi, jonka jaan yhdessä yleisön kanssa. 

Julkinen esiintyminen, tapahtui se omissa some-kanavissa, televisiossa tai live-yleisön edessä, harvoin tuottaa suurta jännitystä minulle. Toki sisältöjen osalta sitä jännittää, etenkin puheenvuoroja pitäessä, mutta itse esiintyminen tuottaa enemmän iloa ja koukutuksen tunnetta – lisää tätä! Jos taas minun tulisi katsojana esittää seminaarissa kysymys puhujalle, jää se yleensä esittämättä. Jos jalkani jäisi bussin keskioven väliin, olisi kynnys huutaa siitä kuskille aivan liian suuri. Karaokessa esiintyminen olisi luultavasti viimeinen tekoni elävänä. Häpeän pelko hiipii jostain syvältä ja ottaa vallan. Ympäristöt, joissa joudun rikkomaan hiljaisuuden ilman, että olen jossain roolissa, tuottavat hikipisaroita ohimolle. 1000 tuntemattoman ihmisen edessä esiintyminen puhujana ei tuota läheskään niin paljoa jännitystä kuin kiitoksen huutaminen bussikuskille täydessä bussissa.

Vinkkejä esiintymiseen

Olen vuosien aikana oppinut luomaan julkiseen työhön tietynlaisen roolin. Roolin, jonka kautta on ollut helpompi opetella itselle nauramista ja naurunalaiseksi tulemista, kepeyttä itseä kohtaan sekä tietysti armollisuutta. Se sama armollisuus näkyy juurikin matalana kynnyksenä hyväksyä erilaisia kuvia itsestäni sekä kykynä nousta lavalle kerta toisensa jälkeen.

Tätä roolin luomista harjoittelin lukio- ja ammattikorkeakouluaikoina. Kun oli se kaveriporukan ja koulun yksi näkyvimmistä ja äänekkäimmistä hahmoista, oppi ymmärtämään tuon otetun roolin merkityksen, kun nousi juontamaan joulujuhlia tai vetämään karaokea ystävän häissä. Ihmiset tarkastelivat minua tuon äänekkään ja ehkä itsevarman roolin kautta. Eihän se aina tuntunut itsevarmalta, mutta sitä katsojat tai ystävät eivät tienneet. Kokeilin ammattikorkeakoulussa myös näytellä koulun leikkimielisessä näytelmäkerhossa ja huomasin, kuinka haastavaa se oli, kun ei uskaltanut heittäytyä. Rooli, niin yhteisössä kuin roolisuoritus näytelmässä, oli minulle vieras.

Tätä roolin luomista harjoittelin lukio- ja ammattikorkeakouluaikoina. Kun oli se kaveriporukan ja koulun yksi näkyvimmistä ja äänekkäimmistä hahmoista, oppi ymmärtämään tuon otetun roolin merkityksen, kun nousi juontamaan joulujuhlia tai vetämään karaokea ystävän häissä. Ihmiset tarkastelivat minua tuon äänekkään ja ehkä itsevarman roolin kautta. Eihän se aina tuntunut itsevarmalta, mutta sitä katsojat tai ystävät eivät tienneet. Kokeilin ammattikorkeakoulussa myös näytellä koulun leikkimielisessä näytelmäkerhossa ja huomasin, kuinka haastavaa se oli, kun ei uskaltanut heittäytyä. Rooli, niin yhteisössä kuin roolisuoritus näytelmässä, oli minulle vieras.

Tietyn roolin ottaminen ei tarkoita, ettenkö olisi aito tai oma itseni. Kyseinen rooli on osa minua. Se voi olla tarkemmin harkittu, mietitty ja ennen kaikkea rajattu. Monesti rooli voi korostaa vahvuuksia ja peittää alleen heikkoudet. On paljon helpompi ottaa kritiikkiä vastaan omista vahvuuksista kuin heikkouksista. Riski tietyn roolin ottamisessa on siitä eroon pääseminen. Monesti esimerkiksi työpaikoilla tai ystäväporukoissa yhteisön jäsenet voivat olla roolinsa vankeja, jolloin heiltä odotetaan tietynlaista käytöstä tai suhtautumista. Joku on se kaveriporukan positiivisin ja toinen analyyttisin, jolloin meidän voi olla toisinaan vaikea nähdä näitä ihmisiä esimerkiksi masentuneina tai heittäytyvinä.

