Ensimmäinen viikko uudessa hotellissa – siis kodissa

Täällä sitä ollaan! Helsingin kattojen yllä, Jätkäsaaren hotelli Clarionissa. Onhan tämä nyt posketon juttu. Ei ole aamua, jolloin en olisi nauranut ääneen tälle. 

Huoneestani, siis kodistani, aukeaa hulppeat näkymät merelle ja kaupungille. Niin kaunista katseltavaa. Odotan innolla, kuinka vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu. Kuulemma ainakin kesäaikaan auringonnousut ovat olleet silmiä hiveleviä.        

Moni onkin kysellyt, miten on lähtenyt elämä käyntiin uudessa osoitteessa. Ajattelin avata ensimmäisen viikon fiiliksiä vähän teille, sekä teroittaa itselleni tulevan vuoden merkitystä. Pahoittelut, en vielä ole ennättänyt kuvaamaan kotiani, mutta eiköhän vuoden aikana saada paljon kuvamateriaalia myös jakoon teille.

Kiitos siis kysymystä, hyvin pyyhkii. Tai enemmän kuin hyvin. Muuttoa edeltävänä päivänä olin hiukan hermostunut. Mielessäni pyöri, mihin olin oikein lähtenyt mukaan. Mitä vähemmän kuitenkin pyörittelin asiaa mielessäni, sitä parempi. Antaa ajan näyttää, mihin sitä tuli lähdettyä mukaan.

Muutto itsessään oli todella helppo, kiitos Niemen muuttajien, jotka tulivat auttamaan kasvieni kanssa. Näyttäisi sille, että ainoastaan yksi kasvi 40 sai jonkin asteen paleltumia. 

Ensimmäisen kerran, kun avasin uuden kotini oven, olin innostuksesta kankeana. Asuntoni on mieletön. Pimeästä vuodenajasta huolimatta valo oikein pursuaa ovista ja ikkunoista sisään. Jopa illalla pärjää liikkua sängystä kylppäriin ilman valoja sekä kompurointeja. Uskoisin, että kesäaikaan valokatkaisijat saattavat jäädä unholaan toviksi.

Tilava yksiöni täyttyi hetkessä huonekasveistani, vaikkakin neliöitä tuli reippaasti lisää. Kaikki 40 kasvia löysivät aika lailla saman tien paikkansa uudessa lokaatiossa. Viherkasvien ohella otin entisestä kodistani mukaan joitain tärkeitä muistoesineitä, keittiötarvikkeita, vaatteita ja hygieniakamoja. Karsin kaiken ylimääräisen ja jätin loput varastoon. ”Se, mitä ei ole, sitä ei tarvita.” 

Huoneeni varustetaso on normaalia hotellihuonetta hiukan korotetumpi. Minibaarin tilalle tuotiin normaalin kokoinen jääkaappi sekä mikro. Muuten huone on kuin mikä tahansa muukin Clarionin huoneista. Toki tarpeiden ilmaantuessa, laajennamme varustetasoa, jos tilanne vaatii sitä.

Hotellihuoneesta kodiksi

Minulle ja Clarionin väelle on ollut alusta lähtien tärkeintä, että huone tuntuisi ja näyttäisi mahdollisimman paljon kodille. Ja sitä se on nyt jo! Ystäväni kävi yövierailulla luonani ja hän tokaisi, että tämähän on kuin koti, eikä hotellihuone. Lähdin alusta lähtien sillä fiiliksellä mukaan, että Jätkäsaareen lähdetään asumaan, niin kuin asuisin missä tahansa muuallakin. Toki turha sitä on kieltää, että saisin missä tahansa muualla huonesiivouksen ja aamupalan osana vuokraa. Perusajatuksena kuitenkin, että elämä jatkuu mahdollisimman normaalina lokaatiosta huolimatta: jalat maassa ja pää pilvissä.

Sitten kahteen kuumimpaan kysymykseen: Ei, en ole kyllästynyt aamupalaan enkä odota hotellikuolemaa. Kiitos kuitenkin kysymästä. Aamupala on herättänyt monissa ihailua sekä asiaan kuuluvaa pientä vinoilua. Hotelliaamupalaan kyllästyminen kuulostaa omaan korvaani hiukan omituiselta. En tiedä, kuinka erilaisia aamupalavariaatioita on niillä ihmisillä, jotka naljailevat hotelliaamupalasta. Se, että tarjolla on kattava ja monipuolinen tarjonta, ei tarkoita sitä, että joka aamu lautaseni olisi kukkuroillaan munakkaita ja nauravia nakkeja. Lautaseltani löytyy lähes poikkeuksetta tismalleen niitä samoja asioita, joita Vallilan itsepalveluaamiainen tarjosi minulle kahden vuoden ajan. Kyse on enempi mahdollisuudesta nauttia erilaisia variaatioita aamupalasta, kuin pakosta lahdata lautanen täyteen kaikkea. Toki olen hairahtanut muutamaan otteeseen lettuihin sekä kauracappucinoon.

Hotelliaamupalaan liittyen, heitin Instagramissa ajatuksen ilmoille, että olisin vuoden ilman pekonia. Tämä jos joku aiheutti osassa ihmetystä: ”Hyvänen aika, nyt nautit elämästä!! Unohdat tuollaiset vuosi ilman pekonia -kampanjat. Ei sitä joka vuosi pääse hotelliin asumaan.” Toinen seuraaja ihmetteli logiikkaani: ”Kun kerran on pekonia tarjolla, mikset söisi sitä ja vielä, kun ilmaiseksi saa.” Se, että elintasoni nousee hetkellisesti, ei tarkoita, että olisin oikeutettu nauttimaan oikein urakalla elämästä, unohtaen omat arvoni ja vastuun. Hotellielämästä voi nauttia muutenkin kuin maksimoimalla omat mielihyvänsä. 

Tiedän, että rakastan pekonia, mutta samaan aikaan tiedostan lihantuotannon aiheuttamat haitat ilmastolle. Tiedostaen yritän luopua tuosta punaisen lihan tuomasta mielihyvästä ja siirtyä ympäristöä vähemmän kuormittavimpiin vaihtoehtoihin.  Lihansyönnin vähentämisen jälkeen, toivon, että pääsisin käsiksi lentotottumuksiini ja sen tuottamaan mielihyvään.

Hotellikuolema on ymmärrettävä huolenaihe monella, jotka ovat esimerkiksi työkseen joutuneet tai päässeet viettämään paljon aikaa hotelleissa. Olen kiertänyt aikoinaan Suomea ristiin rastiin neljän kuukauden ajan, yöpyen aina eri hotellissa. Hotellikuolematermi liitetään yleensä väliaikaiseen asumiseen. Itse koen, että tällä kertaa, kun kohde on kiinteä ja kyseessä on kuitenkin koti, vältytään hotellikuolemalta. 

Ensimmäinen viikko on pitänyt sisällään saunomista, saunomista ja saunomista. Ai että, kuinka nautin joka päiväisestä saunavuorosta. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun viima ja pakkanen pääsevät livahtamaan ihon alle alta aikayksikön. Olen huomattavasti enempi innoissani saunasta kuin aamupalasta.

Saunan ohella mieltä on lämmittänyt myös talon oma väki. Hetket, jolloin on ollut tylsää, on voinut vain mennä alakerran Living roomin baaritiskille vaihtamaan päivän kuulumisia ja juomaan kupin kuumaa. En muista milloin viimeksi näin moni ihminen on viikon aikana kysynyt, mitä sinulle kuuluu? Sekä ei ole vielä ollut päivää ilman lämmintä halausta. Ihan parasta!

Bucket list

Instagramissa sain ehdotuksen, että minunhan tulisi tehdä bucket list tulevalle vuodelle. Todellakin pitää tehdä! Loistava idea, kiitos siitä. Kyselin heti sen perään storyn puolella ehdotuksia listaan ja niitähän tuli.

Tässä tulee #YearInClarion -hotellivuoden bucket list:

  • Syö aamiainen sänkyyn kannettuna huonepalvelusta
  • Toimi hotellihuoneen siivoojana
  • Vietä 24 tuntia putkeen hotellihuoneessa
  • Käy kylpytakissa ja -tossuissa aamupalalla
  • Puhu yli kymmenen eri kansalaisuuden kanssa
  • Päädy toiseen hotellihuoneeseen jatkoille
  • Järjestä bileet seuraajille
  • Ole vuosi ilman pekonia aamupalalla
  • Vietä kasvisruokakuukausi hotellissa
  • Järjestä allasbileet
  • Leiki piilosta hotellissa
  • Opi tekemään cappuccino
  • Piilota, eri kerroksiin jotain hotellin asukkaille
  • Tee kepponen henkilökunnalle
  • Valmista hotellin ravintolassa soijamakaronilaatikkoa sekä lämmitä pakastepizza ravintolan uunissa
  • Tee TET-harjoittelu hotellin vastaanotossa
  • Opettele talon henkilökunnan nimet ulkoa
  • Toimi pikkolona hetki

Mitä mieltä olette listasta? Tulisiko lisätä jotain vielä?

