Kysymykseen, miten päästä eroon ulkonäköpaineista, ei varmastikaan löydy yksiselitteistä vastausta. Enkä ole varma, voiko niistä edes päästä täysin eroon. Kyse on ehkä enempi, miten paineiden kanssa pystyy elämään ja käsittelemään niitä.

Pitkään uskottelin itselleni, etten omaa ulkonäköpaineita. Korona-karanteenin aikaan kuitenkin, huomasin ärsyyntyvän tietynlaisista some-sisällöistä. Ryhdyin poistamaan tuntemattomia seurattavia Instagramissa sekä piilottamaan joidenkin kavereideni tarinoita, koska huomasin niiden synnyttävän ristiriitaisia tunteita.

Miesten ulkonäköpaineita käsittelevä blogikirjoitukseni sai aivan mielettömän vastaanoton, kiitos teidän! Sain Instagramissa hyvin erilaisilta miehiltä yhteydenottoja. Viesti kaikissa näissä oli selkeä: asioista pitää puhua enemmän. Joten jatketaan keskustelua!

Keinoja ulkonäköpaineista eroon pääsemiseen

Olen aloittanut tietoisesti poistamaan omasta Instagram feedistä kapeaa mieskuvaa edustavia seurattavia. Siis niitä tuntemattomia mieskarkkeja, joita olen seurannut heidän ulkonäkönsä takia. Sisältö on ainoastaan tarjonnut hetkellistä huumaa, mutta sitäkin enemmän pitkäkestoisempaa alemmuuden ja kateuden tunnetta. Piilotan myös suositeltavien sisältöjen puolella olevia vatsalihaksiaan esitteleviä alfoja, joita algoritmit tarjoavat minulle.

Siinä hetkessä, kun näen näiden kreikkalaisten miespatsaiden kuvia puhelimeni näytöllä, en suinkaan vertaile itseäni heihin. Tiedostan, että ne ovat vain kuvia. Eivätkä ne ole myöskään millään tapaa samastuttavia. Vertailu tapahtuu vasta tiedostamatta, kun saatan ohittaa peilin ja pysähtyä sen eteen mallailemaan päällä olevia vaatteita. Vedän vatsan sisään, hartiat taakse, kallistan leukaani hiukan yläviistoon ja poseeraan peilikuvalleni. 

Huomaan, kuinka peilikuva ei riitä. Ei ole tarpeeksi lihaksikas. Tarpeeksi päivettynyt. Tarpeeksi särmikäs. Tarpeeksi Instagram feedin luomaa todellisuutta vastaava.

Tarpeeksi.

Tähän vertailuun havahtuminen oli minulle tärkeää! Ei ole mitenkään sattumaa, että Instagram feed sekä explore-osio ovat pullollaan tällaisia Calvin Klein -alusvaatemalleja. Tykkäyksiä ja kommentteja satelee! Algoritmit suosittelevat jatkuvasti meille puolialastomien miesten ja naisten kuvia, koska niistä tykätään ja ne aiheuttavat liikehdintää some-alustalla. Oletteko koskaan törmänneet suositeltavien listalla muunlaisia puolialastomia vartaloita, kuin hyvässä kunnossa ja kevyen rusketuksen omaavia? Itse en ole nähnyt. En ole nähnyt yhtäkään omaa vartaloani muistuttavaa sisältöä ja olen kuitenkin valkoinen normaalipainoinen länsimaalainen mies. Kelatkaa, mitä tämä tarkoittaa, jos olet ruskea, ylipainoinen tai liikuntarajoitteinen saatikka kaikkea näitä. Kuvasto on tällöin vieläkin olemattomampaa.

Ihan hiton masentavaa!

Toinen ulkonäköpaineitani helpottava tekijä on ollut uimahalleissa säännöllisesti käyminen. Muistan ensimmäisen kerran Töölön uimahallissa, kun laitoin ylleni vesijuoksuvyön ja ihmettelin altaaseen astelevia kanssauimareita, että onko tällaisiakin vartaloita olemassa. Vartaloiden moninaisuus saattaa yllättää, jos on tottunut ainoastaan näkemään median kautta tulevaa kapeaa kuvastoa. Töölön uimahallista tulikin tietynlainen turvapaikka minulle. Paikka, jossa sain olla sinut vartaloni kanssa, eikä sitä tarvinnut peitellä tai häpeillä. Vertailla tai tuomita.

