Miesten välinen rakkaus – Onko se totta?

Katsoin viikonloppuna Areenasta vanhoja SuomiLove-jaksoja täyttääkseni romantiikanjanoisen sydämeni. Ohjelma on parasta huumetta (ja terapiaa). Hyvää mieltä, pakahduksen tunteita ja välittämistä, muun muassa näistä tunteista on SuomiLove tehty.

Viikko sitten ilmestynyt Sannin jakso kosketti erityisesti. Alkuun olin hämilläni, miten oikein reagoin niin voimakkaasti näkemääni. Itku ja hämmennys olivat päällimmäiset tunteeni. Niiden alta paljastui jotain haurasta, jotain mitä yrittää suojella ja peitellä, nimittäin hyväksynnän hakeminen. Nimenomaan hyväksynnän saaminen omalle rakkaudelle, miesten välinen rakkaus,k ulkopuolisilta.

Jaksossa David yllätti puolisonsa Jessen. Pari on tutustunut Internetin välityksellä vuonna 2016 ja vuosien seurustelun jälkeen David muutti Suomeen puolisonsa luo. Jokainen rakkaustarina on aina omanlaisensa, meidän oli tällainen, ja heidän tarinansa on yksi muiden joukossa. Se miksi sydämessäni läikähti kovaa ja urakalla, oli miesten välisen romantiikan näyttäminen ilman selviytymistä ja kansan rakastamia taisteluita. Siinä he olivat, koko kansan edessä tunnustamassa rakkauttaan ja kertomassa tavallisen tuntuisen rakkaustarinan. Toinen miehistä pidätti itkua kertoessaan puolison olevan koko maailma hänelle. Nuo kliseiset sanat on totuttu kuulemaan heterojen suusta tuhannet ja tuhannet kerrat. Nyt myös ensimmäistä kertaa homojen suusta, ainakin itselleni.

Jo se, että menee TV-kameroiden eteen, on rohkeinta ikinä. Ihailen ohjelmaan lähtevien rohkeutta ja heittäytymistä. Lisäihailua tähän tuo se, että menee seksuaalivähemmistöön kuuluvana studioon tietämättä, miten ihmiset mahdollisesti reagoivat, on jotain, minkä kohdalla pysähdyin pohtimaan, onko tämä edes totta. Onko tämä todellista vai näyteltyä? Olin ihmeissäni ja samalla vaikuttunut.

Miesten välinen rakkaus, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Jatkuvien katseiden alla

Kun aloin tapailemaan Yaelia, päätin, etten kysy keneltäkään lupaa meidän olemassaololle. Jos haluan pitää toista kädestä kiinni, pidän. Jos haluan jakaa romanttisen kuvan meistä sosiaalisessa mediassa, jaan sen. Kun esittelen puolisoni ystäville ja sukulaisille, en kysele heiltä, mitä he ajattelevat puolisoni sukupuolesta. Kaikki tämä on ollut tietoisia tekoja ja päätöksiä. Ja perkeleen pelottavia.

Yhä kun otan toista kädestä kiinni, joudun tietoisesti ottamaan riskin siitä, että altistan itseni katseille ja huuteluille, sekä kehuille. ”Oi, olettepa söpöjä” kommenttiin liittyy usein sukupuolemme. Voisin myös olla ottamatta toista kädestä kiinni ja odottaa, että aika tekee tehtävänsä ja miesten välinen rakkaus normalisoituu. Asenteet eivät kuitenkaan muutu, jollei niitä aktiivisesti muuteta. Olen antanut itselleni katteettoman lupauksen, että joku päivä minun ei tarvitse miettiä, saanko olla toisen kanssa ilman ulkopuolisten katseita.

Perhetutut ja sukulaiset puhuvat yhä ”se sun kaverisi”, ei miekkosesta, naikkosesta, isännästä tai emännästä, poika- tai tyttöystävästä, niin kuin sisarusten puolisoista puhutaan. Harvoin heidän suustaan edes kuulee puhuttelevan puolisosta, joka taitaa olla kaikista neutraalin ilmaisu suomen kielessä. En tietenkään syytä ketään heistä tästä. Tämä vain osoittaa sen, kuinka seksuaalivähemmistöjen olemassaolo on yhä isolle osalle meistä uutta ja tuntematonta omakohtaisella tasolla. Yleisesti tiedetään jo, että parisuhteet ovat moninaisia, mutta kuinka moni meistä on ollut kahden naisen häissä tai ristiäisissä, joissa kahden isän lapsi saa kasteen. Sanojen löytäminen uusille asioille ottaa aikansa ja tätä toistan itselleni.

Miesten välinen rakkaus, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Kun on yrittänyt työntää sivuun heteronormatiivista ajattelua rakkaudesta, ja kertoo itselleen tarinaa rakkaudesta homoseksuaalina, sitä toisinaan alkaa epäilemään itseään ja omaa tarinaan. Toisinaan tuntuu, että se, mitä kerron olemassaolollani, on jotain ”hömppää”. Jotain mikä ei ole totta tai sellaista, mitä sen tulisi olla. Onko oma rakkauteni rakkautta, jos en löydä vastaavanlaista ympäriltäni? Toisinaan tuntuu kovin yksinäiseltä, kun kuvasto miespariskunnista on kapea Suomessa.

Puhelin tuo onneksi turvaa ”hömpän” tekemiseen, sillä ihmiset eivät ole fyysisesti tässä, vaan siellä puhelimen toisella puolen. Vältän kaikki katseet, joita normaalisti saan kävellessäni kaduilla käsi kädessä puolisoni kanssa. ”Rakkaushömpän” jakaminen samassa tilassa olevien kanssa tuntuu yhä epävarmalle. Toki ei aina, mutta usein. Toisinaan hetkellisesti jopa nololle. Olen miettinyt, miksi asian laita on näin. Ulospäin tämä tuskin näkyy, mutta sisäinen höpöttäjä piipittää taukoamatta. Toisinaan sitä niin toivoisi, että voisi olla sulautua osaksi massaa. Voisi vain olla, ilman, että tulisi miettiä oman parisuhteen olemassaoloa. 

Samaan aikaan olen äärimmäisen onnellinen, että saan todistaa omaa parisuhdettani ja sen oikeutta olla. Tämä kylläkin vaatii sen, että davidit ja jannet istuvat SuomiLoven sohvalle, katsovat toisiaan silmiin katseella, joka kertoo kaiken: Olet koko maailmani.

Kiitos David ja Jesse!


Olenko seksikäs?

Treenattiin viime viikolla Yaelin kanssa pitkästä aikaan. Yael on enempi aamu-urheilun ystävä, kun itse urheilen mieluiten työpäivän jälkeen. Tämän takia meidän yhteiset treenit jäävät harvoihin ja valittuihin hetkiin. Oma treenaaminen on myös vähentynyt rutkasti koronan myötä. Reilun vuoden ajan on tullut hypittyä ja kyykittyä keittiön lattialla, olohuoneessa, takapihalla… Motivaatio kotitreenaamiseen on ollut koetuksella moneen kertaan. Olen myös sallinut helpommin itselleni olla treenaamatta ja tuntea väsymystä kotona olemiseen. Fyysisen kunnon heikentyminen ei siis tule yllätyksenä – niin ainakin luulin.

Kesken yhteisen treenin huomasin, kuinka oma energiataso lässähti kasaan. Kontrasti Yaelin eloisaan, kannustavaan ja hymyn huulille saavaan olemukseen oli valtava. En päässyt heti käsiksi tunteisiini: mistä helvetistä nyt oikein tuulee? Tekikö toinen jotain väärää, ärsyttääkö toisen naama vai nousinko väärällä jalalla päivään? Etsin syitä ympäriltäni.

Lopetin treenin ennen Yaelia ja lähdin suihkuun. Suljin silmät ja annoin veden valua kehoani pitkin. Entä jos paha olo kumpusi minusta? Ehkä tunne oli pettymystä, turhautumista, alemmuuden tunnetta tai häpeää. Miten olin päästänyt itseni näin huonoon kuntoon.

Turhauduin, kun en jaksanut tehdä puoliakaan treenistä. Punnerrukset tein polvet maassa ja osassa liikkeistä lonkankoukistajien jäykkyys esti kunnollisen liikeradan. En enää tunnistanut itseäni kehossani. En ole tottunut näkemään itseäni tällaisessa tilanteessa.

Kerroin tästä Yaelille ja hän muistutti, etten voi vertailla meidän vartaloita ja fyysistä kuntoa keskenään. En vertailutkaan. Vertailin itseäni menneeseen. Siihen, kun portaiden käveleminen ei hengästyttänyt ja jaksoin pusertaa 20 minuutin treenin ilman lisätaukoja. Nostin penkistä muutakin kuin oman perseeni. Yletin koskettamaan varpaanpäitä venytellessäni. Tähän Joonakseen vertasin itseäni. 

Ennen olisin tokaissut, että äkkiäkös sitä taas pääsee kuntoon. 33-vuotiaana kehoni ei tosin toimi saman lailla kuin 10 vuotta tai kolme vuotta sitten. Huomaan, kuinka palautuminen työviikosta ja treenistä ottaa enemmän aikaa. Kunnon nostattaminen ei enää tapahdu sormia napsauttamalla. Vartalossani näkyy myös jo ulkoisia ikääntymisen merkkejä. Ikä on realiteetti, mikä muuttaa suhdettamme kehoon jatkuvasti. Mutta tuntuu, että mieli ei meinaa pysyä mukana tässä muutoksessa.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Häpeän taisto

Koinko sittenkin häpeää treenatessani? Olen iän myötä oppinut tykkäämään kehostani enemmän. Peiliin katsoessani koen, että vartaloni on vartalo muiden joukossa. Vartalon muokkaaminen treenaamisella ei ole ollut motivaatiotekijä enää lukion jälkeen. Olen myös tottunut treenaamaan ammattiurheilijoiden kanssa, joten tiedän miltä tuntuu olla reippaasti huonommassa kunnossa kuin toinen. Mutta mitä sitten häpesin.

Epävarmuutta.

Sitä miten toinen näkee muuttuneen kehoni. Miten hän näkee minut? Ja eikä kuka tahansa, vaan puolisoni.

Kirjoittaessani tätä hymähdän itselleni, sillä epävarmuuteen ei tulisi olla mitään syytä. Tämä on aihe mistä olemme puhuneet ensimmäisistä treffeistä asti. Viimeksi viime viikolla. Olemme paljon enemmän mitä vartalomme ovat. Emme ole rakastuneet toistemme ulkonäköihin, vaan meihin ihmisinä. Olemme toki viehättyneet toistemme ulkonäöistä, mutta myös toisistamme. Arvostamme toisiamme ja sitä, miltä näytämme. Siihen ei kummallakaan ole vastaan laittamista. Hyväksyntä on vahvasti läsnä parisuhteessamme.

Epävarmuus omasta kehosta toisen katseen alla oli silti todellinen. Jos kerran molemmat koemme, ettei häpeälle ole tilausta, niin mistä tunteeni sitten kumpusivat? Koenko oloni vähemmän seksikkäämmäksi, haluttavammaksi tai huonommaksi nykyään, kun koen olevani heikommassa kunnossa? Eikö seksuaalinen viehätys ole ennen kaikkea sitä, mitä tunnemme, eikä sitä miltä asiat näyttävät. Toki esteettisyydellä voidaan vahvistaa tunteita, leikkiä fantasioilla ja mieltymyksillä. 