Jos muuten haluatte tulla testaamaan minun kotihotellia, niin koodilla PESOJOONAS saat -15% päivän hinnasta. Varaus tulee vain tehdä suoraan hotellin myyntipalvelusta soittamalla tai sähköpostilla. Tarjous on voimassa 2.5. asti. Lisäinfoa löydät Clarionin nettivisuilta. Tervetuloa naapuriin!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Minä rakastan sinua

Rakas päiväkirja, mietin, onkohan tää enää räntäinen rakkauspäiväkirja vai jotain muuta. Moni asia, kun on muuttunut kuukausien aikana. ”Vaikeuksien kautta voittoon”. Okei, kuulostaa liian irvokkaalta sanoa tuo lausahdus ääneen.

Räntää ja lunta on kylläkin tullut viimeiset kolme päivää putkeen, niin, että Helsinki pursuaa oikein lumesta. En muista, milloin Helsinki olisi ollut näin taianomainen ja kaunis talviaikaan. 

Vähän niin kuin omat tunteeni.

Rakkaus.

Vähän pelottaa kirjoittaa tästä aiheesta. Tai ehkä ei pelota, vaan ottaa mahanpohjasta. Kai siinä on hitunen pelkoakin. Tuntuu, että rakkaudesta kirjoittaminen avaa aivan uudenlaisen puolen itsestäni. Puolen, joka on hauras ja josta en itsekään vielä tiedä paljoakaan. Mutta yritetään ja aloitetaan jostain.

Ensiksi, rakastetuksi tuleminen.

Kyllä.

Minä rakastan sinua.”

Koko maailma ympärillämme pysähtyi tuona hetkenä. Tuona herran hetkenä, kun hän avasi suunsa. Jos meno Kouvolassa tuntuu välillä seesteiseltä ja pysähtyneeltä, voin taata, että tuo torstai-iltainen hetkemme kynttilänvalossa, on ollut yksi pysähdyttävimmistä hetkistä elämässäni. 

Silmät kosteina ja pelokkaina, mutta samaan aikaan niin rohkeina ja varmoina, ne tuijottivat minua. Vain minua. Kertoen samaa, mitä sanatkin. 

Minä rakastan sinua.

Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun toinen ihminen sanoi sen minulle. Vanhempiani tietysti lukuun ottamatta. Tuntui tosi pelottavalta. Jos jokin lause on täynnä merkityksellisyyttä ja painoarvoltaan valtava, on se tuo. Minä rakastan sinua. ”I love you” on huomattavasti kevyempi versio tuosta suomen kielisestä kaimasta, joka muuten saksalaisen ystäväni korvaan kuulosti lähinnä räyhäämiselle tai aggressiiviselle huudahdukselle. Minä rrrakastan sinua.

Rakkaus, mitä se edes on? Mitä se tarkoittaa?

Syvä hengenveto sisään ja sitten ulos. 

Vaikka kuinka googlettaisin tietoa rakkaudesta, en usko ikinä löytäväni siihen vastausta Internetistä. En edes vauva.fi -palstalta, josta tuntuu löytyvän vastaus aiheeseen kuin aiheeseen. Vastaus löytynee läheltä, minusta. Elämäm koulun ylempää arvotutkintoa odotellessa. Se, mitä pikainen googlettaminen aiheen ympäriltä antoi, oli näkemys rakkaudesta. Kuvailu niistä tuntemuksista ja asioista, joita liitämme rakkauteen.

”Syvä, kiintymyksen tunne, johonkin toiseen henkilöön!”

Itselleni on selkeää, kuinka pystyn kokemaan kiintymyksen tunnetta toiseen henkilöön. Mutta se, että joku olisi kiintynyt minuun, vaatii ihmettelyä ja totuttelua. 

Miksi minuun?

Alan välittömästä mielessäni listaamaan omia huonoja puoliani ja kertomaan sitä vinoutunutta narratiivia, jota vuosi toisensa jälkeen olen toistanut itselleni. Siis tuota täysin päätöntä ja itseäni alentavaa tarinaa, josta harva ystäväni edes tunnistaisi minua. Pystyisin ihan hyvin kertomaan inhimillisempää tai lempeämpää tarinaa itsestäni, mutta miksi en tee sitä? Mitä jos yrittäisin pitää tällä kertaa mielen rauhallisena ja olla kertomatta minkäänlaista tarinaa itselleni? Olla ennustamatta huomista ja elää tätä hetkeä. Tulevaisuuden maalaamiselle on omat hetkensä, mutta tällä kertaa ei tämän orastavan suhteen kynnyksellä.

Rakastetuksi tuleminen tuntuu vaativan paljon minulta. Rakastaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompi asia. Toki omat vaaransa rakastamisessakin on, esimerkiksi entä jos toinen katoaa, ei vastaakaan minulle. 

Niin mitäs vittua sitten tapahtuu? 

Ystäväni sanoi, että on vain opittava luottamaan siihen, että toinen on ja pysyy elämässäsi. Enhän murehdi muidenkaan ihmissuhteideni haurautta päivästä toiseen, miksi tekisin saman tämän kohdalla. Ihmissuhteethan perustuvat pitkälti luottamukseen ja sen jatkuvaan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Arvostamiseen, ei haikelemiseen.

Toistan mielessäni seuraavaa mantraa: ”Kyllä hän vastaa tänäänkin viestiini. Varmasti vastaa. Miksi ei vastaisi, rakastaahan hän minua.”

Hullua, että saan kokea tällaisia tunteita. Tunteita, joista monet ovat puhuneet minulle. Samaan aikaan muistutan itseäni, että varmasti olen tullut rakastetuksi myös ystävieni kanssa. Sitä ei vain ole sanoitettu ääneen samalailla. Toki on tässä jotain erilaista kuin aikaisemmissa ihmissuhteissani, sitä en kiellä. Mutta en halua uskoa, että tämä tunne on jotain sellaista, mitä en olisi voinut kokea ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En halua uskoa, että tämä on vain seurustelevien yksinoikeus.

Tulevalle viikolle on luvattu lisää lumi- ja räntäsateita. Räntäinen rakkauspäiväkirja voisi hyvinkin olla sääpäiväkirja, joka kertoo rakkaudestani lumista Helsinkiä kohtaan. Sen verran kaunis kotikaupunkini on tällä hetkellä, että sille voisi omistaa kokonaisen päiväkirjan. Räntäisen sellaisen. Ehkä räntäinen onkin hyvä adjektiivi kuvastamaan päiväkirjaani parhaiten. 

”Räntä on rakkautta, joka koostuu vesipisaroista ja osittain sulaneesta kovasta pintakuoresta.”


Pippelit esiin – Onko koolla väliä?

Noh, olisiko teillä hetki aikaa puhua pippeleistä?Osa saattaa tulkita lukiessaan, että päätin kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että olen katkera ja minulla on pieni muna, mutta ei. Kirjoitan tästä siksi, että esimerkiksi Poikien puhelimen yksi eniten kysytyimmistä kysymyksistä liittyy penikseen ja sen kokoon.

Monien mielestä leimaantumisen riski on kuitenkin huomattavasti isompi kuin oma penis, joten kysymykset saa kysyä anonyymisti väestöliiton tarjoamassa palvelussa. Mutta onko tosiaan niin, että peniksistä ei voi puhua ilman leimaantumista, normaalisti kuten vaikka niska-hartiaseudun jumeista, vai mistä moinen ryöppy puhelinlangoille oikein voi johtua?

Kävin Mitä mietit Ronja Salmi -ohjelman kuvauksissa (jonka toinen tuotantokausi tulee keväällä!), jossa oli puhetta peniksestä. Viime kaudella Ronja otti puheenaiheeksi vaginan, joten tasa-arvon nimissä nyt oli vuorossa puhetta anakondasta eli kyrvästä.Ikuisuuskysymyshän kuuluu näin: onko koolla väliä? 

Mielestäni on, jos sitä kerran pitää kysyä. Kysymys itsessään sisältää vastauksen. Ei kai koolla olisi väliä, jos tuota kysymystä ei kysyttäisi.Miksi tuon pikku veijarin muut ominaisuudet eivät herätä niin suurta kiinnostusta, kuin koko?