Toinen asia, mikä on lisännyt varmuutta esiintymiseen, on ollut luvan pyytäminen. Kun aloitin puheenvuorojen vetämisen tai juontamisen, saatoin mainita yleisölle, että nyt muuten jännittää. Jännitys saattaa näkyä unohteluna, sananmuunnoksina tai hassuina eleinä. Kun olin asian ilmaissut, koin, että kaikki mokat menevät jännityksen piikkiin, jonka olin sanoittanut ääneen katsojille. Olen samaa metodia käyttänyt myös työpaikoilla ja erilaisissa kokouksissa. Aloittanut kertomalla alkuun, että saatan kuulostaa tyhmälle, tietämättömälle tai huvittavalle. Tätä kautta saanut rohkeutta tuoda esiin oman näkemyksen tai kysymyksen. Tietyllä tapaa antanut ympärillä oleville ihmisille tavan suhtautua minuun. Se, että kuulostaisin tyhmälle, niin kerron sen alkuun jo. Tai jos koen oloni epävarmaksi, se johtuu siitä, että minua jännittää. 

Viimeisin oppi esiintymiseen tuli Rantalan Rikulta. ”Jos yhtään mietityttää jokin asia, mikä saattaa asettaa sinut naurunalaiseksi, vedä matto naurajien alta ja naura eka itse.” Tämä on toiminut etenkin sosiaalisen median sisältöjä tuottaessa. Jos jokin asia mietityttää kulmalla ”kehtaanko”, niin kehtaan kunhan osoitan, mikä asiassa saattaa hävettää. Nauran itse sille ja kerron, ettei ole tarvetta enää ulkopuolisten ilkkua. Kynnys tehdä asioita tippuu ja olo tuntuu vapautuneemmalle. Ei ole mitään sen ärsyttävämpää kuin jättää asioita tekemättä, kun ei kehtaa. Toki on pari muuta vielä ärsyttävämpää asiaa, mutta ei mennä niihin.  Tämä maton alta vetäminen on tietynlainen suojus, jonka kautta olen oppinut myös nauramaan itselleni.

Odotan vielä sitä päivää, että oppisin asetelluissa kuvaustilanteissa vapautumaan. Selvästikään en ole löytänyt siihen sopivaa roolia, joka saisi minut luottamaan valokuvaajan ammattitaitoon ja pääsemään yli turhasta jännityksestä ja häpeän tunteesta. Häpeä omalla kohdallani osoittautuu monesti turhaksi. Ehkä tämän tunteen ääneen sanoittaminen yhdessä valokuvaajan kanssa voisi auttaa eteenpäin menemisessä. Jännitys taas itsessään on hyvä merkki. Se kertoo, että asia on tärkeä. Mutta juurikin, miten oppia käsittelemään jännitystä ja pitämään sen maltillisena, onkin omanlaisensa oppimismatka, jossa minua on auttanut nuo edellä mainitut menetelmät.

Millaisia keinoja teillä on ollut esiintymisjännityksestä eroon pääsemiseen tai kameralle poseeraamiseen? 

Ps. Näiden kuvien vastapainoksi olen koonnut blogikirjoituksen asukuvista vuosien varrelta.


Tuure Boelius, et tee palvelusta sateenkariväelle!

Aamun pitkän Hangouts-puhelun jälkeen avasin Instagramin ja ”jostain syystä feedilleni pompsahti klippi” Tuure Boeliukselle lähetetystä yksityisviestistä. Yksitysviesti alkoi juurikin noilla samoilla sanoilla ja jatkui seuraavanlaisesti:

”…mun on hankala seurata sitä kuvaa minkä annat homoseksuaalisuudesta.”

”…mietin oletko miettinyt jos oletkin cross dresser tai trans?”

”Hyvää päivää!”