Koen, että parisuhteessa seksuaalisen viehätyksen painoarvo tulee lähtökohtaisesti perustua muuhun kuin ulkoisiin asioihin. Henkiseen yhteyteen, puhumiseen ja kunnioittamiseen. Toisen kuunteluun ja kuulemiseen. Ei kahdeksaan vatsalihakseen, jotka joka tapauksessa suurella todennäköisyydellä joku päivä peittyvät löysän ihon alle. Tämäkin vielä, ihoni kimmoisuus on nyt jo alkanut löystymään.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Fantasioiden vankina

En osannut vielä viisi vuotta sitten kuvitella, millaisia asioita vanheneminen voi tuoda tullessaan, ja miksi edes olisin kuvitellut. Elin nuoruuttani, en keski-ikäistymistä. Sitä kuvitteli naiivisti, että nuoruuden tuomat edut ovat ikuisia. Timantit ovat ikuisia, ei nuoruus. Ikuista tuntuu olevan myös jatkuva muutos. Muutos omassa kehossa, identiteetissä ja seksuaalisuudessa. Muutosvauhti on onneksi hidastunut teini-iästä tähän päivään. Muutos tuo kuitenkin aina mukanaan tuntemattomia tekijöitä. Tällä hetkellä se tuntematon möykky tuntuu olevan käsitys kehoni muutoksesta ja siitä, miten koen muiden suhtautuvan siihen. Ei se miten muut suhtautuvat, vaan se, miten oletan heidän suhtautuvan. 

Suorastaan vituttaa joka kerta, kun joku sanoo, että älä ajattele mitä muut sinusta sanovat. Koska se on totta ja samalla pelkkä olan hetkautus todellisille tunteille. Totta kai sitä tulee mietittyä, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä ylipäänsä ihmiset ajattelevat asioista, kuten vaikka seksikkyydestä. Millaisena näemme seksikkään miehen? Jos pornoon on katsominen, niin aika kapeana: lihaksikkaana, valtaa käyttävänä ja lujana. Päättäväisenä ja alistavana. Vaikka emme katsoisi edes pornoa vaan elokuvia ja sarjoja, pätee listaus siltikin. Yleisessä keskustelussakin nousee myös samoja asioita esiin.

Tiedän, että kaikki tämä kuvasto seksikkyydestä ja itsevarmasta miehestä on vain yksi todellisuus. Joukkoon mahtuu paljon muutakin, mutta millaista muuta. Tavoittelenko tiedostamattani tätä kapeaa seksikkyyden kuvaa, kun riisuudun toisen ihmisen edessä? Meneekö todellisuus ja kuvitelmat siltikin sekaisin, vaikka tässä yritän kriittisesti tarkastella asiaa? Olenko fantasioideni ja haavekuvieni vankina, kun turvallisessa ja hyväksytyssä ympäristössä koen epävarmuutta toisen ihmisen edessä?

Toisen ihmisen edessä oleminen on herkkä asia. Siinä jos jossain ollaan paljaana, ilman minkäänlaista suojaa tai peitettä. Naamiota tai haarniskaa, jonka alle piiloutua. Vain sinä, minä ja katseemme. Hellän hyväksy katse, jonka helposti epävarmuuden ja häpeän pelossa kuitenkin käännämme tuomitsevaksi mielessämme. Miksi? Miksi sabotoimme itseämme? Toisen ihmisen edessä oleminen, seksi ja seksuaalisuus ovat kauniita asioita, joista tulisi läsnäolevasti nauttia. Asioita, joissa ei ole yhtä ja ainoaa tapaa olla ja kokea.

Onneksi kaikki nämä ajatukset, pelot ja häpeä ovat ohimeneviä asioita. Eivät vielä ehkä tänään mene ohi, mutta joku päivä. 

Jos missasit aikaisemman kirjoituksen miesten ulkonäköpainesta, tässä linkki.


Miksi miesten ulkonäön kritisoiminen on ok?

Saatat varmasti tokaista, ettei miesten ulkonäön kritisoiminen tietenkään ole ok, siinä missä naistenkaan ulkonäköön menevä kommentoiminen ei ole hyväksyttävää. Olemme varmasti kaikki sitä mieltä, että sukupuoleen katsomatta toisen ihmisen loukkaaminen on tuomittavaa. Somen lautamiehet ja -naiset myös ärhäkkäästi tarttuvat nykyään tällaisiin asiattomuuksiin – jos kohteena on nainen tai marginaalivähemmistön edustaja. Entä jos kohteena onkin valkoinen heteromies? 

Pojat on poikia, kyllä ne kestävät huutelut!

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole syyllistää ketään. Toivoisin avoimempaa keskustelua miesten ulkonäön kommentoimisesta sekä samoja ”sääntöjä”, sillä väitän, ettemme aina edes huomaa, minkälaista on miesten ulkonäköön tai asemaan kohdistuva negatiivinen puhe ja pilkkaaminen. Tai jos huomaamme, miksi emme sitten puutu siihen. Miksi tuntuu, että miesten pilkkaaminen on hyväksytympää kuin naisten? Vai olenko ajatukseni kanssa yksin ja täysin hakoteillä? Ja on totta kai tärkeää sanoa ääneen, että tilastollisesti naiset kohtaavat enemmän asiatonta kommentointia ja vihapuhetta. Tämä kylmä fakta ei kylläkään saa olla syy miesten pilkkaamiseen.

Viimeisen kuukauden aikana mediassa on vastaan tullut seuraavanlaisia kommentteja miehiin liittyen:

”Kansanedustaja Matias Mäkysen sanotaan muistuttavan etäisesti kazakstanilaista tutkivaa journalistia Borat Sagdijevia.” Lause on irrotettu talouspolitiikkaa käsittelevästä mielipidekirjoituksesta, jonka on kirjoittanut talouspolitiikan erikoistoimittaja. Mäkysen viikset nousivat esiin ”kulttuuritekona” myös Mikael Jungerin uusimmassa twiitissä.

Amanda Harkimolle ei taas kelpaa bussikuskit, sillä hän ”tykkää miehistä, jotka vaikka kehittää oman firman tai idean tai tekee jotain omaa”. Harva bussikuski tuskin tekee kenenkään toisen omaa, mutta joo, eihän bussikuskit ole mitään espoolaisia karismaattisia start-up -yrittäjiä, kuten ei ole valtaosa tämän maan muistakaan yrittäjistä saatikka miehistä.

”Se (Grinder) ei oo lihatiski missään muussa mielessä kuin vaan vähän pilaantunutta lihaa täynnä oleva lihatiski.” Näin tokaistiin podcastissa ”ei millään pahalla”-lausahduksen saattelemana.

miesten ulkonäön kritisoiminen

Mietitääs hetki, jos näiden yllämainittujen esimerkkien sukupuoliasettelua vaihdettaisiin: Naiskansanedustaja Mäkysen sanotaan näyttävän uhkean pyöreältä merinoita Ursulalta, jonka tiukka etuponnari voisi saada kulttuuripalkinnon. Joonas Harkimolle taas ei kelpaa kuin kotirouva tai pilaantunut rekkalesbo.

Tiedän, setämiesten valta-asema on kautta historian ollut eri kuin naisten, joten osa näistä vertauksista ei kestä kriittistä tarkastelua. Setämiehet ovat myös hallinneet keskustelua vuosisatoja jo, joten välillä toisinpäin, hyvässä feministisessä hengessä.

Niin ja mitä tulee setämiehiin: 

”Setämiehellä on jo ryppyjä ja nahka paksuuntunut. Erektio alkaa pehmenemään. Maha kasvaa. Hiusraja pakenee. Ensimmäiset harmaat alkavat näkyä. Toisin sanoen 30+ miehet ovat rumia.” 

Näin sanottiin eräässä tutkimuksessa, johon oli kerätty dataa setämies-käsitteestä. Muita adjektiiveja, jotka usein liitetään setämieheen ovat pervo, irstas, vihainen, pelottava, kiihkeä, ällöttävä, limainen, katkera, ahdisteleva, kiimainen, ruma, säälittävä, oksettava, haiseva ja lihava.

Ihana täyttää pian 33 vuotta ja olla mies, ehkä tuleva setämies.

Miehilläkin on tunteet, btw!

Viimeksi kun puhuin miesten pituuteen liittyvistä mieltymyksistä, sain paljon kommentteja pitkiltä naisilta, ”mites me pitkät naiset”. Hämmennyin kommenttien määrästä, sillä odotin keskustelun keskittyvän nimenomaan miehiin ja heihin kohdistuviin paineisiin ja kritiikkiin. Yksi naispuolinen seuraajani sanoikin hyvin, että sen kerran kun miesten ulkonäköpaineista puhutaan, miksi keskustelu tulee kääntää koskemaan naisia. Kommentissa oli pointtinsa. Miehiin kohdistuvista paineista harvemmin puhutaan julkisesti. Miesten ulkonäköpaineita ei ole edes erikseen tutkittu Suomessa, ainoastaan osana naisten ulkonäköpaineita.

Jäinkin sen seurauksena pohtimaan, onko meidän vaikea keskustella miehiin kohdistuvista ulkonäköpaineista sekä kritiikistä ja pilkasta. Tai edes tunnistaa näitä kahvipöytäkeskusteluissa tai iltapäivälehtien otsikoista. Onko niin, että miehiä ei hetkauta, vaikka heitä nimitellään borateiksi tai pilaantuneiksi lihakimpaleiksi? Hymähdetään, ”heitetään kivet” ja jatketaan elämää.  Asetetaan erilaisia status- ja pituuskriteerejä niin kuin ne olisivat yleisesti hyväksyttyjä miehisyyden mittareita. Miehen nyt tulee olla vaan mies. Siinä missä naisia on yritetty saada pois ”hellan ja nyrkin välistä”, voisiko pojat olla muutakin kuin poikia jo vuonna 2021?

Btw, myös meillä miehillä on tunteet. Harmillisen usein tämä kuitenkin tuppaa unohtuvan. Eihän tosimies itke, ja seuraavassa lauseessa ihmetellään, kun miehet eivät puhu tunteistaan. Miesten tunteet tuntuu yhä olevan vieras käsite monille. Jopa lihankorvikkeet ja niiden raaka-aineet tuppaavat olemaan tutumpia monille meistä. Miehiseen maailmaan tuntuu kuuluvan puhumattomuus ja kritiikin kestäminen. Tai ainakin siihen narratiiviin, jota kerromme päivästä toiseen. 

Jos me oikeasti halutaan laajentaa miehisyyden muottia, on meidän aidosti pysähdyttävä miettimään myös omaa ajatteluamme ja käytöstämme. Ymmärtää miesten moninaisuuden päälle ja kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Siinä missä tartumme naisiin kohdistuviin seksistisiin ja sovinistisiin epäkohtiin, miksi emme tarttuisi myös miesten ulkonäköön ja henkilöön meneviin kommentteihin.

Vaikka me miehet olemme monissa asioissa etuoikeutetussa asemassa, ei se saa olla syy ihmisen loukkaamiselle. Sukupuoleen katsomatta meillä jokaisella tulee olla oikeus turvalliseen ympäristöön, jossa ei tarvitse pelätä tullakseen loukatuksi. Toki itselläni on myös oma lehmä ojassa. Haluaisin 50-vuotiaana olla seksuaalinen setämies pyöreän keskivartaloni kanssa ilman, että minut koettaisiin limaiseksi tai pervoksi, pilaantuneeksi.

miesten ulkonäön kritisoiminen

Ps. Jos vielä mietit, miltä kuulostaa jäpien tunnepuhe, ota kuunteluun Jäpät & Tunteet podcast.


Tuure Boelius, et tee palvelusta sateenkariväelle!

Aamun pitkän Hangouts-puhelun jälkeen avasin Instagramin ja ”jostain syystä feedilleni pompsahti klippi” Tuure Boeliukselle lähetetystä yksityisviestistä. Yksitysviesti alkoi juurikin noilla samoilla sanoilla ja jatkui seuraavanlaisesti:

”…mun on hankala seurata sitä kuvaa minkä annat homoseksuaalisuudesta.”