Suuret puheet, pienet teot

Varsinkin omassa teini-iässä, kun kehossa alkoivat isot muutokset, astui välituntikeskusteluihin seksi, kulli ja pimpero. Hormonien hyrrätessä, murrosiän pauhatessa ja karvoituksen vallatessa vartaloani, alkoi uudenlainen tutustuminen omaan kehooni.Nuorempana tuntui, että koolla ihan todella oli väliä. Epävarmuus omasta kehosta ja mielikuvat, joita suuret puheet ja porno loivat, olivat jotain aivan muuta kuin mitä peilistä heijastui. Jossain vaiheessa sitä kasvoi hitusen ulos noista mielikuvista ja alkoi olla enemmän sujut oman kehonsa kanssa – ja oppi myös ymmärtämään, mistä kehoon liittyvät paineet tulivat.

Tämän lisäksi uskalsin alkaa kyseenalaistaa tietokoneen ruudulta verkkokalvoilleni heijastuvia kuvia. Sitä niin helposti hämääntyy, mikä on totta ja aitoa, ja mikä on viihdeteollisuuden ja markkinointikoneiston luomaa kuvastoa ja ihanteita.Todellisuudessa koolla ei pitäisi olla mitään väliä, tämän varmasti moni pystyy allekirjoittamaan. Koolla voi olla väliä silloin, kun kyse on fantasioista tai haluaa täyttää tietynlaisia haluja. Pornoteollisuudessa isosta koosta voi olla etua, niin kuin vaikka mallimaailmassa tietynlaisesta luustosta. Parisuhteessa koolla ei tulisi olla väliä. Onhan kyse kuitenkin ihmissuhteesta, eikä suhteesta kehonosaan. En halua vähätellä seksin osuutta parisuhteessa, vaan enemminkin kyseenalaistaa vanupuikon merkitystä siinä.

Monikäyttöinen meisseli

Seksin fyysinen akti koetaan monesti kulttuurissamme hyvin suppeasti ja yhdyntäkeskeisesti. Kikkeliä sisään ja ulos vain. Yksi yleisimpiä kuvakulmia pornossa miehistä on lantion seutu. Ei suinkaan kasvonpiirteet, käsivarret tai vaikka ihan koko vartalo, vaan keskiössä on se HK:n sininen lenkki. Naisia taas kuvataan kokonaisvaltaisemmin. Muna tuntuu olevan myös pornon ulkopuolella ihan kaikki kaikessa. Ostetaanhan sille jopa jatkettakin autokaupoilta ja Aasian marketeissa pullonavaajatkin ovat kyrvän muotoisia. Kylläkin joissain aasialaisissa kulttuureissa penissymbolilla on merkityksensä. Sen uskotaan tuovan hyvää onnea.

Sitten on ne tarinat löysistä munista. Nauretaan ringissä, miten jollain ei seisonut kolmelta aamuyöllä baari-illan jälkeen, kun oli saanut roudattua kotiinsa aarteen tanssilattialta. Harvemmin keskusteluissa puhutaan niistä kerroista, kun Prinssi Albert ei ihan selvinpäin noussut ylväästi kohti taivasta. Niistä kerroista, kun jännitti niin perkeleesti olla toisen ihmisen edessä täysin alasti, ilman minkäänlaista suojaa tai turvaa. Niistä kerroista, kun suorituspaineet ottivat yliotteen. Siis niistä tavallisista seksikerroista, kun ei vaan saatana seisonut. Jokainen meistä varmasti tietää mistä puhun, mutta niistä ei vaan puhuta ääneen.

Miksei? Johtuuko puhumattomuus heikkoudesta? Häpeän tunteesta? Onhan tuolla munakoisolla ainoastaan vain yksi funktio aktissa: olla 60 minuutin ajan pornoleffan tavoin vahvana ja jykevänä valmiina taistoon. Tuntuu, että unohdamme biologian ja mielen yhteyden kehoon täysin. Tosin biologiasta en osaa kertoa enempää, kuin sen, että jos veri ei kierrä niin veri ei kierrä.

Annetaan jokaisen pippelin heilua omalla tavallaan

Turhat epävarmuudet ja suorituspaineet olisivat olleet helpommin käsiteltävissä olevia aiheita nuorena, jos niistä olisi puhuttu enemmän. Eikä pelkästään nuorena. Puhuin vasta reiluna kaksikymppisenä ensimmäisen kerran seksikumppanini kanssa suorituspaineiden aiheuttamasta lörpähdyksestä alakerrassani. Siihen asti olin ollut siinä uskossa, että kyllähän kaikilla nyt seisoo, aina. Ja ei muuten seiso. 

Se, millaista kuvastoa ja puhetta luomme kohtuporastamme, muovaa käsitystämme myöskin peniksestämme. Sankaritarinoiden lisäksi kaipaisin keskusteluun niitä tavallisia tarinoita peniksestä, sen käyttöliittymästä ja tunteista. Siitä, että peniksiä on erilaisia, muotoisia ja kokoisia. Se toimii omalla uniikilla tavallaan ja se on vain yksi ruumiinosa, jonka ei pitäisi määritellä sinua sen enempää.   Näitä ajatuksia olisin itse toivonut välituntikeskusteluihin. 

Kuvat: Arttu Mustonen

Pakettimatkalla Seychelleillä – Täydellinen ratkaisu akkujen lataamiseen

Muistan, kuinka olen vältellyt pakettimatkoja pitkään. Olen joskus tokaissut niiden olevan turhin tapa matkustaa ja nähdä maailmaa. Ihmettelin monesti, miksi äitini haluaa matkustaa kaksi kertaa vuodessa Malagan niemimaalle samaan kohteeseen, samaan hotelliin. Ennakkoluuloni pakettimatkoja kohtaan ovat voimakkaita, johtuen varmastikin ”true backpacker”-taustastani ja ihanteestani matkustaa ns. autenttisesti, jolloin pääsee näkemään sitä kuuluisaa ”oikeaa elämää”. Seikkailla ja vältellä valtavirtaa. Olla sukupolvelleni tyypilliseen tapaan uniikki lumihiutale. Vältellä viimeiseen asti turistileimaa, joka kylläkin lyödään, halusin tai en, passin lisäksi ohimolleni, matkustin sitten Tallinaan tai Galapakossaarille.   

Olin kuitenkin jo muutaman vuoden ajan haaveillut, toisinaan salaa ja toisinaan ääneen, vanhasta kunnon etelän lomasta, pakettimatkasta. Matkasta, jossa bussi noutaa minut lentokentältä hotellille, ja jonka jälkeen kaikki elämiseen välttämättömät asiat, hoidetaan puolestani kuin Manulle illallinen. Ainoana toiveena vain, että hotellista löytyy kaikki tarvittava täydelliseen lomaan, eli aurinkotuoli ja uima-allas. 

Kun Tjäreborg tarjosi mahdollisuutta lähteä Intian valtamerellä sijaitsevalle Seychelleille pakettimatkalle, mietin, että tässä on tilaisuuteni. Tilaisuuteni mennä valmiiksi katettuun pöytään, olla aurinkotuolin syleilemänä viikon ajan ilman sen suurempia suunnitelmia. Antaa muiden päättää, mitä syön aamupalaksi ja illalliseksi. Olla täysin muiden ihmisten palveltavana.  Jättää reissusuunnitelmallisuus kokonaan pois, antaen tilaa tälle hetkelle ja odottaa, josko tylsyys koputtelisi ovelle. Mennä siis lomalle, jossa ei välttämättä tarvitse nähdä yhtään kristuksen kirkkoa tai kääntää ylimääräistä kivenlohkaretta löytääkseen jotain. Nauttia vain paikallaolosta. 

Jonkun korvaan saattaa kuulostaa tyhmälle viettää viikko niin sanotusti neljän seinän sisällä, kun mahdollisuus olisi tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ympärillä oleviin paratiisisaariin. Kokea ja nähdä kaikkea sitä, mitä kotisohvalta ei voisi. Tämä on yksi tapa matkustaa ja viettää lomaa. Toinen tapa esimerkiksi on nauttia juuri sen värisestä hiekasta, jota löytyy hotellin edessä olevalta rannalta, vaihtaa kuulumisia henkilökunnan kanssa ja selata hotellin ravintolan tuttua ja turvallista menua illasta toiseen.   

Tuntuu välillä, että olen hakenut reissuiltani aina vähän kirkkaampia vesiä, kauniimpia maisemia ja maukkaampia hedelmiä. Todella koukuttavaa, mutta samalla ei kovinkaan kestävää. Entä jos hiekka ei olekaan vaaleampaa aidan toisella puolen? Tämän oivaltaminen omassa ajattelussani, on muuttanut käsitystäni siitä, mitä haen reissaamiselta. Tärkeintä on löytää ne omat sisäiset motiivit ja halut reissaamiseen.  

