Voisin hyvinkin aloittaa tämän kirjoituksen ”Näin se aika vaan rientää” -lauseella. Niinhän se rientääkin, joka ikinen päivä, oltiin sitten tien päällä maailmalla tai kotona. Toki reissatessa aika on läsnä eri tavalla kuin arjessa. Kotona sitä mennään enempi viikko kerrallaan, reissussa saatetaan mennä päivä tai kuukausi kerrallaan. Joskus suunnitelmat tien päällä ulottuvat seuraavaan päivään asti toisinaan koko vuodelle. Nyt suunnitelmat ovat kuitenkin katsottuna huhtikuun loppuun, sillä ostin paluulennon Suomeen.
Vielä viikko sitten shoppailin lentoja Bangkokiin Indonesiasta, eilen junalippuja Hesoista Tampereelle ja sieltä Jyväskylään. Onhan se myönnettävä, että toinen jalka on ollut jo pari viikkoa Suomen kamaralla. Synttäriviikonlopun jälkeen olin valmis, nyt ollaan nähty ja koettu kaikki, mitä on pitänytkin. Ja ehkä vähän enemmänkin. En olisi laittanut pahakseni, jos kotiinpaluuni olisikin ollut heti synttärieni jälkeen. Reissu on antanut juuri niitä asioita, joita siltä odotinkin: rauhaa, palautumista, levollisuutta ja kirkkautta.
Olo ennen reissua oli jokseenkin levoton, energiatasot alhaiset ja katse ulottui ainoastaan reissun lähtöpäivään. Nyt kaikki on toisin. Odotan todella innolla kotiinpaluuta. Toki puolet miehestä jää osittain maailmalle. Tainnut kylläkin jäädä jo vuosia sitten.
Ihmisiä tuntuu monesti ahdistavan reissusta palaaminen kotia. Itse koen, ettei kaikki asiat ole silloin loppuun asti mietittyinä. Kodin ja arjenhan tulisi olla ne tärkeimmät asiat meille. Me luomme arkea, ei arki itse itseään luo. Ymmärrän, että osa sanonnoista ”tulee sanoa”, mutta samaan aikaan sanat luovat todellisuutta. Kyse on ehkä enempi siitä, uskallammeko jättää arkea hiostavia asioita pois vai palaammeko entiseen. Tunnistammeko edes kitkatekijöitä? Toki on asioita, joihin emme välttämättä pysty vaikuttamaan arjessamme. Asiat, joihin emme pysty vaikuttamaan, on syytä hyväksyä. Miettiä, onko pienintäkään mahdollisuutta muuttaa asioita parempaan suuntaan vai ei.
”Täällä ei oo sitten mikään muuttunut” –lause on kanssa yleinen palattaessa kotiin. Ilmeisesti maailma on sokaissut pahemman kerran niitä, jotka eivät huomaa muutosta kotipuolessa. En odota, että Kallio olisi rakennettu kokonaan uudestaan puolessa vuodessa ja Korpilahti itsenäistynyt. Enkä odota, että takapihalleni naapurit olisivat rakentaneet talvipuutarhan. Toivon, etteivät sisarusteni lapset ole kasvaneet yhtä vauhdikkaasti kuin Salatuissa Elämissä lapset tuppaavat varttua.
Reissatessa ympäristöt muuttuvat jatkuvasti ja tulee tutustuttua uusiin kasvoihin aika vauhdilla. Samassa lähikaupassa tulee käytyä kerran tai kahdesti, kunnes on taas aika vaihtaa maisemaa. Harvoin sitä tulee kuukauden sisään Suomessa hypättyä Benjiä, pyöräiltyä vuorille, ajettua 1000 kilometriä ja syötyä ravintoloissa jatkuvalla syötöllä. Tätä vasten, kun tuota kuuluisaa fraasia, ”täällä ei oo sitten mikään muuttunut”, peilaa, on sanomattakin selvää, ettei kotipuolessa ole välttämättä ollut yhtä tapahtumarikasta ja jännittävää.
On hyvä muistaa, että arki, josta poistumme, jatkuu ilman meitäkin. Tai ehkä paremmin sanottuna, tilasta, josta poistumme, elämä jatkuu eteenpäin. Välttämättä kaikki ne asiat, jotka jätämme taaksemme, eivät ole liikahtaneet suuntaan tai toiseen. Moni muu asia varmasti on. Sitä niin helposti kiinnittää huomionsa niihin asioihin, jotka odottavat samassa paikkaa, mihin jätimme ne. Itse koen, että juuri ne asiat, jotka odottavat samoilla paikoilla minua, tuovat turvan kotiinpaluuseen. On asioita, joihin tarttua. On asioita, joita haluan muuttaa ja asioita, joista en halua luopua.
Pitkältihän kyse on siitä, millaista ajatusmaailmaa maalaamme kotiinpaluusta. Eli kaikesta siitä, mihin pystymme itse vaikuttamaan.