Kommentoija jatkaa kertomalla, kuinka vähän Suomessa on homoja julkisuudessa, joten Tuuren antama kuva naisten vaatteisiin pukeutuvasta ja meikkaavasta pojasta ei tee kommentoijan mukaan ”palvelusta” sateenkaariväelle. Tuuren kaltaiset henkilöt ”saattavat jopa vahvistaa monen nuoren käsitystä siitä ettei halua tulla kaapista ulos, koska heidät rinnastetaan homoina Tuuren kanssa samaan muottiin”

Jostain syystä ensimmäinen reaktioni oli, että ymmärrän kommentoijaa ja taustalla olevia mahdollisia pelkoja. En tietenkään hyväksy tällaista paskaa, mikä kaadetaan muka korrektisti muotoillen yhden ihmisen päälle. Kyseessä oli selkeästi loukkaava viesti ja siinä onnistuttiin.

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Tunnistin kommentista nuoren Joonaksen. Nuorempana en missään nimessä halunnut leimaantua homoksi, koska homot nähtiin kaikki samanlaisina: naisellisina, muotitietoisina, kulttuuria rakastavina, itsestään huoltapitävinä miehinä, joiden s-kirjaimen lausuminen suhisi normaalia enemmän. Juuri tällaisia miehiä mukiloitiin ja hakattiin baarijonoissa.

Homoseksuaalisuuteen liitetään tiedon puutteessa paljon uskomuksia, niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolella. Kaikkien homojen ajatellaan olevan naismaisia. Jotkut jopa liittävät homouden pedofiliaan ja homoutta seksualisoidaan myös aivan eri tavalla kuin heteroutta. Positiivisena ennakkoluulona homojen ajatellaan olevan juurikin trenditietoisia sisustajia. Ilmeisesti vieläkin jotkut ihmiset näkevät meidät homot yhtenevänä ihmisjoukkona. Ymmärrän täysin, jos joku ei halua identifioida itseään tähän kapeaan ahdasmieliseen stereotypiaan.

Kun katson menneeseen, huomaan kuinka tietämätön tuolloin olin. Mielikuvani homoista tuli otettuna yleisestä mielipiteestä, jota media vain vahvisti. Sillä silmällä -ohjelma teki karhun palveluksen homoyhteisölle. Sosiaalisen median aikakautena, kun erilaista kuvastoa saa yhdellä klikkauksella silmin sumein, tuntuu vaikealle hyväksyä tietämättömyyttä argumenttina. Tagillä #gayman Instagramista löytyy melkein 12 miljoonaa kuvaa homomiehistä ympäri maailmaa. Kaiken kokoisia ja näköisiä. Kuvasto homoseksuaalisuudesta ei ole yhden miehen varassa, ei edes Suomessa.

En koe, että tuossa asiattomassa kommentissa on kyse seksuaalisuudesta, vaan miehisyydestä. Siitä kuinka kapea miehen malli yhä on. Kun luen kommentoijan sanomisia uudestaan, näen kuinka kipuilemme sen suhteen, mitä mies saa olla ja mitä ei. Meikkaava mies on uutisotsikkomateriaalia ja naisten vaatteita käyttävä mies nähdään helposti homoseksuaalina tai jonakin muuna ”cross dressaajana”. Onko smokkia käyttävä nainen ”cross dressaaja”?

Seuraava saattaa tulla joillekin yllätyksenä, mutta otan silti riskin: Vaatteilla ei ole sukupuolta, saatana!

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Sitä niin itsekin haluaisi kesällä pukeutua napapaitaan, käyttää toisinaan hametta tai kokeilla punaista huulipunaa. Tiedän, että joutuisin selittelemään ympärillä oleville ihmisille mistä tänään tuulee, jos pukisin hameen ylleni. En jaksa sitä. En uskalla myöskään ottaa vastaan niitä katseita ja kommentteja, joita todennäköisesti saisin. On yksinkertaisesti turvallisempaa sulkea kodin verhot, pukea napapaita päälle ja pomppia yksikseen Lady Gagan tahtiin. 

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sujut seksuaalisuuteni kanssa tai pelkäisin leimaantuvani stereotyyppiseksi homoksi. Tällä ei ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kyse on tavasta olla mies ja siitä, miten ilmaisemme itseämme. Se on pelottavaa. Miten olla oma itsensä ja mies samalla, kun yhteiskunta odottaa sinun olevan toisenlainen mies. Juuri tätä ajatusta vastaan Tuure omalla olemuksellaan haastaa. Kokeilkaapa itse samaa!