”…mietin oletko miettinyt jos oletkin cross dresser tai trans?”

”Hyvää päivää!”

Kommentoija jatkaa kertomalla, kuinka vähän Suomessa on homoja julkisuudessa, joten Tuuren antama kuva naisten vaatteisiin pukeutuvasta ja meikkaavasta pojasta ei tee kommentoijan mukaan ”palvelusta” sateenkaariväelle. Tuuren kaltaiset henkilöt ”saattavat jopa vahvistaa monen nuoren käsitystä siitä ettei halua tulla kaapista ulos, koska heidät rinnastetaan homoina Tuuren kanssa samaan muottiin”

Jostain syystä ensimmäinen reaktioni oli, että ymmärrän kommentoijaa ja taustalla olevia mahdollisia pelkoja. En tietenkään hyväksy tällaista paskaa, mikä kaadetaan muka korrektisti muotoillen yhden ihmisen päälle. Kyseessä oli selkeästi loukkaava viesti ja siinä onnistuttiin.

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Tunnistin kommentista nuoren Joonaksen. Nuorempana en missään nimessä halunnut leimaantua homoksi, koska homot nähtiin kaikki samanlaisina: naisellisina, muotitietoisina, kulttuuria rakastavina, itsestään huoltapitävinä miehinä, joiden s-kirjaimen lausuminen suhisi normaalia enemmän. Juuri tällaisia miehiä mukiloitiin ja hakattiin baarijonoissa.

Homoseksuaalisuuteen liitetään tiedon puutteessa paljon uskomuksia, niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolella. Kaikkien homojen ajatellaan olevan naismaisia. Jotkut jopa liittävät homouden pedofiliaan ja homoutta seksualisoidaan myös aivan eri tavalla kuin heteroutta. Positiivisena ennakkoluulona homojen ajatellaan olevan juurikin trenditietoisia sisustajia. Ilmeisesti vieläkin jotkut ihmiset näkevät meidät homot yhtenevänä ihmisjoukkona. Ymmärrän täysin, jos joku ei halua identifioida itseään tähän kapeaan ahdasmieliseen stereotypiaan.

Kun katson menneeseen, huomaan kuinka tietämätön tuolloin olin. Mielikuvani homoista tuli otettuna yleisestä mielipiteestä, jota media vain vahvisti. Sillä silmällä -ohjelma teki karhun palveluksen homoyhteisölle. Sosiaalisen median aikakautena, kun erilaista kuvastoa saa yhdellä klikkauksella silmin sumein, tuntuu vaikealle hyväksyä tietämättömyyttä argumenttina. Tagillä #gayman Instagramista löytyy melkein 12 miljoonaa kuvaa homomiehistä ympäri maailmaa. Kaiken kokoisia ja näköisiä. Kuvasto homoseksuaalisuudesta ei ole yhden miehen varassa, ei edes Suomessa.

En koe, että tuossa asiattomassa kommentissa on kyse seksuaalisuudesta, vaan miehisyydestä. Siitä kuinka kapea miehen malli yhä on. Kun luen kommentoijan sanomisia uudestaan, näen kuinka kipuilemme sen suhteen, mitä mies saa olla ja mitä ei. Meikkaava mies on uutisotsikkomateriaalia ja naisten vaatteita käyttävä mies nähdään helposti homoseksuaalina tai jonakin muuna ”cross dressaajana”. Onko smokkia käyttävä nainen ”cross dressaaja”?

Seuraava saattaa tulla joillekin yllätyksenä, mutta otan silti riskin: Vaatteilla ei ole sukupuolta, saatana!

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Sitä niin itsekin haluaisi kesällä pukeutua napapaitaan, käyttää toisinaan hametta tai kokeilla punaista huulipunaa. Tiedän, että joutuisin selittelemään ympärillä oleville ihmisille mistä tänään tuulee, jos pukisin hameen ylleni. En jaksa sitä. En uskalla myöskään ottaa vastaan niitä katseita ja kommentteja, joita todennäköisesti saisin. On yksinkertaisesti turvallisempaa sulkea kodin verhot, pukea napapaita päälle ja pomppia yksikseen Lady Gagan tahtiin. 

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sujut seksuaalisuuteni kanssa tai pelkäisin leimaantuvani stereotyyppiseksi homoksi. Tällä ei ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kyse on tavasta olla mies ja siitä, miten ilmaisemme itseämme. Se on pelottavaa. Miten olla oma itsensä ja mies samalla, kun yhteiskunta odottaa sinun olevan toisenlainen mies. Juuri tätä ajatusta vastaan Tuure omalla olemuksellaan haastaa. Kokeilkaapa itse samaa!

On jumalattoman pelottavaa olla aito, oma itsensä ihmisten edessä. Se on toisinaan sitä myös oman puolison kanssa, entä sitten tuhansien tuntemattomien edessä. Vaatteet, meikit, eleet, äänensävyt, hiukset, asusteet, kynsilakat kaikki nämä ovat mahdollisia tapoja ilmaista itseään. Sitä kuka on. Sitä kuka haluaisi olla. Toisille tässä ei varmastikaan ole mitään erikoista tai rohkeaa, etenkään jos oma tyyli ja tapa ilmaista itseään menee yksiin kulttuurillemme ominaisten piirteiden kanssa. Poikavauvalle sinistä ja tytölle vaaleanpunaista. Mutta jos rikot tämän kaavan, joudut heti selittämään valintojasi. Jo tässä menee ”rohkeuden” raja rikkoa vallitsevia normeja.

mitä mies saa olla, pesojoonas, tuure boelius, miehisyys

Yksi homo ei tee hallaa kokonaiselle yhteisölle. Sen sijaan yksi kommentti voi satuttaa montaakin ihmistä. Tuuren tai kenenkään muun vastuulla ei homoyhteisö. On meidän kaikkien vastuu miettiä, miten suhtaudumme erilaisuuteen ja haastamme tapaamme ajatella, mikä on normaalia. Miten suvaitsevaisuus näkyy sanoissa, joita päätämme valita. Katseissa, joita käännämme. Normit eivät synny tyhjiössä, eikä ne muutu itsestään. On meidän kaikkien vastuu haastaa ajatusta miehisyydestä ja feminiinisyydestä. Mitä mies saa olla.

Tuure, et tee palvelusta sateenkaariväelle. Teet palveluksen meille kaikille miehille. Kiitos siitä!

Ps. Yksilöiden tehtävä ei ole rikastaa representaatiota, se on median ja valtaapitävien tehtävä.


Missä vaiheessa huomasin olevani homo?

Juteltiin yksi päivä Yaelin kanssa seksuaalisuudesta ja hän kysyikin minulta, missä vaiheessa huomasin olevani homo. Sama kysymys nousi esiin eilen, kun kysyin teiltä sisältöehdotuksia. Kysymys on siitä mielenkiintoinen, että lähtöoletus on heteroudessa. Missä vaiheessa huomasit olevasi hetero? Mikä oli se hetki, kun et enää katsellut samaa sukupuolta olevia sillä silmällä, vaan siirryit vastakkaiseen sukupuoleen? Aika usein meidän kasvatus on hyvinkin heteronormatiivista. Jo pienille pojille toitotetaan, kuinka he tulevat sulattamaan tyttöjen sydämet. ”Oi mikä nappisilmä!” Ja niinhän pojat tekevät. Yhtä lailla pojat voivat sulattaa poikienkin sydämet.

No, mutta maailmassa ei tällä hetkellä hetkauta tieto siitä,  milloin joku on huomannut olevansa heteroseksuaali, joten mennään itse aiheeseen: missä vaiheessa huomasin olevani homo? Meidän molempien vastaus tähän kysymykseen oli selkeä. On vaikea sanoa yksittäistä hetkeä tai ajanjaksoa, kun huomasi tykkäävänsä pojista. Nuorena korpilahtelaisena poikana piti ensin opetella ulos ajatuksesta, että minun tulee tykätä tytöistä. Luoda mielessä, miltä poikien välinen rakkaus tai kiinnostus voisi näyttää. Oliko sellaista edes olemassa, kun missään ei puhuttu siitä? Ainakin se oli jotain, mitä piti piilotella ja hävetä. Jos lehtien sivuilla oli puolialastomia miehiä, tuli sivua kääntää pikaisesti, ettei leimaantunut normaalista poikkeavaksi, homoksi. Ei niitä kuvia voinut jäädä ihastelemaan tai pohtimaan, millaisen tunteen ne pyykkilautavatsan omaavat miehet edes antavat, ilman että olisi tuntenut häpeää tai olonsa likaiseksi. Toista se oli Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvien, joita tuli leikellä talteen jonkinlaisena miehisyyden merkkinä.

Tutustuminen omaan normista poikkeavaan seksuaalisuteen oli pitkälti salattua ja jotain, mitä tuli kieltää. Sen sijaan keskustelu tytöistä oli ”sallittua”. Kerrottiin jopa henkeseleitä paukuttaen, ketä mimmiä pantiin ja fantasioitiin. Kenen luokkalaisen tissit aiheuttivat eniten kiihotusta kiimaisissa hormoniryöppyisissä teinipojissa. Seurustelusuhteista puhuttiin, mutta puhe oli heterosuhteista. Seksuaalikasvatuksessa ei huomioitu seksuaalivähemmistöjä. Ainoa tieto seksuaalivähemmistöistä tuli Internetistä. Luin salaa, sivuhistorian poistaen, Tämän kylän homopoika -blogia ja koin ahaa-elämyksiä tämän nimimerkin takaa kirjoittavan nuoren somerolaisen kokemuksista. Joku ”kaltaiseni” kirjoitti minulle. Tämän takia koenkin tärkeäksi tarkastella median tarjoamaa representaatiota.

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Siitä olen ylpeä itsessäni, etten koskaan lähtenyt mukaan ns. pallien paukutteluun. En pisteyttänyt mimmien perseitä tai huudellut ääneen, ketä panin tai panisin. Jätin aina kommentoimatta. Toki niistä mimmeistä, joista olin oikeasti kiinnostunut, saatoin sanoa jotain. Jos miehistä tuli kommentoida jotain, piti se vuorata ”man crash” etuliitteellä, siltä varalta, ettei joutuisi selittelemään omaa kiinnostusta samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Mimmit pystyivät aivan huoletta kommentoimaan toisten naisten ulkonäköä leimaantumatta lesboiksi. He pystyivät pitämään toisiaan kädestä kiinni ilman, että se aiheutti ihmetystä. Miehillä asiat olivat ja ovat yhä päinvastoin. 

Murrosiän alkuvaiheilla aloin havahtumaan omaan seksuaalisuuteeni ja siihen, että se todellakin poikkesi valtavirrasta. Tein hyvin selväksi itselleni, ettei se ollut homoutta. ”Ei kerta homoksi tee” oli yleinen sanonta tuolloin. Teini-iästä eteenpäin olen ollut seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä tai enempi heidän vartaloistaan, kun taas naisten kanssa olen kokenut useammin henkistä yhteyttä, syvyyttä. Tähän voi toki vaikuttaa opitut mallit ja oman seksuaalisuuden piilottaminen, joka ei välttämättä ole antanut lupaa kokea henkistä yhteyttä miehiin. Toki Yaelin kanssa koin yhteyden aika pian, ilman että mietin, oliko hän mies vai nainen. 