Uimarannoille menemisessä on täysin erilainen lataus. Osittain tämä johtunee ihmisten tarpeista mennä rannalle päivittämään ihoaan ruskeammaksi. Ei suinkaan terveyssyistä, koska sitä se ei ole, vaan puhtaasti ulkonäkösyistä. Se, että valmiiksi kipuilee oman vartalonsa epävarmuuksien kanssa, niin tulisi vielä ottaa huomioon ruskettuminen. 

Miesten kehopositiivisuus?

Naisten kehopositiivisuudesta ja moninaisuudesta on rohkeasti puhuttu vuosien aikana  ja vaadittu myös yrityksiltä tekoja. Doven mainokset ovat olleet ihailtavia monella tapaa. Tätä samaa “rohkeaa” kuvaston esiintuomista odottelen myös Axelta, Gilletteltä ja Calvin Kleinilta, joiden mainoksissa toistuu vuodesta toiseen teräväleukaiset pyykkilaudoilla varustetut miehet, joiden housujen pullotusta on hiukan saatettu korostaa photoshopilla. En myöskään ymmärrä, mitä tekemistä puolialastomalla six pack -kropalla on partahöylän kanssa. Vaikka kuinka ajelisin mahakarvojani, sieltä ei kuoriudu esiin kahdeksaa näyttävää vatsalihasta.

Suomalainen alusvaatemerkki The other danish guy laajentaa omalla toiminnallaan mieskuvastoa. Jo pelkästään heidän kuvia ja videoita katselemalla, sain itseni kiinni pinttyneistä mielenmalleista, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, “tässä on jotain outoa”. Heidän alusvaatemallinsa, eivät ole perinteisen kuvaston mukaisia. Oli Tturhauttavaa saada itseni kiinni tällaisista ajatuksista, varsinkin kun paasaan ulkonäköpaineista täällä. Näin syvälle meihin on kuitenkin iskostettu, millaiset miehet saavat mainostaa alusvaatteita. Suosittelen kurkkaamaan The other danis guy:n videon itseluottamuksesta ja luottamuksesta.

Tiedän, ettei ulkonäköpaineet kaikkoa menemällä uimahalliin, sulkemalla Internetin tai tiedostamalla mainoksien epärealistisuuden ja mielikuvilla myymisen. Ulkonäköpaineisiin tuskin on yksilöllisiä ratkaisuja. Kai sitä pitää vain jatkuvasti muistuttaa itseään armollisuudesta: minä riitän. Harjoitella armollisuutta ja itsensä hyväksyntää. Tutkailla sanoja, joita käyttää itsestä ja muista. Pysähtyä miettimään, mitä ajatukseni kertovat minusta. Ymmärtää keskeneräisyyttä. Kaikki on kuitenkin väliaikaista. 

Uskoisin, että miesten kehopositiivisuudelle olisi kysyntää. Kuka on mukana?

Kun olin 13-vuotias aloin kärsimään selkäkivuista, skolioosin oireista. Tämän seurauksena sain terkkarilta lähetteen fysioterapeutin vastaanotolle. Elettiin 2000-luvun alkua Korpilahdella. Astelin terveyskeskuksen kolkon ruskeita käytäviä odotustilaan odottamaan vuoroani. Päästyäni fysioterapeutin luo, hän pyysi ottamaan päällysvaatteet pois.

Seisoin kokovartalopeilin edessä bokserit jalassa. Hintelä kehoni oli puolialastomana tuntemattoman ihmisen edessä. Fysioterapeutti alkoi käymään vartaloani läpi luetellen vikoja ja poikkeamia: mutka selkärangassa, selän yliojennus, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, lantio vinossa, askellus epätasapainoinen, jalkapohjan silta vajavainen, heikko ryhti… 

Siinä minä olin kaikkine vikoineni terveyskeskuksen kellertävässä operaatiohuoneessa. Ujo ja pettynyt katseeni oli luisessa vartalossani. Hintelissä jaloissa, olemattomissa käsissä, kylkiluissa, feminiinisessä olemuksessa, ohuissa ranteissa, terävässä nenässä, polvenpaksuisissa reisissä, ulkonevissa solisluissa ja kaikissa niissä vioissa, joita fysioterapeutti juuri oli osoittanut minulle.

