Mielenterveys – Kun ei jaksa ja sen myöntäminen

Stigma mielenterveyden yllä on yleensä ongelmalähtöinen ja leimaava. Kun taas fyysisestä kunnosta, punttisalilla käymisestä ja Zumba-tunneista puhutaan ihailtavasti. Haluammehan pitää kropastamme huolen ja näyttää terveelle. Lihakset ja piukeat pakarat ovat toki konkreettisempi ja kirjaimellisestikin helpommin tartuttavissa oleva asia, josta puhua. Kun taas korvien välissä olevat asiat ovat usein abstrakteja, kuten iloisuus, surullisuus ja toiveikkuus, jotka näyttäytyvät ja tuntuvat hyvin eri lailla itse kullekin.

Mielenterveys on haastava aihe puhua, sillä se on aina subjektiivinen näkemys ja omien korvien välissä olevaa, jolloin ulkopuolinen ei koskaan näe tai koe sinun todellisuuttasi yhtä voimakkaasti kuin sinä, sekä näihin ongelmiin on vaikeampi tarttua ulkoa käsin, jos niistä ei erikseen ääneen sanota. Kun kätesi on paketissa tai kuljet keppien kanssa, ystäväsi tietävät, ettet pysty olympiatason suorituksiin. He näkevät, että autokyyti kouluun tai töihin olisi suotavaa. He tietävät, että kengännauhojen sitominen nostaa hien ohimollesi ja rappusten sijaan hissi toiseen kerrokseen on parempi ratkaisu. Ahdistus, masennus, burnout näyttäytyvät eri tavalla itsekullekin, jos edes näyttäytyvät ulospäin.

Mielenterveyteen liittyvien raskaiden asioiden keskellä olisi hienoa, jos olisi se toinen jatkuvasti vierellä. Se toinen, jonka kanssa jakaa asioita arjessa. Tuntea toisen voima ja lämpö, kun omat voimat ovat vähissä. Epäitsekästä, tiedän. Toki ympäriltäni löytyy ystäviä ja perhe, joiden kanssa jaan elämääni. On kuitenkin niitä hetkiä, kun toivoisi jonkun olevan läsnä ja kannattelisi pidemmän aikaa läsnäolollaan ja kysyisi jatkuvasti ”mitä kuuluu”. On niitä arkisia ja ohimeneviä hetkiä, jolloin toivoisi, että tuki ja turva tulisi kysymättä. Tai soittamatta. Tiedätte varmasti ne hetket, jolloin ei tarvitse sanoja lainkaa, riittää ainoastaan sen toisen läsnäolo. Niitä hetkiä varten toivoisi, että naapurista löytyisi se yksi ja tietty.

Olen kylläkin onnekas, että puhelinsoiton päästä löytyy kymmeniä ystäviä, joille voin aina soittaa ja ilman soittoakin tiedän, että he ovat vierelläni.

Mitä minulle sitten kuuluu, kun
kerran puhun mielenterveydestä ja sen jakamisesta toisille?

Pitkälle on jälleen kerran tultu vuoden tai kahden takaisista. Elämän eteenpäin menemisen tiedostaminen on tosi lohdullista. Tieto siitä, että tapahtui mitä tahansa, elämä jatkaa menoaan. Jos eteenpäin meneminen elämässä ei aina meinaa näkyä, on hyvä kurkata ulos ikkunasta ja nähdä, kuinka luonto ilmoittaa omalla moninaisuudellaan muutoksesta, sykleistä ja askelista kohti seuraavaa päivää.

Syksy – olinkin unohtanut merkityksesi!

Elämä on tällä hetkellä todella vauhdikasta. Tuntuu, että tunnit ovat kortilla ja tiedostan suorittavani osittain asioita. Pulssi ei ihan tasaannu päivän aikana ja kovan treenin yhdistäminen tähän yhtälöön, pysäytti tällä viikolla. Se, mikä on muuttunut viime vuosista, on kaiken tämän ääneen sanominen. Heti ensi tuntemuksista lähtien, uskalsin sanoa sen ääneen: En ole varma jaksanko ja mielenterveys on koetuksella.

Aina ei tarvitse jaksaa. Perkele! Suurin mieltäni rasittava painolasti on yleensä sanomattomuus. Asioiden sisällä pitäminen, jottei leimaannu joksikin. Maailman lyhin väli tuntuu olevan korvien väli, mutta silti asiat tuppaavat paisua suuriksi tuolla välimatkalla. Kun asioista puhuu ääneen, huomaa kuinka ympäristö alkaa kannattelemaan. Ei tietysti aina, riippuu juurikin siitä tukiverkostosta, joka ympärilläsi on tai ei ole. Näiden kahden (ääneen sanominen ympärillä oleville ihmisille) pienen suuren asian jälkeen tunnen taas keveyttä ilmassa.

Mielenterveys – pidä huoli minusta

Näinkin yksinkertainen asia kuin ääneen sanominen tuntui vapauttavalta. Ja mitä tulee leimaantumiseen, se oli vain mielikuva muiden joukossa mielessäni. Sisäinen höpöttäjäni sai kahden minuutin käytösrangaistuksen sekä passitin itse itseni kahvin kupin kera katsomaan ikkunasta ulos muuttuvaa luontoa ja taputtamaan olalle: Hyvin sä vedät!