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys

Ihmisen seksuaalisuus ei ole pysyvä tila. Se ei ole joko-tai -ilmiö, vaan se asettuu jatkumolle. Biseksuaalisuus tuntuu olevan homouttakin isompi tabu. Monesti kuvitellaan, että se on siirtymäriitti heteroudesta homouteen. Etenkin homojen keskuudessa kuulee tällaista puhetta. Miehet, jotka eivät ole vielä sinut itsensä kanssa, mukamas pukevat homoutensa biseksuaalisuuteen. Toiset taas kokevat biseksuaalisuuden yliseksuaalisuutena, jolloin ”kaikki kelpaa”, kunhan saa jotain. Itselleni biseksuaalisuus edustaa sukupuolettomuutta, sitä ettei sukupuolella ole väliä. Toki biseksuaalisuudessa voi myös olla kyse sukupuolista. 

Ihmisen seksuaalisuus elää ja muuttuu koko elämän ajan. Se ei tarkoita, että muuttuisit iän myötä homosta heteroksi tai toisinpäin. Iän myötä kiinnostuksen kohteet, niin emotionaaliset kuin eroottiset tuntemukset, saattavat heilahdella ja oman seksuaalisuuden rajat voivat helpommin joustaa. Koen, että iän tuoma varmuus ja tietoisuus avaa uusia polkuja tutkittavaksi, myös omaan seksuaalisuuteen. Ihanaa jos näin tapahtuu!

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys. Se, että määrittelet itsesi heteroksi, mutta harrastat samaa sukupuolta olevan kanssa seksiä, ei tee sinusta homoa tai biseksuaalia. Voit aivan hyvin olla hetero, jos niin koet. Sama homma toisinpäin: jos identifioit itsesi homoksi niin ”ei kerta heteroksi tee” voi päteä myös tähän. Tähän peilaten, onkin vaikea sanoa, milloin identifioin itseni homoseksuaaliksi. Enkä tiedä, koenko vieläkään itseäni täysin homoksi. Koen viehätystä molemmista sukupuolista, enkä näe mahdottomana ajatuksena harrastaa seksiä myös naisen kanssa. Tällä hetkellä kuitenkin sydämeni ja alapääni sykkivät miestä kohtaan.

Seksuaalinen suuntautuminen kuvaa sitä, kenestä henkilö on kiinnostunut eroottisesti, emotionaalisesti tai / ja seksuaalisesti. Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen synnynnäinen ominaisuus. Jokainen voi itse määritellä tai jättää määrittelemättä omaa seksuaali-identiteettiään.”

Väestöliitto
Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Oman seksuaalisuuden hyväksyminen

Se mistä nuorena jäin paitsi, oli toisinaan ulkopuolelle jääminen poikien keskuudessa. Minulla ei ollut ryhmää johon kuulua, jossa olisi ollut myös sen mukainen seksuaali-identiteetti. Ryhmää jossa poikien kanssa olisi puhuttu pojista kiinnostuksen kohteena. Tunteista ja seksikokemuksista poikien kesken. Ensimmäisestä suudelmasta. Tämän osalta oma itsetuntemus jäi etäiseksi ja tarinoita haettiin Internetistä erilaisilta keskustelupalstoilta ja blogeista. Seksuaalinen identiteettini nykyiseen muotoon alkoi kasvaa vasta, kun muutin Helsinkiin. Kaupungissa oli muitakin ”kaltaisiani” ja ystäväpiiriin ilmaantui muita seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Ihmisiä, joiden tarinoiden kautta pystyin peilaamaan itseäni.

Seksuaalisuuttani kohtaan on aina liittynyt paljon olettamuksia ja uteliaisuutta. En tiedä, kuinka monesti sinulta on kysytty sinun seksuaalisuudesta, mutta omalla kohdalla satoja kertoja. Varsinkin seksuaalisuudestani on tehty erilaisia olettamuksia sen mukaan, minkälainen olen ja mistä asioista tykkään. Koen, että tällaiset olettamukset ja jatkuva uteliaisuus hidastavat matkaa omaan seksuaalisuuteen. Tuntuu, että ulkopuoliset tietävät paremmin mikä ottaa minulla eteen ja mikä saa perhosia vatsaan. Suorastaan epäreilu asetelma, jota heteroiden on vaikea ymmärtää. Vai kuinka monta heteroa tiedätte, jonka heteroseksuaalisuutta on arvuutelta. Tai kuinka monesti olette kuulleet tarinan kaappiheterosta. Kuinka monta heteroa on joutunut salaa etsimään seksiseuraa, ettei leimaannu heteroksi. Normit eivät synny tyhjiössä, joten sillä miten toimimme ja puhumme, on väliä.

Homo-kyselyihin vastasin melkein aina kieltävästi. Olenkin jälkikäteen pohtinut valehtelinko ihmisille. Valehtelinko itselleni? En kiellä, etteikö siinä ollut osittain kyse itseni suojelemisesta, mutta samaan aikaan, en tiennyt vastausta varmaksi tuohon kysymykseen. Monesti vastasinkin, etten usko olevani homo. Mutta en poissulkenut ajatusta ihastua mieheen myös.

Viimeistään lukioaikoina opin ymmärtämään oman seksuaalisuuteni päälle ainakin sen, ettei se vastanut heteroutta. Muutto Helsinkiin taas toi mukanaan oman seksuaalisuudeni hyväksymisen, sen sanallistamisen itselleni. Oman seksuaalisuuden tutkiminen oli ainakin itselleni monimutkainen asia, ja haastavan siitä teki sen hyväksyminen. Yläasteella alkanut ”poisoppiminen” heteronormatiivisuudesta heteronormatiivisessa yhteiskunnassa oli pitkä matka. Sitä ei ole kieltäminen! En sitten tiedä, millainen matka omaan seksuaalisuuteen olisi ollut, jos kokisin itseni heteroksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jo tässä vaiheessa elämää, olen fiksumpi ja tietoisempi omasta seksuaalisuudestani. Sekä siitä, miten seksuaalisuuteni saa muuttua iän myötä.


Sinkut paljaana -ohjelma nosti esiin myös miesten ulkonäköpaineet

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Areenaan ilmestyi tammikuun ensimmäinen päivä Emma Karasjoen liidaama Sinkut paljaana deittiohjelma, joka pohjautuu britti formaattiin. Ohjelma pähkinänkuoressa: julkisuudesta tutut sinkkukaunottaret lähtevät ensimmäistä kertaa deiteille ilman meikkiä. Ohjelmassa tuodaan esiin naisten ulkonäköpaineita. Hotkin yhdeltä istumalta melkein kaikki tuotantokauden jaksot.

Ohjelma herätti jo joulukuussa keskustelua, kun ”mediasedät” ärähtivät, että tällaista realitya tuotetaan Ylen verorahoilla. Ylen ohjelmille asetetaan erilaisia tavoitteita laissa, kuten tarjota monipuolista tietoa, mielipiteitä ja keskusteluja. Ja sitä tämä ohjelma varmastikin tarjoaa, sillä naisten ulkonäköpaineet ovat iso yhteiskunnallinen ongelma, mikä koskettaa kaikkia meitä.

Ainakin minussa ohjelma herätti mielipiteitä ja monia kysymyksiä, joita jo Instagrammin puolella nostin esiin. Ja keskusteluahan siitä syntyi. Ajattelin jatkaa ajatuksia tänne liittyen miesten ulkonäköpaineisiin, jotka nousivat jälleen esiin ohjelman myötä. Käsittelin aihetta myös viime vuoden puolella: Miesten ulkonäköpaineet – Onko niitä?

Alkuun ajattelin, etten ole ohjelman kohderyhmää. Enkä varmasti olekaan ensisijaista kohderyhmää. Nyt tätä kirjoittaessani, ymmärrän että ohjelma antaa monille miehille, ”setämiehille” ja meille, jotka tavoittelemme ”setämiehen” statusta, ikkunan kurkistaa maailmaan, johon meillä ei muuten välttämättä ole pääsyä. Naisiin kohdistuvia odotuksia ja paineita on vaikea miehenä ymmärtää, jos niistä ei pääse keskustelemaan naisten kanssa. Tämän takia medialla on oma roolinsa juurikin tämän keskustelun virittämisessä. Kiitos Yleisradiolle tästä.

Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen jakson kohdalla, kuinka karvani nousivat pystyyn, kun naiset kertoivat omista miesihanteistaan. Muistin, kuinka ihon alle deittailu toisinaan naisten kanssa menikään. Omat deittikokemukseni pohjautuvat ainoastaan naisiin, mutta en epäile etteikö myös miesten kanssa deittailu voisi tuoda samanlaisia tunteita eteen. Naisten ulkonäköpaineita käsittelevä ohjelma saikin minut kokemaan jälleen kerran miehiin kohdistuvia ulkonäköpaineita. Miten se nyt näin meni?

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Miesten ulkonäköpaineet – keskiössä pituus: miehen ja munan

Parikymppisenä pojan kloppina, pituutta 170cm ja painoa 60kg, tradenomin tutkintoa suorittavana, autottomana ”kassatätinä” en kokenut olevani kovinkaan vahvoilla deittimarkkinoilla 2010-luvun tienoilla. Naisten lehdistä sai lukea, millainen on täydellinen mies. Samoja kriteerejä viljeltiin opiskeluporukoissa, tv-ohjelmissa ja yleisessä keskustelussa. Nyt, vuonna 2021, Sinkut paljaana sarjassa tuotiin esiin yhä näitä jo yli kymmenen vuotta sitten toitotettuja samoja kriteerejä: rahaa, statusta ja miehen pituutta

Jokaisella meillä saa olla omat mieltymyksensä puolison suhteen. Ohjelmaa katsellessa tuntui vähän hassulle, kuinka naiset kipuilivat omien ulkonäköpaineidensa kanssa ja asettivat kuitenkin miehille aika perinteisiä kriteerejä, joista pituus liitetään selkeimmin ulkonäköön. Yksi ohjelman naisista jopa sanoi ”menee läpi”, kun deittikumppani kertoi oman pituutensa. Siinä missä naisilla on omat ulkonäköpaineensa deittikulttuurissa, sama pätee miehiin. Pituus ja etenkin sen puute, on varmastikin yksi niistä arimmista aiheista miehillä, joista ei vieläkään puhuta tarpeeksi ääneen. Pituus on vielä sellainen tekijä, mihin kukaan meistä ei pysty vaikuttamaan, toisin kuin rintojen kokoon.

Miksi miehen tulee sitten olla pidempi kuin nainen? Miksi miehiltä usein vaaditaan yli 180 cm pituutta? Mitä miehen pituus viestii meille? Turvallisuutta, voimaa, raamikuutta, uskottavuuttta, menestystä.  Jos kerran miehen tulee olla pidempi ja naisen lyhyempi, mitä tämä kertoo naisten pituudesta. Tuleeko naisen olla lyhyempi, jotta hän voisi tuntea olonsa naiselliseksi, heikommaksi, sirommaksi, turvattomammaksi ja varjoon jääväksi? Monesti pituuserot tai -mieltymykset eivät ole meille itsellemme mikään juttu, vaan enempi mietimme, mitä muut ovat siitä mieltä. Miltä oikein näytämme alttarilla, jos nainen on pidempi kuin mies.

Miltä oikein näytämme

Eikö ihmissuhteissa ole kyse siitä, miltä se tuntuu

Pyydänkin, pysähdy hetkeksi ja mieti, miksi miehen pituus on tai voi olla merkitsevä tekijä parisuhteessa. Tekeekö pituus miehestä fiksumman, turvallisemman, hellemmän, tunteellisemman, rakastettavamman. Onko pituudella todellisuudessa väliä? 

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, zalando, mies

Tuntuukin hassulle, että vaatiessamme mieheltä tiettyä pituutta, huomaamattamme kavennamme naiseuden määritelmää. Vahvistamme juurikin sitä vanhahtavaa naiskäsitettä, josta vuosikaudet olemme yrittäneet päästä eroon saadaksemme tasa-arvoa ja kunnioitusta moninaisempaa naiseutta kohtaan. Siinä missä naisen pituus ei kerro ihmisestä juurikaan mitään, pätee sama miehiin.