Ehkä tuohon kelaan kiteytyy muutenkin ajan henki. Tulisi aina olla uusinta huutoa olevat farkut jalassa ja laskuvarjohypyn jälkeen benji-hyppy ei tunnu enää missään. Tavallisuuden tavoittelu on historiaa. Tuntuu, että nykyään pitää olla elämyksiä ja huippu-etuliitteitä ollaksesi jotain erityistä. Tylsyys täytetään älypuhelimen tarjoamilla loputtomilla mahdollisuuksilla. Instant tarkoittaa muutakin kuin nuudelipussissa oleva teksti, asioiden tulee tapahtua nopeasti. Pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta etsitään kissojen ja self help-kirjojen kanssa. Tunnistan niin itseni näistä keloista. Olisikohan tämän tyyppinen meno jo saavuttanut ääripäänsä ja heijariliike olisi jo lähtenyt takaisin päin? 

Seychellit – pikkuruinen paratiisisaari Intian valtamerellä  

Näiden ajatusten pohjalta, olen toden teolla löytänyt paikkani Coral Strand hotellin altaalta. Hotelli tarjoaa täydelliset näkymät altaalta merelle. Aurinkotuolista on helppo hypätä joko virkistävän lämpöiseen altaaseen tai juosta suorilta kauniin turkoosiin mereen. Hotellilta löytyy allasravintola, jonka antimista löytyy hellepäiville otollista syötävää sekä oma uusi lempparini, ranskikset. Aamupala ja illallinen kuuluvat meidän lomapakettiin, joten olemme ainoastaan kerran käyneet hotellin viereisessä ravintolassa nauttimassa italialaisen illallisen. Lähin kauppakin löytyy parkkialueen toiselta puolen.   Kauin poistumispisteeni on ollut paikallinen koriskenttä, jossa olen illan hämärtyessä käynyt treenailemassa. Onnekseni, eilen kentän vierelle avattiin uuden karhea ulkoilmasali, täydellä varustuksella ja kunnon painoilla.

Beau Vallon alueen pienellä idyllisellä bulevardilla löytyy muutama hedelmäkauppias ja ruokakoju sekä paikallisia matkatoimistoja, jotka tarjoavat muun muassa päiväreissuja viereisille saarille, joista löytyy kuulemma värikkäitä snorklauskohteita sekä kilpikonnia. Isoja kilpikonnia. Saarelta löytyy myös hyviä patikointireittejä vuorille. Kaikki nämä mahdollisuudet ovat olleet tavoiteltavissa, mutta tällä kertaa olen keskittynyt äänikirjoihin ja Suomen Kuvalehtiin, joita otin ison kasan mukaani. 

Seychellit on yksi Afrikan vauraimmista valtioista. Taloutta pitää pitkälti yllä turismi ja kalastus. Tähän aikaan vuodesta ei kylläkään ole ollut ruuhkaa rannoilla tai saanut kilpailla rantatuoleista. Ei mitään sellaista, mitä esimerkiksi monesti Kaakkois-Aasiassa olen kohdannut. Turkish Airlines lennätti meidät Istanbulin kautta tänne.   

Mainitsemisen arvoista on myös kulttuurien kirjo, joka näkyy katukuvassa. Vieraita on niin länsimaista, Itä-Euroopasta, Intiasta kuin muslimimaista. Hotellin henkilökuntaakin löytyy ympäri maailmaa. Odotuksissani näin, että Seychellit on yltiöromanttinen pariskuntien täyttämä kohde. Sitä se on varmasti myöskin, mutta paljon muutakin. Lapsiperheitä, vanhempia pariskuntia, rauhanturvaajia, työporukoita, ystävyksiä, tavan tallaajia, jos tuota termiä edes voi käyttää kenestäkään.

Reissuilla on eri tarkoituksensa ja tärkeää on ennen kaikkea tehdä omannäköistä lomaa. Tiedostaa, mitä itse haluaa. Tämän hetkisiin tarpeisiini tämä Tjäreborgin tarjoama reissu oli nappivalinta ja uskoisin, ettei tämä tule olemaan viimeinen pakettimatkani. Ehkä seuraavaksi on aika toteuttaa salainen unelmani, paluu Lanzarotelle.

Niin ja en enää ihmettele lainkaan äitini halua matkustaa kahdesti vuodessa Malagaan. 



Muutan hotelliin vuodeksi – #YearInClarion

Kyllä, luit oikein: MUUTAN HOTELLIIN! Aivan kreisi juttu. Oltiin noin kuukausi sitten Ping Helsingin järkkäämässä illassa hotelli Clarionissa ja tervetulomaljan yhteydessä Clarionin henkilökunta ilmoitti hakevansa yhtä tyyppiä asumaan hotelliinsa vuodeksi. Kokonaiseksi vuodeksi. Aamukahvilla Henriikka tokaisi välittömästi: ”Se olet sinä!”

Naurahdin Henriikalle ja sanoin, että älähän nyt. Kuka haluaa asua vuoden hotellissa? KUKA? Heh, naurattaa, kun kelailen näin jälkikäteen tätä. Ilmeisesti minä olen paras ihminen vastaamaan tuohon kysymykseen, kuka.

Syitä on tuhansia: taulu-tv, merinäköala, aamupala, uusi kaupungin osa tutkittavaksi, valtavat ikkunat, ikuinen pääsy saunaan, uteliaisuus, kokeilunhalu, näyttämisen halu, päästä osaksi kehittämään palvelumuotoilua, asiakassuhteen luominen ja kehittäminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, tarinat, mahdollisuus kehittyä sisällöntuottajana… Tai ylipäätänsä mahdollisuudet, joita yksi hotellihuone voi pitää sisällään. Ehkä tuohon lauseeseen kiteytyi motiivini hakea asumaan vuodeksi hotelliin. Jostain syystä en kyseenalaistanut päätöstä hakea mukaan lainkaan. Olisiko pitänyt, aika näyttää sen.

Koko projekti kuulosti tarpeeksi poskettomalta ja ajankohta tuntui olevan juuri passeli minulle. Minulla tuli kaksi vuotta täyteen omistusasunnossani asumista ja neliöt alkoivat tuntua ahtaaksi minulle. Sain myöskin asuntoni rempattua juuri sellaiseksi kuin sen halusinkin ja luonteelleni tyypillisesti, kun joku valmistuu, on aika jatkaa matkaa. Olin jo tovin etsinyt uutta, isompaa asuntoa itselleni ja kasveilleni. Etsinnässä oli asunto isoilla ikkunnoilla. Clarion tarjosi täydelliset puitteet näille haaveille. Toki isosta keittiöstäni luopuminen on kompromissi, jonka joudun tekemään.

Tällä hetkellä fiilis on todella odottavainen: joko pääsisi muuttamaan? Clarionin jengi on ollut tosi ystävällistä ja tuntuu, että he ovat suurella sydämellä mukana tässä. Kyse ei ole pelkästä hotellin markkinointitempauksesta. He ilmoittivat heti ensi alkuun, että haluavat myös mahdollistaa minun kehittymisen sisällöntuottajana ja puhujana, sekä aidosti haluavat minun tuntevan oloni kotoisaksi. Arvostan, kun ihmiset kohtaavat toisensa ihmisinä, eivätkä lukuina. Tämän filosofian pohjalta on hyvä lähteä ponnistamaan yhteistä matkaamme.

Tuleva vuosi tulee varmastikin pitämään rutkasti sisällään erilaista sisältöä hotellielämästä. Voisin Instagramin puolella kysellä teiltä ajatuksia tästä projektista enempi ja vastailla teitä askarruttaviin kysymyksiin jossain vaiheessa. Miltä kuulostaa? Naurattaa jo valmiiksi, millaisia kysymyksiä teiltä mahtaa tulla, sillä aika harvoin mietin asioita kovinkaan pitkälle, joten uskoisin teiltä tulevan oivaltavia näkemyksiä: ”Oletko miettinyt tätä…”
Nyt tunnen oloni todella onnelliseksi ja onnekkaaksi. Tuntuu, että tällä hetkellä elämän joka osa-alueella menee lujaa ja todella vaaleanpunaisesti. Sen takia pysähdyinkin tänään hetkeksi miettimään sitä perustaa, joka vuosien ajan on rakentunut alleni. Otin viisi vuotta sitten ankkuri-tatuoinnin nilkkaani, muistuttamaan minua siitä, että vaikka kuinka pää olisi pilvissä, jalat on hyvä pitää tukevasti maassa. Muistaa mitkä asiat elämässä oikeasti ovat tärkeitä.
Kuvat:  Nordic Choice Hotels

Unelmien koti – 21 neliöinen tilaihme

Apua! Muutan! Ja samalla luovun ensimmäisestä kodistani. Toki olen muuttanut pois kotoa jo 16-vuotiaana ja asunut usealla eri paikkakunnalla, mutta vasta nyt olen ensimmäistä kertaa tuntenut kodinomaisuutta nykyisessä asunnossani. Edelliset asunnot ovat olleet kämppiä minulle, väliaikaisia ratkaisuja. Toki tiesin jo ostovaiheessa, ettei nykyinen asuntonikaan tule olemaan ikuinen. 21 neliöinen tilaihme, kun ei tarjoa kovinkaan montaa ekstraneliöitä, ja laajentaminen näin kerrostaloasunnoissa on aika vaikeaa, muttei mahdotonta. Kuulin nimittäin, että meidän taloyhtiön talonmiehellä on A-rapussa kaksi asuntoa, kun kaikki kissat eivät meinanneet mahtua yhteen asuntoon. Itsehän voisin hankkia kasveilleni lisäsiiven Koskisen rouvan asunnosta.  