Näytin kaikelle muulle kuin Miehelle.

Päästyäni urheilulukioon Pihtiputaalle, koulun valmentaja sanoi ensimmäisessä kahdenkeskisessä tapaamisessa “Kuule Joonas, toivottavasti sä tiedät, ettei susta koskaan tule kaapin kokoista lihaskimppua, vaan sun vartalotyyppisi on erilainen, mistä ehkä haaveilet. Se ei tarkoita, etteikö susta voi tulla lentopalloilijaa. Sun on vaan turha haikailla sellaiseen perään, mikä ei ole mahdollista.” 

Olin tuolloin 16-vuotias. Edelleen feminiininen, alle 60 kiloinen pojan kloppi. Ranteissani ei riittänyt tarpeeksi voimaa edes täyspitkään sormilyöntiin (passin heittäminen kentän toiselta reunalta toiseen reunaan). Mutta ensimmäistä kertaa olin saanut ulkopuoliselta ihmiseltä hyväksynnän vartaloni riittävyydestä. Pituuteni, painoni tai fyysiset ominaisuudet eivät olleet este kehittyä lentopalloilijana saatika kasvaa nuoreksi mieheksi. Sain luvan luopua kapeasta miesvartaloihanteesta ja vieläpä urheilijana.

Kadoksissa oleva miehisyys

Tuntuu, että me nykyajan miehet katselemme toisiamme neuvottomina, kun kukaan meistä ei tunnu täyttävän ihannevartalon tai mieskuvan kriteereitä. ”Markkinahakuisessa kapitalistisessa järjestelmässä mieskeho on muuttunut tuotantoyksiköstä ulkonäköteollisuuden kulutuskentäksi”, sanoo Jan Wickman, tutkijatohtori. Tästä on hyvä esimerkki suursuosion saavuttanut Love Island -ohjelma. Mieskilpailijoiden vartalot muistuttavat lähinnä kreikkalaisia patsaita. Ylävartalolihaksensa katseiden kohteeksi asettavien kilpailijoiden tulee olla itsevarmoja ja treenattuja. Tämä on uusi normaali monissa reality-ohjelmissa, varsinkin ulkomailla. Tuskin on sattumaa, että tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikkien osallistujien kropat ovat viritettyjä, ollaan casting vaiheessa päädytty ilman, että se on ollut yksi kriteeri osallistumiselle. Puhumattakaan kilpailijan mahdolliselle menestykselle.

Lihaksia palvovaan kulttuuriin kuuluu myös ajatus siitä, että kuka tahansa pystyy hankkimaan pyykkilautavatsan itselleen, kunhan vain tekee duunia sen eteen. Ei, ei ei! Vaikka kuinka katsoisin aamulla itseäni peilistä ja puuskuttaisin testoa ilmoille, vartaloni ei tulisi ikinä olemaan Love Island -ohjelmakelpoinen. Ihmisten vartalot ja niiden rakenteet ovat erilaisia, siitäkin huolimatta, vaikka kuvasto erilaisuudesta on kapeaa.

Vaikkei minulta löydy pumpattua vartaloa, en kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi itse hyötynyt omasta ulkonäöstäni urallani ja sosiaalisissa kohtaamisissa. “Yhteiskunnan ideaaleja vastaavalla ulkonäöllä saa tiettyjä etuja, ystäviä, seurustelusuhteita, työpaikoja. Ulkonäkö on tietynlaista sosiaalista valuuttaa, pääomaa, josta voi hyötyä eri markkinoilla. Samanaikaisesti on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että vallitsevista ulkonäköihanteista huolimatta, ihanne on kaukana keskivertoihmisen elämästä ja monenlaisella ulkonäöllä voi menestyä hyvin elämässään” (Erica Åberg, taloussosiologian erikoistutkija, Turun yliopisto)

Ulkonäön ollessa valuuttaa, houkuttaa se myös aivan liian helposti luomaan itsestään jatkuvasti parempaa versiota. Käyttämään Instagram kuvissa filttereitä, suurentamaan photoshopilla hauiksia ja haarovälien pullotusta, tarttumaan erilaisiin fitness-kollien treeniohjelmiin ja ruokavalioihin, ostamaan luotolla uusia vaatteita ja operoimaan kasvoja. Missä kohtaa on sitten hyvä viheltää peli poikki, ja miettiä, mitkä asiat ovat ulkonäössä merkitseviä ja miksi?

