Voihan juku soikoon, kaivelin vanhoja ja uudempia asukokonaisuuksia kansioiden perukoilta. Suurin osa kuvista on 3-5 vuoden takaa, joten sen isompaa aikaloikkaa emme pääse ottamaan. Muutama alkupään kuva on ammattikorkeakouluajoilta Jyväskylästä. Tietyllä tapaa helpottavaa ettei tuon vanhempia asukuvia ole, sillä en ole aivan varma minkälaista materiaalia olisi tarjolla. Ja toisaalta taas mitä enemmän elämää olisi dokumentoituna, sitä iisimpi olisi päästä muistojen pariin.
Kiinnostavaa oli miettiä kuvia katsellessa, miten ajankuva näkyy näissä kuvissa ja mitkä ovat niitä asioita, joihin sitä kiinnittää kymmenen vuoden päästä huomiota ja mihin 30 vuoden. Katsellessa vanhoja kuvia 90-luvulta silmään pistää ensimmäisenä värimaailma, tyylit ja brändien tuotepakkaukset. Golden Cupit ruskeissa muovipulloissa, Nokian puhelimet ja isot logot paidoissa.
Instagramin ja blogin ehdottomia hyviä puolia on juurikin päiväkirjamaisuus. Pystyy helposti ottamaan aikaloikkia menneisiin ja katsomaan, millainen maailma ja minä olin tuolloin. Näiden kuvien joukosta löytyy myös niitä ensimmäisiä yhteistyöasukuvia, joista on lähdetty liikenteeseen. Sekä yläpuolelta löytyy ensimmäiset ”asukuvat”, joissa piti mennä kyykkyyn, että mahtui kuvaan. En vieläkään osaa käyttää kameraa haluamallani tavalla, muttei sentään enää tarvitse mennä kyykkyyn kuvatessa itseäni.
Hitto soikoon, miten sitä onkin tullut kipuiltua laadun ja taitojen kanssa sekä miten ylipäänsä olla kameran edessä. Vieläkin laadussa on paljon petrattavaa, sillä intressit eivät riitä itseopiskeluun vaan enempi kaipaisin opetusta valokuvauksen maailman kädestä pitäen. Kameran edessä olemiseen on taas löytynyt lempeys itseäni kohtaan. En ole malli, eikä minun tarvitsekaan olla. Tätä toistan itselleni ja yritän pitää filtterin alhaalla, kun katson omia kuviani.
Kuvat Artun ja Joannan kanssa olivat ensimmäiset oikeiden ammattilaisten kanssa otetut. Tosiasiassa olimme kaikki vielä opettelemassa niin valokuvausta kuin sosiaalisen median parissa olemista. Molemmilla heillä oli isot kiiltävät kamerat, joten ajattelin sen olevan merkki ammattilaisuudesta. Toki heillä oli ja etenkin nyt on ammattitaitoa, mutta melkein uskallan väittää, että heitäkin taisi jännittää nämä kuvaukset yhtä lailla. Molemmat kuvaajat ovat kehittyneet työssään aivan valtavasti vuosien aikana. Mitä enemmän toistoja, sitä todennäköisemmin kehityt.
Joannan kuvat olivat kipinä kirjoittaa ensimmäisen kerran miehisyydestä blogin puolelle. ”Mikä tekee miehestä miehen” kirjoitus oli tosiaan lähtölaukaus tämän aihepiirin pariin. Ja sillä matkalla ollaan yhä.
Kuva, jossa minulla on yllä keltainen Tommyn farkkutakki, oli ensimmäinen yhteistyökuvani Zalandon kanssa. Kävin ostamassa kolmijalan kameralle ja yritin asetella itseni oikeaan kohtaan, miettien kaikkia niitä ohjeistuksia, joita tuli ottaa huomioon kuvasuhteissa, taustassa, väreissä, aivan kaikessa. Nämä ohjeistukset tuli asiakkaalta, jotta kuvat ovat linjassa kokonaisuuden kanssa. Kun lähetin materiaalit Zalandolla, toivoin, että vastaanottajana olisi joku tettiläinen, joka kovassa kiireessä vain hyväksyisi ja kuittaisi ne julkaistavaksi. Minulla oli jatkuvasti sellainen tunne, että huijaan asiakasta. ”Enhän minä nyt osaa ottaa kuvia katalogiin saatika editoida niitä tai edes poseerata myyvästi.” Tätä vuoropuhelua toki käyn yhä itseni kanssa, mutta yritän vain muistuttaa itseäni, mikä on minun roolini tässä yhteistyössä, ja asiakas varmasti huomauttaa, jos on jotain korjattavaa.