Se, mikä nykyisestä asunnostani on tehnyt kodin, tai noh unelmien kodin, on varmasti oma kädenjälki, joka näkyy ja tuntuu. Olen tosiaan tehnyt itse jonkin verran pintaremonttia ja sitten työmiehet ovat käyneet tekemässä loput. YouTuben How to make -videot ovat olleet jokseenkin kovalla kulutuksella.

Keittiön päätyseinän rappaaminen oli jokseenkin tragikoomista puuhaa. Veljeni tekee työkseen rappauksia ja häntä lainaten: ”Se on iisiä hommaa, et voi epäonnistua!” Tuo lause kaikuu vieläkin korvissani. Voi sitä epätoivon määrää, kun yritin käsin ja välillä pyhällä hengelläkin pitää rappausta kiinni seinässä. Koko projekti oli suorastaan hilpeää katsottavaa. ”Muutaman” tunnin räpeltämisen jälkeen seinästä tuli juuri sellainen, mitä kuvittelin: rouhea, valoisa ja ”do it yourself”-näköinen.   

Kylppäristä en valitettavasti saanut kuvia, johtuen siitä, että se on yhtä pimeä kuin helvetti (tai pöllönsilmä). Ajattelin alkuun maalata kylpyhuoneen vaaleaksi, jotta tulisi vaikutelma avaruudesta ja tilantunteesta. Oma mielikuvitukseni ei kuitenkaan riittänyt kuvittelemaan 1,5 neliön kylppäriä yhtään sen suuremmaksi mitä se oli, olivat seinät sitten valkoisia tai vaaleanpunaisia. Se mitä et voi peittää, korosta sitä! Näillä ohjeilla päätin maalata kylppärin kokonaan mustaksi. 

Asunnon ainoan ehjän seinän halusin muistuttavan maalata betoniseksi. Pyysin maalikaupan ei-maali-asiantuntijalta neuvoa seuraavilla spekseillä: Haluaisin maalin, joka muistuttaa betonia. Lopputulos oli sininen seinä. En tiedä millaista betonia kyseinen maaliasiantuntija oli nähnyt (suosittelen reissua Kouvolaan). Otin uusinta yrityksen ja sävyvalinta meni nappiin. Betonipintaa muistuttava maali oli muuten tosi helppoa levitettävää. Toki ei sekään yhtä kepeästi käynyt meikällä kuin Remontti Reiskan YouTube-videolla.  

Yksi asia nykyisessä asunnossani jäi harmittamaan. Olisin kovasta halunnut nimittäin betonilattian tai Betolux tyyppisen ratkaisun, mutta kumpikaan veljistäni ei suositellut sitä. Tietyissä asioissa luotan veljiini enemmän kuin itseeni. Emme saaneet täyttä varmuutta siitä, mitä laminaatin alta oikein löytyy, jolloin kustannusarvio oli vaikea rajata tarkasti. Budjettini ei myöskään antanut siimaa ”hinnalla millä hyvänsä”-ratkaisulle. Jääköön betonilattia haaveeksi vielä.

Muistan, kun vanhempani muuttivat lapsuudenkodistani pois muutamia vuosia sitten ja varsinkin äitini kipuili asian kanssa. Tietyllä tapaa kotihan on vain tavaroita ja materiaalia. Mutta samaan aikaan seinät pitävät sisällään tuhansia tarinoita ja tunteita. Ajatus siitä, että tarinat elävät näiden seinien sisällä, on voimakas. Ihan kuin joutuisi luopumaan myös kaikista noista muistoista, jotka koti pitää sisällään. Toki tutut seinät antavat myös turvantunnetta. Jos jossain, niin kodissa ihminen tuntee lähtökohtaisesti olonsa turvalliseksi. Nyt tuostakin tunteesta tulisi luopua. Kuulostaa hurjalle.   

Varjelin pitkään kotini yksityisyyttä, enkä halunnut jakaa paljoakaan kuvia sosiaaliseen mediaan sieltä. En oikein osaa sanoa miksi. Nyt, kun suurin osa tavaroistani alkaa olemaan lihalaatikoissa, ajattelin antaa pienen kurkistuksen kotiini teille. Ensimmäiseen kotiini, jolla on aina oma paikkansa sydämessäni. Pahoittelut kuvien laadusta. Nyt kun valoa on rajallinen määrä saatavilla, huomaan kuinka ammattitaidottomuus kuvaamisen suhteen tulee esiin. Iso peukku ja arvostus tyypit teille, jotka lauotte hienoja kuvia, säällä kuin säällä.

Haikein mutta luottavaisin mielin kylläkin vuokraan asuntoni seuraavalle. Unelma kodista kävi toteen Vallilassa.


Perinteiden puristuksessa – joulua paossa

Paluu jouluun, paluu San Sebastianiin.    

Joulu oli ja meni jo aikapäiviä sitten. Viimeistään loppiaisena kuuset saivat kyytiä ja toivon mukaan myös ikkunalaudalta on nyt jo viimeistään tontut raivattu tiehensä, jotta rairuoho ja pääsiäiskoristeet saadaan asetelmiin. Tervetuloa munat ja mämmi!    

Pidin pientä somepaastoa joulun ja uudenvuoden ajan, ilman mitään sen suurempaa syytä. Joulu on jotenkin luonnollista aikaa jättää älypuhelin yöpöydän laatikkoon päiväksi, jos toiseksikin, ja antaa tilaa ympärillä oleville läheisille.

Olen parin vuoden ajan ollut jouluperinteiden puristuksessa ja kokenut ähkyä joulusta sekä pohtinut kirkkomme suurimman juhlan merkitystä. Missä määrin perinteitä on hyvä vaalia? Milloin niistä olisi hyvä luopua ja luoda uusia tilalle?

Oma jouluähkyni ja pieni ahdistukseni koskee lähinnä yltäkylläisyyttä. Lahjojen määrä kasvaa vuosi vuodelta, ruokapöytään on asennettu jatke uusille herkuille ja kuusenoksien tiheys on eksponentiaalisesti lisääntynyt niin, että runkoa on lähestulkoon vaikea edes nähdä enää. Ennen sentään runko näkyi ja oksista ei ollut tietoakaan. Välillä jouluisin on tuntunut, kuin Amerikka olisi muuttanut tv-ruudun takaa suoraan koteihimme. Eihän tässä mitään pahaa ole, jos tämä on se, mitä haluaa ja toivoo joululta. Puhutut sanat ennen ja jälkeen joulun vain tuntuvat sotivan osittain tätä vastaan: ”Tänä vuonna ei osteta lahjoja!” ja ”Vähemmän on parempi”. Tuttuja lausahduksia? On toki hyvä myös muistaa, että ajanhenki on muuttunut sitten 90-luvun kultaisten lama-aikojen, joten asia ei ole niin yksiselitteinen, vai onko.

Omista oikeuksista ja eduista luopuminen on haastavaa. Ainakin itselleni. ”Hitto vie, itse olen saavuttanut etuni, älkää viekö niitä minulta pois.” Tosi asiassa montaakaan etua en ole itse saavuttanut, vaan ne on annettu kuin Manulle illallinen. Ajatus kuitenkin luopumisesta ja siitä, että jokin asia muuttuu ”huonommaksi” tai vähemmän hienommaksi, ei kuulostaa houkuttelevalta. Runsaudesta on tullut ihailtavaa, tietynlainen status. Olen myös huomannut kokevani häpeäntunnetta, kun olen karsinut elämäntyylistäni. Jouluun liittyy monesti myös saavutettuja etuuksia, joista pidetään kynsin ja hampain kiinni.

Lähdin tänä vuonna jouluähkyä ja -perinteitä karkuun kaveriporukalla Baskimaahan, Espanjaan. En ole koskaan aikaisemmin ollut pois perheeni luota jouluna. Joulu on aina ollut pyhä asia minulle. Olen jopa viimeisimpien Aasian reppureissujen lähtöni ajoittanut juuri joulun välipäiville. Nyt kuitenkin oli aika katkaista napanuora ja ottaa etäisyyttä joulusta.  