Olisiko nyt oikea aika julistaa myös kehorauha miesten kehoja kohtaan. Pituus ja sen arvosteleminen kuuluvat tämän rauhan piiriin, yhtä lailla kuin naisten vyötärön tai tissien koko. Ei unohdeta miehiä kehorauhasta puhuttaessa.

Ilmiselvästi me miehet kaipaamme myös omaa ohjelmaa, jossa käsitellään kohtuuttomia ulkonäköpaineita, jotka aiheuttavat turhaa riittämättömyyden tunnetta. Ohjelmaa, jossa ei käsitellä unelmien naista, vaan pureudutaan pintaa syvemmälle tuomalla esiin epäkohtia, jotta jokainen meistä pystyy omalla toiminnallaan rakentamaan turvallisempaa ympäristöä ihmissuhteille. Siitähän Saara Kemiläisen ohjelmassa mainitussa kommentissa ja koko Sinkut paljaana ohjelmassa on kyse: ”Meikki on asia, jonka asetat sun ja maailman välille.” Kenenkään ei tulisi verhoilla itseään suojautuakseen toisiltamme. 


Miten päästä eroon ulkonäköpaineista?

Kysymykseen, miten päästä eroon ulkonäköpaineista, ei varmastikaan löydy yksiselitteistä vastausta. Enkä ole varma, voiko niistä edes päästä täysin eroon. Kyse on ehkä enempi, miten paineiden kanssa pystyy elämään ja käsittelemään niitä.

Pitkään uskottelin itselleni, etten omaa ulkonäköpaineita. Korona-karanteenin aikaan kuitenkin, huomasin ärsyyntyvän tietynlaisista some-sisällöistä. Ryhdyin poistamaan tuntemattomia seurattavia Instagramissa sekä piilottamaan joidenkin kavereideni tarinoita, koska huomasin niiden synnyttävän ristiriitaisia tunteita.

Miesten ulkonäköpaineita käsittelevä blogikirjoitukseni sai aivan mielettömän vastaanoton, kiitos teidän! Sain Instagramissa hyvin erilaisilta miehiltä yhteydenottoja. Viesti kaikissa näissä oli selkeä: asioista pitää puhua enemmän. Joten jatketaan keskustelua!

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Keinoja ulkonäköpaineista eroon pääsemiseen

Olen aloittanut tietoisesti poistamaan omasta Instagram feedistä kapeaa mieskuvaa edustavia seurattavia. Siis niitä tuntemattomia mieskarkkeja, joita olen seurannut heidän ulkonäkönsä takia. Sisältö on ainoastaan tarjonnut hetkellistä huumaa, mutta sitäkin enemmän pitkäkestoisempaa alemmuuden ja kateuden tunnetta. Piilotan myös suositeltavien sisältöjen puolella olevia vatsalihaksiaan esitteleviä alfoja, joita algoritmit tarjoavat minulle.

Siinä hetkessä, kun näen näiden kreikkalaisten miespatsaiden kuvia puhelimeni näytöllä, en suinkaan vertaile itseäni heihin. Tiedostan, että ne ovat vain kuvia. Eivätkä ne ole myöskään millään tapaa samastuttavia. Vertailu tapahtuu vasta tiedostamatta, kun saatan ohittaa peilin ja pysähtyä sen eteen mallailemaan päällä olevia vaatteita. Vedän vatsan sisään, hartiat taakse, kallistan leukaani hiukan yläviistoon ja poseeraan peilikuvalleni. 

Huomaan, kuinka peilikuva ei riitä. Ei ole tarpeeksi lihaksikas. Tarpeeksi päivettynyt. Tarpeeksi särmikäs. Tarpeeksi Instagram feedin luomaa todellisuutta vastaava.

Tarpeeksi.

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Tähän vertailuun havahtuminen oli minulle tärkeää! Ei ole mitenkään sattumaa, että Instagram feed sekä explore-osio ovat pullollaan tällaisia Calvin Klein -alusvaatemalleja. Tykkäyksiä ja kommentteja satelee! Algoritmit suosittelevat jatkuvasti meille puolialastomien miesten ja naisten kuvia, koska niistä tykätään ja ne aiheuttavat liikehdintää some-alustalla. Oletteko koskaan törmänneet suositeltavien listalla muunlaisia puolialastomia vartaloita, kuin hyvässä kunnossa ja kevyen rusketuksen omaavia? Itse en ole nähnyt. En ole nähnyt yhtäkään omaa vartaloani muistuttavaa sisältöä ja olen kuitenkin valkoinen normaalipainoinen länsimaalainen mies. Kelatkaa, mitä tämä tarkoittaa, jos olet ruskea, ylipainoinen tai liikuntarajoitteinen saatikka kaikkea näitä. Kuvasto on tällöin vieläkin olemattomampaa.

Ihan hiton masentavaa!

Toinen ulkonäköpaineitani helpottava tekijä on ollut uimahalleissa säännöllisesti käyminen. Muistan ensimmäisen kerran Töölön uimahallissa, kun laitoin ylleni vesijuoksuvyön ja ihmettelin altaaseen astelevia kanssauimareita, että onko tällaisiakin vartaloita olemassa. Vartaloiden moninaisuus saattaa yllättää, jos on tottunut ainoastaan näkemään median kautta tulevaa kapeaa kuvastoa. Töölön uimahallista tulikin tietynlainen turvapaikka minulle. Paikka, jossa sain olla sinut vartaloni kanssa, eikä sitä tarvinnut peitellä tai häpeillä. Vertailla tai tuomita.

Uimarannoille menemisessä on täysin erilainen lataus. Osittain tämä johtunee ihmisten tarpeista mennä rannalle päivittämään ihoaan ruskeammaksi. Ei suinkaan terveyssyistä, koska sitä se ei ole, vaan puhtaasti ulkonäkösyistä. Se, että valmiiksi kipuilee oman vartalonsa epävarmuuksien kanssa, niin tulisi vielä ottaa huomioon ruskettuminen. 

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Miesten kehopositiivisuus?

Naisten kehopositiivisuudesta ja moninaisuudesta on rohkeasti puhuttu vuosien aikana  ja vaadittu myös yrityksiltä tekoja. Doven mainokset ovat olleet ihailtavia monella tapaa. Tätä samaa “rohkeaa” kuvaston esiintuomista odottelen myös Axelta, Gilletteltä ja Calvin Kleinilta, joiden mainoksissa toistuu vuodesta toiseen teräväleukaiset pyykkilaudoilla varustetut miehet, joiden housujen pullotusta on hiukan saatettu korostaa photoshopilla. En myöskään ymmärrä, mitä tekemistä puolialastomalla six pack -kropalla on partahöylän kanssa. Vaikka kuinka ajelisin mahakarvojani, sieltä ei kuoriudu esiin kahdeksaa näyttävää vatsalihasta.

Suomalainen alusvaatemerkki The other danish guy laajentaa omalla toiminnallaan mieskuvastoa. Jo pelkästään heidän kuvia ja videoita katselemalla, sain itseni kiinni pinttyneistä mielenmalleista, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, “tässä on jotain outoa”. Heidän alusvaatemallinsa, eivät ole perinteisen kuvaston mukaisia. Oli Tturhauttavaa saada itseni kiinni tällaisista ajatuksista, varsinkin kun paasaan ulkonäköpaineista täällä. Näin syvälle meihin on kuitenkin iskostettu, millaiset miehet saavat mainostaa alusvaatteita. Suosittelen kurkkaamaan The other danis guy:n videon itseluottamuksesta ja luottamuksesta.

Tiedän, ettei ulkonäköpaineet kaikkoa menemällä uimahalliin, sulkemalla Internetin tai tiedostamalla mainoksien epärealistisuuden ja mielikuvilla myymisen. Ulkonäköpaineisiin tuskin on yksilöllisiä ratkaisuja. Kai sitä pitää vain jatkuvasti muistuttaa itseään armollisuudesta: minä riitän. Harjoitella armollisuutta ja itsensä hyväksyntää. Tutkailla sanoja, joita käyttää itsestä ja muista. Pysähtyä miettimään, mitä ajatukseni kertovat minusta. Ymmärtää keskeneräisyyttä. Kaikki on kuitenkin väliaikaista. 

Uskoisin, että miesten kehopositiivisuudelle olisi kysyntää. Kuka on mukana?


Miesten ulkonäköpaineet – Onko niitä?

Kun olin 13-vuotias aloin kärsimään selkäkivuista, skolioosin oireista. Tämän seurauksena sain terkkarilta lähetteen fysioterapeutin vastaanotolle. Elettiin 2000-luvun alkua Korpilahdella. Astelin terveyskeskuksen kolkon ruskeita käytäviä odotustilaan odottamaan vuoroani. Päästyäni fysioterapeutin luo, hän pyysi ottamaan päällysvaatteet pois.

Seisoin kokovartalopeilin edessä bokserit jalassa. Hintelä kehoni oli puolialastomana tuntemattoman ihmisen edessä. Fysioterapeutti alkoi käymään vartaloani läpi luetellen vikoja ja poikkeamia: mutka selkärangassa, selän yliojennus, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, lantio vinossa, askellus epätasapainoinen, jalkapohjan silta vajavainen, heikko ryhti… 

Siinä minä olin kaikkine vikoineni terveyskeskuksen kellertävässä operaatiohuoneessa. Ujo ja pettynyt katseeni oli luisessa vartalossani. Hintelissä jaloissa, olemattomissa käsissä, kylkiluissa, feminiinisessä olemuksessa, ohuissa ranteissa, terävässä nenässä, polvenpaksuisissa reisissä, ulkonevissa solisluissa ja kaikissa niissä vioissa, joita fysioterapeutti juuri oli osoittanut minulle.

Näytin kaikelle muulle kuin Miehelle.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Päästyäni urheilulukioon Pihtiputaalle, koulun valmentaja sanoi ensimmäisessä kahdenkeskisessä tapaamisessa “Kuule Joonas, toivottavasti sä tiedät, ettei susta koskaan tule kaapin kokoista lihaskimppua, vaan sun vartalotyyppisi on erilainen, mistä ehkä haaveilet. Se ei tarkoita, etteikö susta voi tulla lentopalloilijaa. Sun on vaan turha haikailla sellaiseen perään, mikä ei ole mahdollista.” 

Olin tuolloin 16-vuotias. Edelleen feminiininen, alle 60 kiloinen pojan kloppi. Ranteissani ei riittänyt tarpeeksi voimaa edes täyspitkään sormilyöntiin (passin heittäminen kentän toiselta reunalta toiseen reunaan). Mutta ensimmäistä kertaa olin saanut ulkopuoliselta ihmiseltä hyväksynnän vartaloni riittävyydestä. Pituuteni, painoni tai fyysiset ominaisuudet eivät olleet este kehittyä lentopalloilijana saatika kasvaa nuoreksi mieheksi. Sain luvan luopua kapeasta miesvartaloihanteesta ja vieläpä urheilijana.

Kadoksissa oleva miehisyys

Tuntuu, että me nykyajan miehet katselemme toisiamme neuvottomina, kun kukaan meistä ei tunnu täyttävän ihannevartalon tai mieskuvan kriteereitä. ”Markkinahakuisessa kapitalistisessa järjestelmässä mieskeho on muuttunut tuotantoyksiköstä ulkonäköteollisuuden kulutuskentäksi”, sanoo Jan Wickman, tutkijatohtori. Tästä on hyvä esimerkki suursuosion saavuttanut Love Island -ohjelma. Mieskilpailijoiden vartalot muistuttavat lähinnä kreikkalaisia patsaita. Ylävartalolihaksensa katseiden kohteeksi asettavien kilpailijoiden tulee olla itsevarmoja ja treenattuja. Tämä on uusi normaali monissa reality-ohjelmissa, varsinkin ulkomailla. Tuskin on sattumaa, että tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikkien osallistujien kropat ovat viritettyjä, ollaan casting vaiheessa päädytty ilman, että se on ollut yksi kriteeri osallistumiselle. Puhumattakaan kilpailijan mahdolliselle menestykselle.