On jumalattoman pelottavaa olla aito, oma itsensä ihmisten edessä. Se on toisinaan sitä myös oman puolison kanssa, entä sitten tuhansien tuntemattomien edessä. Vaatteet, meikit, eleet, äänensävyt, hiukset, asusteet, kynsilakat kaikki nämä ovat mahdollisia tapoja ilmaista itseään. Sitä kuka on. Sitä kuka haluaisi olla. Toisille tässä ei varmastikaan ole mitään erikoista tai rohkeaa, etenkään jos oma tyyli ja tapa ilmaista itseään menee yksiin kulttuurillemme ominaisten piirteiden kanssa. Poikavauvalle sinistä ja tytölle vaaleanpunaista. Mutta jos rikot tämän kaavan, joudut heti selittämään valintojasi. Jo tässä menee “rohkeuden” raja rikkoa vallitsevia normeja.

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Yksi homo ei tee hallaa kokonaiselle yhteisölle. Sen sijaan yksi kommentti voi satuttaa montaakin ihmistä. Tuuren tai kenenkään muun vastuulla ei homoyhteisö. On meidän kaikkien vastuu miettiä, miten suhtaudumme erilaisuuteen ja haastamme tapaamme ajatella, mikä on normaalia. Miten suvaitsevaisuus näkyy sanoissa, joita päätämme valita. Katseissa, joita käännämme. Normit eivät synny tyhjiössä, eikä ne muutu itsestään. On meidän kaikkien vastuu haastaa ajatusta miehisyydestä ja feminiinisyydestä. Mitä mies saa olla.

Tuure, et tee palvelusta sateenkaariväelle. Teet palveluksen meille kaikille miehille. Kiitos siitä!

Ps. Yksilöiden tehtävä ei ole rikastaa representaatiota, se on median ja valtaapitävien tehtävä.


Missä vaiheessa huomasin olevani homo?

Juteltiin yksi päivä Yaelin kanssa seksuaalisuudesta ja hän kysyikin minulta, missä vaiheessa huomasin olevani homo. Sama kysymys nousi esiin eilen, kun kysyin teiltä sisältöehdotuksia. Kysymys on siitä mielenkiintoinen, että lähtöoletus on heteroudessa. Missä vaiheessa huomasit olevasi hetero? Mikä oli se hetki, kun et enää katsellut samaa sukupuolta olevia sillä silmällä, vaan siirryit vastakkaiseen sukupuoleen? Aika usein meidän kasvatus on hyvinkin heteronormatiivista. Jo pienille pojille toitotetaan, kuinka he tulevat sulattamaan tyttöjen sydämet. ”Oi mikä nappisilmä!” Ja niinhän pojat tekevät. Yhtä lailla pojat voivat sulattaa poikienkin sydämet.

No, mutta maailmassa ei tällä hetkellä hetkauta tieto siitä,  milloin joku on huomannut olevansa heteroseksuaali, joten mennään itse aiheeseen: missä vaiheessa huomasin olevani homo? Meidän molempien vastaus tähän kysymykseen oli selkeä. On vaikea sanoa yksittäistä hetkeä tai ajanjaksoa, kun huomasi tykkäävänsä pojista. Nuorena korpilahtelaisena poikana piti ensin opetella ulos ajatuksesta, että minun tulee tykätä tytöistä. Luoda mielessä, miltä poikien välinen rakkaus tai kiinnostus voisi näyttää. Oliko sellaista edes olemassa, kun missään ei puhuttu siitä? Ainakin se oli jotain, mitä piti piilotella ja hävetä. Jos lehtien sivuilla oli puolialastomia miehiä, tuli sivua kääntää pikaisesti, ettei leimaantunut normaalista poikkeavaksi, homoksi. Ei niitä kuvia voinut jäädä ihastelemaan tai pohtimaan, millaisen tunteen ne pyykkilautavatsan omaavat miehet edes antavat, ilman että olisi tuntenut häpeää tai olonsa likaiseksi. Toista se oli Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvien, joita tuli leikellä talteen jonkinlaisena miehisyyden merkkinä.