Yltäkylläisyyttä karkuun lähteminen olisi varmasti onnistunut paremmin Suomen kamaralla. Yhtä lailla yltäkylläistähän se elämä on turistina vieraassa ympäristössä, kylläkin eri tavalla. Karsimme kaiken jouluisen ja siihen liittyvät perinteet pois ystäviemme kanssa, ja tilalle otimme isoimmat viinilasit, jotka kaapista vain löytyivät sekä Yatzi-nopat. Pelasimme joulun läpi erittäin yksinkertaisella kaavalla.  

Tietyllä tapaa allekirjoitan, että näin aikuisiässä itse pystyn määrittämään, mitkä jouluperinteet otan osaksi elämääni ja millaisia jouluperinteitä haluan luoda jatkossa. Ajatuksenahan tämä on kauhean kaunis. Viisilapsisen perheen jäsenenä, ymmärrän myös, kuinka muut ympärillä olevat tulisi huomioida, jos perhejoulua haluaa viettää. Ajatus yksinään joulunvietosta on aika kaukainen ja poissuljettu ajatus. Toki olisimme voineet ystäväporukalla tehdä saman paon Suomen kamaralle Yatzi-noppiemme kanssa ja viettää joulua tutummassa ympäristössä, ja ehkä niin teemmekin ensi vuonna. Ehkä ensi joulu on taas samanlainen, mitä se on tähänkin asti ollut ja nautin siitä aivan uudella tapaa. Tai ehkä tästä tulee uusi perinteeni jouluna.

Sen lisäksi, että reissu Baskeihin laittoi miettimään perinteitä, helli aurinko ja valo meitä oikein urakalla. En muista milloin viimeksi olisin katsonut noin montaa elokuvaa muutamassa päivässä ja tehnyt ei-mitään.  

San Sebastianin upeat rannat antoivat sielun levätä, kaikessa rauhassa.  


Vuosi 2018 – Rakkautta ja piikkilankaa

Voi pojat ja tytöt, tässä sitä taas ollaan. Viikko uutta vuotta alla ja tuntuu, että kyseiset päivät ovat olleet tietyllä tapaa elämäni onnellisimpia hetkiä. Onnea on toki ollut jo 30 vuotta elämässäni, kylläkin eri tavoin. Tällä kertaa tavalla, jollaista ei ole ennen ollut.
 

Moni asia loksahti paikoilleen vuoden vikoina viikkoina. ”Jos joku, niin sinä olet onnellisten tähtien alla”, sanoi ystäväni tänään minulle. Muistuttaen kylläkin, että itsestään se ei ole tapahtunut.   

Vuodenvaihde on usein hyvää aikaa ottaa katsetta menneeseen ja kelata, miten elämä on kuljettanut, jolloin oppii myös ymmärtämään paremmin nykyhetkeä. Sielun kameran välillä ollessa täynnä, tänäkin vuonna mukana on onneksi kulkenut digitaalinen versio kamerasta. Tuon kameran filmirullaan on ikuistunut moni hetki. Hetkiä, joihin on helppo sukeltaa näin tammikuun pimeinä iltoina.

Kävin kuluneen vuoden kuvia läpi ja ajattelin jakaa niitä myös teille pienten tarinoiden kera. Kaikin puolin vuosi oli niin kuin Uniklubi aikoinaan lauloi: rakkautta ja piikkilankaa.

Tammikuu

* Viime vuonna vuosi vaihtui Jordanian taivaan alla. Alkuvuoden muistikuvissa on lähinnä loputon väsymys. Burnoutin ja lievän masennuksen jälkirippeitä karisteltiin pois vielä tammikuussakin.    Jordanian yksi unohtumattomimmista hetkistä oli yöpyminen teltassa Wadi Rumin aavikolla, sillä tammikuinen Jordania tarjosi auringonsäteiden lisäksi pakkaslukemia.   

* Jordanian jälkeen reissuseurueeseemme liittyi Sri Lankassa vanha tuttuni, Kyle. Tai siis nuorihan hän on kuin mikäkin. Tutustuttiin Kylen kanssa viitisen vuotta sitten Fidzillä, jonka jälkeen ollaan reissattu yhdessä useampi tuhat kilometriä.   

* Perkele, voitettiin Venla-pysti Docventures-jengin kanssa. Pokaali vuodessa pitää mielen virkeänä.

Helmikuu


* Kymmenen päivää ilman puhelinta, kelloa ja peiliä. Noista asioista koostui Intian Andamaanit, jonneka matka jatkui Sri Lankalta. Nuo päivät auttoivat tuomaan minut tähän hetkeen. Muistan vieläkin sen hetken, kun silmäni pompsahtivat täyteen pyöreyteen viikon paaston jälkeen. Mielen päällä olleet painolastit huuhtoutuvat Intian valtamereen yhdessä paikallisten tuominen uhrilahjojen kanssa.

* Jos Sri Lanka oli jälleennäkemisen riemua, sitä tarjoili myös Thaimaa. Gilillä, vuonna 2013, kännissä ja läpällä ostetut liput Vietnamiin saksalaisen lääkärin kanssa johti ystävyyteen, joka on kantanut tähän päivään asti. Tina Sche… (nimi, jota tuskin saksalainen itsekään osaa tavuttaa oikein) ilmoitti perhelomastaan Ko Koh Khaon saarella, joten päätin muuttaa reissusuunnitelmia nähdäkseni häntä ja hänen perhettään.

Tinan kanssa juteltiin elämän eri vaiheista ja mahdollisuuksista:

”Ne ovat kuin liplattavat aallot valtameressä. Niitä tulee jatkuvasti, eri kokoisina ja muotoisina. Sitä niin tietää, että aalto toisensa jälkeen, niitä tulee lisää ja lisää. Alkaa epäilemään menikö se oikea aalto jo, tai entä jos seuraava aalto toisikin tullessaan jotain parempaa tai mielenkiintoisempaa. Jatkuvaa puntaroimista ja pientä epävarmuutta. Mahdollisuuksien paljoutta. Yhteen aaltoon kun tarttuu, tulee vain luottaa, että se vie eteenpäin, sen matkaa, mitä on tarvetta, jonka jälkeen voi tarttua toiseen aaltoon. Hyväksyä, ettei mikään ole pysyvää.”

Maaliskuu


* Kaksi sanaa: KOLMEKYMPPISET ( Blogisuositus: Lapseton, naimaton ja 30 vuotta)!

Takaraivossani on vieläkin vahvasti muistikuva 25-vuotispäivästäni. Heräsin silloin yksin singaporelaisen puistonpenkiltä elämäni darrassa. Silloin mietin, tällaistako elämä on tässä iässä: yksinolemista. Ei, sitä tunnetta en halunnut kokea enää toiste. Päätin ottaa maaliskuussa suunnaksi Uuden-Seelannin, kylläkin Malesian Suomen suurlähetystön kautta. Pallon toisella puolen odotti hyvät ystäväni Sisko ja Ville, sekä camper van, reppana.   

* Voi itkut ja naurut sentään mikä maaliskuu. Ystävien ja läheisten syntymäpäivätervehdys, benji-hyppy, Keisari Aarnio äänikirjana ja jallu-shotit. Uudessa-Seelannissa oltiin ystävyyden ytimessä. Sitä vieläkin pidättää itkua, kun kelailee noita hetkiä. Kiitos tyypit!   

* Niin ja mitä tuli Suomen suurlähetystöön Malesiassa, muistakaa tarkistaa passin voimassaoloaika ennen reissuun lähtöä. Moni asia on selvinnyt elämässä puhumalla, vanhalla passilla matkustaminen ei.

Huhtikuu

* Uuden-Seelannin vikoina päivinä tokaisin itselleni, että kaikki on nyt hyvin ja olen valmis lähtemään himaan. Samassa hetkessä oivalsin, että eikö juuri tuolloin tulisi nauttia siitä hyvästä olosta ja pysyä paikoillaan, eikä joka kerta juosta kohti uusia tuulia.    Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Ehkä tämä monologi on enempi muistutus itselleni siitä, miten eri tavoin voilla olla ja nauttia elämästä. Liian helposti tarttuu ympäristön luomiin malleihin ja alkaa solvaamaan itseään asioista, jotka eivät mene noiden kuviteltujen ja olemassa olevien normien mukaan.

*Kotiinpaluu suoraan Tampereelle oli reissu sekin. En ole koskaan tuskaillut pitkien reissujen jäljiltä kotiin tulemista. Ymmärrän, kyllä tuskan parahdukseni, joka saattaa ihmisillä iskeä, kun pitkään reissussa hengailun jälkeen tekee paluun kotikonnuille, jossa moni asia on samalailla kuin ennen reissuun lähtemistä. Itse vältän kotiinpaluusta aiheutuvan masennuksen vuoraamalla itseni läheisillä ystävillä ja asioilla, joita olen ikävöinyt reissun päällä.