Lihaksia palvovaan kulttuuriin kuuluu myös ajatus siitä, että kuka tahansa pystyy hankkimaan pyykkilautavatsan itselleen, kunhan vain tekee duunia sen eteen. Ei, ei ei! Vaikka kuinka katsoisin aamulla itseäni peilistä ja puuskuttaisin testoa ilmoille, vartaloni ei tulisi ikinä olemaan Love Island -ohjelmakelpoinen. Ihmisten vartalot ja niiden rakenteet ovat erilaisia, siitäkin huolimatta, vaikka kuvasto erilaisuudesta on kapeaa.

Vaikkei minulta löydy pumpattua vartaloa, en kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi itse hyötynyt omasta ulkonäöstäni urallani ja sosiaalisissa kohtaamisissa. “Yhteiskunnan ideaaleja vastaavalla ulkonäöllä saa tiettyjä etuja, ystäviä, seurustelusuhteita, työpaikoja. Ulkonäkö on tietynlaista sosiaalista valuuttaa, pääomaa, josta voi hyötyä eri markkinoilla. Samanaikaisesti on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että vallitsevista ulkonäköihanteista huolimatta, ihanne on kaukana keskivertoihmisen elämästä ja monenlaisella ulkonäöllä voi menestyä hyvin elämässään” (Erica Åberg, taloussosiologian erikoistutkija, Turun yliopisto)

Ulkonäön ollessa valuuttaa, houkuttaa se myös aivan liian helposti luomaan itsestään jatkuvasti parempaa versiota. Käyttämään Instagram kuvissa filttereitä, suurentamaan photoshopilla hauiksia ja haarovälien pullotusta, tarttumaan erilaisiin fitness-kollien treeniohjelmiin ja ruokavalioihin, ostamaan luotolla uusia vaatteita ja operoimaan kasvoja. Missä kohtaa on sitten hyvä viheltää peli poikki, ja miettiä, mitkä asiat ovat ulkonäössä merkitseviä ja miksi?

Miesten ulkonäköpaineet ja riittämättömyyden loputon tunne

Jotta omaisin ideaalimiehen vartalon ja olemuksen, tulisi minun olla riittävän pitkä ja lihaksikas, ei kuitenkaan liian pumpattu muttei hinteläkään. Tarpeeksi parrakas muttei liikaa karvoitusta. Karvojen tulee myös olla oikeissa paikoissa, ei esimerkiksi selässä tai nänneissä. Kyrvän koko on kaikki kaikessa, ei siis liian iso eikä etenkään liian pieni. Tulisi olla finnitön ja hyvä ryhti. Leuan pitää olla tarpeeksi jykevä. Kasvoissa soisi mielellään olevan vähän karvoitusta luomaan uskottavuutta ja viestimään kokemusta. Mutta karvoituksen tulee olla huoliteltu, ettet näytä ituhipille. Kaiken tämän lisäksi tulisi omata miehiset kasvonpiirteet, olla hurmaava ja itsevarma. Korkeassa asemassa oleva hyvätuloinen auton omistaja.

Sitten olisin todellinen alfa.

Tarpeeksi riittävä mieheksi.

Miesten ulkonäköpaineista puhutaan aika vähän. Tai no, ei lainkaan, penistä lukuunottamatta. Kun kehopaineista ei puhuta, sitä voisi luulla ettei aihetta moiseen ole. Kysyin taannoin Instagramin puolella millaisia ulkonäköpaineita miehet oikein kokevat ja yllätyin vastauksien kirjosta. Miesten ulkonäköpaineet kuulostavat muun muassa tältä:

”Mieheni häpeää ylipainoaan, eikä tule esim. suihkuun kanssani. Pitäisi kuulemma olla laihempi.”

”Moni nainen haluaa pidemmän miehen ku ite on. Kaljuuntuminen tai kalju on kauhistus. Siro mies on ihan kamalaa ku eihän se saa olla sirompi kuin nainen on.”

“Pituus ja paksuus. Munan ja miehen.”

”Mun mies ei meidän tavatessa kehannu pitää shortseja, koska koki että sillä oli liian karvaiset jalat, mutta ei myöskään halunnut ajella niitä. Muutenkin sillä karvojen kasvu on mielestään outoa, kasvaa jänniin paikkoihin ja muutama sinne tänne. Myös liika laihuus ja pienikokoisuus (160cm) oli sillä teininä häpeän aihe.”

”Ehkä yks kamalimmista asioista mitä mies kehollaan voi olla, on feminiininen.”

“En kehtaa pitää hihatonta paitaa julkisesti koska häpeän ohuita hauiksiani.”

“Hiusrajan karkaaminen aiheutti etenkin nuorempana epävarmuutta ja ulkonäköpaineita.

”En ole kaljuna niin komea kuin hiukset päässä.”

Miesten ulkonäköpaineet ovat todellinen ilmiö. Olen itsekin peitellyt vartaloani vaatteilla, koska olen hävennyt ohuita käsiäni. Saanut osakseni neidittelyä, kun vartaloni ja eleeni ovat olleet feminiinisiä. Jättänyt menemättä liikuntatunnille, ettei tarvitsisi punttisalilla käyttää salin pienimpiä painoja.

Kuinka paljon ihmisyyttä jääkään näkemättä, kun joudumme peittelemään itseämme sen takia, ettemme mene johonkin tiettyyn muottiin? Jos jokin, niin epävarmuus nakertaa mieltä ja itsetuntoa sekä arvokkuuden tunnetta. Kelpaanko minä?

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Miksi ulkonäkökeskeisyys ei ole häpeällistä?

Havahduin tähän kysymykseen kirjoittaessani tätä tekstiä. En oikein löytänyt vastausta kysymykseeni, joten kysyin apua alan tutkijalta Erica Åbergilta Turun yliopistosta.

“Tähän mennessä ehkä olemme kansakuntana piilotelleet ulkonäkökeskeisyyttämme, ja esittäneet ettei ulkonäkö kiinnosta meitä ja nyt toivottavasti havahtumassa siihen, että ulkonäköhän itse asiassa vaikuttaa kaikkialla, tietoisesti tai tiedostamatta. Se on hyvä ensiaskel sille, että voimme alkaa pohtimaan, että millaisia ajatuksia tiettyihin ulkonäköihin liitetään, miettiä niiden paikkansapitävyyttä ja kyseenalaistaa ne. Mitä mielikuvia esimerkiksi liität pituuteen? Mitä ajattelet kanssaihmisen ruumiin koosta? Mitä lihaksikkuudesta? Parrasta? Hiuksista? Kuinka usein mielikuva ihmisestä ulkonäön perusteella on pitänyt paikkaansa? Ja kuinka paljon tähän liittyy oikeasti syrjivää käytöstä?

Miksi emme häpeä ulkonäkökeskeisyyttä-kysymys itse asiassa kiinnostavasti osoittaa yhteiskunnallisesti vaietun asian yksilötason toiminnassa, ja kertoo siitä, että ulkonäöllä on merkitystä myös siihen liittymättömissä asioissa. Meidän tutkimuksen mukaan ulkonäköön panostamisessa ja sen hyödynnettävyydessä on myös iso sukupuolten välinen ero: naisilta oletetaan ulkonäköön panostamista, mutta ei siitä hyötymistä. Miehillä asia on taas päinvastoin: paheksutaan ulkonäköön panostamista, mutta hyötyminen taas sallitaan vapaammin. Tästä voi päätellä, että vaikka miehillä raamit ovat kapeammat, mutta niihin osuessa, hyödyt ovat luultavasti isommat ja sosiaalisesti hyväksytymmät.”

Muistan kun Tinder-aikoina naisten profiileista saattoi erikseen löytyä seuranhakukriteerinä minimipituus. Hieraisin silmiäni ja mietin, miksi pituudella on niin suuri merkitystä, että se on pitänyt erikseen mainita seuranhakuilmoituksessa. Mitä mielikuvia liitämme pituuteen ja kuinka paljon ne pitävät paikkaansa? Pituus on vielä sellainen asia, mihin emme pysty edes vaikuttamaan. Tuntui jokseenkin epäreilulle tuolloin kohdata pituuden rajoittavan minun mahdollisuuksiani deittailussa, mutta tuskin kyseiset seuranhakijat olivat kuitenkaan tarkoitettu minulle matcheiksi.

Homopiireissä pinnallisuus korostuu vielä enempi. Laihoille nuorille pojille on jopa oma genrensä pornossa, joka identifioi miehiä vartalon mukaan tietynlaisiksi. Maskuliiniset lihaksikkaat miehet ovat antavia osapuolia ja laihat twinky-pojat feminiinisiä vastaanottavia osapuolia. Roolit ovat valmiiksi annettuja ja toisinaan otettuja. Isoa kyrpää ihannoidaan ja palvotaan, sopi se perseeseen/suuhun tai ei. Ei ole olemassa sellaista genreä kuin ”kuumat lyhytkasvuiset pienimunaiset miehet”.

Epävarmuus omasta ulkonäöstä saa jatkoa, kun mietitään mihin kehon tulisi pystyä: ahkeraan työntekoon, morsiamen kantamiseen kynnyksen yli, voimakkaiden ja kestävien stondiksien saamiseen, naisten katseiden kääntämiseen, omakotitalon rakentamiseen, kestämään kuin mies… Plaah!

Miesten ulkonäköpaineet ovat aiheena laaja ja toivonkin tämän kirjoituksen herättävän keskustelua aiheesta. Toivoin, että jokainen meistä saisi joskus kokea tuon saman hetken, jonka itse koin Pihtiputaan lukion ATK-luokan vieressä sijaitsevassa pienessä kopissa yhdessä valmentajani kanssa. Sen, että joku sanoo aidosti tarkoittaen, että sinä riität. Riität siitäkin huolimatta, ettet vastaa tietynlaista ihannetta miehestä. Kehosi on vain yksi osa sinua. Ja juuri oikeanlainen palanen.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Ps. En ole koskaan aikaisemmin julkaissut näin yksityiseltä tuntuvia kuvia. Toivon, että kaikenlainen palaute kuviin liittyen jää taka-alalle, kiitos. Keskitytään aiheeseen: miesten ulkonäköpaineet.


Isyys on homojen hommaa – Kuinka tulla isäksi homona?

15-vuotiaana luulin tietäväni, kuinka lapsia oikein tehdään. 15 vuotta myöhemmin huomasin olevani täysin ulapalla asian suhteen. Kuinka tulla isäksi homona?

Kirjoitin kolumnin isyydestä Motiivi-lehteen ja ajattelin jatkaa tuota pohdintaa myös täällä blogin puolella. Kolumnini käsitteli isäksi tulemista seksuaalivähemmistöön kuuluvana, mutta aihe liippaa myös aika läheltä sinkkumiehiäkin, seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Lapsien saaminen on asia, jota olen viimeiset vuodet pohtinut, kylläkin ilman suurta vauvakuumetta. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana asiaa tulee tarkastella aivan uudella tapaa, mitä koulun penkillä on opetettu 90-luvulla. Perheen perustamisesta homoparina, mutta etenkin sinkkumiehenä, puhutaan yllättävän vähän meidän yhteiskunnassa.