Tutustuminen omaan normista poikkeavaan seksuaalisuteen oli pitkälti salattua ja jotain, mitä tuli kieltää. Sen sijaan keskustelu tytöistä oli ”sallittua”. Kerrottiin jopa henkeseleitä paukuttaen, ketä mimmiä pantiin ja fantasioitiin. Kenen luokkalaisen tissit aiheuttivat eniten kiihotusta kiimaisissa hormoniryöppyisissä teinipojissa. Seurustelusuhteista puhuttiin, mutta puhe oli heterosuhteista. Seksuaalikasvatuksessa ei huomioitu seksuaalivähemmistöjä. Ainoa tieto seksuaalivähemmistöistä tuli Internetistä. Luin salaa, sivuhistorian poistaen, Tämän kylän homopoika -blogia ja koin ahaa-elämyksiä tämän nimimerkin takaa kirjoittavan nuoren somerolaisen kokemuksista. Joku ”kaltaiseni” kirjoitti minulle. Tämän takia koenkin tärkeäksi tarkastella median tarjoamaa representaatiota.

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Siitä olen ylpeä itsessäni, etten koskaan lähtenyt mukaan ns. pallien paukutteluun. En pisteyttänyt mimmien perseitä tai huudellut ääneen, ketä panin tai panisin. Jätin aina kommentoimatta. Toki niistä mimmeistä, joista olin oikeasti kiinnostunut, saatoin sanoa jotain. Jos miehistä tuli kommentoida jotain, piti se vuorata ”man crash” etuliitteellä, siltä varalta, ettei joutuisi selittelemään omaa kiinnostusta samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Mimmit pystyivät aivan huoletta kommentoimaan toisten naisten ulkonäköä leimaantumatta lesboiksi. He pystyivät pitämään toisiaan kädestä kiinni ilman, että se aiheutti ihmetystä. Miehillä asiat olivat ja ovat yhä päinvastoin. 

Murrosiän alkuvaiheilla aloin havahtumaan omaan seksuaalisuuteeni ja siihen, että se todellakin poikkesi valtavirrasta. Tein hyvin selväksi itselleni, ettei se ollut homoutta. ”Ei kerta homoksi tee” oli yleinen sanonta tuolloin. Teini-iästä eteenpäin olen ollut seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä tai enempi heidän vartaloistaan, kun taas naisten kanssa olen kokenut useammin henkistä yhteyttä, syvyyttä. Tähän voi toki vaikuttaa opitut mallit ja oman seksuaalisuuden piilottaminen, joka ei välttämättä ole antanut lupaa kokea henkistä yhteyttä miehiin. Toki Yaelin kanssa koin yhteyden aika pian, ilman että mietin, oliko hän mies vai nainen. 

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys

Ihmisen seksuaalisuus ei ole pysyvä tila. Se ei ole joko-tai -ilmiö, vaan se asettuu jatkumolle. Biseksuaalisuus tuntuu olevan homouttakin isompi tabu. Monesti kuvitellaan, että se on siirtymäriitti heteroudesta homouteen. Etenkin homojen keskuudessa kuulee tällaista puhetta. Miehet, jotka eivät ole vielä sinut itsensä kanssa, mukamas pukevat homoutensa biseksuaalisuuteen. Toiset taas kokevat biseksuaalisuuden yliseksuaalisuutena, jolloin ”kaikki kelpaa”, kunhan saa jotain. Itselleni biseksuaalisuus edustaa sukupuolettomuutta, sitä ettei sukupuolella ole väliä. Toki biseksuaalisuudessa voi myös olla kyse sukupuolista. 

Ihmisen seksuaalisuus elää ja muuttuu koko elämän ajan. Se ei tarkoita, että muuttuisit iän myötä homosta heteroksi tai toisinpäin. Iän myötä kiinnostuksen kohteet, niin emotionaaliset kuin eroottiset tuntemukset, saattavat heilahdella ja oman seksuaalisuuden rajat voivat helpommin joustaa. Koen, että iän tuoma varmuus ja tietoisuus avaa uusia polkuja tutkittavaksi, myös omaan seksuaalisuuteen. Ihanaa jos näin tapahtuu!