Toukokuu

* Olen siitä onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa töideni suhteen, että työnantajani haluaa tukea kokonaisvaltaisesti minua ja kehitystäni. Ensisijaisesti he miettivät minun tulevaisuuttani ja yhteen sovittavat sen yrityksen tavoitteiden kanssa. Toki se on molemmin puolista pallottelua, mutta harvalla varmastikaan on tällaista työnantajaa, jonka kanssa voi käydä tällaisia keskusteluja. Palasin toukokuussa sorvin ääreen uuden tittelin kanssa, monimediatuottajana. Kysyin pomoltani ensimmäisenä, mitä se tarkoittaa. Hän sanoi, että se selviää varmasti vuoden loppuun mennessä minulle.  

Aloin kirjoittamaan uuden TV-ohjelman konseptipaperia, toki yhdessä huipputyyppien kanssa. Tiedättekö, kun on asioita, joita et tiedä osaavasi tai et jostain syystä halua tunnustaa sitä itsellesi. Yleensä ympärillä olevat ihmiset huomaavat sen saman tien, ja he ovat ne, jotka kohottavat ja kannattelevat sinua. Tällaiseen ajatukseen jos havahdut lähimmäistesi parissa, pidä lujasti kiinni. Näitä keloja pyörittelin melkein koko kesän ajan.

Kesäkuu

* Kesäkuussa pääsin järjestämään ystävilleni ja perheelleni viralliset 30-vuotisjuhlat. Halusin järjestää ne, missäs muuallakaan kuin Korpilahdella. Karsea pelko perseen alla, että tuleeko kukaan paikalle. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kesän viikonloppuina jengi matkustaa keskelle ei mitään (tai keskelle kaikkea) Keski-Suomeen. Paikalle saapui yli 50 tyyppiä. YLI VIISIKYMMENTÄ! Elän tuon päivän voimalla seuraavat 30 vuotta.  

Elämän suurimpia rikkauksia on ehdottomasti ystävät. Kuulostaa tosi kliseiselle ja imelälle, mutta seison tuon vaaleanpunaisen hattaranvärisen sanonnan takana. Jos edes puolet noista ihmisistä ilmaantuu 60-vuotisjuhliini Malagaan, tiedän onnistuneeni elämässäni.

Heinäkuu

* Jos jotain rakastan kesässä, on se festarit. Kelatkaa, että viime kesänä Suomen festarilavoilla nähtiin sekä TikTak että Nylon Beat. Siis vuonna 2018 Suomipopin pääesiintyjät olivat juuri nuo nuoruuden idolini.   

Heh, alkoi naurattamaan myös Suomipoppien lippuepisodi. Snapchat-seuraajani muistavat tarinan. Ehkä pitäisi ottaa äidistäni oppia ja ostaa lippu heti seuraavana maanantaina ensi vuoden festareille. 

* Heinäkuussa pamautettiin myös oikein urakalla tunteiden valtatielle. Häät ovat monesti olleet itselleni kova paikka. Vaikka kuinka paljon nautin lähimmäisteni rakkaudesta ja onnesta, on silti paikoitellen vaikea katsoa tuota kaikkea vierestä uskotellen itselleni, että vielä joku päivä on minun vuoroni. Tiedän, että toisten onni ei ole minulta pois ja tuota mantraa toistan itselleni. Onnea vielä rakkauden kyyhkyläiset, Paju ja Chris.

Elokuu

* Lyö täysin tyhjää. Mitä oikein tapahtui elokuussa? Muuta kuin, että perustin oman yrityksen ja Flow (asukuvien juhla-aikaa), sekä lihaa ja perunaa. Kiitos Popeda.

Syyskuu

* Syyskuussa starttasi Docventuresin 6.tuotantokausi. Tällä kaudella käsiteltiin paljon sellaisia teemoja, joista itse olen erityisen kiinnostunut ja innostunut. Miesten tunteet, sukupuolten välinen tasa-arvo, valta ja mainonnan eettisyys. Olen suunnattoman ylpeä siitä keskustelusta, jota saimme aikaiseksi. Etenkin ilmastonmuutosta koskettava artikkelimme herätti vihdoinkin uudenlaisen keskustelun: Päättäjät, ohjatkaa meitä!

Lokakuu

* Lokakuu nimensä mukaisesti toi lokaa niskoihin. Yksinäisyydentunne ja yksineläminen alkoivat ahdistamaan. Miksi minä en ansaitse parisuhdetta, miksi muut ovat niin etuoikeutettuja, saadakseen vierelleen jonkun. Onko parisuhde ylipäätään päämäärä elämässä ja mitä sinkkuna oleminen nykypäivänä edes tarkoittaa?  

Ah pah, miten paljon raskaita kysymyksiä ja yhden iänkaikkisen aihealueen parissa vielä.

Marraskuu

* Nyt paukkuu ja kovaa, nimittäin tunnelukot. Ihmettelin yhdessä vaiheessa, miksi hengittäminen ja etenkin haukotus tuntuivat niin raskailta. Kipuilin muutaman päivän hengitysvaikeuksieni kanssa, kunnes yhtenä iltana rysähdin kesken ruoanlaitoin keittiön lattialleni. Itselleen rehellisenä oleminen on karsea työmaa. Sitä helposti uskottelee itselleen asioita tai sivuuttaa ne kokonaan. Varsinkin jos kyseessä on kipeät avoinna olevat haavat, joita tulisi alkaa käsitellä itsensä kanssa, sitä mielellään siirtää niitä huomiseksi. Toisinaan kroppa kuitenkin päättää ottaa tilanteesta otteen, pakottaen käsittelemään asiat siinä hetkessä juuri sellaisina kuin ne ovat.  

* Marraskuu osoittautui kaikesta harmaudesta ja ahdistuksesta huolimatta, yhdeksi vuoden tärkeimmäksi kuukaudeksi. Vuosituhannen ihastus johdatti itseni sellaisiin keskusteluihin ystävieni kanssa, joihin en ollut ennen päässyt. En muista milloin olisin itkenyt ystävieni kanssa näin paljoa, mitä nyt itkin. Toki pääsin kosketukseen itseni kanssa myös aivan uudella tapaa. 

Joulukuu

* Joulukuu oli monella tapaa aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Enemmän kuin hyvin. Palaset loksahtelivat niin työelämässä kuin vapaa-ajalla paikoilleen. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olen toden teolla onnellinen kokonaisvaltaisesti. Itse asiassa tosi onnellinen. En sano, että olisin ollut jotenkin vajavainen tätä ennen. Enemminkin sanoisin, että sain elämääni jotain sellaista, mistä en edes tiennyt. Kuullut vain tarinoita ja luonut mielikuvan sen tiimoilta.   

* Karsea ikävä ja rakastetuksi tuleminen olivat täysin uusia asioita pohdittavana. Tällä hetkellä on sellainen tunne, että tuleva vuosi jatkuu näiden kahden asian ympärillä.

* Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni joulun pois perheeni parista. Kaipasin jotain vaihtelua jouluun ja joulun perinteisiin, jotka ovat näyttäytyneet enempi yltäkylläisyytenä. Otimme ystävieni kanssa suunnaksi San Sebastianin. Ah!

Jokainen vuosi on kyllä niin omanlaisensa. Tietynlaisia odotuksia on hyvä asettaa, jos sille tuntuu, mutta tärkeintä on ottaa vuosi vastaan sellaisena kuin se tulee. On asioita, joihin pystyy vaikuttamaan ja asioita, joihin ei pysty. Itse suosin keskittymään niihin, joihin pystyn vaikuttamaan.  

Uusi vuosi on myös aikaa, kun luvataan ja asetetaan jos jonkinlaisia tavoitteita. Uusia alkuja ja muutoksia. Suuria ja pieniä suuntaviittoja elämälle. Vuoden vaihteen ehdoton plussa on, että sitä huomaamatta alkaa tarkastelemaan ja reflektoimaan mennyttä, sekä ottaa katsetta tulevaan.

Tavoitteiden asettamista tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miksi haluaa tavoitella itselle asettamiaan tavoitteita. Mikä tekee tavoitteista merkityksellisiä tai mitkä asiat ovat itselleen merkityksellisiä? Tavoitteiden saavuttamista tärkeämpää on se matka, joka kuljetaan, ja kyllä kuulostin juuri Lauri Tähkältä. Liiallinen tavoitteiden tuijottaminen voi nimittäin kääntyä itseään vastaan. Onnellisuuden tavoittelun sijaan, miettisin, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, jolloin onni tulee sivutuotteena.   