Miesten ulkonäköpaineet ja riittämättömyyden loputon tunne

Jotta omaisin ideaalimiehen vartalon ja olemuksen, tulisi minun olla riittävän pitkä ja lihaksikas, ei kuitenkaan liian pumpattu muttei hinteläkään. Tarpeeksi parrakas muttei liikaa karvoitusta. Karvojen tulee myös olla oikeissa paikoissa, ei esimerkiksi selässä tai nänneissä. Kyrvän koko on kaikki kaikessa, ei siis liian iso eikä etenkään liian pieni. Tulisi olla finnitön ja hyvä ryhti. Leuan pitää olla tarpeeksi jykevä. Kasvoissa soisi mielellään olevan vähän karvoitusta luomaan uskottavuutta ja viestimään kokemusta. Mutta karvoituksen tulee olla huoliteltu, ettet näytä ituhipille. Kaiken tämän lisäksi tulisi omata miehiset kasvonpiirteet, olla hurmaava ja itsevarma. Korkeassa asemassa oleva hyvätuloinen auton omistaja.

Sitten olisin todellinen alfa.

Tarpeeksi riittävä mieheksi.

Miesten ulkonäköpaineista puhutaan aika vähän. Tai no, ei lainkaan, penistä lukuunottamatta. Kun kehopaineista ei puhuta, sitä voisi luulla ettei aihetta moiseen ole. Kysyin taannoin Instagramin puolella millaisia ulkonäköpaineita miehet oikein kokevat ja yllätyin vastauksien kirjosta. Miesten ulkonäköpaineet kuulostavat muun muassa tältä:

”Mieheni häpeää ylipainoaan, eikä tule esim. suihkuun kanssani. Pitäisi kuulemma olla laihempi.”

”Moni nainen haluaa pidemmän miehen ku ite on. Kaljuuntuminen tai kalju on kauhistus. Siro mies on ihan kamalaa ku eihän se saa olla sirompi kuin nainen on.”

“Pituus ja paksuus. Munan ja miehen.”

”Mun mies ei meidän tavatessa kehannu pitää shortseja, koska koki että sillä oli liian karvaiset jalat, mutta ei myöskään halunnut ajella niitä. Muutenkin sillä karvojen kasvu on mielestään outoa, kasvaa jänniin paikkoihin ja muutama sinne tänne. Myös liika laihuus ja pienikokoisuus (160cm) oli sillä teininä häpeän aihe.”

”Ehkä yks kamalimmista asioista mitä mies kehollaan voi olla, on feminiininen.”

“En kehtaa pitää hihatonta paitaa julkisesti koska häpeän ohuita hauiksiani.”

“Hiusrajan karkaaminen aiheutti etenkin nuorempana epävarmuutta ja ulkonäköpaineita.

”En ole kaljuna niin komea kuin hiukset päässä.”

Miesten ulkonäköpaineet ovat todellinen ilmiö. Olen itsekin peitellyt vartaloani vaatteilla, koska olen hävennyt ohuita käsiäni. Saanut osakseni neidittelyä, kun vartaloni ja eleeni ovat olleet feminiinisiä. Jättänyt menemättä liikuntatunnille, ettei tarvitsisi punttisalilla käyttää salin pienimpiä painoja.

Kuinka paljon ihmisyyttä jääkään näkemättä, kun joudumme peittelemään itseämme sen takia, ettemme mene johonkin tiettyyn muottiin? Jos jokin, niin epävarmuus nakertaa mieltä ja itsetuntoa sekä arvokkuuden tunnetta. Kelpaanko minä?

Miksi ulkonäkökeskeisyys ei ole häpeällistä?

Havahduin tähän kysymykseen kirjoittaessani tätä tekstiä. En oikein löytänyt vastausta kysymykseeni, joten kysyin apua alan tutkijalta Erica Åbergilta Turun yliopistosta.