Nuorempana naureskelimme kavereiden kanssa vitsihuumorilla isänpäivän tienoilla, että kuinkakohan monta onnittelukorttia kukin mahtaa saada ympäri Suomea. ”Tosi mies” huumoria konsanaan. Toista se on nyt, kun asiaa tulisi vakavammin harkita ja suunnitella tulevaisuutta. Tuntuu jokseenkin kummalliselta, kuinka parin viime vuoden aikana olen vasta ymmärtänyt, että isyyden tavoittelu kuuluu myös minulle.

Pitkään oltuani sinkkuna, ohitin ajatuksen isyydestä, koska perhekäsitykseeni ei kuulunut sinkkuisät. Yksinhuoltaja äitejä kuuluu lähipiiriin useitakin, yh-isää ei yhtään. Perheen perustaminen samaa sukupuolta oleville pariskunnille tuli myös mahdolliseksi tasa-arvoisen avioliittolain myötä vasta vuonna 2017. Perhekuvasto on ollut aika homogeenistä läpi ikäni.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Minustako isä?

Heräsin vasta kolmenkympin tienoilla miettimään kriittisemmin perheen perustamista ja perhekäsityksen kyseenalaistamista. Muistan, kun olin bussissa matkalla Khao Lakiin ja kuuntelin podcastia, jossa vieraana oli upea Jani Toivola. Jani kertoi isäksi tulemisesta, perheen perustamisesta. Se oli kaikin puolin hurjaa kuunneltavaa! Sinkku, avoimesti homoseksuuali mies puhui, kuinka hänestä oli tullut isä. Ensimmäistä kertaa eläessäni kuulin, kun mies oli perustanut perheen ilman puolisoa.

Sana perhe tuo mieleen miehen ja naisen, jotka asuvat saman katon alla. He ovat parisuhteessa tai naimisissa. Perheeseen  liittyy monesti myös lapsi tai lapsia. Toisinaan lemmikki. Yksinhuoltaja äiti voi muodostaa perheen lapsensa/lapsiensa kanssa. Viikonloppuisä on viikonloppuisä.

Janin tarinan kuuleminen teki näkyväksi ajattelunvinoumani: perhekäsitykseni oli aivan liian ahdas, vanhanaikainen ja heteronormatiivinen. Ajattelin juuri niin kuin minulle oli opetettu ja kuinka olin oppinut. En kyseenalaistanut tuota tarinaa vaan ainoastaan hain vahvistusta ympäriltäni sille. Vertasin itseäni sisaruksiini, ystäviini ja kadulla vastaan tuleviin tuntemattomiin lastenrattaita työntäviin pariskuntiin. Peilatessani itseäni näkemääni, ajattelin, ehkei minulla ollut tässä vaiheessa oikeutta perheeseen tai edes siitä haaveiluun.

Homona lapsia, kiitos!

Aloin ystävieni rohkaisemana luomaan uudenlaista narratiivia mielessäni omasta tulevaisuudestani. Sen sijaan, että ikuiset sinkkuvuodet olisivat vain jatkuneet villeinä ja vapaina, oli tämän rinnalle tullut ajatus leikkipuistoista ja pukluräteistä. Sinkkuisästä. Toki vain ajatuksen tasolla. Harkitsin jopa koiran ottamista, jolloin osa ystävistäni alkoikin toppuuttelemaan minua. 

Kun ryhdyin ”lapsentekopuuhiin”, eli menin Googleen ja kysyin ”Kuinka mies tekee lapsia”, huomasin, kuinka tietämätön olinkaan perheen perustamisesta. Kaikki koulun seksivalistustunneilla saadut opit olivat aika hyödyttömiä. Ei biologian tai terveystiedon tunneilla käsitelty miespariskunnan tai miehen halua perustaa perhe itsellisenä. Apilaperhe, kumppanuusvanhemmuus ja sijaissynnyttäminen olivat täysin vieraita käsitteitä ennen tätä päivää. Adoptiosta kyllä puhuttiin ja uutisoitiin lapsuudessani monesti. Tiettävästi ainoastaan yksi itsellinen mies on saanut adoption Suomessa sekä vasta pari kuukautta takaperin ensimmäinen miespari sai perheen ulkopuolisen adoption Suomessa. Adoptio on pitkälti nähty heteroperheellisten juttuna ja epäilen, että se tullaan myös tulevaisuudessakin näkemään.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Moni kauhisteli ja kummastelee vieläkin Lapsi tuntemattoman kanssa tv-ohjelmaa. ”Kuinka pitkälle viihdettä oikein voidaan viedä?” Uskoisin, että samat ihmiset kauhistelivat Häät tuntemattoman kanssa ohjelmaa. Harva kuitenkaan kauhistelee yhtä äänekkäästi houkutusten saarella kuvattavaa parisuhteita repivää viihdeohjelmaa, joka vuosien ajan on tarjonnut kansalle leipää ja sirkushuveja. Mikä on moraalista ja mikä ei. Mikä opettavaista ja mikä silkkaa viihdettä. 

Moni hetero, varsinkaan perheellinen, ei välttämättä ymmärrä tai näe, mitä Lapsi tuntemattoman kanssa ohjelma teki näkyväksi. Se toi ensimmäistä kertaa isosti esille yhteiskunnassamme hiljennetyn aiheen: yksin asuvien ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien miesten halun tulla isäksi.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Isyys on tasa-arvokysymys

Tasa-arvoisen perhepoliitikan parissa tehdään jatkuvasti töitä, kiitos siitä! Sanoisin, että suurin työnsarka on kuitenkin meidän asenteissamme. Kenellä on oikeus tulla vanhemmaksi? Voiko mies olla tasavertainen vanhempi naisen kanssa? Miten huomioimme sukupuolten väliset erot perheen perustamisessa? Tarvitseeko lapsi äidin ja isän, vai välittävän vanhemman/vanhemmat? 

Olen turhautuneena seurannut keskustelua syntyvyyden laskusta, kun synnytystalkoisiin lähinnä kaivataan heterosuhteessa olevia pariskuntia. Tai tältä ainakin minusta on tuntunut. Tiedän, että väestömme koostuu pitkälti juurikin heterosuhteissa elävistä pariskunnista, ei meistä vähemmistöissä olevista. Samaan aikaan yksin asuvien määrä Suomessa on kasvussa. Jopa 44% suomalaisista asuu yksin. Suomessa sinkkunaisten ja -miesten määrä on EU:n keskiarvoa suurempi. Syntyvyyden nostamiseksi ratkaisut ovat varmasti moninaiset. Toki ”vanhoina hyvinä aikoina” kun vielä oli vanhanpiian ja vanhanpojan verot Suomessa, saatiin verotuksella ohjattua sinkkuja ja pariskuntia lisääntymään verolievennyksillä. Vastaavanlainen politiikka ei varmastikaan toimisi vuonna 2020.

Ihmettelen, kuinka julkisessa keskustelussa seksuaalivähemmistöjä tai sinkkuja harvoin nähdään yhtenä ratkaisuvaihtoehtona syntyvyyden nostamisessa. Tämä kertonee paljon meidän näkemyksestämme perheestä – siis ydinperheestä. Haluaisin kovasti olla mukana tässä kaikkia meitä koskettavassa yhteiskunnallisessa haasteessa, mutta minunlaisille miehille ei tunnu olevan käyttöä. 

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

En suinkaan halua tehdä itsestäni marttyyria tai haaveile lapsista hyvinvointivaltion pelastaminen mielessäni. Sen sijaan haluaisin tasa-arvoisesti lähtökohdat perheen perustamiseen – olin sitten sinkku tai parisuhteessa toisen miehen kanssa oleva. Haluaisin olla osallisena yhteiskunnallisessa keskustelussa, en sivustaseuraaja. Minunlaisia miehiä on varmasti muitakin, tuskin olen yksin näiden ajatusten kanssa. Kuulkaa ja nähkää myös meidät, kun puhutte syntyvyyden laskusta ja perhepolitiikasta. Haastakaa käsitystänne perheestä ja etenkin ydinperheestä. Annetaan tilaa mahdollisimman monelle haaveilla niinkin kauniista ja rohkeasta asiasta kuin perheen perustamisesta.

Niin kai se on, että iän myötä moni asia kääntyy päälaelleen. Tulevana isänpäivänä tuskin enää odotan isäinpäiväkortteja menneisyydestä, saatika vitsailen niistä. Todennäköisempää on, että täyttelen lapsentekokaavakkeita. Niinhän niitä lapsia kuulemma nykyään tehdään.


Miten tulin kaapista ulos?

Yksinkertaiset ohjeet kaapista ulostulemiseen: 

Avaa ovi ja tule kaapista ulos. Jos sattuu, että ovi on syystä tai toisesta lukittu, soita kaveri avamaan. Hyvä on myös toivoa, ettei sohvaa ole sattumoisin siirretty kevätsiivouksen ajaksi kaapin eteen.”

Jos totta puhutaan, en oikein jaksa ymmärtää tätä ”kaappi”-keskustelua. Tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan ja mistä tuon sanonnan historia tulee. Olen itsekin viljellyt sitä aikoinaan, ajattelematta sen vaikutuksia sen suuremmin. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2020 (mikä ei itsessään ole mikään argumentti) ja haluaisin naiivisti uskoa, ettei ketään tarvitse työntää kaapin perukoille eikä kenenkään siellä tarvitse viettää aikaa, jos ei itse sitä halua.

Itse en ole ollut kaapissa, joten älä sinäkään laita minua sinne, kiitos!

Kun kerroin seurustelevani miehen kanssa, moni ystävistäni ilahtui aidosti puolestani. Ilahtumisen jälkeen alkoikin sadella kysymyksiä, jotka liittyivät lähinnä kumppanini sukupuoleen. ”Milloin tiesit tuntevasi vetoa myös miehiin?” ”Miltä tuntuu seurustella samaa sukupuolta olevan kanssa?” ”Olet varmaan helpottunut, kun ei enää tarvitse salailla mitään?”. Toki joukkoon mahtui paljon kysymyksiä itse ihastumisen tunteeseen liittyen: ”Miltä se tuntuu?”

Itselleni sukupuolta suurempi asia oli itse ihastumisen tunne. Olin pitkään kipuillut tunteideni kanssa ja pelännyt tukahduttavani mahdollisuuden ihastumiselle. Sen jälkeen, kun aloin sairastamaan lievää masennusta, en tuntenut vetoa toisiin ihmisiin. Sama meno jatkui vielä masennuksen jälkeenkin. En edes ihastunut hetkellisesti kaupungilla ohimeneviin kanssakulkijoihin, kuten olin aikaisemmin monet kerrat kokenut. Ihastumisen tunne oli pitkään poissa eikä loppua näkynyt.

Tämän takia sukupuolta suurempi asia oli tuntea. Tuntea olevansa elossa, tuntea ihastuminen. Olin jo luullut tukahduttaneeni jotain ihmisyydelle oleellista, ja nyt sain kokea, kuinka perhoset mahanpohjassa olivat heränneet talviunilta. Sanoinkin kyselijöille, että vaikka olisin ihastunut lyhtypylvääseen, koen suurta helpotusta, että voin vielä tuntea jotain näinkin kaunista ja tärkeää. Vihdoinkin olin tuntenut sen kutkuttavan tunteen sisälläni ja kokenut sykkeen nousun. Kuulin sydämenlyöntini rinnassani voimakkaammin kuin hetkeen.

Ihastuin.

kaapista ulos, pesojoonas, makia, homoseksuaalisuus

Kyse on tunteesta, ei sukupuolesta

Sukupuoli on pitkään ollut itselleni toissijainen asia, miettiessäni omaa seksuaalista suuntautumista. Olen tunnistanut tämän jo lukioaikoina itsessäni. Toisinaan mietin, miksi sukupuolella on ylipäätään merkitystä. Vai onko sillä todellisuudessa edes merkitystä? Ihastummeko sukupuoleen vai ihmiseen? Missä määrin tasapainoilemme näiden kahden muuttujan välillä?