Jos katson mennyttä vuotta taaksepäin, suurimpia saavutuksiani ovat ihmiset ympärilläni. Kolmekymppisilläni Korpilahdella huomasin, mihin kaikki elämässäni kulminoituu. Jos jotain toivon tulevalta vuodelta, on se ystävien ja läheisten kanssa vietetty yhteinen aika. En pysty alleviivaamaan tarpeeksi ympärillä olevien ihmisten tärkeyttä, ovat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Kiitos vuosi 2018.

Millaisia toiveita tai tavoitteita sinulla on tulevalle vuodelle?

P.s. Jos on päässyt unohtumaan Rakkautta ja piikkilankaa, tässä linkki kyseiseen teokseen.

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kahvinmakuisia hetkiä, yhdessä!

Rakas päiväkirja, laitetaanko mustana vai kerman kanssa? Tuntuu, että elämä on ollut viime päivät yhtä aromien ilotulitusta ja kerman makua, mutta menkööt.  

Jos jotain toivoin pukilta, niin lisää näitä hitaita aamuja kahvipannun äärellä. Tuoreiden hedelmien ja pähkinöiden yhdistelmää. Itsepuristettua tuoremehua ja lettuja. Ai, että! Harvoin tulee syötyä lettuja aamusta, mutta kerrankos.  

Hitaat aamut, kukapa ei teistä tykkäisi.

Pari vuotta sitten saatoin viettää tunnin, jos toisenkin katsellessa ulos maailman menoa kahvikuppi kädessäni. Seurata ohimeneviä ihmisiä. Miettiä mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kaikessa hiljaisuudessa kuunnella omia ajatuksiani.  

Muutettuani uuteen asuntoon, uudelle asuinalueelle, on tämä harrastus jäänyt kokonaan pois. Suurin syy lienee hiljainen takapihani, jossa suurinta roolia näyttelee talonmies vaimonsa kanssa. Heitäkin näkee ani harvoin siellä.   

Kaipaan noita aamuja.

Viimeiset yhteiset aamumme ennen hänen lähtöään kotimaahansa, istuimme vain kahvikupit kädessä, toisiamme katsellessa. Ei mitään sen erikoisempaa, mutta samalla niin erikoista. Kaikkea muuta, mihin olen tottunut. Kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt.  

Voisin romantisoida noita hetkiä lopun päivää, tehdä niistä vieläkin vaaleanpunaisempia ja imelämpiä, mutta säästän teitä.  

En ihmettele lainkaan, kun sanotaan aamun ensimmäisen kahvikupin olevan päivän tärkein kuppi. Sitä se oli ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, kun vietämme yhteisiä aamuja. Kyse ei ole pelkästä hitaudesta, vaan sellaisten tapojen asettamisesta elämään, jotka tuottavat hyvää mieltä ja onnen hetkiä. Näiden arvokkaiden tapojen arvostamisesta, arvottamisesta muiden asioiden ja kiireiden edelle. Pysähtymistä siihen hetkeen ja tilaan, jonka yhdessä jaamme. Toki on yhtä tärkeää vaalia näitä hetkiä, kun olen yksinkin.

Jos mietit, mitä ostaa joululahjaksi läheisillesi, osta yhteistä aikaa ja näitä elämänmakuisia hetkiä. Slurpilla on vielä viimehetken joulutontuille tarjous meneillään. Tilaa joko itsellesi tai lahjaksi läheisellesi pienpaahtimoiden vastapaahdettua kahvia kotiin toimitettuna. Voin sanoa, että kahvit kotiovelle on arjen luksusta. Pieni juttu, mutta tuntuu aina yhtä hyvälle, kun posteljooni kolauttaa paketin postiluukusta eteisen lattialle. Saat 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista (käy myös lahjakortteihin) koodilla ”SLURPJOULU”. Tästä pääset Slurpin sivuille tutustumaan palveluun.

Toivon, että vuosi 2019 tuo tullessaan lisää näitä yhteisiä kahvihetkiä hänen ja ystävieni kanssa.   

Mitä sä toivot seuraavalta vuodelta?


Tuleeko aina olla kunnianhimoinen ja nostaa rima korkealle?

Sitä huomaamattaan tavoittelee projekti toisensa jälkeen korkeammalle ja korkeammalle. Työelämä viestii vertikaalista liikkumista, ylennyksiä. Harva puhuu alennuksista, muuta kuin joulun välipäivinä. Jatkuva nousujohteisuuden tavoittelu ja ihannointi ovat alkaneet kaivertamaan mieltäni. Pitääkö aina tähdätä ylöspäin, vai voisiko joskus ottaa askeleen taaksepäin niin sanotusta perinteisestä uramallista?  

Havahduin tähän ajatukseen, kun pohdin omaa jaksamistani ja sitä, mitä haluan tulevalta vuodelta. Jatkuva itsensä haastaminen ja kehittäminen sekä tavoitteellisuus tuntuvat aika kuormittaville. Epämukavuusalueelle meneminen on trendisana, siinä missä kombutcha ja kurkumalattekin. Omien rajojen venyttäminen ja niiden testaaminen tuntuvat olevan osa arkea, tai ainakin näin itse koen.  

Päämäärätietoisuus ja kunnianhimoisuus ovat arvostettuja ja tavoiteltavia asioita. Ehdottomasti. Kyllähän päämäärät antavat suuntaa ja kunnianhimoisuus vauhtia. Vauhti kylläkin voi sokaista ja päämäärät olla paskoja. Mitäs sitten?  

Kunnianhimoisuus tuo mukanaan yleensä riittämättömyyden tunteen. Ja nimenomaan tunteen. Harvoin kukaan ulkopuolinen sanoo, että voisit tehdä enemmän. Kyllä se olen minä itse, joka ruoskii itseäni takamuksille. Viimeiset kuukaudet olen ääneen toitottanut, vähempikin riittää. Aina ei tarvitse tehdä kympin suoritusta, kasikin on hyvä! On vain valittava taistelut ja opittava sietämään seiskan suorituksia. Muuten loppuunpalaminen voi kolkutella pukin lailla ovelle. Työ ei tekemällä lopu, on yksi äitini opettamista sanonnoista. Ei, se ei lopu, niin kuin ei viinakaan ole loppunut juomalla.

Olen pohtinut, että entä jos laskisin rimaani ensi vuonna kerroksen tai viisi senttiä alemmaksi. En sano, että tyytyisin silloin vähempään, vaan asettaisin tavoitteita pystysuunnan sijaan horisontaalitasolla: mitä osaamistani ja intohimoani haluan ylläpitää juuri sellaisenaan, mitä se jo nyt on? Miten pystyisin skaalaamaan omia tavoitteitani vaakasuunnassa ilman, että tulisi taas tavoiteltua tähtiä taivaalta?  

Samaan aikaan tiedostan, että ensi vuosi tuo tullessaan asioita, jotka ovat isompia ja vaativampia kuin tähän astiset. Pystyisinkö tasapainottamaan elämääni jollain muulla tapaa, jottei jatkuva kunnianhimoisuus veisi täysin mukanaan? Mitkä tekijät tulee ottaa huomioon, jotten ole täysin piipussa jo ennen kesää?

Mitä ne asiat voisivat olla, jotka pitäisivät tasapainoa yllä? Ehkä priorisoin elämääni hetkiä, jotka ovat elämänmakuisia ja tiskiharjan tuoksuisia. Seesteisen hitaita maanantaiaamuja. Päiviä, jolloin päälläni on ainoastaan yöpuku aamusta iltaan. Kahviläikkiä Suomen kuvalehden kansien välissä. Villasukan lämpöisiä askeleita kotonani ja pyykkivuoren päälle kiipeämistä. Tavallisia hetkiä. Ei mitään sen suurempia tarinoita kerrottavaksi. Ainoastaan hetkiä, jotka ovat suurempia kuin tarinat itsessään.

Intohimojen ja kunnianhimoisuuden kanssa tasapainottelu, saa mieleni huvittuneeksi. Olen niin monesti kirjoittanut samankaltaisia ajatuksia ylös kuin nytkin. Ehkä nämä ovat vain ajatuksia, joidenka ei tarvitsekaan muuttua teoiksi. Toisinaan oppiminen on hitaampaa kuin nopeampaa. Vuosi 2019 sen näyttäköön.

 
 
 
 
 
 
 
Intohimojen ja kunnianhimoisuuden kanssa tasapainottelu, saa mieleni huvittuneeksi. Olen niin monesti kirjoittanut samankaltaisia ajatuksia ylös kuin nytkin. Ehkä nämä ovat vain ajatuksia, joidenka ei tarvitsekaan muuttua teoiksi. Toisinaan oppiminen on hitaampaa kuin nopeampaa. Vuosi 2019 sen näyttäköön.