“Tähän mennessä ehkä olemme kansakuntana piilotelleet ulkonäkökeskeisyyttämme, ja esittäneet ettei ulkonäkö kiinnosta meitä ja nyt toivottavasti havahtumassa siihen, että ulkonäköhän itse asiassa vaikuttaa kaikkialla, tietoisesti tai tiedostamatta. Se on hyvä ensiaskel sille, että voimme alkaa pohtimaan, että millaisia ajatuksia tiettyihin ulkonäköihin liitetään, miettiä niiden paikkansapitävyyttä ja kyseenalaistaa ne. Mitä mielikuvia esimerkiksi liität pituuteen? Mitä ajattelet kanssaihmisen ruumiin koosta? Mitä lihaksikkuudesta? Parrasta? Hiuksista? Kuinka usein mielikuva ihmisestä ulkonäön perusteella on pitänyt paikkaansa? Ja kuinka paljon tähän liittyy oikeasti syrjivää käytöstä?

Miksi emme häpeä ulkonäkökeskeisyyttä-kysymys itse asiassa kiinnostavasti osoittaa yhteiskunnallisesti vaietun asian yksilötason toiminnassa, ja kertoo siitä, että ulkonäöllä on merkitystä myös siihen liittymättömissä asioissa. Meidän tutkimuksen mukaan ulkonäköön panostamisessa ja sen hyödynnettävyydessä on myös iso sukupuolten välinen ero: naisilta oletetaan ulkonäköön panostamista, mutta ei siitä hyötymistä. Miehillä asia on taas päinvastoin: paheksutaan ulkonäköön panostamista, mutta hyötyminen taas sallitaan vapaammin. Tästä voi päätellä, että vaikka miehillä raamit ovat kapeammat, mutta niihin osuessa, hyödyt ovat luultavasti isommat ja sosiaalisesti hyväksytymmät.”

Muistan kun Tinder-aikoina naisten profiileista saattoi erikseen löytyä seuranhakukriteerinä minimipituus. Hieraisin silmiäni ja mietin, miksi pituudella on niin suuri merkitystä, että se on pitänyt erikseen mainita seuranhakuilmoituksessa. Mitä mielikuvia liitämme pituuteen ja kuinka paljon ne pitävät paikkaansa? Pituus on vielä sellainen asia, mihin emme pysty edes vaikuttamaan. Tuntui jokseenkin epäreilulle tuolloin kohdata pituuden rajoittavan minun mahdollisuuksiani deittailussa, mutta tuskin kyseiset seuranhakijat olivat kuitenkaan tarkoitettu minulle matcheiksi.

Homopiireissä pinnallisuus korostuu vielä enempi. Laihoille nuorille pojille on jopa oma genrensä pornossa, joka identifioi miehiä vartalon mukaan tietynlaisiksi. Maskuliiniset lihaksikkaat miehet ovat antavia osapuolia ja laihat twinky-pojat feminiinisiä vastaanottavia osapuolia. Roolit ovat valmiiksi annettuja ja toisinaan otettuja. Isoa kyrpää ihannoidaan ja palvotaan, sopi se perseeseen/suuhun tai ei. Ei ole olemassa sellaista genreä kuin ”kuumat lyhytkasvuiset pienimunaiset miehet”.

Epävarmuus omasta ulkonäöstä saa jatkoa, kun mietitään mihin kehon tulisi pystyä: ahkeraan työntekoon, morsiamen kantamiseen kynnyksen yli, voimakkaiden ja kestävien stondiksien saamiseen, naisten katseiden kääntämiseen, omakotitalon rakentamiseen, kestämään kuin mies… Plaah!

Miesten ulkonäköpaineet ovat aiheena laaja ja toivonkin tämän kirjoituksen herättävän keskustelua aiheesta. Toivoin, että jokainen meistä saisi joskus kokea tuon saman hetken, jonka itse koin Pihtiputaan lukion ATK-luokan vieressä sijaitsevassa pienessä kopissa yhdessä valmentajani kanssa. Sen, että joku sanoo aidosti tarkoittaen, että sinä riität. Riität siitäkin huolimatta, ettet vastaa tietynlaista ihannetta miehestä. Kehosi on vain yksi osa sinua. Ja juuri oikeanlainen palanen.

Ps. En ole koskaan aikaisemmin julkaissut näin yksityiseltä tuntuvia kuvia. Toivon, että kaikenlainen palaute kuviin liittyen jää taka-alalle, kiitos. Keskitytään aiheeseen: miesten ulkonäköpaineet.