Seurustelu samaa sukupuolta olevan kanssa, saattaa aiheuttaa monessa meissä uteliaisuutta, varsinkin jos itsellä ei ole kokemusta tai kosketuspintaa tuollaisesta suhteesta. Tällöin juurikin kohteliaasti kysymällä, saa laajennettua omaa ymmärrystä aiheesta. Omaa uteliaisuutta kannattaa myös toppuutella ja kysyä aina etukäteen, onko ok jutella aiheesta. Sama varmasti pätee heteroseksuaalisuuden kanssa. Tosin tuntuu, ettei kukaan kysy, miltä tuntuu olla heteroseksuaali, vaikka kyseessä on yksi seksuaalisuuden muoto muiden joukossa, mistä jokaisella meistä on varmasti omanlaisensa käsitys ja tuntemus.

Kertoessani seurustelustani samaa sukupuolta olevan kanssa, päätin etten suostu selittämään valintaani. Eihän yksikään ystävistänikään ole joutunut selittelemään, miksi seurustelee miehen tai naisen kanssa. En siis koe tarpeelliseksi ”puolustella” omaa valintaani, vaikkei kysyjä suoranaisesti kyseenalaistaisikaan suhdettani tai kumppanin sukupuolta. 

Olin varautunut selittämään asiaa ainoastaan vanhemmilleni. Kannoin mukanani turhia ennakkoluuloja ja skenaarioita, kuinka he saattaisivat reagoida uutiseen. Olin kuullut tarinoita, joissa vanhemmat eivät olleet hyväksyneet lapsensa seksuaalista suuntautumista. Jotenkin sekoitin noiden tarinoiden ihmiset ja omat vanhempani keskenään. Kaikki se välittäminen, jota olin elämäni aikana saanut heiltä, oli yhtäkkiä noiden tarinoiden varjossa. Tuntuu kurjalta sanoa näin, mutta kai sitä ihmisluonne haluaa varautua aina pahimpaan. Vanhempani eivät ole tähänkään päivään mennessä kysyneet sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ja tuskin kysyvät. Onhan se täysin epäoleellinen asia.

Jännitin myös jonkin verran, miten miespuoliset ystäväni asian ottaisivat vastaan. Ensimmäinen jätkäkaveri, jolle kerroin ihastuksestani, alkoi itkemään kanssani. Toiselta sain viestin somessa, jossa hän kertoi olevansa enemmän kuin iloinen puolestani ja kysyi, milloin saunotaan seuraavan kerran. Veljeni taas kutsuivat minut ja puolisoni saunomaan heti, kun olemme maisemissa.

Omalla kohdallani suurentelin uhkakuvia tai muiden reaktiota omassa päässäni aivan liikaa. Loin pelkokuvia suojellakseni itseäni, vaikka samaan aikaan loin pahaa oloa ja vastakkainasettelua. Onneksi tunnistin tämän nopeasti ja ymmärsin, että muilla ihmisillä on varmasti paljon muutakin ajateltavaa, kuin minun seksuaalisuuteni. Ja miksi ystäväni kieltäisivät tai kyseenalaistaisivat rakkauden minulta? Enhän minäkään ole sitä tehnyt heille.

Olen aina ollut kova päästäni ja kulkenut omia polkujani. Koen, että olen saanut kasvattaa omaa itsetuntoani ja kasvaa minuksi hyvinkin turvallisessa ympäristössä. Toki en ole täysin säästynyt homotteluilta teinivuosina. Turvallisen lapsuuden myötä, en ole kokenut omaa seksuaalisuuttani mitenkään erikoisena asiana ja suhtautumiseni myös utelijaimpien kysymyksiin, on ollut aika suora: ”Kysytkö heteroltakin samoja kysymyksiä?” 

Ymmärrän toki, ettei kaikille oman seksuaalisuuden näyttäminen ja ääneen sanominen ole näin helppoa kuin minulle. Tämän suhteen olen etuoikeutetussa asemassa, mikä tuntuu jokseenkin typerälle sanoa ääneen. Miksei kaikilla ole etuoikeutta rakastaa ja tulla rakastetuksi juuri sellaisina kuin he haluavat. Keneltä toisen rakkaus on pois?

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Osa ihmisistä voi tuntea olonsa turvallisemmaksi peittämällä oman seksuaalisuutensa. Uhkailut ja loukkaavat huutelut ovat vieläkin arkipäivää osalle seksuaalivähemmistöjä. Osa saattaa vielä etsiä seksuaalisuuttaan ja eivätkä koe tarpeelliseksi puhua aiheesta ääneen. Eikä ole tarvettakaan. 

”Minä tiesin, että se on homo” -lausahdukset ovat jokseenkin loukkaavia niitä ihmistä kohtaan, ketkä etsivät vielä omaa seksuaalisuuttaan. En ymmärrä, miten joku ulkopuolinen voi tietää toisen seksuaalisuuden paremmin kuin henkilö itse. Tiedostan, että nämä lausahdukset pohjautuvat yleensä tietynlaisiin stereotypioihin ja olettamuksiin. Siihen, mitä näemme ulkoisesti toisessa ja miten peilaamme sitä vallitseviin mielikuviin. Juurikin näiden stereotypioiden ruokkiminen, saattaa vaikeuttaa omaa seksuaalisuutta etsivän ihmisen matkaa itseensä. Stereotypiat leimaavat helposti ihmisryhmiä yhdeksi massaksi, jolloin yksilö saattaa puolustautua kieltämällä asioita itseltään ja muilta, esimerkiksi menemällä sinne kuuluisaan ”kaappiin”, joka saattaa tuntua turvalliselle paikalle siinä hetkessä.

Kaapista ulos – miten se kävi?

Käyttämällä tuota kulahtanutta sanontaa, kaapista ulostuleminen, vahvistamme stigmaa, että seksuaalivähemmistöissä olisi jotain erikoista, salattavaa, hävettävää tai normista poikkeavaa. Ja normista poikkeavaa se tulee olemaan niin kauan kuin osoitamme sitä sormella erilaisten sanontojen kautta.

Samalla käyttämällä tuota sanontaa, saatamme työntää toisen ihmisen kaapin perälle, jossa hän ei edes itse ole kokenut olevansa. Omalla kohdallani, kun olen joutunut vastaamaan kyselyihin, milloin tulin ulos kaapista, olen pyytänyt kysyjää, ettei laittaisi minua mihinkään kaappiin. Tämän jälkeen kysyjä on saattanut jatkaa sanomalla ”kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan”. Ei, en tiedä. Ihmisen seksuaalisuus on muuttuva tekijä, ei suinkaan pysyvä. Se mitä tunnen tänään, saattaa olla aivan jotain muuta 10 vuoden päästä.

Tätä samaa kysymystä harvoin myöskään esitetään, kun ihastuksen kohde on vastakkaista sukupuolta oleva. Tätä hetkeä odotellessa! Jos tämä asia tuntuu haastavalle hahmottaa, kysy itseltäsi ”Milloin tulit kaapista ulos ja kerroit ystävillesi ihastuneesi vastakkaista sukupuolta olevaan”. Eikö kuulostakin typerälle? Mitä edes teemme tällä tiedolla? 

Monelle meistä ihastuminen ja seurustelu vastakkaista sukupuolta olevan kanssa on vallitseva normi ja se tuntuu normaalille tai ”luonnolliselle” tavalle nähdä maailma. Itselleni ja varmasti monelle muullekin seksuaalivähemmistöön kuuluvalle normaalius pitää sisällään paljon muutakin kuin heteronormatiivisen näkemyksen parisuhteesta. Onkin tärkeää haastaa omaa ajattelua ja yrittää nähdä, miten maailma makaa toisen silmin. Tätä kautta voi päästä käsiksi näiden ongelmallisten sanontojen ja kysymysten taakse.

En sano, etteikö näistä asioista saisi kysyä ja puhua. Ehdottomasti saa ja pitää. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että se, miten aiheeseen mennään ja miten siitä kysytään, palvelee enempi kysyjän uteliaisuuden täyttämistä kuin aitoa välittämistä.

Tiedän, että sanonnan avulla saadaan nopeampi käsitys myös toisen ihmisen seksuaalisuudesta. Itse en kuitenkaan haluaisi, että minua määritellään oman seksuaalisuuteni kautta tai identifioituisin johonkin tiettyyn seksuaaliryhmään. Harvoin kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan ”siitä yhdestä heterotutusta”. Monella meistä kuitenkin on ”se yksi homokaveri” lähipiirissä.  Jos joku haluaa alleviivata omaa seksuaalisuuttaan, se on täysin fine juttu! Itse en tosin halua tulla muiden määrittelemänä miksikään, varsinkaan jos se liittyy sukupuoleeni tai seksuaalisuuteeni, lukuunottamatta parhaimpia ystäviäni.

Mikä merkitys toisen seksuaalisuudella ja etenkin sen poikkeavuudella yleisestä normista oikein on? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä teet tällä tiedolla? Miksi tulee erotella tai määritellä toisiamme sen mukaan tykkääkö joku tytöistä, pojista, jostain muusta tai kaikista näistä? Mitä sitten, kun saat selville toisen seksuaalisen suuntautumisen? Mitä teet tällä tiedolla?

Kuulun siihen ”koulukuntaan”, joka ei halua nostaa omaa seksuaalisuuttaan sen koommin esille. Se on asia muiden arkisten juttujen joukossa. Koen, että tätä kautta voin normalisoida vähemmistöseksuaalisuutta eikä meidän tarvitsisi enää miettiä, kuka on kaapissa ja missä kaapissa kukin on. En kaipaa rituaalia oman seksuaalisen mieltymykseni esiintuomiselle enkä odota sitä muiltakaan.

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuolensa ja kannustan kaikkia niitä ihmisiä, jotka äänekkäästi myös tuovat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja ääntä esille muilla keinoilla kuin minä. Tiedän, että tarvitsemme ihmisiä, jotka rikkovat lasikattoja ja vahvoja stereotypioita seksuaalivähemmistöihin liittyen. Janne Puhakka ja Jani Toivola ovat tästä erinomaisia esimerkkejä. Kiitos työstänne! Nämä eri tavat lähestyä ja tuoda esiin seksuaalivähemmistöjä, vievät molemmat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta eteenpäin, eri tavoin kylläkin. Ne eivät suinkaan poissulje toisiaan.

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Jos kamppailet oman seksuaalisuutesi kanssa, anna itsellesi aikaa, itsemyötätuntoa ja armollisuutta. Kun koet, että olet jollain tapaa valmis (tuskin tässä koskaan valmiiksi tullaan, mikä on hyvä muistaa) sanoittamaan oman seksuaalisuutesi ääneen itsellesi ja/tai ympärillä olevalle/oleville ihmisille, tee se omalla tavallasi. Sellaisella tavalla, mikä palvelee sinua parhaiten ja tekee sinun olosi hyväksi. Emme voi koskaan sanoa varmaksi, miten ihmiset ympärillämme reagoivat kertoessamme esimerkiksi omasta seksuaalisuudestamme. Joka kerta, kun päästämme toisen ihmisen lähelle meitä, näkemään jotain paljasta meistä, liittyy siihen suunnaton riski. Riski haavoittua tai kokea häpeän tunnetta. Samalla siinä on valtava potentiaali kasvaa. Kasvaa itse, mutta myös yhdessä. Tämän riskin ottamiseen tuskin löydät yhdestäkään oppaasta tai blogikirjoituksesta vastausta. Pahoittelut siitä. Se, mitä voin tarjota on rohkaisu. 

Sä olet juuri oikeanlainen tuollaisena! 

Elämisen parhautta,

Joonas