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys. Se, että määrittelet itsesi heteroksi, mutta harrastat samaa sukupuolta olevan kanssa seksiä, ei tee sinusta homoa tai biseksuaalia. Voit aivan hyvin olla hetero, jos niin koet. Sama homma toisinpäin: jos identifioit itsesi homoksi niin ”ei kerta heteroksi tee” voi päteä myös tähän. Tähän peilaten, onkin vaikea sanoa, milloin identifioin itseni homoseksuaaliksi. Enkä tiedä, koenko vieläkään itseäni täysin homoksi. Koen viehätystä molemmista sukupuolista, enkä näe mahdottomana ajatuksena harrastaa seksiä myös naisen kanssa. Tällä hetkellä kuitenkin sydämeni ja alapääni sykkivät miestä kohtaan.

Seksuaalinen suuntautuminen kuvaa sitä, kenestä henkilö on kiinnostunut eroottisesti, emotionaalisesti tai / ja seksuaalisesti. Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen synnynnäinen ominaisuus. Jokainen voi itse määritellä tai jättää määrittelemättä omaa seksuaali-identiteettiään.”

Väestöliitto
Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Oman seksuaalisuuden hyväksyminen

Se mistä nuorena jäin paitsi, oli toisinaan ulkopuolelle jääminen poikien keskuudessa. Minulla ei ollut ryhmää johon kuulua, jossa olisi ollut myös sen mukainen seksuaali-identiteetti. Ryhmää jossa poikien kanssa olisi puhuttu pojista kiinnostuksen kohteena. Tunteista ja seksikokemuksista poikien kesken. Ensimmäisestä suudelmasta. Tämän osalta oma itsetuntemus jäi etäiseksi ja tarinoita haettiin Internetistä erilaisilta keskustelupalstoilta ja blogeista. Seksuaalinen identiteettini nykyiseen muotoon alkoi kasvaa vasta, kun muutin Helsinkiin. Kaupungissa oli muitakin ”kaltaisiani” ja ystäväpiiriin ilmaantui muita seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Ihmisiä, joiden tarinoiden kautta pystyin peilaamaan itseäni.

Seksuaalisuuttani kohtaan on aina liittynyt paljon olettamuksia ja uteliaisuutta. En tiedä, kuinka monesti sinulta on kysytty sinun seksuaalisuudesta, mutta omalla kohdalla satoja kertoja. Varsinkin seksuaalisuudestani on tehty erilaisia olettamuksia sen mukaan, minkälainen olen ja mistä asioista tykkään. Koen, että tällaiset olettamukset ja jatkuva uteliaisuus hidastavat matkaa omaan seksuaalisuuteen. Tuntuu, että ulkopuoliset tietävät paremmin mikä ottaa minulla eteen ja mikä saa perhosia vatsaan. Suorastaan epäreilu asetelma, jota heteroiden on vaikea ymmärtää. Vai kuinka monta heteroa tiedätte, jonka heteroseksuaalisuutta on arvuutelta. Tai kuinka monesti olette kuulleet tarinan kaappiheterosta. Kuinka monta heteroa on joutunut salaa etsimään seksiseuraa, ettei leimaannu heteroksi. Normit eivät synny tyhjiössä, joten sillä miten toimimme ja puhumme, on väliä.

Homo-kyselyihin vastasin melkein aina kieltävästi. Olenkin jälkikäteen pohtinut valehtelinko ihmisille. Valehtelinko itselleni? En kiellä, etteikö siinä ollut osittain kyse itseni suojelemisesta, mutta samaan aikaan, en tiennyt vastausta varmaksi tuohon kysymykseen. Monesti vastasinkin, etten usko olevani homo. Mutta en poissulkenut ajatusta ihastua mieheen myös.

Viimeistään lukioaikoina opin ymmärtämään oman seksuaalisuuteni päälle ainakin sen, ettei se vastanut heteroutta. Muutto Helsinkiin taas toi mukanaan oman seksuaalisuudeni hyväksymisen, sen sanallistamisen itselleni. Oman seksuaalisuuden tutkiminen oli ainakin itselleni monimutkainen asia, ja haastavan siitä teki sen hyväksyminen. Yläasteella alkanut ”poisoppiminen” heteronormatiivisuudesta heteronormatiivisessa yhteiskunnassa oli pitkä matka. Sitä ei ole kieltäminen! En sitten tiedä, millainen matka omaan seksuaalisuuteen olisi ollut, jos kokisin itseni heteroksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jo tässä vaiheessa elämää, olen fiksumpi ja tietoisempi omasta seksuaalisuudestani. Sekä siitä, miten seksuaalisuuteni saa muuttua iän myötä.