Näiden kuvien aikaan sain jo apua Hollanista. Kolmijalan sijaan tuli alkaa poseeraamaan kameran edessä oman ihastuksen nähden, joka ammatikseen poseeraa milloin kameralle, milloin live-yleisölle. Niin kiusallista ja kömpelöä. Jälleen kerran sain itseni kiinni vertailemasta itseäni johonkin toiseen ja olenkin yrittänyt enempi oppia toiselta, kuin miettiä missä jään jalkoihin. Yhä Yaelin kanssa kuvaaminen tuntuu hiukan kömpelöltä ja omat epävarmuuteni tulevat esiin. Huomaan, että yhä mieleeni pompsahtaa vertailun rippeitä. Pienin askelin eteenpäin.
Tämä kuva ei koskaan nähnyt päivänvaloa, sillä olin solminut Samsungin kanssa yhteistyön, johon kuului kilpailukielto sopimuksen päätyttyä muutaman kuukauden ajaksi. Tämä tarkoitti, ettei somessani saanut esiintyä kilpailijoiden tuotteita lainkaan. Käytän kuvatessa etälaukaisinta, joka löytyy tietysti iPhonestani. Kuva oli lähinnä asetuksien testausta varten, mutta se osoittautui kuitenkin kuvauksien parhaaksi otokseksi.
Vallisaaren kuvassa (kuva Joonas Linkolan) päälläni oli muutamat lempivaatteistani, jotka valitettavasti lähtivät murtovarkaiden mukaan. Paita oli nimittäin äidin ostama Korpilahden Palvipäiviltä ja kyseessä oli näytekappale, joka roikkui teltan reunassa. Kysyin myyjältä ”paljonko tämä maksaa”. Hän otti pakasta uuden puseron ja sanoi 20€. Kysyin uudestaan ”ei, kun paljon tämä maksaa”. Hän ei alkuun tohtinut myydä näytekappaletta, koska se oli auringossa haalistunut, kun taas itse tykästyin juurikin siihen haalistuneeseen fiilikseen. Lopulta hän taipui ja myi paidan viidellä eurolla.
Kukkapaitalook oli vuoden 2019 yksi suosikki kuvistani. Oltiin Yaelin luolta lähdössä puistoon ottamaan kampanjakuvia. Avattuamme oven rappukäytävään, spottasimme molemmat rappusten tasanteella olevan nurkkakohdan, jonne aurinko pilkotti kauniisti. Ykkösellä purkkiin ja puistokuvaukset vaihtuikin puistojäätelöihin. Joskus kuvaukset tosiaan menevät näin nopeasti purkkiin. Yleensä paikan etsiminen ottaa aikansa ja nyt talviaikaan valon määrä on pirun vähäinen, joka vaikeuttaa kuvaamista älyttömästi.
Oltiin Pajun kanssa kuvailemassa Stockmannin kampanjakuvia Eduskuntatalon edessä. En tiedä kuinka moni teistä on vaihtanut vaatteita maamme vaikutusvaltaisemman talon pylväiden takana, mutta itse olen kokeillut. Kekkonen varmaan kääntyisi haudassa, jos kuulisi tämän. Edustajille taas terveiset, että työympäristönne on lifestyle-bloggaajien unelma.
Vaaleat hiukset, hot or not? Tällä hetkellä tosin haaveilen semikaljusta hiustyylistä. Osittain laiskuuden takia, osittain tunsin oloni varmemmaksi lyhyillä hiuksilla. Blondit hiukset kiinnostaisi myös, mutta en ole varma haluanko polttaa taas päänahkaani. Kuulostaa aika terveelle puuhalle.
Häkkivarastossa otetun kuvan aikaan puhuinkin Instagramissa, kuinka kiusallista on aina kuvata itseä yksin. Jatkuva pelko perseessä, että joku tulee. Mieleen pompsahtaa välittömästi kysymys, mitäköhän jengi ajattelee minusta. Häpeä on pirullinen vieras, jonka kanssa tulisi päästä sinuiksi. Kyseessä on työni ja harvoin kuitenkaan nauramme toistemme työn tekemiselle.
Omaan silmään tunnistan, että tyylini on pysynyt samanlaisena viimeisen 5 vuoden ajan. Hiukset toki muuttavat kokonaisuutta jonkin verran. Suurin osa vaatteista on myös ollut kuvauslainoja, joten on pystynyt myös testailemaan erilaisia asusteita ja kokonaisuuksia. Oma vaatekaappini on aika rajallinen ja yritän myös pitää sen pienenä. Yritän etsiä helposti yhdisteltäviä vaatteita, jotka taipuvat arkeen ja juhlaan.
Toivon, että oma tyylini pysyy pitkälti samanlaisena vuosien ajan, enkä hyppää jatkossakaan nopeasti vaihtuvien trendien perään. Nähtäviksi jää, miltä kaikki tämä näyttää vuosien päästä ja onko tyylini pysynyt linjassa näiden kuvien kanssa.
